Oulun yliopiston Linnanmaan kampuksen keskusaulassa on kymmenittäin kirkkaankeltaisia kylttejä, jotka opastavat väylällä kulkijaa: ”Centre for health and technology, Tellus Innovation Arena, Examinarium”.
Mutta ei. Ei näy mitään arkkitehtuuriin viittaavaakaan, ei suomeksi eikä englanniksi, vaikka tiedekunta on ollut Linnanmaalla tämän vuoden tammikuusta lähtien.
Siellä, missä arkkitehtien väistötilat sijaitsevat, on kylttien mukaan tietojenkäsittelytieteiden laitos. Ja siellä, missä arkkitehtien uusia tiloja vielä remontoidaan, lukee konetekniikka.
Mitä kummaa?
Oulun arkkitehtiyhteisössä kohahti syksyllä 2012, kun keskustakampuksen kivisen koulurakennuksen vuokrasopimus irtisanottiin, ja Linnanmaalle muuton uhka alkoi näyttämään todelliselta.
Tuolloin opiskelijoiden masinoimassa adressissa oltiin huolestuneita siitä, että arkkitehtuurin tiedekunta piilotetaan Linnanmaalle.
En voi olla ajattelematta tätä pelkoa, kun luen keskusaulan päivittämättä jätettyjä kylttejä.
YHTEISHENKI TULI AVUKSI TIUKASSA PAIKASSA
Arkkitehdeille muutto Torinrannasta, ja tunnelmallisen keskustakampuksen eli lafkan jättäminen, oli kova isku. Eihän pakotettuna lähteminen mukavaa ollut. Kaikkia se harmitti.
Harmitti jättää Rantakadun tervaporvarien kulta-aikaa heijasteleva kortteli muistoineen. Harmitti myös sen puolesta, että keskustan korttelissa oli tehty iso satsaus rakennuttamalla sinne juuri arkkitehtien tarpeisiin sopiva uudisrakennus, Apaja.
Oli myös muita pelkoja.
Jännitettiin, miten muutto vaikuttaa hakijamääriin. Miten käy arkkitehtien työelämäyhteistyön, kun kaikki toimistot sijaitsevat keskustassa? Miten voidaan tutkia elävää ja kehittyvää kaupunkikulttuuria, jos opiskellaan Linnanmaalla asti? Miten käy opiskelijoiden ja opettajien välittömille suhteille? Entä miten väistötiloissa opiskelu vaikuttaa opiskelijoiden suorituksiin?
Lähden kysymään ja yllätyn:
”Muutto on sujunut paljon kivuttomammin kuin oletin”, kertoo arkkitehtuurin tiedekunnassa yliopisto-opettajana työskentelevä arkkitehti Petri Aarnio.
Sitten hän jatkaa:
”Tähän tietysti syynä se, että tiedämme väliaikaisten tilojen olevan vain väliaikaisia, ja kaikki ovat nähneet miten uudet tilamme rakentuvat”.
Samoilla linjoilla ovat tämän syksyn arkkitehtifukseille pienryhmäohjaajina toimivat Jaakko Ihalainen ja Nita Lindfelt, joiden mukaan tunnelma arkkitehtien keskuudessa on tällä hetkellä jo ”paljon parempi”.
”Meillä on puhuttu Linnanmaalle muuton yhteydessä paljon Lafkan hengen -käsitteestä, ja siitä miten yhteisömme henki ei niinkään ole riippuvainen tiloistamme tai niiden sijainnista, vaan ihmisistä”, pienryhmäohjaajat ruotivat yhdessä.
”Kyllä me täälläkin onnellisiksi tullaan,” lisää Lindfelt. Hän kuulostaa huolettomalta ja aidolta, joten ostan väitteen.
”Lafkan henki” alkaa kuulostamaan mahtavalta lääkkeeltä, jota soisi muillekin jaettavan.
