My Fair Lady. Perustuu George Bernard Shaw’n näytelmään ja Gabriel Pascalsin elokuvaan Pygmalion. Ohjaus Merja Larivaara. Lavastus Kalle Nurminen, puvustus Pasi Räbinä. Rooleissa Rosanna Kemppi, Yasmine Yamajako, Janne Raudaskoski, Kari-Pekka Toivonen, Mikko Leskelä, Anneli Niskanen, Anne Syysmaa, Antti Annola, Hannu Pelkonen, Erick King, Timo Reinikka, Jaana Kahra, Aki Pelkonen. Käsikirjoitus ja laulujen sanat Alan Jay Lerner, suomennos Mikko Koivusalo, musiikin sävellykset Frederick Loewe, sovitus Jussi Lampela. Koreografia Katja Koukkula ja Jussi Väänänen. Kesto noin 2 tuntia 50 minuuttia sisältäen väliajan. Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 26.1. ja lauantaina 27.1.
Kukkaistyttö Eliza Doolittlen tarina on monelle tuttu Audrey Hepburnin tähdittämästä kahdeksan Oscar-palkinnon musikaalielokuvasta My Fair Lady (1964).
1800-luvun Lontooseen sijoittuvassa tarinassa brittiläinen kielitieteen opettaja, öykkärimäinen Henry Higgins päättää vedonlyönnin yllyttämänä koulia karkeatapaisesta mutta ah, niin kauniskasvoisesta kukkamyyjästä Eliza Doolittlestä seurapiirikuningattaren. Elizalle muutos on mieluinen, saahan hän mahdollisuuden kohota kadulta kukkakaupan myyjäksi.
Higginsin koulutuksen aikana Elizan karkea cockney-aksentti vaihtuu hillittyyn yläluokkaiseen lausuntaan, rähjäinen hartiahuivi hienostuneeseen design-luomukseen. Higgins on omahyväisen tyytyväinen koulutuksensa onnistumiseen, mutta Elizan reaktio on penseämpi – hän ei ole toisen luomus, vaan oma itsenäinen itsensä.
Musikaali perustuu irlantilaisen George Bernard Shaw’n (1856–1950) brittiläistä luokkayhteiskuntaa satirisoivaan näytelmään Pygmalion (1913). Sen taustalla taas on kreikkalaisen mytologian Pygmalion, kuvanveistäjä, joka rakastuu veistämäänsä kauniiseen naispatsaaseen.
Kaiken takana on siis nainen – tai oikeammin se, kuinka naisen saa muokattua itselleen mieluisaksi.
Elokuvaa edelsi suosittu, vuonna 1956 ensi-iltansa saanut Broadway-musikaali, joka yhä uudelleen löytää hurmioituneen yleisönsä.
My Fair Ladysta on siis helppo ennustaa kevätkauden menestystä myös Oulun teatterille.
Merja Larivaaran ohjauksessa on päädytty pääroolien tuplamiehitykseen: Eliza Doolittlen roolissa vuorottelevat Rosanna Kemppi ja Yasmine Yamajako, ja Henry Higginsin rooleissa vuorottelevat taas Janne Raudaskoski ja Kari-Pekka Toivonen.
Näkemässäni versiossa päärooleja esittivät Toivonen ja Kemppi. Rosanna Kemppi on hurmaava ja kuulasääninen Eliza Doolittle, Kari-Pekka Toivonen näyttelee vannoutuneen sovinistin ja kaikilla tavoin sietämättömän Henry Higginsin roolin kärttyisen ja tuskastuneen oloisena – alkuperäisteokselle uskollisesti, siis.
Musiikillisesti My Fair Lady on varmaa työtä ja kokonaisuutena onnistunut, vaikka yksittäiset musiikkinumerot eivät olekaan erityisen mieleenpainuvia. Rosanna Kempin Voi kun se olis mukavaa on toki vilpitön tulkinta elämän perustarpeista ja siitä, kuinka suklaan mässyttäminen ja sängyllä pötköttäminen olisivat mitä mukavinta puuhaa.
Musikaalin lavasteet, puvustus ja valaistus ovat kaikki huippuluokkaa. Vaihtuvissa ja pyörivissä lavasteissa riittää ihmeteltävää: Ascotin laukkakilpailujen sulavasti liikkuvat pensasaidat ihastuttavat kekseliäisyydellään, 1800-luvun Lontoon sumuiset ja tunnelmalliset kadut taas yksityiskohdillaan.
Neljätoistahenkinen laulava ja tanssiva ensemble suoriutuu vaativasta urakastaan loistavasti. Heistä onkin kiittäminen musikaalin mieleenpainuvimpia ja visuaalisesti kiinnostavimpia kohtauksia. Kunto kestää ja laulu kulkee myös vauhdikkaimmissa kohtauksissa, komeaa! Kiitokset ansaitsevat myös koreografiasta vastaavat Katja Koukkula ja Jussi Väänänen.
On kuitenkin yksi, joka ansaitsee erityistä suitsutusta: Elizan juoppoa isää, Arthur Doolittlea näyttelevä Hannu Pelkonen revittelee härskin sikailijan roolissaan kympin arvoisesti. Pelkonen varastaa huomion jokaisessa kohtauksessa jossa esiintyy, ja hillittömiin sfääreihin nouseva laulu Lykky mukana (With a Little bit of Luck) jää mieleen musikaalin yhtenä huippukohtana.
Vaikka kukkaloistossa kylpevä My Fair Lady on kaunis katsella ja musiikillisesti miellyttävä, jotkut ratkaisut saavat kulmakarvan kohoamaan.
Ensimmäisenä kriittinen huomio kiinnittyy tarinan keskiössä olevaan yläluokkaisuuden illuusioon. Brittiläinen luokkajako on nimittäin huomattavasti vivahteikkaampi ja monisyisempi juttu kuin kotimainen sekamelskamurteellisuus antaa ymmärtää. Brittiläinen salonkikelpoisuus ei oikein uskottavasti synny siitä, että sorahtava r-äänne korvataan d-äänteellä. (Se, mitä murretta musikaalissa ylipäänsä matkitaan, jää myös epäselväksi.)
Katsojaa hymyilyttää myös se, kuinka Henry Higgins voivottelee selvällä suomen kielellä englannin kielen surkeaa rappiotilaa. Näin vahvasti luomisympäristöönsä liittyvän teoksen lokalisointi on totisesti vaikeaa!
Kalevan arviossa näytelmään toivottiin ripausta brittiläistä understatement-huumoria. Samaan kiinnitin itsekin huomiota. Hahmot ovat hyvin karrikoituja, joko alleviivatun yläluokkaisia tai rähjäisiä.
Esimerkiksi Elizan hahmo on karikatyyrimaisesti joko rääkyvä, räkivä ja tavattoman, ylenpalttisen rahvaanomainen, tai kirjakieltä viileästi artikuloiva fiini leidi – ei mitään siltä väliltä. Eikö työväenluokkaisuus tosiaan välittyisi katsojalle vähemmilläkin maneereilla?
My Fair Lady on viihdyttävä ja visuaalisesti häikäisevä musikaali, monin tavoin ruusuinen aikuisten satu.
Ja kuinka siinä tarinassa lopulta käykään? Onnellisesti, tietenkin – mutta se, kenen kannalta, on parasta jättää avoimeksi.
