Oulun ylioppilaslehti 2015

Mielipaikoissaan

Neljä oululaista nuorta, neljä näkökulmaa Ouluun. Jokainen heistä liittää tunteita ja muistijälkiä suosikkipaikkaansa kotikaupungissa.

Muistumia suurkaupungeista

Raksilan ympärivuorokautinen ruokakauppa edustaa
Marko Heikkiselle Suomi-versiota tokiolaisesta elämän sykkeestä.

Ajatus ihmiskontakteja välttelevästä, öisin kaupassa käyvästä hahmosta innoitti Marko Heikkisen, 28, kynäilemään runot, joilla hän toukokuussa voitti J. H. Erkon kirjoituskilpailun. Esikuvana toimi japanilaiskirjailija Tatsuhiko Takimoton luoma maailma, jossa tavanomaisesta päivärytmistä on jättäydytty sivuun.

Samanlaisen elämän mahdollistaisi Raksilan Sale, joka on aina auki.

”Kun marketit menevät kiinni, tämä ympäristö muuttuu täysin. Amisautot valtaavat parkkipaikan. Kahden kolmen aikaan kaupassa käy humalaisia ja alle parikymppistä nuorisoa”, kuvailee Heikkinen.

Hän myöntää Oulussa usein kokevansa, että jossain on juuri samalla hetkellä jotain parempaa. Suosikkikaupunki Tokiossa tahti ei pysähdy milloinkaan.

”Siellä levykaupatkin ovat yöllä auki. Kaupungissa on uskomaton fiilis sen visuaalisuuden takia. Keinovalot heijastavat hienosti erityisesti vesisateella”, Heikkinen tunnelmoi raksilalaisessa kaupassa, jota hän luonnehtii ”teolliseksi hallimestaksi”.

Satellite Stories -bändin kitaristi Heikkinen on saanut kiertueilla perspektiiviä oululaiseen elämänmenoon. Hän haaveilee muutosta ulkomaille, paikkaan, jossa parin askeleen päässä kotiovesta voisi nauttia kulttuurista ja tavata ihmisiä.

”Jos jotain mukavaa haluaa Oulussa tehdä, se pitää järjestää itse. Tämä on fakta, koska täällä on niin vähän ihmisiä.”

Kirjoittava kitaristi haluaa toimintaa eikä tarvitse erikseen aikaa rauhoittumiseen. Nukkuminen riittää.

”Ehkä kaipuu nopeatempoiseen ympäristöön ei johdukaan ulkoisista tekijöistä vaan minusta”, Taivalkoskella kasvanut Heikkinen hoksaa.

Hänen mielestään olisi ihanteellista, jos pystyisi tilanteen mukaan valitsemaan kaupunkiympäristön ja luonnon väliltä. Oulussa hän pitää siitä, että matkalla kotoa Välkkylästä treenikämpälle Hiukkavaaraan näkee vehreitä maisemia. Kun aurinko laskee, Kajaanintien monikaistainen autobaana tuo mieleen ison kaupungin.

Satellite Stories keikkailee syksyllä Suomessa ja kahdessa eri maanosassa.

Kulttuuri kohdattavana

Ihanat muistot ja ristiriitaiset tunteet tekevät
Jenny Kilposen ja Oulun keskustan suhteesta kutkuttavan.

Kävelykatu Rotuaari on Jenny Kilposelle, 29, Oulun keskustan sydän, vaikka siellä välillä tuulee kylmästi. Se on tärkeä siitä huolimatta, että kauniiden vanhojen talojen seassa on sellaisia, joiden kohdalla hän ihmettelee, miten ne on kehdattu rakentaa.

”Toisaalta kerroksellisuus on mielenkiintoista. Lempipaikkojani ovat ne, missä näkyy mennyt”, aina Oulun seudulla asunut, nykyinen karjasiltalainen sanoo.

Hän on vanhemmiten ruvennut mielellään kuuntelemaan isänsä kertomia takavuosikymmenten tarinoita, joissa kiivettiin aidan yli luvattomasti katsomaan jääpallopelejä Raksilaan ja matkustettiin pummilla Nokelaan.

”Muistan, kuinka ärsyttävää lapsena oli kävellä isän kanssa Rotuaarilla. Vanhana oululaisena kyläluutana hän jututti kaikkia. Kesti varmaan puoli tuntia kulkea kadun päästä päähän”, Kilponen huokaa.

Nyt hän on itse samanlainen eikä voi liikkua Rotuaarilla törmäämättä tuttuihin.

Neljännen polven oululaisena Jenny Kilposen juuret ovat vahvat. Silti ajatukset muualle muuttamisesta vaivaavat lähes päivittäin.

”Olen surullinen, kun vastavalmistuneet lähtevät etelään, koska kokevat, ettei kaupunki tarjoa heille töitä tai virikkeitä”, Kilponen harmittelee.

Oulun juhlaviikkojen tuottajana Kilponen haluaa tehdä kaupungista eläväisemmän ja tuoda tapahtumien kautta ihmiset ulos. Oulussa on hänen mukaansa mielettömiä tyyppejä ja yhteisöllistä meininkiä.

