Ane Brun: When I’m Free
Norjalainen, sittemmin ruotsalaistunut Ane Brun on kuudennella sooloalbumillaan paljon velkaa myöhempien aikojen Kate Bushille, mutta aivan kuningattaren tasolle hän ei vieläkään yllä. Herkät ja ilmavat pop-tunnelmoinnit seuraavat toistaan, ja albumilla on kyse enemmän atmosfääristä kuin vaikuttavista tai erityisen tarttuvista melodioista. Pisteet lähtevät äänelle ja ajoittain kivasti selkäpiitä kutkuttavalle fiilikselle, miinusta taas tulee lievästä tylsyydestä.
3/5
Punaisen kuningattaren periaate: Kaksi suuntaa
Punaisen kuningattaren periaatteen kova livekunto tuli kesällä todettua pariinkin otteeseen, ja uuden pitkäsoiton nähtyä pikkuvaikeuksien jälkeen päivänvalon voi todeta tikin olevan hyvä myös levyllä. Mokka Laitisen väräjävä laulusoundi sopii 70-luvulle taipuvaan, pieteetillä toteutettuun progeiluun mainiosti, ja levyä palvelee liveantia hieman vähemmänkin hyökkäävä sävytys. Lyyrisesti liikutaan enimmäkseen kertomusten tuolla puolen ja tuokiokuvat toimivat genressään hyvin. Hyviä värinöitä.
4/5
Duran Duran: Paper Gods
Sedät jaksavat heilua – positiivisesti yllättäen. Nämä kasarijumalat eivät haikaile menneeseen, vaan ovat lähteneet tekemään uutta musiikkia kunnianhimoisesti ja nykyajan meiningillä fiittaajiakin (mm. Janelle Monáe) käyttäen. Menossa ei sinänsä ole mitään vikaa, ja Simon Le Bonin äänikin on jopa huimassa kuosissa, mutta vähän puuduttavan tasapaksua materiaali on. 12-raitaisen vakiolevyn biiseistä muutaman olisi voinut korvata bonusversion raikkaammilla lisillä.
3/5
