Tilastotieteilijä luo kuvaa talouden tilasta

Työ on vienyt Tilastokeskuksen yliaktuaari Anna-Riikka Pitkäsen esimerkiksi Kazakstaniin konsultoimaan paikallista tilastovirastoa. Pitkäselle jäi hyvät muistot opiskeluajoista Oulussa. Punavihreiden opiskelijoiden järjestöä perustamassa ollut Pitkänen kokee, että järjestömaailmasta mukaan tarttunut osaaminen on tullut tarpeeseen työelämässä.

Keväällä 2008 tilastotieteiden ja kansantaloustieteen opiskelija Anna-Riikka Pitkänen oli tiukan paikan edessä. Yliopistojen tutkintojärjestelmä oli muuttunut kaksiportaiseksi, ja viimeinen mahdollisuus valmistua vanhan mallin mukaan maisteriksi oli kesäkuussa. Takarajaan oli enää kuusi viikkoa.

Pitkänen kaivoi pari vuotta aiemmin harjoittelussa saamansa aineiston esiin ja aloitti gradunsa. Hän on edelleen kiitollinen tilastotieteiden professori Markku Rahialalle, jonka pakeille pääsi ohjattavaksi ”varmaan kolme kertaa viikossa”.

Lopulta gradu valmistui noin viikkoa ennen deadlinea, ja Pitkänen sai onnellisesti maisterintutkintonsa.

”Onneksi tilastotieteellä oli niin vähän opiskelijoita, että henkilökunta ehti auttaa. Ja onneksi lempibaarini Nelivitonen oli juuri sen kevään remontissa, niin ei tullut mitään kiusauksia”, Pitkänen nauraa.

Nyt Anna-Riikka Pitkänen on ollut Tilastokeskuksen talous- ja ympäristötilastojen yksikössä töissä kuusi vuotta. Pitkänen vetää työkseen tiimiä, joka kerää tietoja yrityksiltä ja laskee niiden perusteella kuukausittain ilmestyvän tuottajahintaindeksin.

”Työni on minusta mielekästä ja kivaa, koska olen tosi kiinnostunut yhteiskunnasta. Tuntuu hyvältä olla tuottamassa tietoa, jota ilman ei osattaisi kuvata talouden isoja ilmiöitä”, Pitkänen sanoo.

Yliaktuaarin työ on vaihtelevaa: siihen kuuluu varsinaista tilastotuotantoa, tiimin työn koordinoimista sekä yritysten ja yksityishenkilöiden tuottajahintaindeksejä koskeviin kyselyihin vastaamista. Pitkänen on myös mukana kansainvälisessä konsultointiprojektissa, jonka tarkoitus on auttaa kehittämään Kazakstanin tilastovirastoa. Maan talous kasvaa täyttä häkää, ja myös tilastointia halutaan kehittää vauhdilla muiden maiden esimerkkien mukaan.

Pitkänen kokee, että tilastotieteen ja kansantaloustieteen opinnot Oulussa antoivat hänelle hyvän tietopohjan, jonka ansiosta työelämässä on ollut helppo oppia uusia asioita. Myös opiskeluaikana järjestömaailmassa hankituista opeista on ollut hyötyä työelämässä.

Pitkänen oli opiskelijana perustamassa Oulun punavihreät opiskelijat -yhdistystä, toimi sen puheenjohtajana ja istui yhden kauden Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) edustajistossakin. Myös Sigma-killan tapahtumat tulivat tutuiksi.

”Järjestössä oppi, miten pidetään kokous, koordinoidaan tapahtuma ja ennen kaikkea tehdään asioita erilaisten ihmisten kanssa. Olen nostanut järjestötaustani esille myös työhaastatteluissa, koska se kertoo minusta ja siitä, että olen oikeasti kiinnostunut yhteiskunnallisista kysymyksistä.”

”Itseään kannattaa kuunnella”

Anna-Riikka Pitkäsen polku valmistumisesta unelmatyöhön ei ollut ihan suora. Valmistuttuaan Pitkänen lähti ensin Helsinkiin, missä hän työskenteli vuoden Kelan ATK-suunnittelijana.