RANTAKORTTELISTA HELVETIN KUUSEEN
Lafkan sijainti oli itsessään merkittävä vetovoimatekijä, jolla täkäläinen arkkitehtuurin opetus pystyi erottautumaan muista arkkitehtikouluista:
”Arkkitehtuurikouluilla on omat brändinsä. Keskustassa sijainnut vanha kortteli oli osa globaalisti tunnettua Oulun koulun brändiä: tärkeä osa niitä tekijöitä, jotka houkuttelevat tänne meille ulkomaisia opiskelijoita ympäri maailman opiskelemaan, kotimaisista puhumattakaan”, Petri Aarnio kuvailee.
Lafkalla todellakin viihdyttiin. Koulutuksen korkea taso poiki palkittuja diplomitöitä, menestystä suunnittelukilpailuissa, opiskelijat valmistuivat ja työllistyivät hyvin.
Miksi siis rikkoa sellaista, joka toimii? kysyivät arkkitehdit – mutta turhaan.
Arkkitehtuurin tiedekunnan muutto on yksi osa isompaa yliopiston tilojen uusjakoa sekä tehostamisen tarvetta, mikä koskettaa tavalla tai toisella kaikkia yliopistomme opiskelijoita sekä henkilökuntaa.
Tiedekunnan muuton myötä hävisi myös pala oululaista yliopistohistoriaa: Aleksanterinkatu 6:ssa, lafkan korttelissa, kauppaporvari Svendelinin kivitalossa, sijaitsi aikanaan Oulun yliopiston ensimmäinen päärakennus.
Kun miltei koko teknillinen tiedekunta muutti 1970-luvun puolivälissä vastikään valmistuneelle Linnanmaan kampukselle – arkkitehdit jäivät rantakortteliin muistuttamaan, että yliopiston juuret sijaitsevat kaupungin ytimessä.
Oulun yliopiston arkkitehtuurista voi olla montaa mieltä, sen 1970-lukulaiset betonielementit eivät ole kaikkien mieleen. Linnanmaan kampus on silti millä tahansa mittarilla tarkisteltuna merkittävä arkkitehtoninen kohde.
Oma tarinansa on yliopiston sijainnista käyty poliittinen kamppailu, jonka päätteeksi yliopisto päätettiin tehdä Kuivasjärvelle Virpiniemen sijasta, olkoonkin, että ”ikävännäköiselle, alavalle ja epäterveelliselle suolle” rakennettava yliopisto ei ollut maalaisliittolaisten mieleen. Tämä alue nimettiin sittemmin Linnanmaaksi.
Yhden kärjekkään, ja kovasti siteeratun, arvion yliopistosta esitti kirjailija Kirsti Simonsuuri, joka nimesi yliopiston ”siperialaiseksi tehtaaksi”.
Pääsipä Antti Tuurikin leukailemaan, että alueen arkkitehtuuri on kuin Lego-palikoista rakennettu.
Oulun yliopiston arkkitehtuuria tutkinut Juha Vuorinen esittää väitöskirjassaan, että arkkitehti Kari Virran yliopistosuunnitelma imitoi eurooppalaisen yliopistorakentamisen ”megastruktuureja”, joille ominaista oli avoin muoto, joka periaatteessa on elävän organismin kaltainen: kokonaisuus on alati muuttuva, kehittyvä, kasvava.
Tätä historiaa vasten ei ole lainkaan outo ajatus, jos tulevaisuudessa Linnanmaan käytävillä käyskentelee yli 20 000 opiskelijan joukko.
Jos Kari Virta vielä eläisi, hän takuulla olisi tyytyväinen juuri arkkitehtien tulosta Linnanmaalle. Hänen visiossaan tiedekunnat olivat kiinteästi yhteydessä toisiinsa – ja saman katon alla!
Petri Aarniokin antaa arvoa sille, että yhteistyö muiden tiedekuntien kanssa on lisääntynyt. Vielä konkreettisemmin se tulee näkymään ensi vuoden alusta, jolloin arkkitehtuurin tiedekunta yhdistyy teknilliseen tiedekuntaan.
Ihalainen ja Lindfelt pohtivat, että jatkossa arkkitehdit kenties integroituvat tiukemmin yliopiston muihin ainejärjestöihin ja poikkitieteellinen yhteistyö olisi sitä kautta enempi arjessa läsnä.
