Mitä tieteessä tapahtuu, viikko 12: Yhteiskunnan tahra valottaa koulukotilaisten kokemuksia

Tutkija Marjo Laitala ja professori Vesa Puuronen voittivat Vuoden 2016 tiedekirjan palkinnon teoksellaan "Yhteiskunnan tahra? Koulukotien kasvattien vaietut kokemukset". Oululaistutkijoiden teos antaa äänen koulukodeissa vuosina 1940–1985 asuneille, aikanaan yhteiskuntakelvottomiksi leimatuille henkilöille. Tuon ajan koulukotien tehtävänä oli ehkäistä lapsista tulemasta rikollisia, mutta Puurosen mukaan tässä onnistuttiin vain harvoin.

TEKSTI Heli Paaso-Rantala

KUVAT Heli Paaso-Rantala

Miksi tutkia koulukoteja?

Oulun yliopiston sosiologian professori Vesa Puuronen kertoo olleensa Enossa rakennustyömaalla apumiehenä. Työmaalla naapurin mies tuli juttusille ja kyseli Puuroselta, onko koulukodeista kirjoitettu tutkimusta.

Miehen kertomus omasta koulukotikokemuksestaan sai Puurosen kiinnostumaan aiheesta.

”Mies kertoi joutuneensa lapsena kolmen veljensä kanssa koulukotiin, ja uskoi veljesten vaikeuksien työelämässä ja muilla elämän osa-alueilla johtuvan koulukotiajoista. Minä kiinnostuin miehen kertomuksesta, sillä en ollut aiemmin törmännyt vastaaviin kertomuksiin ja kokemuksiin koulukoteja koskevissa tutkimuksissa”, Puuronen valaisee kirjan taustoja.

Puurosella oli jo teemaa koskeva kirjahanke työn alla, kun hän tapasi pro gradu -työtään koulukodeista tekevän Marjo Laitalan. Laitala oli käsitellyt koulukotiaihetta opinnäytetöissään proseminaarityöstä asti. Puurosen vetämässä graduryhmässä kaksikko huomasikin omaavansa yhteisen kiinnostuksen kohteen, jonka seurauksena Laitala tuli vuonna 2013 mukaan koulukoteja koskevaan kirjaprojektiin.

Puurosen ja Laitalan mukaan Suomen koulukodit olivat aiemmin tuotantolaitoksia, joihin kaivattiin työntekijöitä. Lapset olivat ilmaista työvoimaa, jotka saivat palkaksi ruokaa ja vaatteita. Koulukodit olivat viimeinen sijoituspaikka lapsille, jotka oli leimattu yhteiskuntakelvottomiksi. Koulukotien tehtävänä oli tuolloin ehkäistä lapsista tulemasta rikollisia, mutta Puurosen mukaan tässä harvoin onnistuttiin.

”Koulukodeissa asuneet saivat leiman tai tahran, siksi kirjan nimikin on Yhteiskunnan tahra. He saivat tahran, joka leimasi heidät loppuiäksi”, kertoo Puuronen.

Millainen kirjoitusprosessi oli?

Laitalan ja Puurosen mukaan kirjoittaminen oli tiivistä yhteistyötä.

”Kirjoittaminen eteni niin, että toinen kirjoitti ensimmäiseksi kappaleen yksinään, ja sen jälkeen tekstiä muokattiin yhdessä”, Puuronen ja Laitala kuvailevat prosessia.

Yhteistyö oli molemmista sujuvaa. Kirjoittaminen onnistui, koska he osaavat kirjoittaa: Puuronen on kirjoittanut kirjoja ja artikkeleita aiemminkin ja Laitala on toiminut ennen yliopisto-opintoja vuosia toimittajana. Tärkeintä on Laitalan mukaan ollut yhteinen näkemys kirjan tavoitteista ja tehtävästä.

He tunnustavat kirjoittaminsen voivan olla myös vaikeaa, sillä siihen vaikuttavat useat eri seikat, kuten kirjoitustyyli. Erimielisyydet kuitenkin kuuluivat prosessiin.

”Pilkkujen paikoista saattoi kehkeytyä välillä oikea riita. Vesa saattoi siirrellä pilkkujen paikkaa ja minä panin ne takaisin. Lopulta kustannustoimittaja pani pilkut oikeille paikoilleen”, Laitala sanoo naureskellen.

Miltä tunnustus tuntuu?

Puuronen ja Laitala kertovat vuoden tiedekirjan ehdokkuuden tulleen yllätyksenä molemmille. Siinä missä Puuronen oli myönteisen yllättynyt, oli Laitala todella hämmästynyt.