”Töissä oli tosi kivaa ja mukava porukka, mutta kaipasin takaisin Ouluun. Niinpä lähdin Ouluun ja menin töihin pankkiin. Se taas ei ollut palkitsevaa, koska koin vain myyväni ihmisille palveluita, joita he eivät tarvinneet.”

Pitkänen oli keskustellut rahoituksesta väitöstutkimukselle, ja vaihtoi pankkimaailman OYSin psykiatrisen tutkimuspoliklinikan keräämiin aineistoihin. Tarkoitus oli tutkia tilastollisin menetelmin vaikeita mielenterveyden häiriöitä. Tutkimusaineisto koostui vakavista psyykkisistä sairauksista kärsivien ihmisten potilaskertomuksista. Pian Pitkäsestä alkoi tuntua, ettei aineistoa tehnyt mieli klikata aamulla auki.

”Tilastotieteilijän opinnot eivät sinänsä valmenna olemaan tekemisissä rankkojen asioiden kanssa. En jaksanut työstää aineistoa kuin muutaman kuukauden. Tajusin, että on parempi vaihtaa työpaikkaa, ja hain töitä Tilastokeskukselta.”

Vaikka Pitkänen koki tutkimusaiheen tärkeäksi ja projektin jättäminen kesken harmitti, se oli ehdottomasti oikea ratkaisu. Hän sanookin urapolkuaan etsiville, että itseään kannattaa kuunnella, jos jokin työpaikka ei tunnu hyvältä. Ensimmäisen työsuhteen jääminen lyhyeksi ei ole pahinta, mitä voi tapahtua.

”Työ on kuitenkin iso osa elämää, joten työpaikalle pitäisi olla kiva mennä aamuisin”, Pitkänen kiteyttää.

Kuka?
» Valmistunut vuonna 2008 filosofian maisteriksi pääaineenaan tilastotiede. Opiskeli sivuaineinaan kansantaloustiedettä, yritysjuridiikkaa ja ympäristönsuojelua.
» Tilastotieteen pro gradu -tutkielma depression ja metabolisen oireyhtymän yhteydestä pohjoissuomalaisessa vuoden 1966 syntymäkohortissa. Vuoteen 2005 mennessä kertyneessä aineistossa tilastollista yhteyttä ei löytynyt.
» Yliopisto-opinnoissa parasta oli oppia lisää kiinnostavista asioista ja asua Oulussa, joka tuntui kotoisalta ja juuri sopivan kokoiselta kaupungilta.
» Haastavinta opiskeluissa oli epätietoisuus siitä, mihin kaikki oikein johtaa,  sekä taloudellinen epävarmuus.
» Ensimmäinen selvästi oman alan työ oli Kelassa ATK-suunnittelijan tittelillä.
» Töissä yliaktuaarina Tilastokeskuksen talous- ja ympäristötilastojen osastolla Helsingin Kalasatamassa.
» Unelmoi asumisesta ihanassa 1950-luvun asunnossa jollain yhteisöllisellä asuinalueella.

Veera Adolfsen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan viestintäsihteerinä työskentelevä sosiologian opiskelija, jota kiinnostaa kieli.

Lue lisää:

Luottamuspulaan ei auta olematon viestintä

Tänä syksynä Oulun yliopistossa on juhlittu – kuuleman mukaan kääretorttua syöden – Times Higher Education -rankingissa huimaa nousua. On hieno saavutus nousta sijoille 201-250, kun parannusta vielä tuli muun muassa opetuksen laadussa, tutkimuksessa ja sitaatioissa. Huonoilta tuloksilta ei ole yliopisto kuitenkaan välttynyt. Opetus- ja kulttuuriministeriön teettämä Yliopistolain vaikutusten arviointi ja Professoriliiton teettämä Yliopisto professorin työnantajana […]

Tänä syksynä Oulun yliopistossa on juhlittu – kuuleman mukaan kääretorttua syöden – Times Higher Education -rankingissa huimaa nousua. On hieno saavutus nousta sijoille 201-250, kun parannusta vielä tuli muun muassa opetuksen laadussa, tutkimuksessa ja sitaatioissa.

