Tänä kesänä tein kaksi asiaa, joita en arvellut koskaan tekeväni uudestaan.
Ensin menin ratsastustunneille, sitten ilmoittauduin opiskelijaksi syyslukukaudelle 2017. Molemmat vaativat tiukkaa psyykkausta, sillä kumpaakaan en ollut harrastanut enää vuosiin. Molempiin palaamista olin ajatellut toki usein, välillä aivan lakkaamattakin.
Alku on aina hankalaa, tässäkin asiassa. Ensimmäisellä ratsastustunnilla suoriuduin mainiosti, heti seuraavalla olin järjettömän sysihuono. Halusin lopettaa harrastuksen siihen paikkaan, katkaista raipan polvea vasten, polkea hanskat ratsastuskentän pölyyn.
Samoin meinasi käydä opiskelujeni kanssa. Katsoin minulle lähetettyä maisteriohjelman lukujärjestystä kauhuissani: koko päivän kestäviä työpajoja, aamuluentoja, iltapäiväluentoja, seminaareja. Jossain vaiheessa tulisi kai tehdä töitäkin, mutta milloin? Harkitsin opintojeni perumista ja vetäytymistä kaukaiselle saarelle, jossa ei tarvitsisi tehdä luentopäiväkirjoja ja HOPSeja.
Sinä fuksi olet tänä elokuuna uuden asian edessä: olet tulossa osaksi tiedeyhteisöä. (Älä siis puhu yliopistosta kouluna, ainakaan konservatiivisimpien luennoitsijoiden kuullen.)
En tiedä onko kukaan sitä vielä sinulle kertonut, mutta yliopistossa opiskeleminen on täysin erilaista kuin lukiossa. Vastuu painaa raskaana harteillasi, sillä monista opiskelua koskevista asioista ja käytännöistä pitää ottaa itse selvää, kukaan ei niitä sinulle erikseen kerro. Ensimmäinen syksysi voi tuntua välillä kaoottiselta, ahdistavalta, pelottavaltakin. Saatat harkita siirtymistä kaupan kassalle, työttömyyskortistoon, minne tahansa missä ei tarvitse ajatella itsereflektiota tai laskea opintopisteitä.
Mutta kuule, akateemiseen maailmaan hypätessä pieni ahdistus kuuluu asiaan. Uusien asioiden omaksuminen ja omalta mukavuusalueelta poistuminen tuntuu aina ensin hankalalta. Ahdinkoon saat helpotusta vasta kun olet toistanut hankalaa asiaa uudelleen ja uudelleen, aina kyllästymiseen asti.
Näin tein itsekin oman ahdistukseni kanssa: vedin ratsastushousut jalkaan maanantaista toiseen, raivasin kuulakärkikynällä kalenteristani tarmokkaasti tilaa opinnoille. Johan helpotti.
Ja muista: et ole ainoa kipuilija, kaikki on tänä syksynä aivan yhtä hankalaa myös muille fukseille. Hae siis rohkeasti ahdinkoosi vertaistukea kanssafukseilta ja apua vanhemmilta opiskelijoilta, pienryhmäohjaajilta, omaopettajalta.
Yhden asian voi kuitenkin jättää heti tekemättä: älä turhaan mollaa omaa tai muiden alaa. Mitäpä meikäläinen mistään tietäisi -ajattelun voi jättää matkasta nyt heti. Vaikka vanhemmat opiskelijat kyynisesti huokailisivat valmistuvansa heti kortistoon, ”koska kuka nyt meitä palkkaisi”, älä sinä lähde mukaan tähän jankkaukseen. Jos joku ihmettelee poikkitieteellisillä sitseillä ääneen sitä, saavatko alanne ihmiset siis ihan tosissaan joskus oikeasti töitä, älä vain nyökyttele murheellisena vierestä.
Sillä sinä osaat ja pystyt.
