Selonteko vuoden 1672 tapahtumista. Käsikirjoitus ja musiikki Jussi Moilanen. Ohjaus Matias Tapaninen. Lavastus Jutta Pirttilahti, puvustus Jenna Kauppi ja Mau Järvinen. Maskeeraus Mikko Heikura, Kristiina Auvinen ja Jutta Pirttilahti. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Jake Ronimus. Rooleissa Satu Kinnunen, Pinja Valo, Tanja Lappalainen, Anna-Kaisa Kettunen, Mari Melakari, Elli Turkka, Katri Hurskainen, Laura Ala-Anttila, Essi Karjalainen, Daniel Uher, Esko Kangastalo ja Essi Viinikka. Kesto noin tunti 30 minuuttia. Ensi-ilta Valvenäyttämöllä 24. toukokuuta, viimeinen esitys 15. kesäkuuta.
Joukko eläviä kuolleita laahustaa kohti. Jäsenet vääntyilevät ja silmät muljahtelevat villisti. Bändi soittaa tiukasti taustalla. Pian ne ovat jo lähellä, sillä Valvenäyttämö on klaustrofobisen intiimi. Oulun ylioppilasteatterin zombimusikaali, Selonteko vuoden 1672 tapahtumista alkaa vahvasti.
Nyt ei kuitenkaan kauhistuta, sillä neljäs seinä rikotaan heti alkuun ohjaaja Matias Tapanisen hyväntuulisella höpinällä. Tuolilla on korvatulpat, jos vaikka rock-musiikki pelottaa tottumattomia. (Silmälappuja ei sentään tarjota katsojalle suojaksi.) Pian selviää, ettei zombimusikaali yritäkään kauhistuttaa tai säikyttää, sillä ote on keväisen kepeä. Tarinasta nousee esiin ajankohtainen komedia ja yhteiskunnallinen satiiri.
Tarinan taustana ovat historialliset tapahtumat. Alankomaiden tasavallassa on onneton katastrofien vuosi 1672. Kultainen suuruuden aika on ohi, ja kimppuun käydään joka suunnalta. Yhteiskunta on särkynyt ja kansalla on nälkä.
Tyytymättömyys ja pelko purkautuvat kansannousuun ja tasavaltaa 20 vuotta hallinneen Johan de Wittin ja hänen veljensä brutaaliin lynkkaukseen. Makaaberi kohtaus huipentuu, kun mielenosoittajat joukkohysterian vallassa grillaavat ja syövät veljesten lihaa ja sisäelimiä.
Karmaiseva historiallinen tapahtuma on oivallinen lähtökohta zombi-ilottelulle, jolla on poliittinen ulottuvuus.
Zombikin laulaa äänellään
Harrastajateatterissa viehättää välittömyys ja tekemisen ilo. Joku voisi tämän kuullessaan päätellä, että luvassa on umpihuono tekele, josta vain äiti tykkää ja muut kieriskelevät myötähäpeässä.
Onneksi ja helpotukseksi ylioppilasteatterin zombit eivät herätä tällaista kauhua. Vaikka parissa kohtauksessa olo on kuin koulun kevätjuhlissa, raikas ja pirteä esiintyminen on hurmaavaa. Yleisöllä on vilpittömän hauskaa. Hetkeäkään ei pönötetä.
Ensi-illassa näyttelijät ovat lintsanneet ainakin pari laulutuntia ja harkitusta koreografiasta ei ole tietoakaan. Zombilta ei toki voi vaatiakaan ylevän kirkasta laulusoundia. Kokemus olisi toki ollut hienompi, jos kaikki olisivat laulaneet yhtä puhtaasti kuin Anna-Kaisa Kettunen Cornelius de Wittin /Cornelius van Baerlen tuplaroolissa.
Satu Kinnunen onnistuu vakuuttamaan kansannousun keskelle joutuvana ristiriitaisena Vilhelminä. Päärooli on haastava, sillä Vilhelmillä on paljon sanottavaa ja teksti on paikoin koukeroista lausuttavaa.
Näytelmän riemastuttavimmassa kohtauksessa Vilhelm saa hysteerisen naurukohtauksen kesken dialogin. Johan de Wittin kalvakka haamu (Tanja Lappalainen) riekkuu taustalla ja sotkee ajatuksia.
Silmänisku some-keskusteluille on oivaltava, ja kohtaus on tarpeeksi hullu. Tanja Lappalainen on sekopäisenä kummituksena häiritsevän hyvä – liekö syönyt aivoja aamupalaksi.
Tällaista pidäkkeetöntä heittäytymistä ja herkullisen hullua kerrontaa olisi saanut olla enemmän. Pysähtyneet suvantokohdat ja kömpelöt siirtymät kohtausten välissä luovat epätasaisen vaikutelman.
Zombi ei saarnaa
Zombi on perinnetietoisen valinta tarttua yhteiskunnallisiin ongelmiin ja epäkohtiin. George A. Romeron klassikko Night of the Living Dead (1968) oli ensimmäinen gore-kauhuelokuva, joka nousi vakavan yhteiskunnallisen tulkinnan kohteeksi.
Ajankohtainen poliittinen komedia ei ole kuitenkaan zombinkaan kanssa helppoa. Sudenkuoppia on tiheässä ja teksti vaatii uusia piikikkäitä huomioita ja kielikuvia.
Näytelmässä edellisen hallituksen koulutusleikkaukset ja hankkeet terveyspalveluiden yksityistämiseen saavat terävät hampaat lihaansa. Työttömien orjatyötä käsitellään purevan hauskasti.
Maahanmuuttopolitiikan ongelmakohtiin tartutaan ensin tylsin hampain. Juttu suomalaisilta työpaikan vieneestä tohtorista vessan siivoojana on jo väljähtynyt. Vaikka terävyys puuttuu, Daniel Uher loistaa ylhäisenä persialaisena taiteilijana.
Jatko on sen sijaan oivaltava. Hysteerisen Vilhelmin häiritystä mielestä pulppuava tajunnanvirta nostaa esille tietoiselta mieleltä piilotettuja ajatusrakenteita tasa-arvosta. Saamelaistenkin oikeudet heitetään hykerryttävästi ilmoille.
Yhteiskunnallinen sanoma esitetään zombimusikaalissa kepeästi nauraen. Harva jaksaa aina puristaa nyrkkiä taskussa, ja yhdessä nauraminen voi olla parhaimmillaan vapauttavaa.
Musiikki soi ihmisyydelle
Jussi Moilasen musiikki ja taitava livebändi ovat zombimusikaalin kantava ranka ja luuranko. Biisit toimivat ensikuulemalta ja jokaisessa kipaleessa on sopivasti jotain tuttua. Tämä on hyvä asia, sillä joskus näytelmissä törmää sellaiseen taiteelliseen kilkutteluun, että tekee mieli köyttää säveltäjä elävien kuolleiden syötäväksi.
Tarinan teemana on ihmisyys ja inhimillisyys monine puolineen. Asuuko meissä kaikissa verenhimoinen murhaaja tai ainakin pahoinpitelijä? Voittaako ahneus ja pyhittääkö tarkoitus keinot?
Mitä sitten tapahtui vuonna 1672?
Taustalla saattoi olla organisoitu suunnitelma, joka lähti vähän käsistä. Sitä olisin kaivannut zombimusikaaliltakin. Selonteko vuoden 1672 tapahtumista on silti hienoisesta epätasaisuudestaan huolimatta hauska ja viihdyttävä.
Näytelmän käsikirjoittaja ja musiikista vastaava Jussi Moilanen on Oulun ylioppilaslehden päätoimittajan Anni Hyypiön puoliso.
