”Aloitin tanssin harrastamisen 18-vuotiaana. Siitä tuli minulle asia, josta olin kaikista eniten kiinnostunut. En harrastanut tanssia suunnitelmallisesti tai tavoitteellisesti – en suunnitellut siitä itselleni loppuelämän uraa tai laskelmoinut, mikä olisi optimaalinen tapa edetä. Yksinkertaisesti rakastin tanssia, joten halusin keskittyä siihen ja nähdä kuinka pitkälle sen kanssa pääsen.
Pääsin opiskelemaan tanssia kandidaattiohjelmaan Tukholman Dans och Cirkushögskolaniin. Sinne pääsy tuntui suurelta seikkailulta ja isolta jutulta. Tukholman aika oli todella hienoa ja etuoikeutettua aikaa. Jos saat mahdollisuuden kehittyä tanssissa, se kannattaa käyttää nuorena.
Koska tanssi on fyysisesti vaativaa, ja siinä vaaditaan myös henkistä kanttia, nuoruudesta on ehdottomasti hyötyä. Aloittaessani opiskelut järkeilin asian niin, että tanssiin liittyvät haaveet kannattaa toteuttaa nuorena, ja muita asioita ehtii tehdä vanhempana.
Valmistuttuani kandiksi avautuivat maisterivaiheen haut. Vaihtoehtoinani oli joko jäädä Tukholmaan töihin tai hakea maisteriohjelmiin. Koska olin elänyt matkalaukkuelämää maahanmuuttajana jo pitkään, Helsinkiin paluu tuntui hyvältä.
Helsingissä tanssitaiteen maisteriohjelmaan on vähän paikkoja ja karsinnat ovat tiukkoja, omalla vuosikurssillani taisi aloittaa vain seitsemän opiskelijaa. Opinnot tuntuivat Helsingissäkin todella kiinnostavilta. Maisteriopinnot olivat kandiopintoja huomattavasti syvällisempiä: taiteen merkitystä ja filosofiaa tuli pohdittua siinä elämänvaiheessa paljon.
En ole koskaan miettinyt tanssia ansaintalogiikan kautta. Nuorempanakaan en suunnitellut sitä, kuinka minusta tulisi tanssija, eikä minulla ollut suunnitelmaa sille, miten sen käytännössä toteuttaisin ja mitä muuta työtä sen yhteydessä tekisin.
Mutta erilaisia töitä riitti: tein freelance-tanssijana töitä monissa projekteissa, ja vakituinen työsuhde löytyi helsinkiläisestä tanssikoulusta tanssisuunnittelijana. Tuolta ajalta isona juttuna voi mainita Sonya Lindforsin kanssa perustetun helsinkiläisen UrbanApa-festivaalin, joka sai tanssin valtionpalkinnon vuonna 2013.
Opiskelen nyt lääketiedettä toista vuotta. Uusien opintojen taustalla on muutama vuosi sitten syttynyt pohdinta siitä, mitä muita toteuttamattomia haaveita ja unelmia minulla vielä on. Olin tehnyt intensiivisesti tanssia yli kymmenen vuoden ajan, ja huomasin, kuinka tanssitaiteen ympärillä elävät ilmiöt ja taiteen yhteiskunnallisuus alkoivat kiinnostaa minua jatkuvasti enemmän. Tanssi onkin hyvä duuni siinä mielessä, että sinulla on aikaa välillä vain ajatella asioita – ja siitä vielä maksetaan!
Tällä hetkellä olen kiinnostunut sekä yleislääkärin työstä että tutkimuksesta. Lääketiede on siitä mahtava valinta, että voin työurallani erikoistua niin monelle alalle kuin vain jaksan. Se on ammatti, jossa kehittyminen ei lopu koskaan.
Minulla on työuraa lääkärinä jäljellä noin 35 vuotta. Sinä aikana voin erikoistua, tehdä tutkimusta, tehdä taidettakin. Kun minulla on mahdollisuus tehdä kaikkia näitä itseäni kiinnostavia asioita, jaksan myös työelämässä hyvin. Elän sellaista elämää jota haluankin, toteutan omaa elämänfilosofiaani.
Tulevaisuudessa haluan olla lääkärinä taitava, hoksaava ja keskusteleva. Lääkärin työssä on taiteen vastapainoksi rauhoittavaa konkretiaa.
Toiveena on, että kotiin vastaanotolta päästessäni olisi usein sellainen olo, että olen voinut tehdä jotain hyvää maailman eteen.”
Lue myös: Valitsinko varmasti oikein?
