Star Wars: Episode VIII – The Last Jedi
Pääosissa Daisy Ridley, Mark Hamill, Adam Driver, John Boyega, Carrie Fisher, Oscar Isaac, Domhnall Gleeson, Andy Serkis, Laura Dern, Benicio Del Toro, Gwendoline Christie ja Kelly Marie Tran. Käsikirjoitus Rian Johnson, George Lucas (hahmot). Ohjaus Rian Johnson. Kuvaus Steve Yedlin, musiikki John Williams. Ensi-ilta elokuvateattereissa 13.12.2017.
Loppuvuoden elokuvatapaus The Last Jedi jatkaa siitä, mihin seitsemäs episodi The Force Awakens jäi, ja trilogia alkaa enenevissä määrin muistuttaa aitoa alkuperäistä. Kapinalliset ovat tuhonneet planeettoja tuhoavan tukikohdan ja pahuuden voimat iskevät takaisin.
Alun isojen kahakoiden jälkeen sodasta tulee väsytystaistelua, jonka aikana ristiriitainen parivaljakko Rose (Kelly Marie Tran) ja Finn (John Boyega) rientävät seikkailusta toiseen, ja jedivoimia opetteleva orpo Rey (Daisy Ridley) kohtaa syrjäisellä planeetalla opettajansa Luken (Mark Hamill) sekä vanhempiaan koskevat kysymykset. Kaiken aikaa julma, ryppyisen suurvaltiaan oppipoika, mustiin pukeutunut kypäräpää Kylo Ren – jota Adam Driver upeasti metodiraivollaan esittää – jahtaa galaksin viimeisiä jedejä.
Hahmot, design, vitsit, jediopetukset ja sukulaissuhteilla jännäämiset ovat niin vanhoja tuttuja, että Rian Johnsonin käsikirjoitus tuntuu enemmän Imperiumin vastaiskun 40-vuotispäivitykseltä kuin saagan kahdeksannelta osalta.
Kuten Imperiumin vastaiskussa aikanaan, kapinalliset ja Ensimmäinen ritarikunta (ent. Imperiumi) vievät galaktista juonta eteenpäin räjäyttelemällä toisiaan niin avaruudessa, aavikoilla kuin kaupungeissakin, mutta mielenkiintoisimmat teemat pyörivät edelleen Voimaan tutustuvien ja sitä käyttävien keskinäisiin kahnauksiin.
Mikä Voima on? Mitä sillä pitää tehdä? Kuka kallistuu valon puolelle, kuka pimeyden? Kuka voittaa ja mitä?
The Last Jedi kopsuttelee Disneyn konttorissa tarkkaan harkituilla ja turvallisiksi todetuilla askelilla täydellisen eskapistista reittiä lähtöruudusta maaliin. Matkalla vastataan kaikenikäisten tarpeisiin draamalla, seikkailuilla, vitseillä – niin lapsellisilla kuin hienovaraisemmillakin – sekä tietysti elämää suuremmalla toiminnalla ja efekti-ilottelulla.
Vaikka hurjastelu on hauskaa ja nostalgista pakoa todellisuudesta, juuri Voiman lennokas filosofointi kiinnostaa lopulta eniten. Siinä kohtaa The Last Jedi palaa alkuperäistrilogiaan vahvimmin ja koukuttavimmin. Elokuvan jedit ja sithit kamppailevat sisäisten ristiriitojensa ja erityisesti Voimaa (eli elämää) koskevien kysymysten kanssa niin paljon, että katsojakin voi lähteä valitsemansa kokoiselle henkiselle matkalle.
Tyylistä elokuvaa ei voi moittia. Audiovisuaalisesti teos on yhtä hulppea kuin aikaisempikin ja alkuperäistrilogia aikanaan, ja John Williamsin klasarisoinnut nostattavat entiseen malliin. Upeus ei silti kanna koko kaksi- ja puolituntista kestoa, koska monet käänne-, seikkailu- ja toimintakohdista ovat joko tarpeettomia tai tarpeettoman pitkiä – mikä taitaa kuitenkin olla tosifanien mieleen.
Tyylikästä on myös elokuvan roolitus, jossa näkee pienen askeleen kohti tasa-arvoisempaa elokuvateollisuutta. Vaikka valtaosa näyttelijöistä on edelleen valkoisia, Finn ja Maz Kanata (Lupita Nyong’o) eivät ole enää ainoina vähemmistössä, vaan rooleihin on saatu pari aasialaistakin. Matkaa on siis vielä paljon, mutta erityisesti vahvat naishahmot ovat hyvin edustettuina. (Itkut tosin ovat edelleen varattu naisille ja erityisesti Ridleyn Reylle, jonka hallittu kyynel alkoi jo toistaa itseään).
Ja nyt, kun tyylipisteitä jaellaan, vähiten niitä saa Domhnall Gleesonin kenraali Hux, joka pompöösissä brittiupseerimaisuudessaan tuntuu turhan sketsihahmomaiselta. Siitä tuskin voi liikaa napista, koska kyseessä on kevyttä elokuvaviihdettä, jossa hahmot ovat lähinnä karrikoituja arkkityyppejä.
Ja kyllähän tätä kaikesta huolimatta lisää haluaa. Ei muuta kuin Soloa ja yhdeksättä episodia odottelemaan.
