Remake – muuttuuko elokuvien uusintaversioissa mikään?

Mulan (2020), Leijonakuningas (2019), Aladdin (2019), Dumbo (2019), Hellboy (2019), Charlien enkelit (2019) – viime aikojen elokuvauutuuksien lista on kuin aikamatka lähimenneisyyteen. Väistämättä herää ajatus: Eikö kukaan viitsi tehdä enää uutta? 

Tänäkään vuonna elokuvissa kävijä ei voi välttää uudelleenfilmatisointeja ja moneen kertaan kaluttujen tarinoiden jatko-osia. Disneyn Mulan (2020), klassikkokirjaan pohjautuvat Pikku naisia (2019) ja Eläintohtori Dolittle (2020) sekä toimintakomedia Bad Boys for Life (2020) joko toistavat tai jatkavat kaikki tuttuja kertomuksia. 

Vaikka vanhojen ideoiden kierrättämisellä ei ansaitsisi montaa tähteä elokuva-arvioissa, kiinnostavat uudelleenfilmatisoinnit katsojia. Suomen elokuvasäätiön mukaan viime vuoden katsotuimpien elokuvien kolmen kärkeen kiri Leijonakuningas ja Aladdin oli samalla listalla kymmenes.   

Raha ratkaisee

Varma yleisö on yksi syy uudelleenfilmatisointien suosiolle. Oulun yliopiston elokuvatutkimuksen lehtori Kimmo Laineen mukaan aiemmin suosituksi todettu aihe on pienempi riski kuin ihan uusi. 

“Tämä pätee niin kirjallisuus- ja sarjakuva-adaptaatioihin kuin uusintaversioihin, remakeihin. Syy voi olla myös tekijänoikeuksissa. Jos tuottaja omistaa oikeudet aiheeseen jo entuudestaan, ei yksittäisistä oikeuksista tarvitse maksaa erikseen.”

Valmiista tarinamaailmoista ammentaminen kannattaa myös taloudellisesti. Disney osti sarjakuvajätti Marvelin vuonna 2009 ja on tehnyt ostollaan voittoa jo yli 18 miljardia dollaria. Klassikkopiirrettyjen live action -versioilla Disney on ansainnut viimeisen kymmenen vuoden aikana yli 7 miljardia. 

Vaikka elokuvien uusintaversiot saavat kassakoneet kilahtelemaan, kriitikoilta heruu harvemmin kiitosta. 

“Kriitikko odottaa, että teos tarjoaa jotakin uutta ja ennenkokematonta. Mutta poikkeuksiakin on. Esimerkiksi A Star Is Born sai alkuperäistä enemmän arvostusta osakseen”, Kimmo Laine perustelee.        

Tuttuus voi olla myös syy, miksi uusintaversioita mennään katsomaan yhä uudelleen, vaikka moni pettyisi niihin. Viime vuonna ilmestynyt Cats-musikaalielokuva pyrki ratsastamaan rakastetun klassikon maineella ja tunnetuilla näyttelijöillä, mutta se sai murska-arvioita ja floppasi katsojaluvuissa. 

Nostalgia vetoaa katsojaan 

Elokuvien uusintaversiot kiehtovat, sillä ne vetoavat menneen kaipuuseen. Tutkija Pirjo Kukkosen mukaan nostalgia, haikea koti-ikävä, on merkitysten muodostamisen väline. Se kytkeytyy esineisiin, musiikkiin ja kuviin, joiden avulla etsitään mennyttä maailmaa. Nostalgia luo illuusion: “ennen oli paremmin”. 

Kaipuun vallassa ihminen rakentaa muistoa omasta historiastaan. Kun kuulee Leijonakuninkaan tunnussävelmän, voi kokea palaavansa kotiin. Lämpö valtaa rintakehän ja jossain häivähtää kutkuttava vapauden tunne, jonka luuli jo menettäneensä. Mieli vaeltaa takaisin lapsuuteen, jolloin kaikki oli vielä mahdollista ja suurin huoli oli, saiko luvan mennä ulos leikkimään.  

Leijonakuninkaassa (1994, 2019) aikuistunutta Simbaa kehotetaan “muistamaan kuka hän on”. Uudelleenfilmatisoinnit vetoavat katsojan tekemään saman: ihminen palaa etsimään elokuvasta itseään.

Myös Kimmo Laine uskoo ihmisten saavan tutuista kertomuksista jatkuvuuden tuntua elämään ajassa, joka on pirstaleista. Kulttuuri ei ole enää yhtenäistä, ja massaan sulautumisen sijaan pyritään erottautumaan yksilöinä. Elämä voi tuntua aiempaa epävarmemmalta, kun oman elämän ongelmien lisäksi kuullaan jatkuvasti kriiseistä ympäri maailmaa. Vanhojen tuttujen tarinoiden äärellä voi kokea hetken turvallista pysyvyyttä. Jotkut asiat eivät muutu.  

Nostalgia liittää ihmisen osaksi tiettyä aikakautta, jota muistellaan lämmöllä ja kaiholla. Siihen viihdeteollisuudessa osataan tarttua. Elokuvat, tv-sarjat kirjat, pelit ja musiikki ovat sukupolvikokemuksia: luultavasti ei löydy montaa millenniaalia, joka ei tunnistaisi, mistä Ellinooran hittibiisi Leijonakuningas kertoo.

Muuttuuko mikään todella?

Menneen haikailu ei ole ainoa motiivi kertoa vanha tarina uudestaan. Myös teknologian nopea kehitys houkuttaa tekemään uudelleenfilmatisointeja uusin menetelmin. Nyky-yleisölle useiden elokuvien ja tv-sarjojen alkuperäisversiot eivät myöskään ole tuttuja. Siksi vanha tarina voidaan esitellä nuoremmille sukupolville uutena.  

“Vaikka elokuva tai televisiosarja olisi uusintaversio, ei sillä ole monelle suurtakaan merkitystä. Monikohan House of Cardsin (2012–2018) amerikkalaisversion katsoja on nähnyt alkuperäisen brittisarjan, tai edes tietää että sellainen on olemassa?” Laine kommentoi.

Alkuperäisiä tarinoita päivitetään myös nykyaikaan istuviksi. Greta Gerwigin ohjaamaa Pikku naisia (2019) on arvioitu aiempia tulkintoja radikaalimmaksi ja feministisemmäksi. 

Kyseessä on seitsemäs elokuvaversio klassikkokirjasta, ja se kommentoi 2020-luvun näkökulmasta naisen rooleja ja identiteetin etsintää 1800-luvulla. Samalla tarinaa voi peilata nykyaikaan. Jotkut asiat muuttuvat, toiset eivät.    

Naisten ja erilaisten etnisten ryhmien esittäminen on puhuttanut myös Disneyn live action -versioissa. Tim Burtonin Dumbosta (2019) poistettiin muun muassa vuoden 1941 version rasistisina pidetyt varishahmot. 

Disney-tutkija Aino Isojärvi kirjoittaa Kalevassa, kuinka Aladdinin (2019) uudessa versiossa prinsessa Jasminelle annetaan enemmän näkyvyyttä. Alkuperäispiirretyssä Jasminen suurin haave on löytää rakkaus, mutta sulttaani-isä päättää naittaa tyttärensä itse valitsemalleen puolisolle. 

Uudessa elokuvassa Jasmine haaveilee sulttaanin urasta ja päättää itse, meneekö naimisiin. Prinsessa laulaa naisia voimauttavan laulun, jossa hän kieltäytyy vaikenemasta ja jäämästä varjoihin. Toisaalta hetkeä myöhemmin hän on avuton vanki, jonka vain prinssi voi pelastaa.

Puhtaita papereita uusintaversiot eivät muutenkaan Isojärveltä saa. Elokuvat ovat uskollisia alkuperäisille ja muutokset ovat usein vain pientä kiillottelua. Esimerkiksi Kaunottaressa ja hirviössä (2017) pääsankari Belle ryhtyy isänsä tapaan keksijäksi, mutta hänen suurin innovaationsa on pyykkikone. 

Myös videoesseisti Lindsay Ellis kritisoi Disneyn uusintaversioita woke-kulttuurista, reagoinnista yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Woke-kulttuuria on kritisoitu siitä, ettei se saa muutosta aikaan vaan tukahduttaa keskustelun. Tärkeintä, että itse kerätään pisteitä osoittamalla, että ollaan asioista tietoisia.

Esimerkiksi Aladdinin Jasminesta tehdään “girl boss”, vaikka hän on lopulta miesten vallan alla. Dumbosta rasistiset elementit on siivottu pois ikään kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan. Näin elokuvien pienellä pintaremontilla osoitetaan, että ollaan valveutuneita sosiaalisissa kysymyksissä. 

