Huh huh. Bratislavassa syntyneen Alexandra Salmelan toinen romaani Antisankari jättää hengästyneen olon. Salmelan palkittu esikoisteos 27 eli kuolema tekee taiteilijan leikitteli railakkaasti eri kaunokirjallisuuden tekstilajeilla, mutta Antisankariin verrattuna se on hillitty kuin puhelinluettelo.
Antisankarin muoto toisintaa monimediaalista maailmaa, jonka tekstisilppu vilisee silmien edessä katkonaisena älämölönä. Sensaatiolööppien pinnallinen typeryys asettuu pelottavan tutulla tavalla osaksi kirjan luomaa todellisuutta. Tekstin typografia ja villi asemointi sivuilla häiritsevät tarkoituksellisesti kirjaan uppoutumista.
Mutta tekstikirjo ei ole ainoa kirjan eheyttä hajottava tekijä. Postmoderniin henkeen ironinen ja epäluotettava kertojaääni rikkoo tarinaa. Teoksessa eletään kahdessa vastakkaisessa maailmassa Utopiassa ja KoroNovossa. Utopia on ekologinen kommuuni, jossa eletään askeettisesti ankarissa olosuhteissa. KoroNovo puolestaan on jonkinlainen hyperkapitalistinen mukavuuskeidas, jossa on käynnissä jatkuvat kerskakulutusbileet.
Utopialainen camera obscuraa käyttävä lehtikuvaaja Antti Sankari saa puhujakutsun viherpesua henkivään ympäristötilaisuuteen KoroNovoon. Mukaan lähtee hyllytetty toimittaja ja hänen päiväkirjaa pitävä tyttärensä. Mystinen kertojahahmo tuntuu olevan vaarallisen kiinnostunut Antti Sankarin antisankarimaisista edesottamuksista. Lopulta lukija pääsee seuraamaan sankarikuvien, legendojen ja myyttien totaalista romutusta.
Vaikka kirjan muoto on olennainen osa sen sisältöä, teoksen dramaturgia jää auttamatta räikeän toteutuksen varjoon. Keskiössä on polarisoituvan maailmankuvamme, ekofasismin ja kulutushysterian vimmaisen groteski satirisointi. Teos sisältää luultavasti kotimaisen kirjallisuushistorian vastenmielisimmän kohtauksen, joka konkretisoi törkyviihteen olemuksen. Se on myös samalla teoksen parhaita kohtauksia, koska lukijaa haastetaan tällä tavoin Suomessa aivan liian harvoin.
Rohkeudesta huolimatta toteutus on ongelmallinen, koska nihilistinen rekisteri ja litteähköt karikatyyrihahmot tekevät itse kertomuksesta paikoitellen epäkiinnostavan. Vaikka kokeilullisuus on uutta luovana voimana taiteen edellytys, teoksen toivoisi kasvavan pelkkää muotokikkailua tai pilakuvaa suuremmaksi elämykseksi. Rikkonaisuus vaikeuttanee teoksen vastaanottoa, mutta se nousee joka tapauksessa esiin suomalaisesta kirjavirrasta kunnianhimoisen omaäänisyytensä ansiosta.
