Maaliskuussa auringon lisäksi on häikäissyt Suomen hallituksen ja eduskunnan räikeä sekoilu lakien säätämisessä toimikautensa viime hetkillä. Ensin sote-uudistusta yritettiin runtata valmiiksi kiireellisellä aikataululla siinä onnistumatta. Sitten seurasivat korkeakouluopiskelijoita suivaannuttanut hallituksen lakiesitys ja eduskunnan äänestyssekoilut toisen samantasoisen korkeakoulututkinnon opintotukioikeuden rajaamisesta.
Tapaus opintotuki kuten myös useaan kertaan kaatunut sote-uudistus kertoo poliittisten päättäjien selkärangattomuudesta ja saa miettimään päätöksenteon motiiveja. Tällainen poukkoilu lakien säätämisessä on aivan järjetöntä ja syventää epäluuloa politiikkojen pätevyyteen sekä syö uskoa päätöksenteon järkevyyteen. Miksi päätetään päinvastoin kuin mikä on tavoitteena tai ei saada päätöksiä aikaan laisinkaan, vaikka sote-uudistukseenkin oli aikaa neljä vuotta?
Usko politiikkaan on monilla mennyt jo aikoja sitten, minkä vuoksi kaikki eivät äänestyskoppiin viitsi raahautua. Vaatiihan oikean ehdokkaan löytäminen perehtymistä ja aikaa. Poliitikkojen viime aikojen sekoilut horjuttavat uskoa poliittiseen päätöksen tekoon entisestään.
Äänestäminen on luottamista. On luotettava siihen, että ehdokas, jonka numeron äänestyslippuun kirjoittaa, puhuu vaalien alla tavoitteistaan ja arvoistaan rehellisesti sekä valituksi tullessaan toimii sanojensa mukaisesti. Päätöksenteko, politiikka ei tietenkään ole näin yksinkertaista, vaan välillä kompromisseja on tehtävä. Niissä tilanteissa luottamus erityisesti mitataan.
Viime vuosina olen lipsunut ajattelemaan, ettei yksi ihminen voi vaikuttaa eikä siis kannata edes yrittää muuttaa ihmisten ajatusmaailmaa. Lähiaikoina olen yhä useammin törmännyt ihmisiin, jotka uskovat toisin. He ovat saaneet minut jälleen vakuuttuneeksi jokaisen yksilön vaikutusmahdollisuuksista.
Vaalien lähestyessä on erityisen tärkeä ymmärtää, että yhdelläkin mielipiteellä eli äänellä on väliä eikä kannata jättää äänioikeuttaan käyttämättä. Vaikka se tuntuisi hyvältä kannanotolta, äänestämättä jättäminen ei ole järkevä vaihtoehto. Siinä antaa muiden päättää. Ikinä ei varmasti löydä ehdokasta, jonka kanssa olisi kaikesta täysin sama mieltä. Pienempi paha kuitenkin on se, että on valitsemansa henkilön kanssa suurimmasta osasta asioita samaa miel tä kuin että eduskuntaan pääsee henkilö, jonka kanssa on vain harvoista asioista samaa mieltä.
On liian helppoa sanoa, ettei usko muutoksen mahdollisuuteen eikä siihen, että asiat paranisivat, minkä vuoksi ei anna ääntään kenellekään. Niin kauan pitää yrittää, että toivoa ei todistetusti enää ole. Pitää uskaltaa luottaa.
