Tunne tuntuu kehossa ja liikuttaa sitä. Se tihentää hengitystä, keventää askelta, saa selän kaarelle kivusta. Tämän syksyn OuDance-festivaalin esitykset tutkivat kaikki jollakin tavalla fyysistä tunnetta.
Milla Virtasen & Koski Dance Companyn Hysteria pohti 1800-luvun muotidiagnoosia, joka medikalisoi naisten tunteita ja alisti heidät omituisille hoitomuodoille. Nimestään kaiken irti ottava esitys nähtiin muun muassa yliopiston keskusaulassa. Cecilia Moision parisuhdetta ja rakkautta käsittelevät teokset repivät auki kiintymisen ja hylkäämiseen dynamiikkaa katsojaa säästämättä. Helsinkiläinen nykytanssiryhmä Kinetic Orchestra etsi elämänhallintaa seesteisestä Japanista.
Jojon tanssifestivaali veti kiitettävästi yleisöä puoleensa. Valvesali oli ilta toisensa jälkeen lähes täynnä. Se jäi ihmetyttämään, miksi Hanna Korhosen uskonyhteisöjen hengellistä väkivaltaa käsittelevä esitys houkutteli paikalle vain muutaman penkkirivillisen ihmisiä, vaikka aiheen luulisi kiinnostavan oululaisia.
Kaiken kaikkiaan ohjelmistoon valikoidut teokset istuivat teemaan hyvin ja osoittivat kuinka moniaineksisesti keho pystyy konkretisoimaan tunnetta. Tunteiden näkemisellä taas on tervehdyttävä vaikutus. Väitänkin, että katsojat saivat taide-elämyksen lisäksi terapiaa kulttuurin muodossa. Toivon, että vuosi kuluisi nopeasti, koska ensi vuoden OuDance-festivaalin teema on jo nyt ajankohtainen: fyysinen empatia.