”Ennen jäi etäiseksi koko Linnanmaa”, puuskahtaa Nita Lindfelt.
Samaa mieltä lie ollut runoilija Pentti Saarikoski, jonka vierailu yliopistolla päätyi proosateokseen Asiaa tai ei. Siinä runoilija kuvaili yliopistoa huippumoderniksi rakennuskompleksiksi, ”joka sijaitsi jossain helvetin kuusessa, bussimatka oli pitkä”.
Niin, jotkut asiat eivät muutu. Bussilla köröttelyn makuun ovat monet arkkitehtiopiskelijatkin nyt päässeet, kun opinahjo siirtyi sen kuusi kilometriä maaseudun suuntaan.
FUKSIT HETI OSAKSI ARKKARIYHTEISÖÄ
On syyskuu. Linnanmaan kampuksen ensimmäisten arkkitehtifuksien orientaatioviikko on käynnissä.
Paavon pajalla, arkkitehtuurin tiedekunnan pajamestarin Paavo Väinämön valtakunnassa, tunnelma on hiljaisen keskittynyt, kun puolet arkkitehtifukseista pakkautuu tutustumiskierroksella konetekniikan siivessä sijaitsevaan puutyöpajaan.
Pajan ikkunoista avautuu näkymä remonttityömaalle: arkkitehtien käyttöön tulevat tilat ja 2T-sisäänkäynti ovat vielä valkoisten pressujen peitossa.
Arkkitehtuurin opinnoissa on paljon käytäntöä, vähemmän lukusaleissa tenttimistä. Karkeasti jaoteltuna ensimmäisenä vuonna taideaineet ja luovuus painottuvat, myöhemmin teknillinen puoli korostuu ja tietokoneen käyttö projekteissa kasvaa.
Harjoitustyöt ovat opinnoissa keskeisiä. Muun muassa rakennussuunnittelu- ja kaupunkisuunnittelukurssien sekä muotoilu- ja pienoismallikurssien aikana opiskelijan tie käy työpajalle. Pajatiloista löytyy kaikki tarvittava puun mutta myös metallin työstämiseen. Tutuksi tulevat erilaiset koneet ja laitteet: porat, sahat sekä höylät.
Suunnitelmien pohjalta toteutettavien työ- ja pienoismallien tekeminen on tärkeä osa rakenteiden ja rakentamisen hahmottamista, ja siksi aloittavalle arkkitehdille mitä hyödyllisintä oppia.
Väinämö puhuu erittäin rauhallisella äänellä. Pajan Paavosta saa helposti vaikutelman, ettei hänen tarvitse korottaa ääntään – kun Paavo puhuu, häntä kuunnellaan.
Hän näyttää ensin, miten talttaporakonetta käytetään ja sitten siirtyy turkoosin vannesahan luo ja muistuttaa, että sormet kannattaa sitten pitää kaukana leikkauspinnalta.
Pajamestarin tehtävänä on ohjeistaa opiskelijoita koneiden oikeaoppiseen käyttöön sekä mallinrakentamisen tekniikkaan ja estetiikkaan. Turvallisuussyistä jokaisen on osallistuttava ensin pajakoulutukseen, jossa käydään läpi laitteiden perustoiminnot ja turvalliset toimintatavat.
Arkkitehtiopiskelijat eli arkkarit ottavat uusien opiskelijoiden sitouttamisen vakavasti: heillä on killan puolesta oma fuksivastaava ja fuksipaimen sekä muut pienryhmäohjaajat katsomassa, että jokainen uusi opiskelija tuntee olonsa tervetulleeksi arkkariyhteisöön.
Pienryhmäohjaajat Nita Lindfelt ja Jaakko Ihalainen myöntävät auliisti, että arkkitehtuurin opinnot voivat yllättää vaativuudellaan. Heitä tarvitaan kertomaan, että uupumus on estettävissä hyvällä suunnittelulla ja aikatauluttamisella – tuolla ”arkkarin kirosanalla”.