”Päältä päin tämä vaikuttaa vähän kliiniseltä, insinöörimentaliteetti paistaa.”

Rotuaarilla Kilponen mielellään näkisi spontaaniutta, esimerkiksi parin vuoden takaisen ruusumeren ja viimekesäisen Olennaistamon kaltaisia yhteisötaideteoksia, jotka toivat ihmisiä yhteen. Myös Tarraturri-niminen piirrosviestien liimaaja on piristänyt Kilposta.

Hän on tyytyväinen, että Rotuaarilla nykyään järjestetään konsertteja ja tapahtumia, kuten Ilmakitaransoiton MM-kisat. Ne ovat tehneet kortteleiden väleistä Kilposelle merkitykselliset muistojen kävelykadut.

Seurassa ja syrjässä

Toivoniemen kärki on Juho Meriläiselle rauhoittumisen paikka.
Valaistujen suihkulähteiden katselu sopii syysfiilistelyyn.

Kellosta kotoisin oleva Juho Meriläinen, 27, oululaistui sulavasti. Nykyinen AC Oulun seurajohtaja pelasi aiemmin OLS:n riveissä ja viihtyi kaupungin jalkapallokentillä niin tiiviisti, että kävi Haukiputaan puolella lähinnä vain koulussa ja nukkumassa. Kaupunki tuli tutuksi jo lapsena.

”Kun moottoritien rampista noustiin, ajettiin aina Tuiran siltojen kautta. Ensin näkyi vanha Raatti, sitten kirkko. Nykyisen Radissonin ikkunoiden valot piti aina pimeällä laskea. Muistan, miten mukulakivien kohdalla auto alkoi tärisemään”, Meriläinen palaa menneisyyteen.

Reitti keskustaan muodostui rutiiniksi tarkkailla ympäristön muutoksia. Matkan varrelle mahtuivat myös Toivoniemen talot, joissa jalkapalloilija olisi voinut kuvitella asuvansa.

Hän muutti kuitenkin Alppilaan, mistä teki kerran syysiltana kävelylenkin Toivoniemen kärkeen. Suihkulähteissä paloivat valot ja Meriläinen istui penkillä katselemassa. Siitä muodostui uusi rutiini.

Sillat ja Toivoniemi erottavat toisistaan keskustan ja Tuiran eli Juho Meriläisen tämänhetkisen asuinpaikan.

”Tuiraan liittyy kiehtovia legendoja. Osa niistä on varmasti totta. On rikollisuutta, päihdeongelmia, surullisia asioita. Tätä kutsutaankin Oulun nurjaksi puoleksi.”

Kyseenalainen maine ei Meriläistä haittaa, vaan Tuira on hänelle omaleimainen kaupunginosa. Esimerkiksi Merikoskenkadun monikansallinen vilinä tuo erilaista tunnelmaa kuin tasapaksussa keskustassa näkee.

AC Oulun pelireissuilla ja ihmisten ympärillä viihtyvä Meriläinen kaipaa sosiaalisuuden vastapainoksi yksin oloa.

”Välillä on pakko vain olla hiljaa ja näperrellä itsekseen. Tykkään remontoida ja tehdä kotiin kaikkea vähän erikoisempaa. Visuaalisuudella ja sillä, miltä asiat näyttävät on merkitystä”, Meriläinen sanoo.

Viihtyisä ympäristö on hänelle edellytys rentoutumiselle ja rauhoittumiselle, oli paikka sitten koti tai syrjäinen puistonpenkki suihkulähteiden äärellä.

 

Luoviin tiloihin

Madetojan sali on Jenni Ylisirniön mielestä akustisesti ja visuaalisesti
ihanteellinen paikka musiikille ja esiintymiselle.

Eristettyjen seinien sisällä kuulee hiljaisuuden. Kun Jenni Ylisirniö, 21, avaa suunsa, puhe soi valtavan salin tyhjyydessä.
”Tämä on kaunis ja rauhoittava paikka. Pidän näistä valoista, joilla luodaan erilaisia tunnelmia. Täällä kaiken voi kontrolloida. On upeaa, kun yleisö keskittyy ja fokus on esiintyjässä”, Ylisirniö puhuu kokemuksestaan.

Madetojan salin lavalla hän esiintyi koululaisena vuodesta toiseen kuoron kanssa itsenäisyyspäivisin ja kuorofestivaaleilla. Tärkein tilaisuus oli kaksi vuotta sitten Madetojan musiikkilukion lakkiaisjuhlassa, jolloin Ylisirniö istui flyygelin ääressä ja säesti lukiolaisten jäähyväiskappaletta, jonka säveltämiseen hän osallistui. Lavalle nousivat myös kuoro, bändi ja kaikki lakitetut ylioppilaat.

”Muistan sen päivän aina, kun kuljen Madetojan salin ohi. Se oli paras päätös kouluvuosille. Meillä oli luovaa meininkiä ja sain tärkeitä ystäviä”, musiikkiluokilla ja -lukiossa varttunut Ylisirniö kehuu.

