Tekijä: Iida Putkonen

Olen tällä kolumnipaikalla puolustanut humanismia. Opiskelenhan kirjallisuutta, rakastan taiteita ja palvon sivistystä. Kesällä aloin taas pohtia humanismin toista puolta. Eikö klassinen humanismi, siis luottamus ihmisen kykyihin, ole ajanut meidät tilanteeseen, jossa olemme: lopun partaalla. Enkä ole kovin ylidramaattinen näin todetessani.

Kerrataanpas mediasta, mitä kaikkea kesällä tapahtuikaan. ”Tutkimus: Maapallo siirtynyt uuteen suuren joukkotuhon aikaan – ihminen vaarassa kadota”, otsikoi Helsingin Sanomat 20. kesäkuuta. Sitten tuli Brexit ja terroristi-iskuja, kovia uutisia. Heinäkuu oli taas hieman kuivaa aikaa, ja iltapäivälehdet kunnostautuivat pelottelemaan ihmisiä Venäjän sotavoimilla ja mansikkakriisillä.

”Varoitus: Maailman megafauna vaarassa kuolla pois”, Uusi Suomi uutisoi elokuun alussa nojaten 40 tutkijan tekemään ennusteeseen. Mutta sitä ei ehditty miettiä, kun Anttila meni konkurssiin, ja netistä tilattu alennusleivänpaahdin uhkasi jäädä saamatta. ”Maapallon luonnonvarat loppuvat tänään” (IS. 8.8). Mutta on jo alkusyksy, ja hallituskin heräilee levittämään kriisitietoisuutta ja vuoroin sättimään suomalaisia ankeasta ilmapiiristä.

”Suomi on pelokas kansa”, Katajanokan oraakkeli ja hieno mies Sixten Korkman totesi vasta Yle Radio 1:ssä. Niin kai. Suomalaiset pelkäävät muun muassa yrittäjyyttä, ulkomaalaisen näköisiä ihmisiä, Sannin tuhmia sanoituksia, Putinia ja mitä heistä ajatellaan (oma analyysini – ei Korkmanin).

Olen hämmästynyt siitä, miksi ihmiset eivät pelkää hysteerisissä määrin sitä, että heidän lapsensa joutuvat todistamaan todennäköisesti ennenäkemättömiä ympäristökatastrofeja, suurnisäkkäiden joukkotuhon ja jopa ympäristösotia. Tästä ei edes Korkman puhu. Tästä ei puhu juuri kukaan muu kuin ilmastotutkijat, muutamat esseistit ja taiteilijat, joita kukaan ei ehdi kuunnella.

Humanismin kritiikki nousi voimakkaasti esiin toisen maailmansodan jälkeen. Osa valistusajan filosofian arvostelijoista näki keskitysleirit, ei humanismin epäonnistumisena, vaan johdonmukaisena jatkumona humanismille. Jean-Paul Sartren mukaan humanismin vastinpari on rasismi: humanismi perustuu poissulkemiselle, ei-valkoisten toiseuttamiselle. Ranskalaisen antropologin Claude Lévi-Straussin mukaan humanismi, joka orjuuttaa luontoa, kykenee orjuuttamaan myös muita ihmisiä. Ihmisyyden asettaminen luonnon yläpuolelle johtaa siihen, että humanismi tuhoaa lopulta itse itsensä.

Lévi-Straussin päätelmä itsensä tuhoavasta humanismista on monella tasolla ajankohtaisempi kuin koskaan. Miksi jauhamme triviaaleista asioista samalla, kun käännytämme hädänalaisia ihmisiä kuolemaan ja vedämme koko elonkirjoa vessanpöntöstä alas? Kyse ei ole tiedonpuutteesta. Tiedetään, että tiukennetulla turvapaikkapolitiikalla tapetaan ihmisiä. Tiedetään, että maapallo ei kestä esimerkiksi nykyisenlaista lihankulutusta. Mutta silti moni hyväksyy tämän, jos ei ihanteissaan, niin käytännössä.