”Vaatimukset ovat korkeat, mutta mahdollista saavuttaa.”
Aina joukossa on niitä todella luovia tyyppejä, joiden saavutuksiin verrattuna omat työt tuntuvat räpellyksiltä. Muilta voi oppia, eikä kaikki kilpailu ole pahasta. Kun yhdessä ponnistellaan harjoitustöiden ja projektien eteen, siinä väkisinkin hitsaudutaan yhteen.
Arkkarihenki on muutakin kuin vertaisoppimista ja yhdessä tekemistä. Siihen soppaan sekoittuu vielä annos aitoa teekkariutta, tekemisen meininkiä, ihmisläheisyyttä ja vuorovaikutusta eri vuosikurssien kesken. Kaikki tämä on onnistuttu pakkaamaan muuttokuormaankin, eikä sitä olla menetetty.
Rainer Mahlamäki, arkkitehtuurin tiedekunnan dekaani, onkin sanonut, että ”arkkitehtuuri ei ole ammatti, se on elämäntapa”.
Pajan verkkaista tunnelmaa ei riko ylevät puheemme, ei poran pärinä eikä sahan ulvahdus. Yksi fukseista piilottaa haukotuksen nyrkinsilmäänsä. Edellisenä iltana on juhlittu lukukauden alkamista Vulcanaliassa.
AVOIMIN MIELIN KOHTI UUTTA
Vielä vuonna 2013 hakijoita arkkitehdin opintoihin Ouluun oli lähes 500. Vuonna 2015 tiedettiin, että muutto toteutuu: hakijoiden määrä notkahti miltei sadalla hakijalla. Alimmillaan hakijamäärä oli viime vuonna (388 hakijaa). Tänä vuonna käyrä on taas nousussa.
435 hakijasta opiskelupaikan sai 44.
Aber Amiri (23) on yksi heistä. Hän vaikuttaa ottaneen orientoitumisjaksostaan kaiken irti:
”Tosi hyvä fiilis, sellainen baila baila -meininki ollut,” summaa Amiri lukukauden alkua.
Amiri kertoo, että uudet opiskelijat ovat pitäneet yhtä tiiviisti koko viikon ja tutustumista on jatkettu muodollisuuksien ulkopuolellakin. Ryhmäytyminen on siis saanut mallikkaan alun.
Arkkitehtifukseille tiedekunnan sijainti ei ole ykköspuheenaihe, ja miksi olisikaan, kun ei ole mihin verrata. Mukavampi katsoa tulevaisuuteen avoimin mielin!
Yhteistä jutunjuurta fukseilla riittää silti. Pääsykokeista on ainakin keskusteltu, se on varma.
Fukseja yhdistää onnistuminen motivaatiota mittaavissa kolmivaiheisissa valintakokeissa, jossa kuoritaan kermat päältä. Jäljelle jäävä joukko muodostaa arkkarihakijoiden parhaimmiston, créme de la crémen.
”Yritin kaksi kertaa, enkä päässyt. Sitten menin valmennuskursseille. Mä ajattelin, että se on kaikki tai ei mitään”, muistelee mies viime kevättä.
Tässä tapauksessa satsaus valintakurssiin kannatti, koska kolmannella tiedekunnan ovet avautuivat. Tieto hyväksytyksi tulemisesta meni tunteisiin:
”Ai miten reagoin, kun sain tietää sisäänpääsystä? No, mä tartuin tyynyyn ja huusin siihen täyttä kurkkua varmaan minuutin,” Amiri kertoo nauraen.
Onnekkaiden joukossa on myös Serafiina Hiisilä (19). Hiisilä tuli Ouluun Tammelasta, joka on reilun kuuden tuhannen asukkaan kunta Kanta-Hämeessä lähellä Forssaa. Tämän kevään ylioppilas valmistautui valintakokeisiin lähinnä pänttäämällä matematiikkaa.
Hän myöntää, että piirustus- ja suunnittelukokeen seitsemän tehtävää olivat haastavia, ja pyrkiminen sai puntit tutisemaan.