”Olin ihan puulla päähän lyöty kun kuulin ehdokkuudesta. Ja voitto oli merkittävä tunnustus tehdystä työstä, ja varsinkin tutkimuksesta”, Laitala myöntää.

Molemmille tunnustus tehdystä työstä on myönteinen asia. Puurosen mielestä on hyvä, että asia itsessään saa huomiota. Tunnustus motivoi heitä jatkamaan tutkimustyötä ja samankaltaisten aiheiden parissa työskentelyä myös tulevaisuudessa.

Vesa Puurosen mukaan koulukodit eivät ole ainoa ongelmakohta, sillä tutkittavaa on myös lastenkotien historiassa. Myös koulukotiaiheessa riittää vielä tutkittavaa: vaikka Yhteiskunnan tahrassa he käsittelivät maan koulukotihistoriaa yli neljän vuosikymmenen ajalta, 1980-luvulta tähän päivään asti yltää yli kolmenkymmenen vuoden mittainen, vielä täysin tutkimaton ajanjakso.

Jatkuuko yhteistyö?

Laitala aikoo panostaa seuraavaksi työn alla olevaan väitöskirjaansa, jossa hän tutkii pahantapaisen nuorison hallintaa koulukotien lähihistorian kautta. Yhteistyö Puurosen kanssa jatkuu myös tulevaisuudessa.

”Meillä on tällä hetkellä viritteillä nykypäivän lastensuojelua koskeva tutkimus”, Puuronen ja Laitala kertovat.

Laitalan on tarkoitus vähentää opetustehtäviä, jotta hän pystyy keskittymään väitöskirjaansa. Lisäksi hän kertoo haluavansa väitöskirjan jälkeen työskennellä myös muiden aiheiden parissa. Puuronen aikoo jatkaa koulukotiaiheen parissa muiden teemojen ohella.

Millainen sosiologian asema on Oulun yliopistossa?

Sosiologia on Puurosen ja Laitalan mukaan suosittu sivuaine, vaikka harva suorittaa sitä aineopintoihin asti. Oulun yliopistossa sosiologiaa ei voi opiskella maisterivaiheeseen saakka, sillä täällä ei ole tutkinnon anto-oikeutta kyseiseen oppiaineeseen. Siksi Laitalastakin tulee väiteltyään kasvatustieteiden tohtori, vaikka hänen tutkimuksensa ovat ennen kaikkea sosiologisia.

Laitalan mukaan sosiologian professuuri auttaa tutkimuksen tekemistä. Puuronen toivoo, että Oulun yliopisto ryhtyisi kehittämään yhteiskuntatieteellisen alan koulutusta, vaikka se onkin vuosikymmeniä sitten tehdyssä työnjaossa annettu Pohjois-Suomen osalta Lapin yliopiston tehtäväksi.

”Oulu on kulttuuritarjonnaltaan, elinkeinorakenteeltaan kooltaan erittäin mielenkiintoinen sosiologisen tutkimuksen kohde. Maailmanluokan elektroniikkateollisuus yhdistää alueen suoraan globaaleihin ja talouden ja esimerkiksi ihmisten elämäntapojen muutoksiin. Yhteiskunnan toiminnan ymmärtäminen ja sen kehityksen ennakointi on välttämätöntä, jos Suomi ja Oulu halutaan pitää merkittävinä ja menestyvinä toimijoina”, lopettaa Puuronen.

Heli Paaso-Rantala

Oulun yliopiston tiedeviestinnän opiskelija, joka ei aina pysy mukana maailman menossa.

Lue lisää:

Oulun yliopiston lääketieteen tutkimus sai 100 000 euron lahjoituksen

Thelma Mäkikyrön säätiön lahjoituksen myötä Oulun yliopiston vastinrahakampanjan kokonaistulos nousee 7,3 miljoonaan euroon.

Oulun yliopisto on saanut Thelma Mäkikyrön säätiöltä 100 000 euron lahjoituksen. Lahjoitus kohdennetaan lahjakirjalla säätiön tarkoituksen mukaisesti Oulun yliopiston lääketieteen koulutusalalle.

Thelma Mäkikyrön säätiön tarkoituksena on tukea ja edistää syöpätauteihin kohdistuvaa lääketieteellistä tutkimusta. Säätiön hallituksen puheenjohtaja Martti Sorri toivoo, että lahjoitusvarat vahvistavat Pohjois-Suomelle erittäin tärkeää lääketieteellisen alan koulutusta ja tutkimusta.

Thelma Mäkikyrö (1920–2008) oli pidetty ja arvostettu oululainen hammaslääkäri, joka kunnostautui etenkin hampaiden oikomishoidon edelläkävijänä. Huomattavan omaisuutensa hän halusi lapsettomana ihmisenä lahjoittaa perustamalleen nimeään kantavalle säätiölle.

Vuonna 2006 perustettu säätiö on jakanut apurahoja vuodesta 2010 alkaen. Valtion vastinrahoituksen vaikutuksesta Thelma Mäkikyrön säätiön lahjoitusten ja avustusten kokonaisarvo Oulun yliopistolle on noin 800 000 euroa.  Lisäksi säätiön lahjoituksella on perustettu Helsingin yliopistoon Mäkikyrön nimeä kantava rahasto pieneläintutkimuksen edistämiseksi.

Valtio on luvannut maksaa 30.6.2017 mennessä yliopistoille tehdyille yksityisille lahjoituksille vastinrahan, joka kasvattaa tehtyjen lahjoitusten arvoa. Thelma Mäkikyrön säätiön lahjoituksen myötä Oulun yliopiston vastinrahakampanjan kokonaistulos nousee 7,3 miljoonaan euroon.

Thelma Mäkikyrön lahjoituksen luovutustilaisuus pidettiin Oulun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan johtoryhmän yhteydessä tiistaina 21.3. Tilaisuudessa olivat läsnä säätiön edustajat, emeritusprofessori ja säätiön hallituksen puheenjohtaja Martti Sorri ja asianajaja, säätiön asiamies Jorma Heino.

Lahjoituksen vastaanottivat Oulun yliopiston tutkimusrehtori Taina Pihlajaniemi ja lääketieteellisen tiedekunnan dekaani Kyösti Oikarinen.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Viikon 12 Tiedekysymys: Voiko koiranpennulla olla identtistä kaksosta?

Tämän viikon Tiedekysymys selvittää, voiko koirapentueessa olla identtisiä kaksosia ja kuinka yleisiä ne ovat.

TEKSTI Heli Paaso-Rantala

KUVAT Heli Paaso-Rantala

Ihmiset voivat saada identtisiä kaksosia, eli lapsia, joilla on sama perimä. Lasten täytyy olla monotsygoottisia eli samanmunaisia ollakseen identtisiä kaksosia. Identtiset kaksoset ovat usein täysin samannäköiset eikä heitä ole helppo erottaa toisistaan. Perimään vaikuttavat kuitenkin ulkoiset muutokset, mistä johtuen esimerkiksi identtisten kaksosten sormenjäljet ovat erilaiset.

Jotkin eläinlajit voivat tiettävästi saada identtisiä kaksosia. Mutta miten on koirien laita? Esimerkiksi labradorinnoutajalla pennut saattavat olla hyvinkin identtisen näköisiä, mutta onko pentueessa todella kyse identtisistä kaksosista?

Oulun yliopiston genetiikan ja fysiologian yksikönjohtajan Jouni Aspin mukaan identtisiä kaksosia ei esiinny muilla kuin ihmisillä ja vyötiäisillä, jotka tuottavat identtisiä nelosia.

Monotsygoottisia kaksosia on raportoitu hevosilla, lehmillä, sioilla, kaniineilla ja hiirillä. Yleensä ottaen eläinlajien identtiset kaksoset ovat Aspin mukaan epätavallisia.

” Viime vuonna raportoitiin ensimmäisestä DNA:lla vahvistetusta tapauksesta myös koirilla. Koirapentueen identtiset kaksoset ovat siis hyvin harvinaisia”, Aspi toteaa.

Mistä sitten voi johtua, ettei koirilla esiinny identtisiä koiranpentuja, kuten muilla eläimillä tai ihmisillä?

” Voisi melkein kysyä, miksi ihmiset saavat identtisiä kaksosia. Ihmiset saavat enemmän kaksosia kuin muut eläinlajit, mutta syytä tähän ei tiedetä”, Aspi kertoo.

Aspin mukaan muilla eläinlajeilla toinen kaksonen yleensä abortoituu itsestään. Näin tapahtuu toisinaan myös ihmisillä.

Aspi arvelee ihmisten terveydenhuollon voivan olla yksi syy siihen, miksi ihmiset saavat kaksosia. Tavallista raskautta seurataan koko raskauden ajan säännöllisesti neuvola –ja lääkärikäynnein, mutta kaksosraskautta tarkkaillaan normaalia raskautta vielä enemmän.

” Mutta asiasta ei ole mitään lopullista varmuutta”, Aspi korostaa.

 

Mitä olet aina halunnut tietää tieteestä? Onko olemassa tiedeaiheinen kysymys, johon et löydä vastausta? Vaivaako mieltäsi tiedepulma, jonka kysyminen saisi sinut tuntemaan itsesi tyhmäksi? Nyt voit esittää sinua aina askarruttaneen tiedeaiheisen kysymyksen Oulun ylioppilaslehdelle! Tiedeuutisten jengi ottaa selvää hassuimmista ja höpsöimmistäkin kysymyksistä. Lähetä siis mieltäsi kaihertava kysymys osoitteeseen tiedeuutiset.oyl@gmail.com. Vastaukset selviävät Tiedeuutisissa. 

Heli Paaso-Rantala

Oulun yliopiston tiedeviestinnän opiskelija, joka ei aina pysy mukana maailman menossa.

Lue lisää:

Arvio: PahkiSpeksin uudessa produktiossa vaikuttavinta on musiikki

Varjo Sanginsuun yllä lainaa vaikutteita kauhukirjailija H.P.Lovecraftin luomasta mytologiasta. Inspiraatio ei konkretisoidu kauhuksi: speksi ei pelota, mutta viihdyttää, välillä naurattaakin.

Lähtöasetelma on sangen herkullinen: Sanginsuussa, uneliaassa kaupunginosassa parinkymmenen kilometrin päässä Oulun keskustasta, sijaitsee mystinen ja ikiaikainen huvila. Aikojen alussa vietettyjen suurten viininmaistajaisten seurauksena Sanginsuuhun syntyi vedenpaisumus, ja huvila jäi merenpohjaan. Yksi viininmaistajaisten lystinpitäjistä sammui valtaisaan viinitynnyriin, ja on uinunut viinintuoksuisessa sopessaan siitä lähtien. Koska Muinainen kärsisi herätessään eittämättä mojovasta krapulasta, hänen heräämisensä olisi maailman säilymisen kannalta katastrofi. Muinaisen uinujan unta vartioivat huvilan omistajat, von Loncerot. Nyt uneen uhkaa tulla katastrofaalinen katkos, kun paikalle saapuvat von Lonceron suvun nuorison edustajat, kuusitoistavuotiaat Fanni ja Lenni Morsola.

Poikkitieteellisen PahkiSpeksin viides produktio Varjo Sanginsuun yllä lainaa selvästi vaikutteita kauhukirjailija H.P.Lovecraftin luomasta mytologiasta. Inspiraatio ei konkretisoidu kauhuksi: speksi ei pelota, mutta viihdyttää, välillä naurattaakin. Erilaiset populaarikulttuuriviittaukset ja oululaista opiskelijaelämää koskevat vitsit saivat suuren osan yleisöstä nauramaan hervottomasti, eli huumori upposi varsinaiseen kohdeyleisöönsä oivallisesti.

Esiintyjät antavat kaikkensa, vaikka laulusuoritukset eivät välillä aivan priimaa olekaan. Pääosaesittäjät Henna Parviainen (Fanni Morsola) ja Roope Litmanen (Lenni Morsola) selviytyvät torailevista siskosrooleistaan kunnialla. Siskosten eksentristä setää Laurentius Von Lonceroa näyttelevä Samuli Keränen on ensin hieman pidättyväinen, mutta esityksen edetessä hän esiintyi ja improvisoi yhä rennommin,

Sivuosaesittäjissä on mukavasti potkua. Vanhoja autoja ja naiskauneutta arvostavan Jampan (Anna Hukka) olemuksessa on jotain, joka naurattaa väistämättä. Astraalitasolla liitelevä Taru Perttilä (Suvi-Tuuli Palosaari) vetää höpsön osansa täysillä, ja on lisäksi erinomainen laulaja. Epäilyttävä talonmies Inge Eevilsson (Riina Isomursu) vetää roolinsa tunteella, vaikka suomenruotsalainen aksentti uhkaa unohtua.

Erityiskiitos kuuluu lisäksi speksin tanssijoille, jotka nostattavat yksinkertaisenkin musiikkikappaleen tempoa energisellä esiintymisellään ja mainiosti toteutetuilla maskeerauksillaan.

Tekniseltä toteutukseltaan Varjo Sanginsuun yllä on todella komea. Valojen käyttö on ammattimaista ja näyttävää, eikä sinänsä yksinkertaisessa lavastuksessakaan ole moitittavaa. Äänentoistossa häiritsi ainoastaan se, ettei osassa kappaleista laulujen sanoista saanut mitään selvää, eli laulu hukkui muun musiikkijylyn alle. Samoin puvustuksessa on löydetty toimivia ratkaisuja, ja erityisesti dramaattisen hirviön ulkomuoto on luotu taidokkaasti.

Speksin bändi suoriutuu haastavasta tehtävästään pääasiassa hyvin, vaikkakaan improvisointia ei musapuolella juuri syntynyt. (Jotkut omstarteista käynnistyneet kappaleet ovat selvästi käsikirjoitettu esitykseen, mikä syö illuusiota spontaaniudesta.)

Koko speksin ehdottomia huippukohtia olivat sen näyttävimmät musiikkiesitykset, kuten vaikuttava Legenda nimihirviöstä ja hauskasti nimetty Tuskaiset tynnyrivuodet. Sen sijaan osassa tutummista pop-kappaleiden uudelleensovituksista on hieman epävarmuutta: esimerkiksi siskosten tulon taustamusiikiksi valittu Voi ei! etenee hieman haparoiden.

Esityksen selkeimpänä ongelmana on sen rakenteen epätasaisuus. Lovecraftilainen lähtöasetelma on mainio, mutta juonenkuljetus uhkaa tyssätä turhaan seisoskeluun. Huikeita ja hienosti rakennettuja musiikkiesityksiä seuraavat rauhallisemmat kohdat, jolloin tarina ei etene minnekään ja näyttelijät lähinnä seisoskelevat keskellä näyttämöä. Näissä välillä kiusallisiksi äityvissä suvantokohdissa katsojan katse alkaa viipyillä lavasteissa, bändissä, edessä istuvan katsojan hiuksissa. Tilanne onneksi tasaantuu taas toisessa näytöksessä, jossa musiikille on annettu aiempaa suurempi osa.

Lisäksi muutama äänenkäyttöä koskeva ratkaisu häiritsi näytelmän seuraamista. Miksi ihmeessä ilmeisestikin kypsään aikuisikään ehtinyt Elviira Von Loncero (Kia Rautakivi) puhui lapsen äänellä, lievästi lässyttäen? Sama ongelma vaivaa ajoittain myös Fanni Morsolaa: teini-ikäisen kiukuttelun sijaan hän kuulostaa välillä ennemmin uhmaikäiseltä.

Vaikka esitys on kunnianhimoinen ja huolella tehty, omstarteihin reagoiminen vaatii hiomista. Ehkä kyse oli vain ensi-illan jännityksestä, mutta ensimmäisesä esityksessä monesta omstartista tuntui puuttuvan puhti ja heittäytyminen. Omstartin kuittaaminen yhdellä nokkelahkolla tokaisulla tai korkeintaan kaksi sekuntia kestävällä yrityksellä tuntui hieman laiskalta – onhan improvisointi ja yleisön toiveisiin reagointi juuri se seikka, mikä erottaa speksin tavallisesta teatterista. Eli vielä lisää reippautta ja rohkeutta omstarteihin, niin hyvä tulee!

 

Korjaus 19.3. kello 19.45: Korjattu virheellinen kohta speksin omista sävellyksistä ja uudelleensovituksista: toisin kuin aiemmin väitettiin, esityksessä ei ole originaalisävellyksiä.  Lisätty myös maininta puvustuksesta.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Anna äänesi kuulua – palaute on koulutuksen kehittämisen kivijalka

Ilman opiskelijoita ja opiskelijoiden näkemyksiä ei ole yliopistoa, ilman toimivaa ja laadukasta koulutusta ei synny tulevaisuuden tutkijoita ja tutkimusta.

Kitinää kiltahuoneilla, purnausta kahviloissa, yliopisto-opettajia, jotka kirjoittavat lehtiin kuinka opiskelijat eivät osaa arvioida opetuksen laatua. Tätäkö toiminnan kehittäminen yliopistoissamme tällä hetkellä on?

Vaikka uskon tämänkin vastaavan aina joltain osin todellisuuttamme, meillä on myös edessämme mahdollisuus muuttaa toimintakulttuuriamme rakentavampaan ja koko yhteisöä hyödyttävään suuntaan.

Toimivan palautekulttuurin yksi pahimmista kompastuskivistä on se, ettei palautetta oteta tosissaan. Palautteeseen suhtaudutaan ylimielisesti, sitä ei hyödynnetä riittävästi  tai vaikka hyödynnettäisiinkin, ei tehtyjä toimenpiteitä osata tehdä näkyväksi opiskelijoille.

Palautteen hyödyntäminen ja kehittämistoimenpiteiden esiin tuominen luovat opiskelijoille merkityksellisyyden tunnetta: Minun näkemykselläni on väliä, minä voin osallistua yliopiston ja oman koulutukseni kehittämiseen. 

Tämä kannattaa, sillä opiskelija on opetuksen laadun asiantuntija, jota pitää haastaa, kuunnella, innostaa ja konsultoida. Ilman tunnetta palautteen merkityksellisyydestä on turha odottaa aktiivista osallistumista palautekyselyihin.

On toki totta että opiskelijat eivät aina anna kaikista rakentavinta palautetta. Jos kurssin sanotaan olevan paska, se ei kerro itse sisällöstä yhtään mitään, ei auta opintojakson kehittämisessä eikä kyseistä kommenttia siten oikein voi pitää varsinaisesti palautteena. Lisäksi opiskelijoiden pitää oppia itse kantamaan vastuuta niin opinnoistaan kuin koulutuksen kehittämisestäkin.

Palautteen antaminen ja saaminen sekä yhteisen vastuun kantaminen toiminnan kehittämisestä on merkittävä työelämätaito, joka jokaisen tulisi oppia. Voin luvata, ettei passiivisella möllöttämisellä mikään muutu, eivätkä kiltiksen ja kahvioiden keskustelut ja purnaamiset konkretisoidu oikeiksi kehittämistoimenpiteiksi kuin harvoin, jos koskaan.

Kehittämistyön tekeminen yhdessä kasvattaa asioiden muuttumisen todennäköisyyttä. Ilman opiskelijoiden panostusta koko toiminta jää vajaaksi: ilman opiskelijoita ja opiskelijoiden näkemyksiä ei ole yliopistoa, ilman toimivaa ja laadukasta koulutusta ei synny tulevaisuuden tutkijoita ja tutkimusta.

Palaute ei aina tarkoita kritiikkiä tai kehitysehdotusten tekemistä, vaan sillä voi myös näyttää kiitollisuutensa ja nostaa esille hyviä olemassa olevia käytänteitä. Palautteella voi esimerkiksi kiittää toimivasta uudesta työskentelytavasta kurssilla. Parhaimmillaan palautteen antaminen ja siitä saatu vastapalaute kasvattaa osaamista ja kehittää myös omia oppimisen strategioita.

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan pitkäaikainen tavoite on ollut kehittää Oulun yliopistolle yhtenäinen, tehokas ja dynaaminen palautejärjestelmä. Yhteistyössä tehdyn kehitystyön tuloksena yliopistossamme on otettu käyttöön uusi palautejärjestelmä, joka löytyy osoitteesta palaute.oulu.fi. Tämä työkalu yhtenäistää opintojaksopalautteen käytänteitä ja luo mahdollisuuksia myös johtamiseen, sillä kaikki opintojaksopalautteet menevät vastuuopettajan lisäksi myös tutkinto-ohjelmien vastuuhenkilöille.

Palautejärjestelmä on uusi ja sitä kehitetään koko ajan parempaan suuntaan. Kyse on oikeasti huikeasta mahdollisuudesta niin opiskelijalle kuin koko yliopistoyhteisöllemme: voimmehan nyt kehittää yksittäisten opintojaksojen lisäksi koko opetussuunnitelmaa ja muuttaa palautekulttuuriamme aivan olennaisella tavalla.

Sinä mahtava opiskelija: muista, että vaikka meillä onkin superaktiivisia ainejärjestötoimijoita ja hallinnon opiskelijaedustajia tekemässä merkittävää vaikuttamistyötä, sitäkin tärkeämpää on se, että jokainen yhteisömme jäsen osallistuu aktiivisesti toiminnan kehittämiseen.

Yksi helpoimmista ja keveimmistä tavoista osallistua on palautteen antaminen, joten anna äänesi kuulua!

Henna Määttä

Oppimista ja seikkailuja rakastava projektikoordinaattori, joka suhtautuu intohimoisesti laadukkaaseen koulutukseen. Twitter: @HennaMaa

Lue lisää:

Huuhaa kumotaan kriittisellä ajattelulla – Pauli Ohukainen uskoo bloggaamisen tekevän paremmaksi tutkijaksi

Tutkija Pauli Ohukaisen mielestä tieteilijöillä on velvollisuus osallistua julkiseen keskusteluun ja estää siten virheellisen tiedon ja perusteettomien väitteiden leviäminen. Sen vuoksi hän kirjoittaa tiedettä popularisoivaa, kriittistä tiedeblogia. Blogin suosio on tullut yllätyksenä Ohukaiselle, sillä hän kuvitteli blogitekstien kiinnostavan vain hänen äitiään.

TEKSTI Sanna Häyrynen

KUVAT Elina Korpi

Alkuvuodesta oululainen Pauli Ohukainen vietti useita viikkoja Hongkongin- ja Australian-matkalla.

Matkan tarkoituksena oli valmistella yhteistyöprojekteja Computational Medicine -tutkimusryhmälle, mutta Ohukainen ehti tavata myös australialaisia skeptikoita.

Maapallon toisella puolella on puhuttanut esimerkiksi poliitikkojen haluttomuus kuunnella ilmastotieteilijöiden näkemyksiä hiilenpolton vaikutuksesta ilmastonmuutokseen. Myös rokotekammoiset sivuuttavat tieteen saavutuksia.

”Hinkuyskä on tehnyt comebackin, vaikka se oli rokotteiden avulla jo hävinnyt.  Näin voi käydä, kun ihmiset epäilevät rokotteiden hyötyjä ja pelkäävät niiden haittoja”, Ohukainen kertoo.

Rokoteskeptisyys, detox-kuurivinkit, ravitsemussuositusten kyseenalaistaminen ja rasvasota jylläävät verkossa. Näitä kiistanalaisia kysymyksiä Ohukainen ruotii Tervettä skeptisyyttä -blogissaan, jossa hän jakaa kriittisen, tieteeseen perustuvan ajattelun sanomaa.

Kriittisen ajattelun ja skeptisyyden filosofiaan perehtyneen Ohukaisen blogin alkusysäyksenä oli ihmetys: miksi ihmiset uskovat väitteitä, joille ei ole tieteellistä tai järjellistä perustetta?

”Verkossa liikkuu paljon näkemyksiä, jotka ovat muodossa ’mitä ajatella’. Harvemmin ne ovat muotoa ’miten ajatella’. Kokeilin, voisiko loogisen ajattelun pohtiminen kiinnostaa muitakin.”

Lukijamäärästä päätellen loogisella ajattelulla on ollut kysyntää: suosituimmalla blogikirjoituksella oli vuorokaudessa 15 000 lukijaa, ja blogin Facebook-sivulla on yli 4300 tykkääjää.

Bloggaaminen tekee paremmaksi tutkijaksi

Oulun yliopistossa tutkijatohtorina työskentelevä Ohukainen kirjoittaa esimerkiksi verisuonten kalkkeutumisesta seikkaperäisen selkeästi ja omaan tutkimustyöhönsä nojaten.

”Valtimotaudeista liikkuu verkossa väärää tietoa. Tutkimustieto meinaa jäädä vain asiantuntijoiden keskuuteen, joten koen tärkeäksi kertoa näistä asioista”, Ohukainen perustelee.

Monimutkaisen aiheen yleistajuistaminen eli popularisointi ei ole helppoa edes tohtorille. Selkeä esitys vaatii vankat pohjatiedot. Ohukainenkin on joutunut opiskelemaan omaa alaansa lisää, jotta teksteistä tulisi kelvollisia.

”Blogin kirjoittaminen on minulle testi, kuinka hyvin ymmärrän asiat, jotka luulen osaavani”, kuvailee Ohukainen.

Hänen mielestään bloggaaminen tekee paremmaksi tutkijaksi. Lisäksi verkon syövereissä on huutava pula tieteilijöistä.

Salaliittojen uhka

Kun kokemuksiinsa vetoavat näennäisasiantuntijat villitsevät yleisöä, paikalle tarvitaan tutkijaa. Ohukaisen mielestä tieteilijöiden velvollisuus on vastata perusteettomiin väitteisiin.

Hän harmittelee, että vanhemman polven akateemisen väen keskuudessa edelleen ajatellaan muodollisen huutelun norsunluutornista olevan riittävää viestintää.

Esimerkiksi tuoreimman Tiedebarometrin mukaan tiedeaiheita seurataan internetin kautta lähes yhtä paljon kuin televisiosta, radiosta ja sanomalehdistä, joten tieteilijöillä on oiva tilaisuus hyödyntää verkkoviestinnän mahdollisuuksia.

Nuorempien tutkijoiden oma-aloitteista viestintää taas voi estää epävarmuus. Omaa asiantuntijuutta ei pidetä riittävänä julkiseen keskusteluun osallistumiseksi.

”Se on hyvä tuoda esille, että tutkijakin on erehtyväinen ihminen. Onneksi tieteentekijän ei tarvitse sitoutua yhteen lopputulokseen niin kuin kokemusasiantuntijan, joka myy esimerkiksi tiettyä ravitsemusluentoaan”, Ohukainen vertaa.

Tutkija voi aina viitata useaan, ristiriitaiseenkin tutkimustulokseen ja sanoa, miltä asia tämänhetkisen tiedon perusteella näyttää. Tutkimuksenteon elävää prosessia on Ohukaisen mielestä hyvä avata.

”Tieteen tekeminen on monille mysteeri. Jos tapahtumasarjat tutkimustulosten taustalla olisivat tiedossa, tuntematonta ei tarvitsisi täyttää mielikuvituksen luomalla tilkkeellä. Ihmiset eivät ehkä turvautuisi kokemusasiantuntijoihin ja epäilisi tiedettä salaliitoista.”

Kokemusasiantuntijat näyttäytyvät vilpittöminä auttajina, ja tieteilijät piilottelevina rahoittajien kätyreinä. Tässä mielessä kokemusasiantuntijoilta voi Ohukaisen mukaan myös oppia: tutkijakin voi näyttäytyä vilpittömänä, kun avaa tutkimusprosessiaan yleisölle.

Kerro mummolle

Sen lisäksi, että tieteen popularisointi palvelee yleisöä, siitä on Pauli Ohukaisen mukaan hyötyä myös tieteilijälle itselleen.

Omasta alastaan oppii lisää, kun opettelee kertomaan siitä selkeästi sortumatta vaikeaselkoiseen ammattijargoniin.

”Jos asian haluaa selittää omalle mummolle, termien merkitykset on tiedettävä. Tarinamuoto sopii tieteeseenkin”, vinkkaa Ohukainen.

Selkeyttä hän suosittelee myös tieteensisäiseen kirjoittamiseen, sillä tieteelliset artikkelit ovat usein hyvin vaikeita. Helppolukuisuus auttaa kollegoita.

Monia tutkijoita voi myös turhauttaa, jos omasta alasta liikkuu julkisuudessa virheellistä tietoa. Joistakin aloista taas ei puhuta mitään. Siksi popularisointi kannattaa.

”Tutkija voi itse tuoda esiin, miksi oma ala on tärkeä. Olemassaoloa pitää perustella, jotta päättäjät ja rahoittajat ovat tietoisia tutkimuksen merkityksestä”, Ohukainen muistuttaa.

Verkkokirjoittaminen vaatii toki hieman vaivaa. Ohukainen käyttää yhden blogitekstin kirjoittamiseen tunnista kymmeneen tuntia. Pitempiä tekstejä hän valmistelee pätkissä.

Ohukainen on hyvillään siitä kuinka pelkästään asiaan keskittymällä voi houkuttaa lukijoita. Hän ei kerro henkilökohtaisista asioistaan, ei provosoi eikä kalastele kävijöitä klikkiotsikoilla.

Bloggaaja kannustaa tutkijoita kirjoitusharrastukseen kokeilemalla aluksi erilaisten aiheiden hahmottelua pöytälaatikkoon. Lähipiiriä ja muita bloggaajia voi käyttää testiyleisönä ja neuvonantajina. Yksin ei tarvitse rämpiä.

Oman alansa kiinnostavuuttakaan on turha epäillä.

”Ei ole aihetta, jolle ei löytyisi lukijoita”, Ohukainen vakuuttaa.

Tavoitteena ei tarvitse olla suosituimpien blogien listauksen valloittaminen. Voi kirjoittaa vaikkapa sukulaisille. Kiinnostuksen herättäminen saattaa viedä aikaa, mutta suosio voi myös yllättää.

Niin kävi Ohukaisellekin, joka kuvitteli, että hänen tekstejään lukisi vain oma äiti.

 

Kuka?

>> Pauli Ohukainen

>> 33 vuotta.

>> Asuu Oulussa.

>> Työskentelee tutkijatohtorina professori Mika Ala-Korpelan johtamassa Computational Medicine -tutkimusryhmässä Oulun yliopistossa.

>> Vuonna 2016 väitteli filosofian tohtoriksi  farmakologian ja toksikologian alalta, tutki sydänläpän rasvoittumisen ja kalkkeutumisen molekyylibiologiaa. Valmistui filosofian maisteriksi biokemiasta vuonna 2009. 

>> Työskennellyt opiskeluaikoinaan myös telineasentajana.

>> Vapaa-ajalla käy kuntosalilla, lenkkeilee ja kirjoittaa tiedeblogia.

>> Lapsuuden ammattihaaveet liittyivät tieteeseen ja tutkimukseen.

>> Haaveilee, että elämässä pysyisi tekemisen ja oppimisen ilo. ”On niin paljon asioita, joita en tiedä, mutta haluan ottaa selvää.”

>> Toivoo, että ihmiset kiinnostuisivat kriittisestä ajattelusta mahdollisimman laajasti.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää: