Tänään vietetään aprillipäivää. Kyseessä on erittäin vanha tapa, jonka mukaan tuttaville tai laajemmalle yleisölle kerrotaan perättömiä juttuja tai heitä huijataan muuten enemmän tai vähemmän hyväntahtoisesti. Aprillipäivä on yleisesti ympäri maailman tunnettu jokakeväinen perinne. Tänä vuonna on välillä tuntunut siltä, että koko kevät on ollut yhtä aprillipäivää. Tai ainakin kuravettä on ollut tarjolla koko ajan.
Opintotuesta on esitetty leikattavaksi 150 miljoonan euroa. Tämä tarkoittaisi muun muassa opintorahan tason laskemista lähes sadalla eurolla kuukaudessa, vähäisen jäljellä olevan jouston poistamista opintotukikuukausista, opintopisteiden vaatimustason nousemista, opintolainan osuuden merkittävää kasvua ja toisaalta lainan hyvityksen heikentämistä. Opintoihin käytettävä aika lyhenee koko ajan, mutta samaan aikaan tulisi valmistuessaan olla entistä monipuolisempi osaaja ja valmis ammattilainen työelämää varten. Vaatimus on siinä mielessä aavistuksen absurdi, että samaan aikaan työmarkkinatilanne on entistä epävarmempi ja Suomessa oli helmikuussa 2016 noin 250 000 työtöntä.
Yliopistoilta vaaditaan edelleen tehokkaampaa ja laadukkaampaa koulutusta ja tutkimusta sekä selvempää profilointia, mutta kenelläkään ei oikein tunnu olevan kokonaiskäsitystä siitä, mitä valtakunnallisessa mittakaavassa tulisi tehdä. Ja vielä vähemmän siitä on keskenään yhteneväisiä käsityksiä.
Oulussa on ennätyksellisen nuori väestörakenne ja siksi hurjan paljon tarvetta myös ammatilliselle koulutukselle. Siihen kohdistuvat säästöt (yhteensä 190 miljoonaa euroa vuosina 2017–2019) vähentävät kuitenkin Oulun seudun koulutuskuntayhtymästä 108 henkilöä, joista 73 opetushenkilöstöä.
Koulutuksesta siis leikataan kaikilla sen tasoilla varhaiskasvatuksesta yliopistoihin, ja säästötarvetta perustellaan hallituksen tasolta paremman tulevaisuuden kannalta välttämättömänä. Siis oikeasti? Talouskasvua ei näy, ja päättäjien mieliin fakkiutunut säästämismantra sen kuin tihenee.
Voisinpa sanoa tämän kaiken olevan vain aprillipilaa, mutta ei se ole. Jos päättäjien mielikuvitus ei riitä muuhun kuin leikkaamiseen, meidän nuorten on tuotava tilalle uusia, positiivisempia vaihtoehtoja. Kuten Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) puheenjohtaja Heikki Koponen SYL:n 95-vuotisjuhlallisuuksissa niin osuvasti taannoin sanoi “Meidän ei ole välitettävä epäilevistä äänistä, vaan me voimme luoda juuri sellaista maailmaa kuin parhaaksi koemme. — Me ravistelemme muuta akateemista yhteisöä leposijoiltaan ja osoitamme, missä kehittämisen paikat ovat.”
Meillä on kaikki kyky ja kompetenssi kehittää korkeakoulujärjestelmäämme, mehän elämme sitä. Meillä tulee olla ratkaisun avaimet parempaan tulevaisuuteen, sillä tulevaisuus on meidän.