Hän sanoo kaipaavansa syvää yhteisöllisyyttä ja viihtyvänsä porukoissa, joissa ihmiset haluavat samoja asioita ja pyrkivät niitä kohti intohimoisesti.

Syksyllä Jenni Ylisirniö pääsee kauppatieteiden fuksien pienryhmäohjaajana tutustuttamaan toisiinsa eri puolilta Suomea Ouluun muuttavia uusia yliopistolaisia. Sitsien ja illanviettojen lisäksi ryhmähenkeä kohotetaan kiertelemällä kaupungin eri kolkissa esimerkiksi fuksisuunnistuksessa.

”Oma fuksivuoteni oli niin mukava, että on kiva saada taas tutustua uusiin ihmisiin.”

Oulussa aina asuneena pienryhmäohjaaja tietää kahvilat, ravintolat ja puistot.

Taka-Lyötystä Linnanmaalle arkisin kulkevan Ylisirniön silmä lepää erityisesti Torinrannan maisemissa.

”Kiikelin virtaviivaiset uudet rakennukset, kauppahallin arkkitehtuuri ja vanhat puutalot muodostavat hienon kokonaisuuden. Tykkään nähdä asiat taiteena, muodin, tilat ja rakennukset”, Ylisirniö pohtii. Madetojan sali on hänestä sekä taidetta että paikka taiteelle.

 

Paikat elämän arkistona
Tapahtumat ja tekeminen vahvistavat paikkoihin liittyviä tunnesiteitä, sanoo tutkija.

Jutussa mainitut suosikkipaikat eivät yllätä Joni Vainikkaa. Oulun yliopistossa kesäkuussa tarkatetussa väitöskirjassaan hän käsittelee paikkakokemuksia ja alueellisia identiteettejä.
”Oma asuinympäristö ja arjen elinpiiriin kuuluvat symboliset maamerkit koetaan merkityksellisiksi”, hän nyökyttelee.
Tällaisia voivat olla esimerkiksi esteettiset maisemat tai kadunkulmat, joissa on tapahtunut jotain tärkeää, vaikkapa tavannut uuden ihmisen.
Suomalaisten ja englantilaisten paikkaan identifioitumista tutkinut kulttuurimaantieteilijä määrittelee, että tila on se, mitä silmin nähdään, mutta paikka on merkityksellinen tila, kokemus. Vainikka mieltää paikan kokemisen pitkälti tekemisenä, jossa toistuvuudella on suuri rooli.

”Kun esimerkiksi turkulainen kulkee joka päivä töihin tuomiokirkon ohi, sen torniin alkaa liittyä tunnepitoisia ja symbolisia merkityksiä.”

Jos ihminen pääsee toteuttamaan itseään vaikka harrastuksen tai työn kautta, paikkaan ja ihmisyhteisöön on helpompi sitoutua. Näin voi identifioitua esimerkiksi johonkin kaupunginosaan ja tuntea kuuluvansa sinne. Tutkija Vainikka kuvailee paikan kokemista ikään kuin elämän arkistoksi. Tottumus tietyllä alueella asumiseen tai lapsuuden muistot vahvistavat tunnesidettä.

Kaupungit ja paikat kuitenkin muuttuvat, samoin mielikuvat. Se, mikä ennen tuntui olevan kaukana, voi vanhoihin maisemiin palaavan mielestä näyttää yllättävän lyhyeltä matkalta. Arjessa etäisyydet hämärtyvät, ja ulkopuolinen näkee ympäristön eri tavalla.

”Kotiseudulle palaava voi ruveta myös romantisoimaan symboleja, jotka alueen asukkaille eivät oikeastaan hirveästi merkitse”, Vainikka huomauttaa.

Paikkoihin liittyvät myös omat käyttötarkoituksensa. Maalle, metsään ja rannoille mennään rauhoittumaan, mutta maalaisetkin haluavat välillä kaupunkiin esimerkiksi kulttuuriharrastuksiin ja ihmisiä tapaamaan.
”Maaseudulla kasvaneen pitää päästä tietyin väliajoin metsään. Eiran eteläpuolella eläneen luontokokemus on toisenlainen”, vertaa Vainikka.

Kasvuympäristöstä muodostuu herkästi sielunmaisema, jonka ihminen kokee omakseen. Uudella paikkakunnalla maisemiin ei välttämättä liity samanlaisia tunteita.
Tutkija on huomannut, että veden äärellä eläneet harvoin haluavat sisämaahan.

”Aineistossani englantilainen henkilö mainitsi, että matkalla hyvän ystävän luo mutkan takaa pilkahti meri. Se tuotti tunteen kyseiseen paikkaan kuulumisesta, sillä meri muistutti kotiseudusta. Myös rajasillan ylittäminen kahden kaupungin välillä koettiin niin voimakkaaksi, että toisella puolella ajateltiin olevan omien joukossa”, Vainikka kertoo symbolien merkityksistä.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää: