Ala-asteella halusin liittyä kouluni bändikerhoon. Soitin viulua ja pianoa kunnianhimoisesti, mutta myös rockin soittaminen kiinnosti. Musiikinopettajani epäili, oppisinko koskaan soittamaan kitaraa ja siksi suositteli, etten tulisi mukaan bändisoittoon.
Olin kummissani: miksi luokkani pojat saivat mennä opettelemaan bändisoittimia, vaikka he eivät olleet opiskelleet musiikkia aiemmin niin kuin minä?
Synnyin siis Paula Vesalan kappaletta siteeraten siellä, missä tytöt eivät soita kitaraa – Helsingissä vuonna 1992.
Hypätään ajassa eteenpäin reilut viisitoista vuotta: olen laulanut ja soittanut monissa bändeissä jo vuosien ajan, nyt soitan bändissä kitaraa.
Matkani tähän pisteeseen ei ole ollut aina yksinkertainen. Naismuusikkona minulla on usein ollut olo, että minulla on enemmän todistettavaa kuin miehillä. Kerran mennessäni Oulussa erään rockbändin kanssa keikalle en meinannut päästä keikkapaikalle sisään, koska järjestyksenvalvojan mukaan ”blondi tyttö ei voi soittaa rock-bändissä”.
Musiikkimedia Nuorgam julkaisi vasta tilaston naisoletettujen esiintyjien vähäisestä määrästä tulevan kesän festarilavoilla. Asiaa on puitu myös Helsingin Sanomissa ja Ylen kolumnissa.
Jos minä, parikymppinen ihminen suuresta kaupungista, synnyin maailmaan, jossa tytöt eivät soita kitaraa, en ihmettele lainkaan suomalaisten festivaalilavojen naisesiintyjien vähäisyyttä.
Olen huomannut, että keikkalavoilla nähdään naisoletettuja useimmiten yhtyeiden solisteina. Vaikka solistin tehtävä on tietenkin äärimmäisen tärkeä, pelkkien naislaulajien näkeminen antaa hieman yksipuolisen kuvan naismuusikoista. Haluaisinkin nähdä yhtyeissä enemmän naisia soittamassa ja esiintymässä.
Minäkään en päässyt soittamaan ala-asteen bändikerhoon, mutta pääsin kyllä laulamaan poikien säestyksellä.
Olen törmännyt aiheeseen myös työssäni tapahtumatuottajana. Opiskelijoille tutussa tapahtumassa Vulcanaliassa on ollut naisesiintyjiä vain harvoin. Vaikka olen haaveillut naispääesiintyjän kiinnittämisestä, se ei ole helppo tehtävä.
Tapahtuman artistivalinnassa tulee kohdata niin kohderyhmän tarpeet (joka Vulcanaliassa on mahdollisimman suurta joukkoa miellyttävä hittimusiikki), tapahtuman budjetti ja artistien aikataulut. Tänä vuonna vain kourallinen esiintyjiä maanlaajuisesti täytti nämä vaatimukset. Tarjonta tekemäni tapahtuman kriteerit täyttävistä naisesiintyjistä on todella pieni. Mistä se sitten kertoo?
Naisten vähäinen määrä keikkalavoilla ei johdu siitä, että naiset olisivat huonompia soittamaan ja tekemään musiikkia kuin miehet. Omien kokemusteni perusteella uskon, että naisia ei vain ole samalla tavalla kannustettu soittamaan bändisoittimia.
Musiikkikasvattajana ja naismuusikkona koen aiheen erityisen tärkeäksi. Olen myös itse Demi-lehden haastattelussa kannustanut tyttöjä perustamaan bändejä.
Jotta saisimme enemmän naisia festarilavoille, tarvitsemme avarakatseista ja modernia, sukupuolistereotypioihin sortumatonta musiikkikasvatusta. Loppujen lopuksi jokainen musiikkia tekevä tietää, ettei soittimia soiteta eikä lauluja kirjoiteta sukupuolella.
