Mitä punkkarit edellä

Kun instagram-tili @punkstoo nosti punk-skenen sisäisiä häirintä- ja väkivaltatapauksia pinnalle, olisi kai voinut ihmetellä, miten tällainen on mahdollista ympäristössä, joka on perinteisesti rakentunut tasa-arvon ja yksilönvapauden ympärille. Valitettavasti tarinat eivät juurikaan yllättäneet. Pian punkkareiden tarinoiden rinnalle alkoi syntyä sisarkanavia, jotka avasivat kokemuksia metallin, suomirapin, kuvataiteen, esittävien taiteiden, hippien, reivaajien ja muiden skenejen sisäpiireistä. Kun sisältövaroituksia […]

TEKSTI Minne Mäki

KUVAT Tuuli Heikura

Kun instagram-tili @punkstoo nosti punk-skenen sisäisiä häirintä- ja väkivaltatapauksia pinnalle, olisi kai voinut ihmetellä, miten tällainen on mahdollista ympäristössä, joka on perinteisesti rakentunut tasa-arvon ja yksilönvapauden ympärille. Valitettavasti tarinat eivät juurikaan yllättäneet.

Pian punkkareiden tarinoiden rinnalle alkoi syntyä sisarkanavia, jotka avasivat kokemuksia metallin, suomirapin, kuvataiteen, esittävien taiteiden, hippien, reivaajien ja muiden skenejen sisäpiireistä. Kun sisältövaroituksia hälyttävät kuvat vilisivät somefeedissäni, huomasin odottavani, milloin akateemista vapautta liputtavalta yliopistolta alkaisi kuulua.


Vuonna 2017 #metoo-liike tarjosi niin sanaston kuin monikanavaisen alustan naisten ja muunsukupuolisten kokemalle seksuaaliselle häirinnälle. Liikkeen vaikutus oli kuitenkin vielä mittavampi. Se herätti koko maailman pohtimaan häirintää sekä oikeutta omaan seksuaalisuuteen ja sen varjelemiseen. Metoo:n retoriikassa jokainen yksittäistapaus oli osa kieroutunutta ilmapiiriä, jonka tunnistivat ensisijaisesti he, joita se loukkasi.

#punkstoo:n aikaan, neljä vuotta myöhemmin, kellekään ei pitäisi tulla enää yllätyksenä, että seksuaalinen häirintä ja naisviha läpileikkaavat yhteiskunnan. Tänä kesänä ilmi tulleiden tarinoiden arvo on niiden massassa sekä painopisteen siirtymässä häiritystä häiritsijään. Enää fyysinen ja henkinen väkivalta eivät ole asioita “tuolla jossain”. Ne lävistävät enemmän tai vähemmän jokaisen skenen ja yhteisön, ja puhe niistä siirtyy myös entistä lähemmäksi hiljaisia sivustakatsojia. 

Vaikka punkstoo:n esille tuomat tarinat olivat iljettävää luettavaa, olivat ne mittakaavassaan tarpeellinen muistutus siitä, miten vähän uhreja on aiemmin kuunneltu, uskottu tai autettu. Ne sanallistivat sen kasaantuneen tuskan ja häpeän, joka syntyy, kun kehorauhan rikkominen ja sukupuolittunut väheksyntä ovat sisäänkirjattu osa omaa sosiaalista piiriä. Niin kuin voimakkaissa kansanliikkeissä yleensä, liikkeen voima syntyi monen yksittäisen, rinnakkaisen ja samankaltaisen kokemuksen yhteen liittymisestä. Häirittyjen kesken luotto omaan arkaan kokemukseen voimistui, kun ei enää tarvinnut pelätä olevansa yksin. Samalla keikkapaikat, levy-yhtiöt ja media eivät voineet olla kuuntelematta. 

Samanlaisten aiheiden äärellä suomalaisessa yliopistoelämässä on kiehunut viimeisten vuosien aikana muutaman kerran. Vuonna 2015 Lotta Aarikka kirjoitti blogissaan Otaniemen “herrakerhoista” ja vuonna 2018 Martta Kallionpää kirjoitti Ylioppilaslehteen Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijoiden suljetusta Median miehet -ryhmästä. Viimeisimpänä Natalia Salmela avasi vuoden 2020 lopussa omalla instagram-tilillään kokemuksiaan teekkarikulttuurin naisvihamielisistä ja nöyryyttävistä perinteistä. 

Salmela kertoi 2000-luvun lopun naispuolisille fukseille suunnatusta ohjelmasta, jossa alkoholin juominen oli välttämätöntä ja riisuutumisesta oli vaikea kieltäytyä. Sittemmin käydyn somekeskustelun mukaan nämä perinteet ovat alkaneet vasta hiljattain muuttua. Salmelan kokemusten saamat vastaukset ja siitä seuranneet keskustelut saivat aikaiseksi muun muassa sen, että Tampereen yliopiston ylioppilaskunta kielsi järjestöt, joiden jäsenvalinta perustuu sukupuoleen ja antoi kyseenalaisia perinteitä toteuttaneille ryhmittymille puoli vuotta aikaa “yhdenvertaistaa toimintaansa”.


Pian #metoo:n jälkeen Oulun yliopisto päivitti kiusaamisen ja häirinnän toimintamallinsa. Nykyään sekä henkilökunnalle että järjestötoimijoille järjestetään koulutuksia seksuaalisen häirinnän tunnistamiseen ja ennaltaehkäisyyn liittyen. Jos opiskelija on puolestaan kokenut epäasiallista käytöstä, hänellä on mahdollisuus ilmoittaa asiasta opintopsykologille, koulutuspalvelupäällikölle, OYY:n häirintäyhdyshenkilölle tai omaopettajalleen, jonka jälkeen asiaa on mahdollista käsitellä sekä ammattilaisen että häiritsijän kanssa.

Yliopiston palvelulle kuvittelisi olevan käyttöä. Viimeistään silloin, kun katsoo lukuja.

Taloustutkimuksen vuonna 2018 tekemän tutkimuksen mukaan 79% naisista ja 38% miehistä on kokenut elämänsä aikana seksuaalista häirintää. Eniten häirintää kokivat alle 25-vuotiaat naiset, joista 46% olivat joutuneet häirinnän kohteeksi viimeisen vuoden aikana.

Helsingin tutkijanaiset tekivät samana vuonna selvityksen Suomen yliopistojen seksuaalisesta häirinnästä. 406 vastaajan joukosta 166 naista ja 20 miestä olivat kokeneet seksuaalista häirintää. Erityisen haavoittuvina ryhminä nousivat esille he, jotka eivät ennalta tunne oman viitekehyksensä toimintakulttuuria, eli ensimmäisen vuoden opiskelijat, alkuvaiheen väitöskirjan tekijät sekä määräaikaiset työntekijät. Häirinnästä ei ilmoiteta, koska pelätään maineen menettämistä ja uran etenemisen takkuamista, jos heittäytyy vaikeaksi oman alan asiantuntijan kanssa.

Oulun yliopistolle on tullut viimeisen kahden lukuvuoden aikana vain kahdeksan ilmoitusta seksuaalisesta häirinnästä. Lähes kaikki ilmoitukset etenevät käsittelyprosessiin ilmoittajan toiveesta. Joissain yksittäisissä tapauksissa ilmoittaja ei ole halunnut viedä käsittelyä pidemmälle. Tähän opintopsykologi Pia Partasen mukaan syynä voi olla esim. pelko ilmiantamisen seurauksista sekä häiritsijän valta-asema suhteessa häirittyyn. Partanen toteaa, että isoon opiskelijamassaan verrattuna on mahdollista, että kaikki häirintätapaukset eivät ohjaudu yliopiston mallin mukaiseen käsittelyprosessiin. Hänen kokemuksensa mukaan kaikki opiskelijat eivät välttämättä myöskään tunnista joutuneensa seksuaalisen häirinnän kohteeksi.

Teekkarikerhojen känninen perseily on yksi räikeä ääripää yliopiston epätasa-arvoisten perinteiden kaiuista. Laulukirjojen sanat ja järjestöjen säännöt ovat helposti muutettavissa.  Häirintää on kuitenkin muunkinlaista.

Illinois’n yliopiston antropologian professori Kathryn Clancy teki viime vuonna työryhmänsä kanssa selvityksen sukupuoleen perustuvasta häirinnästä akateemisessa ympäristössä. Siinä todettiin, että yrittäessään ehkäistä seksuaalista väkivaltaa, yliopistot jättävät usein huomiotta sukupuolittuneen häirinnän yleisimmät olomuodot, kuten tietyn sukupuolen edustajiin kohdistuvan pilkan, epäkunnioituksen tai halveksinnan. Nämä voivat esiintyä esimerkiksi nopeasti ohitettavissa kommenteissa, vitseissä ja ilmeissä, jolloin sukupuolittuneen ahdistelun ja töykeyden välillä ei välttämättä ole juurikaan eroa. 

Miten ilmiannetaan kommentti, jossa todetaan, että korkeaa ääntäni on vaikea kuunnella?

Clancy kysyy.

Ajan myötä pienetkin eleet vaikuttavat häirinnän kohteiden itseluottamukseen. Häirinnän vaikutukset ovat vakavia ja ja pahimmillaan pitkäkestoisia. Ne voivat heikentää niin fyysistä kuin psyykkistä terveyttä sekä vaikuttaa huonona sitoutumisena yhteisöön. 

Juuri halu kuulua yhteisöön ja toisaalta ahdistus jatkuvista ulkopuolisuuden kokemuksista on ristiriita, joka pätee niin yliopiston kuin punk-piirien häirittyjen asemaan. Anonyymi kirjoittaja toteaa Loukko Zinen puheenvuorossaan:

“Yhteenkuuluvuudella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Solidaarisuus ja halu kuulua yhteen voi ylittää omat rajat. Sen myöntäminen, että toinen on rikkonut itseä tai läheistä vastaan, tarkoittaisi sen myöntämistä, että yhteinen on mennyt rikki. Siksi vääriä tekoja on mieluiten näkemättä.”

Punkstoon vaikutus näkyy itse punk-skenen sisällä kollektiivisena hahmottamisena, minkä laatuista ja laajuista häirintä on jo vuosikausia ollut. Nyt heteromiehet kertovat harjoittavansa itsereflektiota ja -kritiikkiä sekä kehittävänsä yhteistä keskustelukulttuuriaan empaattisemmaksi ja tunnevetoisemmaksi. Silmänsä ummistaneet alkavat hahmottaa, että pelkkä häirintätapauksien ja rikosten ehkäiseminen ei riitä. Tavoitteena on, että ongelmakäyttäytyminen huomattaisiin jo ennen kuin fyysisen koskemattomuuden rajat ylittyvät.

Häirittyjen tarinoiden valjastuessa häpeä siirtyy häiritsijöiden kannettavaksi. Heikkoina eivät näyttäydy enää he, joita kohtaan rikotaan, vaan he, jotka purkavat omat ahdistuksensa toisiin. Punkin “skenejeesukset” eli koko porukan arvostamat konkarit muuntuvat nuoremman polven muusikoiden silmissä vajavaisiksi huutelijoiksi. Nuoruusvuosien idoli voi samaan aikaan olla lahjakas kitaristi, sanavalmis hyvä-jätkä sekä säälittävä idiootti. Yllätyksenä se ei tule juuri kellekään, mutta nyt sen voi sanoa ääneen ilman seuraamuksia.


Helsingin tutkijanaisten selvityksen mukaan myös tiedeyhteisössä tiedetään ja tunnistetaan häiritsijät. Ohjaustapaamisten ja luentojen lisäksi konferenssit, karonkat, sitsit ja kenttämatkat ovat seksuaaliselle häirinnälle yleisiä tapahtumaympäristöjä. Ongelmahahmot ovat kaikkien tiedossa, mutta johtokunnalle asiasta ei puhuta. 

Yliopistolla akateemisesti vapaa työskentely ja opiskelu tarkoittavat tilaa toimia täydellä kapasiteetillaan tiedeyhteisössä ja siten sekä huolehtia että kantaa vastuu omista valinnoistaan. Jos yhteisössä ei tunnisteta sanallisia ja sanattomia väkivallantekoja merkittävinä esteinä tasavertaiseen toimijuuteen, hyssytelty häpeä ja kokemus turvattomasta yhteisöstä ajavat alas viimeisetkin rippeet akateemisen vapauden ideaalista. 

Tähän mennessä punk- ja muut alakulttuuripiirit ovat tehneet radikaaleimmat ja rohkeimmat aloitteet oman skenensä puhdistamiseksi. Nyt enää odotellaan, milloin marginaalin liikehdintä vyöryy isojen yleisöjen kimppuun.

Viimeistään tässä vaiheessa on kuitenkin selvää, että sosiaalisen median joukkoäly pitää huolen siitä, että keskustelua käydään niin kauan kunnes kaikki ovat kuulolla.

Minne Mäki

Helsingissä asuva esitystaiteilija, filosofian opiskelija ja Oulun ylioppilaslehden toimitusharjoittelija keväällä 2021. Maagisen realismin ja avannon ystävä.

Lue lisää: