Sattuipa siten, että eräs tiistaipäivä kääntyi iltaan, ja rakkaudesta lajiin viihdytin itseäni pitkästä aikaa OYY:n edustajiston kokouksesta lähetetyllä streamillä.
Ilokseni huomasin, että opiskelijasukupolvet eivät konservatiivista kestoaihettaan automaatio-/pakkojäsenyys -keskustelusta ole vieläkään hyljänneet! Hyväosaiset lääkärit ja muut esittävät automaatiojäsenyyden purkua. Taidettiinpa katsaus luoda jopa YK:n ihmisoikeustuomioistuinten oikeuskäytäntöihinkin.
Esityksen tulosuunta ei sekään juuri yllättänyt. Erityisesti juuri lääkärikoulutus on massiivisen edunvalvonnan kohteena, ja huolta huomisesta siellä ei juurikaan liene. Koulutus on yksi Suomen kalleinta maksutonta koulutusta ja koulutuksenkin etuja valvovan ammattiyhdistyksen järjestäytymisaste lähentelee ylioppilaskuntia. Tämä onnekas asema on mahdollista, koska etuja todella valvotaan. Kaiken ollessa suhteellisen hyvin on aina helppo vaatia maksuosuuksien vähennyksiä, verojen laskua ja leikkauksia. Automaatiojäsenyys takaa osaltaan samaa autuutta myös muille opiskelijaryhmille. Tulonsiirtoja tehdään myös heikommin pärjääville.
Tampereen ylioppilastalolla ylioppilaskunnan entisten tilojen miesten WC:n seinällä vessaperin loppusijoituspaikasta neuvovassa lapussa oli kirjailtu ”Älä laita linjapaperia pisuaariin. Se kuuluu pönttöön”. Alkuperäistä viestiä oli siis täydennetty oleellisin osin. Lapusta tehtiin monenlaista tulkintaa, ja yhden mukaan pöntöllä ei suinkaan viitattu wc-istuimeen vaan kokouksen puhujanpönttöön.
Oli niin tai näin, linjaperi on alati vaihtuva tahdonilmaus, jonka sisällön etenkin toimihenkilöt toivovat muuttuvan vain hieman kerrallaan. Järkisyihin vedoten muuttumattomuudessa on paljon perää, sillä edunvalvonta on maratonlaji. Mikään edunvalvontaorganisaatio ei voi joka toinen vuosi päättää ajavansa jotain muuta kuin edellisvuonna.
Linjapaperia ja tavoitteita voi kuitenkin aina muuttaa. OYY voi vaatia automaatiojäsenyyden lakkauttamista paperissaan, mutta valitettavasti ei juurikaan tätä tavoitetta voi edistää käytäntöön, sillä laki toteaa toista. Ylioppilaskunnan on huolehdittava lain tarkoittamien tehtävien hoidosta. Ja siihen saakka, kunnes toisin säädetään, on näin meneteltävä.
Automaatiojäsenyyskään tuskin on ikuinen, mutta olisiko kuitenkaan mitään hyvää syytä arvostaa sitä? Näen ylioppilaskuntien jäsenyydellä myös laajempia merkityksiä.
Suomen ensimmäinen ylioppilaskunta oli Helsingin yliopiston ylioppilaskunta, joka perustettiin silloiseen Aleksanterin Yliopistoon vuonna 1868 nimellä Suomen ylioppilaskunta. Historiansa ajan ylioppilaskunnat ovat toteuttaneet demokratiaa, joka näkyy tänään varsinkin edustajiston toimintana. Jäsenyyden kautta opiskelijat voivat osallistua meritokratian periaatteiden mukaisesti päätöksentekoon. Tällöin älykkäimmät ja taitavimmat eivät yksinomaan pääse hallitsemaan ja asiantuntijoiden valta on rajattua. Päätökset tehdään demokraattisesti valittujen henkilöiden toimesta asiantuntijoita kuullen.
Tätä on hyvä päästä tarkastelemaan ja harjoittamaan myös opiskeluaikana, sillä se oppi voi nousta arvoon arvaamattomaan yhteiskuntaa kehittäessämme.
Mika Parkkari
Kirjoittaja on koulutuspolitiikan asiantuntija ja pitkähkön linjan entinen kolmen ylioppilaskunnan ylioppilaskunta-aktivisti