Ongelmia ei silti ratkaista, vaan muutoksilla usein kalastetaan yleistä hyväksyntää ja lisää katsojia. Samaan on sortunut J. K. Rowling, joka on surullisen kuuluisa jälkikäteen tekemistään lausunnoista Harry Potter -maailmasta. 

Rowling on esimerkiksi kertonut jälkeenpäin ajatelleensa aina, että velhohahmo Dumbledore on homoseksuaali. Aihe sivuutetaan kuitenkin täysin niin alkuperäisessä tarinassa kuin myöhemmissä velhomaailman spin off -elokuvissa, joten paljastusta on pidetty lähinnä irtopisteiden hakemisena. 

Uusi versio on vanha ilmiö

Toistaiseksi uudelleenfilmatisoinneille ei näy loppua. Mediassa on jo pitempään puhuttu Pienen Merenneidon live action -versiosta ja vuodelle 2021 on kaavailtu uutta Batmania. Uusien versioiden tekeminen vanhoista elokuvista ei kuitenkaan ole uutta. 

Kimmo Laineen mukaan uudelleen kerronnan juuret ulottuvat vielä kauemmaksi, suullisen kertomaperinteen ajoille. Uudelleentulkintoja on tehty yhtä kauan kuin elokuvia ja televisiotakin. 

Useiden elokuvien taustalla olevat tarinat myös pohjautuvat kansanperinteeseen tai vanhoihin myytteihin. Esimerkiksi Blade runner (1982) ja sen jatko-osa Blade runner 2049 (2017) toistavat Prometheus-myyttiä. Siinä antiikin jumalat luovat ihmisen, joka lopulta riistäytyy luojiensa käsistä. Tunnetuin populaarikulttuurin toisinto samasta myytistä lienee Frankensteinin hirviö, joka myös on poikinut lukuisia uusia tulkintoja. 

Mitä poikkeavaa on nykyajan uusintaversioiden tehtailussa verrattuna aiempaan? Ainakin nykykulttuurissa uusintaversioiden tekeminen on aiempaa kontrolloidumpaa.

“1930–1950-luvuilla Suomessakin saatettiin tehdä uusia versioita kansainvälisistä aiheista mainitsematta siitä ja maksamatta tekijänoikeuksista. Nyt käsikirjoituksista ja formaateista käydään kauppaa systemaattisesti”, Laine kertoo.  

Trendille ei näy loppua 

Yleisölle tarjotaan sitä, mitä se pyytää. Niin kauan kuin ihmiset maksavat uudelleenfilmatisoinneista ja niiden oheistuotteista, kannattaa tarinasta lypsää kaikki irti – ja sittenkin vielä vähän.  

Itsessään uudelleenfilmatisoinneista ei ole mitään haittaa. Uusi ohjaus ja uudet näyttelijät voivat herättää hyvän tarinan henkiin ja remake-versiosta voi tulla alkuperäistä parempi. Maailmaan mahtuu useampi tulkinta samasta tarinasta. 

Voidaan myös ajatella, että maailmassa on rajallinen määrä perustarinoita. Kuinka monta täysin uniikkia kertomusta voidaan enää keksiä? Ehkä kaikki elokuvien pohjalla olevat ideat ovat enemmän tai vähemmän tuttuja ja käytettyjä. 

Eikä kotoisuudesta nauttiminen ole väärin. Uudelleenfilmatisointien parissa on turvallista kääriytyä hetkeksi menneen syleilyyn. 

Klassikkopiirretyn katsominen voi lohduttaa huonona päivänä tai saada huomaamaan, kuinka kuluneiden vuosien alla sisimmässä on tallessa yhä sama lapsi.   

Toisaalta uudelleenfilmatisoinnit ovat viihdeteollisuusyhtiöiden rahasampoja. 

Esimerkiksi Avengers: Endgamesta (2019) julkaistiin samana vuonna Yhdysvalloissa teattereihin toinen versio, jossa elokuvaan oli lisätty seitsemän minuuttia lisämateriaalia. Katsoja sai muutaman lisäminuutin, mutta tuotantoyhtiö yli viiden miljoonan tuoton. Näin elokuva nappasi Avatarin (2009) paikan historian suurimmat lipputulot tuottaneena uudella versioinnilla.

Uusintaversion leffalippua ostaessa voi siis kysyä itseltään, kuka todella hyötyy siitä, että menee katsomaan tutun elokuvan hieman muunneltua versiota. Tutun sanonnan mukaan ei se ole tyhmä, joka pyytää, vaan…