Nappiin meni ja ponnistelujen palkintona oli opiskelupaikka.
”Meitä on kyllä tosi hyvä porukka”, Hiisilä fiilistelee, ”mutta on tämä yliopisto kyllä vähän liian kaukana keskustasta”.
Voi pojat!
ESTEETTISET TILAT INSPIRAATION LÄHTEENÄ
Arkkitehtuurin opinnot ovat yhdistelmä suunnittelutehtäviä, kuvataidetta, historiaa sekä rakenteiden opiskelua. Kun ollaan tekemisissä luovuuden ja uuden luomisen kanssa, pidetään tärkeänä, että ympäristö on suunnittelutyötä ravitseva.
1880-luvulta peräisin olevassa Svendelinin talossa oli aikakaudelleen ominaisesti korkeat huoneet, ja isoista ikkunoista sisään tulvi luonnonvaloa.
1960-luvulla Oulun yliopiston arkkitehtuurin professorina toiminut Olli Pöyry pitikin tiloja ”perin mukavina ja nimenomaan arkkitehdinaluille sopivina”.
Yliopistolla on kyllä tilaa mitä tarjota, väistötiloissa ongelmallista arkkitehtien näkökulmasta on tilojen luonne:
”Maisterivaiheen opiskelijoiden tilojen ikkunattomuus on vähentänyt opiskelutilojemme houkuttelevuutta, eikä nykyinen taideluokkakaan ole inspiroiva luonteeltaan, mutta vielä emme ole tarkastelleet sen vaikutusta opintosuorituksiin”, Petri Aarnio pohdiskelee.
Pienryhmäohjaajat komppaavat Aarniota:
”Väistötiloissa oleminen näkyy arjessamme ja kurssijärjestelyissämme paikoittaisena toimimattomuutena. Tilat eivät ole meitä varten suunniteltuja, ja se näkyy. Uskomme, että nämä ongelmat ratkeavat uusien tilojen valmistuttua”.
EVAKKOVUOSI PÄÄTTYY VASTA MAALISKUUSSA
Yhtä kaikki arkkitehtiporukkaa voisikin kehaista äärimmäisestä kärsivällisyydestä evakkovuotensa aikana. Yhteen ääneen ja yhtenä rintamana he puhuvat ”sopeutumisesta ja yhteishengestä”, joiden avulla haasteet on taklattu.
Uusien tilojen oli määrä valmistua siten, että niihin päästäisiin muuttamaan vuodenvaihteessa, mutta nyt työmaa on viivästynyt pienten asbestilöydösten vuoksi:
”Me muutamme uusiin tiloihin helmikuun aikana”, kertoo arkkitehtuurin tiedekunnan koulutusdekaani, professori Matti Sanaksenaho.
”Opetus uusissa tiloissa käynnistyy täysipainoisesti maaliskuussa.”
Uudet tilat ovat pitkälti juuri sellaisia, kuin sopii toivoa. Opiskelijoiden ja opetuksen tarpeet on tiloissa pyritty huomioimaan. Keskeisiä elementtejä ovat pääsisäänkäynnin lasifasadi, suuri yhtenäinen agora-tila, näyttävät istuskeluportaat lasikaiteineen sekä aulan kaareva seinä.
Yksi yksityiskohta uusissa tiloissa on kuitenkin ylitse muiden, ja se on lattiassa kulkeva ”sininen virta”, jolla kunnioitetaan Oulun yliopiston edesmennyttä pääsuunnittelijaa, Kari Virtaa.
Ja vaikka Virran strukturalismissa ei juuri pääsisäänkäynneille kumarreltu, niin luulenpa Oulun yliopiston vetovoimaisimman sisäänkäynnin muodostuvan siihen, missä arkkitehtien uudet tilat ovat.
Valkoisten pressujen alta paljastuvat ”Oulun arkkitehtikoulun” kasvot, ja ne kasvot edustavat koko Oulun yliopistoa sille, joka ensin on köröttänyt pitkän matkan kaupungista Linnanmaalle.
