”Lapsena sanoin vanhemmilleni meneväni ammattikouluun. Vastauksena minulle naurettiin ja sanottiin, että et muuten varmasti mene. Olin ihmeissäni, sillä luulin ammattikoulun olevan ainoa vaihtoehto.
Vanhempieni korkein koulutus on kauppaopisto. Äitini on ollut 30 vuotta verovirkailijana, isä on palkanlaskija. Veljeni kävi ammattikoulun, ja siskoni on yliopistossa. Itse en ole duunari. En kehtaa käyttää sitä sanaa – se ei ole minun sanani. Mikä sitten olen nyt? En oikein tiedä.
Ajatus yliopistoon hakemisesta syntyi pohtiessani lukiossa sitä, mitä itse oikeastaan osasin tehdä: lukea ja kirjoittaa. Psääsykokeisiin valmistauduin surkeasti, luin pääsykoekirjan loppuun vasta junassa matkalla kokeisiin. Opintoihin valmistautuminen oli vaikeaa, ja ensimmäiset kurssit aivan kauheita. Opinnoista innostuin vasta toisena vuonna Kirjallisuus ja filosofia -kurssilla.
Tullessani yliopistoon en tiennyt mitään akateemisesta maailmasta: minulla oli yliopistosta mystinen ja vähän pelottavakin mielikuva. Opintojen aikana ainejärjestöt tuntuivat pelottavilta, killat ja ylioppilaskunta vielä pelottavimmilta, joten se maailma jäi kaukaiseksi. En ole ollut yksilläkään sitseillä tai vuosijuhlilla.
Valmistuin maisteriksi lokakuussa, ja järjestin sen kunniaksi valtavan hulppeat juhlat. Tässä päättyy iso kahdeksan vuoden elämänvaihe. Onhan se iso juttu siinäkin mielessä, että olen perheeni ensimmäinen maisteri.
Lähisuvustani kukaan ei ole mennyt yliopistoon. Vanhempani ovat kerran käyneet väitöstilaisuudessa, siitä on riittänyt pitkäksi aikaa puhetta. Silti vanhempani ovat aina kannustaneet kouluttautumaan.
Kun soitin vanhemmilleni kertoakseni gradun valmistumisesta, äitini onnitteli, ja isä huusi taustalta: ”Onneksi olkoon – oli se aikakin!
Veera Kiurujoki, 26, filosofian maisteri, pääaineena kirjallisuus
”Olen ajatellut kotitaustani olevan korkeampi kuin mitä se todellisuudessa on. Koska kumpikaan vanhempani ei tehnyt fyysistä työtä, ajattelin, ettei se ole ”oikeaa duunariutta”.
Vanhempani kävivät koulua oppikouluun asti, mutta eivät jatkaneet lukioon. Isäni on tyypillinen esimerkki sukupolvestaan: taksikuskin ja tarjoilijan poika, joka kouluttautui tekniselle alalle opistossa insinööriksi nousukauden aikaan ja työskenteli koko uransa yhdessä työpaikassa, Outokummun Tornion terästehtaalla. Äitini ajatteli opiskelun avaavan ovia. Vanhempiensa rahanpuutteen vuoksi hän ei päässyt lukioon, joten sen sijaan hän kävi kauppakoulun, sihteerikurssin ja sairaanhoitajakoulun, jonka jälkeen hän työskenteli sihteerinä.
Alakoulussa minusta oli tulossa astronautti. Hyvän kielipääni vuoksi ajauduin kuitenkin ensin Kajaanin ammattikorkeakouluun opiskelemaan matkailua, ja sitten myöhemmin yliopistoon lukemaan englantia.
Hakiessani töitä AMK-tutkinnolla huomasin, ettei sitä hirveästi arvostettu ammattitutkintoa paremmaksi: restonomina minulle tarjottiin tarjoilijan ja pitsanpaistajan töitä. Siksi aloitin yliopisto-opinnot Oulussa 26-vuotiaana.
Duunaritausta ei näkynyt kursseilla tai opiskelussa, kaikessa muussa yliopistoelämässä kylläkin. Ainejärjestöjen, ylioppilaskunnan ja kiltojen asiat ja akateemiset perinteet olivat minulle täysin uusi maailma. Tätä olen jälkeenpäin harmitellut: mihin kaikkeen olisikaan ollut mahdollisuus, jos olisi ajoissa tajunnut!
Näin aikuisällä ymmärrän myös sen, miten etuoikeutettu ilmaisella kahdella tutkinnollani olen ollut. Halustaan huolimatta äitini ei aikoinaan voinut kouluttautua rahanpuutteen vuoksi. Vanhemmalla iällä hänkin suoritti iltalukiossa lukiokursseja.”
Sanna Teperi, 31, filosofian maisteri, pääaineena englantilainen filologia
”Opiskeluvuosinani olen huomannut eron lääkäritaustaisiin opiskelijoihin. He ovat ehkä vähemmän stressaantuneita ja opiskeluissaan varmempia, koska lääketieteen maailma on jo entuudestaan tuttu. Ammatin periytyvyyden todellakin huomaa – moni opiskelijoista tulee suvusta, jossa on paljon lääkäreitä.
Jos vanhempani olisivat lääkäreitä, olisin luultavasti saanut enemmän tukea ja tietoa siitä, millainen se maailma on. Mutta minulla ei ole edes korkeakoulun käyneitä sukulaisia – tai no, yksi kaukainen setä kai on. Isäni on työskennellyt sähkömiehenä heti armeijasta päästyään. Hän on käynyt kyllä erilaisia lisäkoulutuksia, muttei koskaan suorittanut esimerkiksi ammattikoulututkintoa. Myös äitini meni heti peruskoulun jälkeen töihin. Hän on työskennellyt ainakin puhelinvälittäjänä, kaupan kassalla ja siivoojana, nyt merkonomiksi kouluttauduttuaan Kelalla. Silti vanhempani ovat aina olleet mielissään siitä, että pojalla on haluja lukea.
Valmistuminen häämöttää. Olen tullut siihen tulokseen, ettei papereiden saaminen ja ammattinimike muuta minua persoonana. Duunaritausta on kuitenkin tärkeä lähtökohta, josta on myös tässä ammatissa paljon hyötyä: osaan nähdä erilaisen ihmisyyden, työläisarjen ja siihen liittyvät ongelmat. Terveyskeskuksissa iso osa potilaistani on duunarilähtöisiä, sillä moni terveysongelma kasautuu työläispuolelle. Terveyden ylläpitäminen alkaa profiloitua yläluokkaiseksi hommaksi. Korkeammissa luokissa on ehkä helpompaa olla asiakas kuin potilas: rahalla voi suunnata helpommin palvelujen äärelle eikä julkisen puolen jonoissa tarvitse odotella.
En silti haluaisi valmistumisenkaan jälkeen profiloida itseäni eliittiasemaan. Haluaisin edelleen olla maanläheinen, pelkkä Jaakko vain.”
Jaakko Ollila, 27, lääketieteen kuudennen vuoden opiskelija
