Raikkaassa neljännessä teoksessaan Taina Latvala pohtii parikymppisten elämän dilemmoja. Novellimaisten kertomusten kokonaisuus muodostuu pikkuhiljaa, kun henkilöhahmojen verkostosta ja sisäisistä maailmoista annostellaan palasia.
Yksityiskohdilla Latvala onnistuu luomaan mielikuvia, jotka nurkan takana muuttuvat toisiksi. Lukija viedään Roomaan, mutta ollaankin Edinburghissa, ja Alepan Johnny-niminen myyjä puhuu lappilaisittain.
Pohjanmaalainen, työkseen kirjoittava vaaleahiuksinen minäkertoja toistuu ja piirtyy väistämättä alter egoksi lapualaislähtöiselle Latvalalle. Hän tarkkailee omia neuroosejaan ja muiden ihmisten kummallisuuksia. Inhimillinen komiikka on tunnistettavaa.
Ilkikurisin vertauksin ja tarkkanäköisin havainnoin osoitellaan nuorten aikuisten hölmöyksiä. Kaipuu aitouteen kiteytyy tilanteessa, jossa naamiojuhlissa ei lopulta jakseta peittää kasvoja, vaikka vakavikkopintaliitäjät nauraisivat.
Kauneuslommon teokseen tekee kertomus, jossa minäkertoja muuttuu kissaksi. Absurdi ja vertauskuvallinen kohtaus hipoo toimivuuden rajoja. Sanat ja tunteet hengittävät samaan tahtiin. Vaikka Latvala viljelee adjektiiveja välillä siirappisesti, hän on oivaltava kirjailija, joka tavoittaa olennaisen sukupolvensa sisäisestä huudosta ja peloista.
Kukapa ei miettisi, keitä nämä muut ovat ja mistä itse on tullut?