Antti Nylénin mukaan ihmisten ajattelun ja käyttäytymisen välillä on ”kivulias ratkelma”. Ihminen on tekopyhä. Ajatuksessa voi olla nihilismin siemen, mutta myös kohta, jossa on katsottava omaa rumuuttaan peilistä. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat johtaneet humanismin saavutusten lisäksi luonnon ja ihmisten alistamiseen. On aika siirtyä kohti posthumanismia – maailmaa, jossa ihmiset eivät ole enää etusijalla.

Vuoden alussa Aalto-yliopistossa julkaistiin mielenkiintoinen tutkimus nais- ja miesjohtajien ominaisuuksista ja uralla etenemisestä. Tutkimuksessa selvitettiin noin 25 000 johtoryhmän jäsenen piirteitä ja palkkoja, aineistona olivat kaikki Ruotsin yritysten johtoryhmät lukuun ottamatta mikroyrityksiä ja perheyrityksiä.

Vaikka vertailussa oli 85 eri ominaisuutta, kuten koulutus, uran pituus, älykkyys ja sosiaalinen kyvykkyys, ei nais- ja miesjohtajien erilaisilla ominaisuuksilla pystytty selittämään sitä, miksi miesjohtajia valitaan useammin toimitusjohtajiksi ja miksi johtoryhmien naiset saavat Ruotsissa 27 % vähemmän palkkaa kuin miehet. Tutkijoiden mukaan todennäköisimmäksi syyksi eroille jää syrjintä. Tutkimus siis todisti, että mies valitaan todennäköisemmin toimitusjohtajaksi, koska hän on mies ja naisen uralla vastaan voi tulla lasikatto.

Valitettavasti akateeminenkaan maailma ei ole lasikatoista vapaa. Oulun yliopistossa lasiin törmää professuurin kohdalla: tohtorikoulutettavista noin 40 % on naisia, ja suhde pysyy suunnilleen samana myös toisella ja kolmannella tutkijanportaalla. Neljännelle portaalle kynnys on naisille miehiä suurempi, sillä Oulun yliopiston professoreista enää noin 25 % on naisia.

Emme ole valitettavasti ongelmamme kanssa yksin, vaan luvut ovat samansuuntaisia muissakin Suomen yliopistoissa. Olen usein kuullut väitettävän, että ongelma ei koske enää meidän sukupolveamme, eli tilanne oikeastaan korjaantuu itsestään ajan kanssa. Tiesitkö, että Oulun yliopiston ylioppilaskunnan edustajistolla on ollut 2000-luvulla 19 eri puheenjohtajaa, joista kaksi on ollut naisia?

Uskomattominta on, miten moni myös akateemisessa maailmassa todella uskoo, että naisten ura ei tyssää rakenteellisiin ongelmiin, vaan naisten omiin kykyihin. Ja siinäpä ongelman ydin onkin: asenteissa. Niin kauan, kun on yleistä uskoa ennemmin omiin stereotypioihin naisista ja miehistä kuin tutkittuun tietoon, on tasa-arvo-ongelmia. Ihmisten arvot ja asenteet sekä ohjaavat poliittista päätöksentekoa että muokkaantuvat vallalla olevan politiikan mukaisiksi. Jos yliopistoväki uskoo, että miehet ovat luontaisesti parempia professoreja, miehiä myös valitaan professoreiksi yhtä kyvykkäiden naisten edeltä.

Lasikatot eivät murru itsestään. Kyvykkäiden ja kunnianhimoisten naisten lisäksi tarvitaan puhetta tasa-arvosta, jotta voidaan muuttaa asenteita. Tarvitaan puhetta tutkitusta tiedosta ja rohkeutta puhua oman yhteisön ongelmista. Myös Suomi tarvitsee vaikutusvaltaisia ihmisiä, jotka sanovat ääneen olevansa feministejä ja puhuvat sekä naisten että miesten kohtaamista tasa-arvo-ongelmista. Maailma ei parane pelkillä hyvillä ajatuksilla, jos niitä ei uskalleta sanoa ääneen.

Kehtaanko edes sanoa? Olen ikuinen opiskelija, humanisti, joka ei oikein mitenkään saa pistettä paperinsa perään. Maisterin paperit sain aikaiseksi yliopiston määrittämässä tavoiteajassa ja vähän allekin, mutta väitöskirja on venynyt yli kymmenen vuotta, kun ihanne olisi saada hattu ja miekka alle viiden vuoden.

Nykyään aloitan konferenssipaperini AA:sta tutulla lausahduksella: Hyvää päivää, nimeni on Marjut Puhakka ja aloitin väitöskirjani vuonna 2005. Olen tiedeaddikti. En osaa lopettaa päättelyä ja analysointia. Kun muut tuottavat kansalaiset menevät iltaisin työpäivän jälkeen nukkumaan, minä pyörin sängyssäni unettomana miettien filosofiaa, kirjallisuutta ja ihmisyyttä. Työpöydälläni pölyttyy kirjakasa, joista vanhimmat lainat on uusittu lähes yliopiston kirjaston maksimäärä 99 kertaa. Aion ihan oikeasti joku päivä lukea joka ikisen niistä, sillä olen päättänyt, et-ten palauta niitä ennen kuin olen niitä väitöskirjassani hyödyntänyt.

Sekä minua että yliopistoa varmaan kiinnostaa, miksi nimeni roikkuu vuodesta toiseen jatkokoulutettavien listalla. Ensimmäinen hypoteesini on, että valitsin väärän alan ja tutkimuskohteen. Minulla oli myös mahdollisuus lähteä opiskelemaan rakennusinsinööriksi tai jollekin muulle käytännön alalle, mutta valitsin humanismin, koska kirjallisuus ja kulttuuri ovat aina kiehtoneet minua.

Tutkin väitöskirjassani zombikirjallisuutta ja -elokuvia. Kuka sitä rahoittaisi? Ilman rahoitusta minun on elätettävä itse itseni. Se tarkoittaa rahan eteen työskentelemistä ja sitä, että kahdeksan tunnin työpäivän, kotitöiden, perheen, harrastusten ja muiden elämää täyttävien asioiden jälkeen minulle ei juuri jää aikaa.

Minua ahdisti ainakin alkutaipaleellani myös tiedon puute. Nykyään on UniOgs, mikä on toisaalta ihan hyvä asia jatko-opiskelijan kannalta (ohjauksen ja tiedottamisen vuoksi) ja toisaalta huono asia (lisää byrokratiaa). Jos olisin jo opintojen alkuvaiheilla saanut enemmän opastusta verkostoitumisessa, rahoituksen hankkimisessa ja muissa käytännön asioissa kuin kuten tiedonhaussa, olisin ehkä (jossittelua) saanut vauhdikkaamman alun.

Toisille väitöskirja on jos ei nyt 100 metrin pyrähdys niin ainakin korkeintaan lyhyt punnerrus maisterintutkinnon ja työelämän välimaastossa. Toisille, kuten minulle, siitä tulee maratoni, jolla testataan motivaatiota ja kestävyyttä. En ole vielä valmis luovuttamaan. Minut pitää liikkeessä tutkimusaiheeni, josta löydän vuosienkin jälkeen uutta ja kiinnostavaa. Humanistisella alalla pitkäksi venynyt opiskeluaika ei ole aina pahasta. Vuosien aikana olen ehtinyt kypsyä, olen ehtinyt pohtia huolella sitä mitä teen ja olen saanut varmuutta. Minulle antoisaa on ollut myös verkostoituminen.

Pisimmillään väitöskirjani on vienyt minua Orlandossa järjestettyyn konferenssiin (matkan rahoitin lainalla suurimmaksi osaksi itse). Olen saanut puhua aiheestani ympäri maailmaa tulevien tutkijoiden kanssa ja yllättynyt siitä, että yksi kaukana pohjoisessa asuva Puhakka ei ole ainoa zombi-ilmiöstä kiinnostunut.

Ehkä minun ei tarvitse niin kovin sittenkään hävetä pitkäksi venähtänyttä väitöskirjamatkaani. Olen matkan varrella ehtinyt katsella maisemia. Olen ehtinyt kypsytellä (ja välillä itsekin kypsyä) väitöskirjani aihetta. The Kirja valmistuu kun se on valmis. Siihen asti nautin matkasta.