Pelko on ihmisessä mitä luonnollisin reaktio. Se on ollut elossa pysymisemme kannalta välttämätön jo ennen kuin esi-isämme nousivat kahdelle jalalle. Pelko toimii ihmisen sisäisenä hälytysjärjestelmänä.
Pelko vaikuttaa ratkaisevasti elämäämme. Pelko ei näy ainoastaan yksilöiden toiminnassa, vaan se näkyy myös yhteiskunnassa: sillä myydään tuotteita, kerätään klikkejä ja kalastellaan äänestäjiä.
Pelot eivät vaikuta pelkästään ihmisiin yksilöinä, vaan kollektiiviset pelot voivat koskettaa kansankuntia, manteretta tai vahvimmillaan koko maailmaa. Aika ajoin turvallisuuden tunteemme ja sen myötä elämäntapamme joutuu koetukselle muun muassa sotien, luonnonkatastrofien ja vaikka tartuntatautien edessä.
Historiankirjat vilisevät esimerkkejä kollektiivisesta pelosta. Koronaviruskriisin jälkeen kirjoitetaan jälleen uusi kappale pelosta. Se millaisen jäljen koronavirus jättää historiaan, on monilta osin kiinni paitsi päättäjien ratkaisuista, mutta myös meistä itsestämme.
Suomessa elettiin kollektiivisen pelon alla sota-aikana, jolloin pelättiin perheenjäsenten henkien ja maan itsenäisyyden puolesta. Pohjois-Irlanti eli epävarmuuden aikaa 1970-luvulta aina 2000-luvulle saakka, kun saaren yhdistämistä vaatinut Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA terrorisoi maakuntaa pommi-iskuillaan. Pablo Escobarin kokaiinikartelli piti Kolumbiaa väkivallan otteessaan 1970-luvulta 1990-luvun alkuun saakka.
2000-luvun alkuvuosina pelättiin SARSin leviämistä ja 2010-luvun vaihteessa jännitettiin sikainfluenssan vaikutuksia. Ilmastonmuutos on ollut vahvasti tapetilla 2000-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana ja aiheuttanut osaltaan pelkoa ja epävarmuutta.
2000-luvun aikana kollektiivinen pelko on kohdistunut länsimaissa eniten terrorismiin. Terrorismin pelko nousi pinnalle Euroopassa erityisesti Pariisin vuoden 2015 iskujen jälkeen. Muutaman vuoden ajan myös Suomessa oltiin varpaisillaan siitä, milloin ja miten terrorismi rantautuu suomalaiseen yhteiskuntaan. Varautumiseen oli syytä, kuten Turun puukotusisku vuonna 2017 osoitti.
Kun koronaviruspandemian aallot löivät läntiseen maailman, aiemmat kollektiivisen pelkomme aiheet tuntuivat pyyhkiytyneen pois muistista. Koronavirus asetti yhteiskunnille niin suuren uhkan, että jopa terroristijärjestö Isis ohjeisti kannattajiaan välttämään Eurooppaan matkustamista. Tilanne on vakava, kun ihmisuhreja kaihtamaton äärijärjestö neuvoo jotakuta välttämään terveytensä uhraamista viruksen vuoksi.
Monet keinot, joita koronaviruksen leviämisen rajoittamiseksi käytetään, ovat vanhoja. Eristämistä ja karanteenia on käytetty tartuntojen ehkäisemiseksi niin pitkään ikiaikaisesti, ja jäljittäminen on ollut oleellinen osa epidemiologiaa jo 1800-luvulta lähtien, kun John Snow taisteli Lontoossa leviäviä koleratartuntoja vastaan jäljittämällä niiden alkulähteeksi paikallisen juomavesikaivon.
Uuden koronaviruksen kannalta kevään mittaan mantran tavoin toistetut toimet – jäljittäminen eristäminen ja karanteeni – ovat erityisen tärkeitä. Taudin leviämisestä tiedetään vasta varmimmin se, että se tapahtuu nopeasti ja usein ennen kuin alkuperäinen kantaja tietää tartunnastaan.
Vaikka pandemian saapuminen Suomeen tuntui varmasti vielä tammikuussa 2020 monesta epätodelliselta ajatukselta, ovat tieteentekijät varoittaneet sen mahdollisuudesta pitkään. Viranomaiset ovat myös tehneet läksynsä SARSin sekä sikainfluenssan jäljiltä (kuten vuonna 2012 päivitetty pandemiaan varautumissuunnitelma osoittaa), vaikkakin Huoltovarmuuskeskuksen hengityssuojainsotkusta voisi luulla aivan toista.
Hullun lehmän tauti, SARS, sikainfluenssa, ebola, zikavirus – nuo ovat esimerkkejä vain oman elämäni, reilun neljännesvuosisadan aikana globaalia pelkoa herättäneistä sairauksista. Jokaista näistä on yhdistänyt pelko taudin leviämisestä maailmanlaajuiseksi. Monia niistä yhdistää myös se, että ne siirtyivät eläimistä ihmisiin eläinten kaltoin kohtelun seurauksena. Kenenkään ei tarvitse olla etiikan ammattilainen tajutakseen, että jokin on mätänä, kun nautaeläimille syötetyssä rehussa on mukana märehtijöiden kudoksia.
Ihmiset ja yhteisöt tekevät pelon alaisena hätiköityjä päätöksiä. Pelko sikainfluenssasta sai terveysviranomaiset myös Suomessa ottamaan nopeasti käyttöön Pandemrix-rokotteen, jonka jälkeenpäin huomattiin joissain tapauksissa nostavan riskiä narkolepsiaan sairastumiselle. Koronaviruspandemian hoitoa tullaan tarkastelemaan suurennuslasin kanssa ympäri maailman, olivat rajoitukset sitten tiukkoja, kuten useissa Euroopan maissa – tai heikkoja, kuten Valko-Venäjällä.
Pandemian aiheuttama pelko eroaa monilla muista kollektiivisista peloista. Siinä missä terrorismin uhriksi joutuminen on tilastollisesti hyvin epätodennäköistä ja sodan syttyminen on Suomessa todella etäinen skenaario, tartuntataudeista – etenkin uudesta koronaviruksesta – tekee pelottavan se, että jokainen meistä voi olla tietämättä riski toiselleen.
Yhteiskunnat ovat nopeita reagoimaan nopeasti iskeviin uhkiin. Siinä missä ilmastonmuutoksen vaikutukset eivät ole näkyneet suoraan jokaisen elämään, koronaviruspandemian vaikutukset iskivät viimeistään yhteiskunnallisten rajoitustoimien myötä kaikkien arkeen. Koronaviruksen myötä monet ovat joutuneet pakon edessä tekemään elämäänsä radikaaleja muutoksia; onkin aiheellista kysyä puuttuisivatko ihmiset ilmastonmuutoksen torjumiseen aktiivisemmin, jos sen vaikutukset olisivat nähtävissä nopeammin?
Koronaviruspandemian myötä yhä useampi ihminen kiinnittää huomiota tieteelliseen tietoon ja tutkimukseen, sillä etulinjassa näkymätöntä vihollista vastaan ovat paitsi lääketieteen ammattilaiset, mutta myös tieteentekijät. Pandemiatilanteessa, kuten sodassakin, tieteelliset läpimurrot ovat avainasemassa selviytymiseen – mutta kyseessä ei kuitenkaan ole yksittäisen maan, vaan ihmiskunnan tulevaisuus. Toivoa saattaa, että yleisesti noussut arvostus tieteentekijöitä ja tutkimusta kohtaan säilyisi myös tulevaisuudessa, kun pandemia on selätetty.
Ihmisluonnolle on tavanomaista odottaa, että nopeasti iskeneet uhat myös loppuvat nopeasti. Pandemian aiheuttama ja monilta osin aiheellinen pelko voi unohtua yhtä nopeasti kuin se iskikin, ja monet ovat jo varmasti vähentäneet varotoimiaan ajatellen, että pandemia laantuu nopeasti kuten iskikin.
Kukaan ei kuitenkaan tiedä kuinka pitkään nyt käynnissä oleva pandemia kestää tai kuinka monta uhria se vaatii. Emme edes tiedä, miten kauan aikaa toimivan rokotteen kehittäminen Covid-19-virukselle vaatii.
Matka tuntuu aina pidemmältä, kun ei tiedä minne on menossa – ja se jos mikä tekee yhteisestä tuntemattomasta uhkastamme pelottavan. Eristäytyminen ja välimatkojen pitäminen on tärkeää vielä ensimmäisen aallon jälkeen, vaikka maailma palautuu hiljalleen entiselleen.