Huonoilta tuloksilta ei ole yliopisto kuitenkaan välttynyt. Opetus- ja kulttuuriministeriön teettämä Yliopistolain vaikutusten arviointi ja Professoriliiton teettämä Yliopisto professorin työnantajana -kysely kertovat molemmat yliopistojen johdon ja henkilöstön näkemyserojen kärjistymisestä ja yliopistoyhteisön etääntymisestä päätöksenteossa.

“Akateemisen johtamisen painopiste on siirtynyt kollegiaalisesta päätöksenteosta johtajakeskeisempään suuntaan.” Näin todetaan Yliopistolakiuudistuksen vaikutusten arvioinnin johtopäätöksissä.

Koko Suomen mittakaavassa 55 prosenttia professoreista kokee, ettei ylin johto ole kiinnostunut heidän mielipiteistään ja 59 prosenttia on sitä mieltä, ettei saa ajoissa tietoa ylimmän johdon toiminnasta. Luvut selviävät Yliopisto professorin työnantajana -kyselystä, ja Professoriliiton mukaan Oulun yliopisto on siinä joukossa, jotka antoivat kriittisintä palautetta vaikutusmahdollisuuksia koskevista väittämistä.

Kun tilanne on tämä, tulisi yliopiston sisäisen viestinnän olla kunnossa, jotta henkilökunta ja opiskelijat pysyvät asioista kärryillä, vaikkei niihin aina voisi vaikuttaa. Oulun yliopistossa ollaan tällä hetkellä tai edelleen tyytymättömiä juuri avoimuuden ja tiedottamisen puutteeseen.

Esimerkiksi henkilökunnan puheen poistaminen avajaisten ohjelmasta ei ole saanut hyvää vastaanottoa. Yliopisto halusi nostaa esille tieteentekijät ja opiskelijat, mutta ei ymmärtänyt tai välittänyt siitä, kuinka merkittävä asia julkinen puheenvuoro olisi ollut.

Puhe olisi ollut symbolisesti tärkeä Oulun yliopiston opetusalan yhdistyksen puheenjohtajan Santeri Palviaisen (Opetusalan Ammattijärjestö OAJ:n uutinen 29.8.2016) mukaan. Lisäksi hän kertoo työntekijöiden kokevan, että päätökset tehdään heidän ulottumattomissa. “Läpinäkyvyyden puute painaa”, Palviainen sanoo OAJ:n haastattelussa.

Syyskuun alussa rehtoripaneelissa, jossa koko rehtoraatti oli henkilökunnan kanssa keskustelemassa ajankohtaisista asioista ja joka oli tiettävästi ensimmäinen laatuaan Suomessa, professori Petri Lehenkari ehdotti, että keskustelu johdon ja henkilöstön välillä jatkuu rehtoripaneelin jälkeen. He kun haluavat olla mukana tekemässä muutosta rakentavalla tavalla ja osallistua keskusteluun.

Rehtori Jouko Niinimäki vastasi omassa puheenvuorossaan olevan tietenkin hienoa, että on johtavien työntekijöiden ja työtä tekevien työntekijöiden välisiä keskusteluja, mutta hänen mielestään kyseinen tilaisuus ei tavoittanut kaikkia. (Olisi muuten tavoittanut enemmän väkeä, jos se olisi streamattu.) Rehtori pitää tärkeämpänä tavallista keskusteluketjua, jossa dekaanit ja rehtoraatti tapaa johtoryhmän kokouksissa, dekaanit tavoittavat yksiköiden johtajat ja he puolestaan keskustelevat työntekijöiden kanssa. “Tämän ketjun kautta saamme koko talon mielipiteet mukaan keskusteluun”, Niinimäki vakuutti.

Niinimäen kuvailema ketju ei kuitenkaan selkeästi riitä, kun tuoreiden raporttien ja kyselyjen tuloksia katsoo. Yliopiston pitäisi vihdoin keksiä keinot sisäisen viestinnän parantamiseen tai ainakin yrittää suhtautua henkilöstön kanssa käymään keskusteluun muuten kuin vähätellen. Säännöllisellä uutiskirjeellä voisi ehkä aloittaa.

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Opiskelijoihin pitäisi investoida

Setämiesten ja tätien omakohtaiset opintotukiargumentit ovat kestämättömiä.

Opiskelijoiden edunvalvonnassa ei ole ollut tarjolla pikavoittoja. Päinvastoin opintotukea on heikennetty ja leikattu viime vuosina usein ja kovalla kädellä.

Keväällä ennen opintotukipäätöksiä mielipidepalstoilla arvosteltiin kitiseviä opiskelijoita: kyllä ennenkin otettiin opintolainaa. Niin otettiin, pärjättiin ja hiihdettiin kouluun. Inflaatio söi lainan reaaliarvoa, ja useimmille oli tarjolla varma työpaikka heti opintojen jälkeen – toisin kuin nykyään.

Aina kun kuulen jonkun setämiehen tai tädin perustelevan 2010-luvun opintotuen muutoksia vuosikymmenien takaisilla omakohtaisilla kokemuksillaan, sisälläni kiehuu. Oikeastaan haluaisin koota näistä tokaisuista All male panel -tyyppisen blogin, jossa peukkua näyttävä David Hasselhoff -merkki korostaa miespaneelistien sijaan tätien ja setien kestämätöntä opintotukiargumentointia. Edes minä en voi tietää, millaista on elää kaksiportaisella opintotuella, vaikka opintojeni aloituksesta on kymmeniä vuosia vähemmän aikaa kuin suurimmalla osalla päättäjistä.

Talouden epävakaus ja harjoittelupaikkojen puute ahdistaa ja opiskelijoiden mielenterveyshäiriöiden määrä on kasvussa. Professoreista löytyy onneksi niitäkin, jotka uskaltavat puolustaa opiskelijoita voimakkaasti. Alf Rehn moitti vastikään kirosanoja viljellen opiskelijoihin kohdistuvia leikkauksia. “Opiskelijat ovat ne jotka tulevaisuudessa maksavat niin sosiaaliavut, yritystuet ja eläkkeet. He ovat kuin maailman paras säästöpossu – annat tosi vähän, ja saat koko ajan enemmän.” Jos säästöpossua ruokkisi edes hieman enemmän, voisivat tuotto-odotukset olla yhteiskunnan kannalta suuremmat. Oikeastaan nuorten ja opiskelijoiden hyvinvointiin ja toimeentuloon tulisi ennen kaikkea investoida, ja antaa heille parhaat mahdolliset eväät kouluttautua ja kehittää osaamistaan.

Professoreista löytyy onneksi niitäkin, jotka uskaltavat puolustaa opiskelijoita voimakkaasti.

Yksi askel parempaan suuntaan opiskelijoiden toimeentulossa on opiskelijoiden siirtäminen yleisen asumistuen piiriin ensi syksystä alkaen. Tämä tuo opiskelijat samalle viivalle muiden kanssa. Uudistus hyödyttää noin puolta opiskelijoista. Se on ympärivuotinen tuki, joka kohdistuu sitä kaikkein eniten tarvitseville. Kelan mukaan vuonna 2015 asumislisä kattoi 57 prosenttia asumismenoista, kun kymmenen vuotta aiemmin se vielä kattoi 70 prosenttia. Opiskelijoiden asumisen tukeen tarvittiinkin muutosta.

Systeeminä yleinen asumislisä ei ole täydellinen, vaan kymmenet tuhannet opiskelijat menettävät asumistuen kokonaan. Seuraavaksi opiskelijoiden tuleekin taistella asumistuen yksilökohtaisuuden puolesta ja siitä, että tukea voi myös yhdistää paremmin opintojen ohessa työskentelyyn.

Aino-Kaisa Manninen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen pääsihteeri, joka innostuu organisaatioiden kehittämisestä ja haaveilee salaa kirjoittavansa kirjan. Twitter: @AinoKaisaMannin.

Lue lisää:

Työnhakupuheallergia

Koko opiskeluaikani olen pelännyt, etten valmistuttuani saa töitä.

Ihannerekrytoitava pitää huolen somepresenssistään, perustaa oman työnhakukampanjansa hashtageineen ja esiintyy videoilla kuin koko kansan juontaja Heikki Paasonen. Ihannerekrytoitava kättelee jämäkästi rinta röyheänä ja verkostoituu juuri oikeiden ihmisten kanssa. Hän on reipas ekstrovertti, joka ei ryhmähaastattelussa epäröi sanomisiaan. Hänellä on kansainvälistä kokemusta ja nousujohteisen aukoton CV.

Tällaista ihmistä tunnutaan odottavan ainakin hektisessä viestintämaailmassa ja yleismaistereiden taistelutantereilla, joilla kiiltävimmät egot voittavat. Mutta kuva on illuusio, työelämään boostaavien luentojen ja median rakentama irvihahmo. Olen tullut allergiseksi tälle puheentavalle. Kai jossain on vielä tarvetta hiljaisille puurtajille, jotka eivät someta tai heitä small talkia näyttäytymistilaisuuksissa?

Tasaisin väliajoin opiskeluvuosieni varrella mieleeni on rävähtänyt kauhuskenaario, etten koskaan saa oikeita töitä. Työnhaun ympärille on luotu niin paineistettu ilmapiiri. Ihannerekrytoitavan lisäksi kuulee puhetta maistereista, jotka ovat lähettäneet sadoittain työhakemuksia, mutta siltikään heitä ei ole toivotettu tervetulleiksi officen kellokorttiarkeen.

Maisterius on kärsinyt inflaation. Hiljattain uutisoitiin, että joillakin aloilla opiskelijana voi olla helpompi saada töitä kuin työttömänä (Vain viidesosa valmistuu yliopistosta tavoiteajassa – ”Opiskelijan statuksella on helpompi työllistyä kuin työttömänä” Helsingin Sanomat 29.8.2016). Vaihtoehtoina ovat valmistumisen lykkääminen tai hanttihommat, nollasopimukset ja rooli työelämän sätkynukkena. Kun siihen kuuluisaan luterilaiseen työmoraaliin on istutettu ajatus “älä uskalla sanoa ei”, nuorten aikuisten uran alkupää on kuin veneen ohjaamista kivikossa myrskysäällä. On nieltävä se, mitä tarjotaan tai muuten ei tarjota enää mitään.

Pyrkyryysilmiö kulkee käsi kädessä kovan kilpailun kanssa. Unelmaduuneista taisteltaessa keinot kärjistyvät. Toki työnhaun eksperttien neuvoissa on perää, mutta pieni kritiikki on suotavaa.

Sykkivän arjen vastapainoksi sosiaalisessa mediassa on ruvettu jakamaan armollisia voimalauseita. Mainitsemisen arvoinen sellainen on näyttelijä Katharine Hepburnin lausahdus: “Jos tekee aina sitä, mikä kiinnostaa, ainakin yksi ihminen on tyytyväinen.”

Ei ole pakko mielistellä työnhakuviisaita tai ajanhenkeä, vaan töitä voi hakea itselleen luontevalla tavalla. Ei tarvitse muuttua minglaavaksi some-eläimeksi.

Siellä jossain ääntä pitävien tehopakkausihmisten julkisivujen takana työskentelevät vaiteliaat taivaanrannanmaalarit. Haluan uskoa, että molemmille on tilaa.

Ja vaikka työhakemusten lähettäminen käy palkattomasta työstä, lohdutukseksi sopii suosikkisanontani: “Kyllä joka roska kolonsa löytää.” Itsesäälisestä sävystään huolimatta se on toiveikas ajatus.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Jokainen on kriitikko

On luonnollista, että myös suuren yleisön näkemyksillä on väliä.

Suomi ja kritiikki, siinäpä hankala yhdistelmä.

Tuukka Temonen kertoi tehneensä Teit meistä kauniin -elokuvan sukupolvikuvaukseksi ja fanileffaksi, ei niinkään elokuvakriitikoiden nystyröitä hieromaan. Silti Temonen heitti kaikki legot lattialle kun kriitikot eivät pitäneetkään Apulanta-leffasta.

Temosen ja hänen kannattajiensa mukaan kyse on kateudesta, jolla nykäistään menestyjät maahan mököttämään.

Kaarina Hazard kirjoitti varsin viiltävän kritiikin Sami Hedbergin valinnasta Suomen Office -sarjan keulaan. Vaikka Hazardin teksti oli paikoitellen tarpeettoman häijyä, sillä oli myös monet ansionsa tarkkanäköisenä komiikka-analyysina.

Kuten Temosen tapauksessa, kriitikkoa pidettiin mukaintellektuellina elitistinä, jolle Hedbergin menestys vain on yksinkertaisesti liikaa.

Molemmissa tapauksissa näkyi paljon samantapaista argumentaatiota: tee itse ensin leffa tai vedä Hartwall Areena täyteen ja tule sitten nillittämään.

Tämä on tietysti houkutteleva ajattelutapa: vain niillä, jotka ovat tehneet vastaavan työmäärän, on lupa arvostella toisen vastaavaa urakkaa. Poliitikotkin vastaavat kritiikkiin usein sillä, että he sentään tekevät päätöksiä ja kantavat vastuuta.

Lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa tällaisen logiikan täysin kestämättömäksi: hallituksen ratkaisuja saisivat kritisoida vain oppositiopoliitikot, kaupan eettisesti arveluttavaa markkinointia vain toiset kauppiaat, kökköä taidetta vain toiset taiteilijat.

Nykyajan ja erityisesti sosiaalisen median kauneus on siinä, että kuka tahansa voi ilmaista kritiikkiä. Poliitikot joutuvat tekemään paljon tarkempaa duunia, kun kuka tahansa voi Twitterissä osoittaa heidän puheensa lööperiksi. Vallan vahtikoira, media, on saanut sosiaalisesta mediasta oman vahtikoiransa.

Tasa-arvoisesti kaikkien suusta lähtevä kritiikki mahdollistaa entistä tasa-arvoisemman yhteiskunnan. Koska kaikki työ on lopulta tarkoitettu suuren yleisön käyttöön, on luonnollista, että myös suuren yleisön näkemyksillä on väliä.

Silti kaikki kritiikiksi väitetty ei ole sanomisen arvoista. Viime viikolla uutisoitiin suomalaismiehestä, joka oli soitellut poliitikoille sekä heidän läheisilleen uhkauspuheluita. Mies kiisti uhkailleensa ketään ja kertoi vain esittäneensä maahanmuuttokritiikkiä.

Mistä sitten erottaa sen, että kritiikki on käyttökelpoista eikä nopeasti ohitettavaa mökellystä?

Se on itse asiassa yksinkertaista: hyvä kritiikki on aina perusteltua. Siitä näkee, että kritiikin esittäjä on perehtynyt aihepiiriinsä kunnolla ja pystyy esittämään näkemyksensä asiapohjalta, ilman turhia tunnekuohuja ja henkilökohtaisuuksiin menemisiä.

Ja sellaiselle kommentaarille on nykyajassa jatkuvasti tilausta.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Viikon 41 tutkijatapaaminen: Kuulovika voi haitata lapsen kykyä kommunikoida sosiaalisissa tilanteissa

Puhumaan oppiminen vaatii kuuloa. Mutta kuinka lapset, joilla on kuulovika oppivat oikein puhumaan ja kuinka he pärjäävät arjen kommunikointitilanteissa? Kuinka lapsen kykyä käyttää kieltä sosiaalisissa tilanteissa parhaiten tuetaan?

TEKSTI Heli Paaso-Rantala

KUVAT Heli Paaso-Rantala

Mitä tutkit tällä hetkellä, logopedian tohtorikoulutettava Krista Wallenius?

Tutkin sitä, miten sisäkorvaistutteita tai korvantauskuulokojeita käyttävien ja puhuttua suomea omaksuvien kuulovikaisten lasten sosiaalinen kielenkäyttö kehittyy 4-6 vuoden iässä, ja mitkä asiat ovat siihen yhteydessä. Aiheen tutkiminen on tärkeää, koska sosiaalisen kielenkäytön taidot eli pragmaattiset taidot ovat yhteydessä esimerkiksi siihen, miten lapsi pystyy solmimaan ystävyyssuhteita.

Miten kuulovikaisia lapsia autetaan kielen oppimisessa?

Yli 95 % kuulovikaisista lapsista syntyy kuuleville vanhemmille, joiden äidinkieli on jokin puhuttu kieli. Lapsen kuulovika voi tulla vanhemmille yllätyksenä eivätkä he välttämättä tunne ihmisiä, joilla olisi synnynnäinen kuulovika. Jos lapsella on erittäin vaikea kuulovika, lapsi ei voi kuulla puhetta. Jos lapsen kuulovika on lievempi, lapsi voi kuulla puhetta, mutta epätarkasti. Koska puhetta kuullaan epätarkasti, puhutun kielen oppiminen voi olla tavanomaista hitaampaa.

Jos lapsella on vaikea tai erittäin vaikea kuulovika, hän voi saada vanhempien niin halutessa sisäkorvaistutteen tai kaksi. Sisäkorvaistutteet asennetaan leikkauksessa. Sisäkorvaistute stimuloi kuulohermoa sähköisesti, mikä saa aikaan kuuloaistimuksia. Sisäkorvaistutteiden avulla lapsi ei kuule täysin normaalisti, mutta niin hyvin, että puhutun kielen omaksuminen on mahdollista. Jos lapsella on lievä tai keskivaikea kuulovika, hän saa yleensä korvantauskuulokojeet, jotka vahvistavat ääntä. Apuvälineiden lisäksi kuulovikaiset lapset tarvitsevat usein puheterapeuttista kuntoutusta.

Miten kuulovika vaikuttaa lasten sosiaaliseen kielenkäyttöön?

Kuulovika voi vaikuttaa sekä lapsen puheen tuoton kehitykseen että kykyyn ymmärtää puhetta. Esimerkiksi uusien sanojen oppiminen voi olla hidasta, jos sanoja ei kuule tarkasti. Sen lisäksi, että lapsen tulee oppia kielen äänteet, sanat ja rakenteet, hänen täytyy myös ymmärtää, kuinka kieltä käytetään sopivasti erilaisissa kommunikointitilanteissa. Tämän taidon kehittymiseen vaikuttavat esimerkiksi erilaisista kommunikointitilanteista saadut kokemukset ja se, miten muut ihmiset pukevat sanoiksi näitä tilanteita.

Kuulovian ja siitä usein seuraavien kielellisten vaikeuksien vuoksi syvällinen keskustelu siitä, miksi ihmiset tuntevat, ajattelevat tai käyttäytyvät tietyllä tavalla erilaisissa tilanteissa voi olla vaikeaa. Tämä on ehkä yksi syy sille, miksi kuulevien vanhempien kuulovikaisilla lapsilla voi olla sosiaalisen kielenkäytön vaikeuksia. Aihetta on tutkittu erittäin vähän, joten siitä tarvitaan lisää tietoa.

Osaatko sanoa, miten kuulovikaisten lasten sosiaalinen kielenkäyttö kehittyy? 

Kuulovikaisten lasten sosiaalisen kielenkäytön taidot kehittyvät hyvin vaihtelevasti. Osalla kuulovikaisista lapsista nämä taidot kehittyvät kuten normaalikuuloisilla lapsilla. Osalla taas ne kehittyvät viiveellä. Yritän selvittää, mistä tämä johtuu ja tapahtuuko jossain vaiheessa kiinniottamista. Haluaisin myös selvittää, millaisesta sosiaalisen kielenkäytön kuntoutuksesta nämä lapset hyötyisivät.

Miksi valitsit kyseisen tutkimuksen väitöskirjasi aiheeksi?

Sain vuonna 2011 logopedian professori Sari Kunnarilta puhelun, jossa hän tiedusteli, kiinnostaisiko minua tulla töihin hankkeeseen, jossa tutkitaan kuulovikaisten lasten kielellistä kehitystä. Innostuin tästä mahdollisuudesta, ja aloitin työskentelyn hankkeessa. Olin jo opiskeluaikoina kiinnostunut sosiaalisesta kielenkäytöstä, ja aloin miettiä, miten siihen liittyvät taidot kehittyvät kuulovikaisilla lapsilla. Sosiaalisen kielenkäytön taidoilla on keskeinen merkitys lapsen selviytymiseen arjessa ja sosiaalisen kielenkäytön ongelmat voivat vaikuttaa kielteisesti lapsen minkäkuvaan. Siksi koin tämän aiheen tutkimisen tärkeäksi.

Heli Paaso-Rantala

Oulun yliopiston tiedeviestinnän opiskelija, joka ei aina pysy mukana maailman menossa.

Lue lisää: