Jos olisin koneteekkari, minulta ei ehkä kysyttäisi, miksi juuri tuota alaa kannattaa opiskella. Jokin tekninen on aina hyödyllistä. Jos opiskelisin kauppatieteitä, tuskin kuulisin kummastelua, mitä se oikein on. Sanonnan mukaan kauppa se on, joka kannattaa. Jos olisin lääkisläinen, en todennäköisesti kuulisi väitteitä, että alamme tutkimus on turhaa. Lääketiede koskettaa jokaista ihmistä.
Suomen kielen pääaineopiskelijana minulta udeltiin, miksi äidinkieltä pitää opiskella. Senhän kuulemma oppii jo koulussa. Tiedeviestinnän opiskelijana olen joutunut selittämään, mikä sellainen ala on. Humanistisen tutkimuksen tarpeellisuuden kyseenalaistamista olen kuullut kasvokkain ja mediassa.
Innovaatiointoilijoiden ja kasvuhimoisten maassa niin abstraktit ilmiöt kuin ihmisyyteen ja historiaan liittyvät kysymykset tuntuvat olevan merkityksettömiä, jopa arvottomia. Tästä kertoi esimerkiksi pääministeri Juha Sipilän taannoinen viittaus poliittisia päätöksiä kommentoiviin ”kaiken maailman dosentteihin”.
Cleantech-yrittäjä Kaisa Hernbergin blogikirjoitus Humanisti jyrähtää sai lukuisia jakoja sosiaalisessa mediassa joitakin kuukausia sitten. Hän muistutti, että humanistinen sivistys on ollut demokraattisen yhteiskunnan rakentamisen perusta. Isossa-Britanniassa opiskellessaan Hernberg huomasi, että rahoitusalalle suunnanneet halusivat opiskella taiteita ja ihmistieteitä. Hänen mukaansa laaja-alaista yliopistosivistystä arvostettiin myös investointipankkiirien piireissä.
Maaliskuun alussa Helsingin yliopiston viestinnän professori Anu Kantola pohti pääkirjoituksessaan (Helsingin Sanomat 1.3.2016), että yliopistojen kiristämisen ja opiskelun rajoittamisen sijasta luova ajattelu ja poikkitieteellinen opiskelu voisivat edistää Suomen talouskasvua. Kantola mainitsee, että Steve Jobs sai innoitusta kalligrafiasta ja Shakespearen dramaturgiasta. Maailmanmaineeseen nostetulle teknologiajumalalle humanistisuus oli hyve.
Saksalainen filosofi ja kielitieteilijä Wilhelm von Humboldt yhdisti 1800-luvun alussa sivistysyliopiston ideassaan ihmistieteet ja luonnontieteet. Nyky-Suomen hengestä tällainen ilmapiiri on kaukana. Omien alojen poteroissa eri näkökulmat jäävät ymmärtämättä.
Tieteelliseen tietoon voi suhtautua absoluuttisena tai suhteellisena totuutena, tuloksiin voi päästä määrällisin tai laadullisin keinoin tai voi sanoa tekevänsä perustutkimista tai soveltavaa tutkimusta. Näiden näkemyserojen ei tulisi kilpailla paremmuudesta vaan täydentää toisiaan.
Humanistisia aloja opiskellessani olen oppinut hyväksymään, ettei kysymyksiin löydy yhtä oikeaa vastausta. Näkökulmia maailman tarkasteluun on lukematon määrä.
Jos tieteitä arvostettaisiin tasapuolisesti, ehkä koneteekkari kirjallisuuden luennoilla ei kuulostaisi vitsiltä.
Julkaistu
SHARE
Sanna Häyrynen
Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu.
Twitter: @sannahayrynen
Kalajoen lintuvesillä lapsesta asti kulkeneena olen aina tiennyt pohjoisen Suomen merialueiden vaikuttavuuden, mutta nyt myös Oulun seutu on alkanut paljastaa herkkiä ja lajivalikoimaltaan rikkaita salaisuuksiaan.
Maankohoamisen petaamat ja dynaamisesti muuttuvat kasvustovyöhykkeet konkretisoivat jääkauden voiman. Merihanhiletkat vasten pimenevää Liminganlahtea sykähdyttävät sieltä, minne puhe ei yllä. Ja se vasta hyvältä tuntuu, kun löytää riittävän hiljaisen ja vanhan metsän, jossa pysähdyttyään kuulee hippiäisen ohuen piukutuksen.
Siksi olenkin ihmetellyt, miksi tietoa Oulun seudun hyvistä luontoretkikohteista on niin huonosti saatavilla. Minun on pitänyt nähdä yllättävän paljon vaivaa, jotta löytäisin tietoa alueen luontokohteista. Ja jos se on hankalaa minulle, paikalliselle asukkaalle, vielä vaikeampaa se on ulkomailta saapuvalle turistille.
Oulun vetovoimaisuuden eteen tehdyt viimeaikaiset investoinnit tuntuvat keskittyvän siihen, että saadaan autot maan alle ja ihmiset autoista shoppaamaan. Tässä ei ole mitään järkeä: Suomen matkailun vetovoimaisuus on juuri monipuolisessa luonnossa ja erityisesti sen koskemattomuudessa. Sitä ei voi kokea missään muualla.
Pelkästään torinrantaan keskittyminen tekisi ihmeitä. Kaupungin nuoret voisivat kesätyönään ajattaa turisteja ympäri suistoalueen saaristoa pienillä veneillä. Eikä pahaa tekisi sekään, että rannassa olisi edes yksi hyvä kalaravintola. Oulu lienee maailman ainoa merenrantakaupunki, jossa hyvää kalaa saadakseen pitää ajaa 20 kilometriä sisämaahan. Pellolle.
Myös tiedottamisessa on paljon parannettavaa. VisitOulun luontokohteista kertova nettisivusto on hyvä alku, mutta nykyisellään se on vielä turhan yleisellä tasolla eikä yksityiskohtaista retkikohteiden esittelyä ole. GoArcticin opastettujen kaupunkikiertoretkien puolestaan luulisi olevan helposti sovellettavissa myös luontoretkikohteisiin.
Kohtalaisella alulla ollaan, mutta touhussa on vielä puuhastelun maku. Pelkästään yksinkertainen ja visuaalisesti tyylikäs nettisivusto, jossa listattaisiin kaikki luontoretkikohteet lajistoineen ja karttoineen, tekisi ihmeitä. Eikä haittaisi, vaikka opastettu luontoretki tai muita kyseiseen kohteeseen liittyviä palveluita olisi samalla sivustolla yhden hiirenklikkauksen päässä.
Pitkässä juoksussa Oulun seudulla kannattaisi panostaa luontoon kulutushysteriaan lietsomisen sijaan. Kukaan, jonka omassa kotikaupungissa on kauppakeskus, ei tule Ouluun Valkean takia.
Sen sijaan lupaus uniikista kesäyön ruovikkoretkestä salaperäisen kaulushaikaran asuinmaille pelaa jo täysin eri liigassa.
Julkaistu
SHARE
Iikka Kivi
Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa.
Twitter: @KoomikkoKivi
Elokuisena perjantaina Daniel Herrera Castro valmistautui puolustamaan konenäköä käsittelevää väitöskirjaansa Oulun yliopistossa. Väitöstilaisuus ei kuitenkaan jännittänyt Herreraa, sillä hänellä oli jotain suurempaa mielessään. Kaksi päivää aikaisemmin hän oli ostanut vesitornin.
Kaikki alkoi konferenssimatkasta Japaniin. Daniel Herrera Castro huomasi joka puolella punaisia torii-portteja, joiden merkitystä hänen insinöörin mielensä yritti ymmärtää. Nähtyään Itsukushima-jinjan pyhäkön portin, joka näyttää kelluvan nousuveden aikana, hän koki jonkinlaisen ahaa-elämyksen.
”Seisoin suu auki ja katsoin porttia. Katsoin ympärilleni ja myös muut ihmiset katsoivat sitä ihmeissään. Vaikka en ymmärtänyt porttien tarkoitusta, ymmärsin, että tämä on jotain erityistä”, Herrera kertoo.
Palattuaan kotikaupunkiinsa Ouluun hän alkoi miettiä samankaltaisen monumentin rakentamista, jolla voisi jättää oman jälkensä ympäristöön.
”Kerroin ajatuksistani ystävälleni, joka totesi, että miksi rakentaa torni, kun sellainen on myytävänä. Nähtyäni Intiön vesitornin ei ollut epäilystäkään, ettenkö tekisi siitä ostotarjousta”, Herrera muistelee.
Niin costaricalainen mies osti viime syksynä yli 50 metriä korkean tornin keskeltä Oulua. Hän ei kuitenkaan vielä tiennyt, mitä hän tekisi sillä.
Vesivarannosta kulttuuritilaksi
Kahdeksan kuukautta myöhemmin suunnitelmat vesitornin käytöstä ovat alkaneet selkiytyä. Väliin on mahtunut paniikin hetkiä ja paljon stressiä, mutta myös innostusta ja toiveikkuutta.
Herrera haluaa tehdä tornista kulttuurikeskuksen, joka olisi kaikille avoinna. Tornin pohjakerrokseen on suunnitteilla kahvila ja kahdeksan metriä korkeaan vesitankkiin tulee esiintymislava ja katsomo. Kirsikkana kakun päällä olisi tornin huipulle kupoliin rakennettava yleinen sauna.
”Suosikkini on pohjakerroksesta aukeava lähes 30-metrinen avoin tila, jota kutsun katedraaliksi. Sen tilantunnun haluaisin säilyttää myös muutosten jälkeen”, Herrera pohtii.
Arkkitehti J. S. Sirénin suunnittelema, vuonna 1927 valmistunut vesitorni on suojeltu asemakaavalla. Suojellun rakennuksen kunnostus on haastavaa etenkin julkisivun osalta, sillä siihen ei saa tehdä suuria muutoksia. Toisaalta suuriin muutoksiin ei ole haluakaan, arkkitehtuurin diplomityötään tornista tekevä Juho Tastula kertoo.
”Myös sisätiloissa tullaan säilyttämään alkuperäisiä elementtejä, mutta niihin ei haluta kuitenkaan jumittua. Meillä on Danielin kanssa hyvin samankaltaisia ajatuksia siitä, millainen tornista voisi tulla”, Tastula kuvailee yhteistyötä tornin omistajan kanssa.
Intiön vesitorniin on suunnnitteilla muun muassa yleinen sauna, esiintymislava ja kahvila. Kuvitus: Anni Hyypiö.
Tastula esittelee 3D-kuvaa, joka toimii alustavana arkkitehtuuriluonnoksena torniin tulevista rakenteista. Torni tuntuu huikean korkealta, kun sitä vertaa sisällä seisovaan ihmiseen. On selvää, että työtä tornin kanssa tulee riittämään.
”Tornin kunnostus on pitkän aikavälin projekti, mutta kevään aikana pyrimme lyömään eri vaihtoehdot lukkoon. Tarkoituksenamme on esittää, millainen lopputulos voisi olla. Tämän jälkeen museo ja kaupunki kertovat oman kantansa muutoksiin”, hän toteaa.
Arkkitehtiopiskelijalle vesitorni on mielenkiintoinen projekti. Esimerkiksi hissin rakentaminen ja portaikon saattaminen nykyvaatimusten tasalle ovat Tastulan mukaan vaatineet paljon pohdintaa.
”Tila on haastava, mutta pidän siitä, että voi miettiä erilaisia ratkaisuja oikeaan kohteeseen. Pienikin muutos voi vaikuttaa johonkin muuhun. Myös toimintojen monipuolisuus on mielestäni hyvä asia.”
Torni tehty myös ihmisille
Intiön vesitornin avaaminen yleisölle palvelee tornin alkuperäistä käyttötarkoitusta, sillä se on suunniteltu paitsi vesisäiliöksi, myös näköalatasanteeksi. Klassismia edustava torni on ollut suosittu vierailukohde ainakin 1930-luvulla, jolloin näköalatasanne oli auki kesäkuukausien aikana.
Vesihuoltokäytössä torni ei ole ollut vuoden 1969 jälkeen, jolloin Puolivälinkankaan vesitorni valmistui. Viime vuosikymmeninä torni on ollut suljettuna myös yleisöltä.
”Vesi ei tarvinnut näin koristeellista rakennusta, vaan tämä rakennus tehtiin ihmisiä varten. Minusta on sääli, että tornin tekijöiden visio ikään kuin keskeytyi ovien sulkeuduttua”, Herrera sanoo.
Tornin historiasta tiedetään yllättävän vähän, vaikka torni on ollut näkyvä osa Oulun kaupungin siluettia. Oman tarinansa kertovat tornin seinistä löytyvät kirjoitukset, joita kirjailija-toimittaja Katariina Vuori on tutkinut tulevaa kirjaansa varten.
Arkeologiksi kouluttautunut Vuori kiinnostui seinäkirjoituksista vieraillessaan tornin myyntinäytössä keväällä 2015.
”Kävin näytössä puhtaasta mielenkiinnosta. Tuolloin huomasin seinien olevan täynnä kirjoituksia ja aloin miettiä keitä kirjoituksia tehneet ihmiset olivat”, Vuori kertoo.
Vuori sai Oulun kaupungilta luvan kuvata kirjoituksia ja työ jatkui tornin siirryttyä Herreran omistukseen.
Vanhimmat kirjoitukset ovat vuodelta 1935. Kirjoituksia löytyy erityisesti 1930- ja 1940-luvuilta, sillä sodan aikana torni oli ilmavalvontakäytössä. Muutenkin kirjoitukset ovat monin paikoin armeijaan liittyviä, koska torni on ollut viereisen kasarmin käytössä 1980-luvulle saakka.
”Kirjoitusten perusteella voisi luulla olevansa sotkun vessassa, sillä seiniltä löytyy inttiaiheisia tekstejä ja rivoja kuvia. Toisaalta siellä on myös paljon rakkauteen liittyviä kirjoituksia, joten torni on todennäköisesti toiminut kasarmin poikien ja heidän tyttöystäviensä kohtauspaikkana”, Vuori sanoo.
Kirjoitusten lisäksi Vuori on kerännyt muistitietoa tornista tarinoiden ja muisteluiden muodossa. Niiden kautta hän on saanut tietoa torniin liittyvistä ihmisistä, kuten Hautalan papasta, joka keräsi pääsymaksuja ja myi mehua tornin alatasanteella.
”Seuraavaksi alan tutkia kasarmin historiaa ja Oulun veden arkistoja saadakseni lisää tietoa tornin vaiheista. Kirjassani tulen yhdistämään faktaa ja hitusen fiktiota, sillä minua kiinnostaa tornin historian lisäksi mikä sen merkitys ihmisille on ollut ja millaisia tarinoita seinäkirjoitusten takana voisi olla.”
Elämän kokoinen projekti
Daniel Herrera Castrolle vesitornista tuli hänen elämänsä projekti. Tuure Kilpeläinen laulaa vesitornin varjossa asumisesta, mutta Herrera on vesitornin myötä joutunut itsekin valokeilaan. Projekti on herättänyt paljon kiinnostusta niin mediassa kuin tavallisten ihmisten parissa.
”Eihän vesitornin ostamisessa ole mitään järkeä ja projektiin liittyy paljon paineita, mutta olen laittanut tähän sydämeni ja sieluni”, Herrera kertoo.
Hän on tyytyväinen siihen, että asiat alkavat hiljalleen edetä. Jo nyt tornissa järjestetään köysilaskeutumista ja kesäkuussa Herrera pystyttää tornin pihaan telttasaunan saunaviikon kunniaksi. Hän on tehnyt myös yhteistyösuunnitelmia muutamien taiteilijoiden kanssa.
Vielä torniin ei voi turvallisuussyistä päästää suuria ihmismääriä, mutta Oulun kaupunki on suhtautunut myönteisesti näköalatasanteen avaamiseen muutamille ihmisille kerrallaan.
Suurin kysymysmerkki on rahoitus. Lopullinen kustannusarvio tulee täsmentymään, kun tornin kunnostussuunnitelma saa hyväksyntänsä.
Mikäli Herrera haluaisi tehdä tornista toimistorakennuksen, rahoittajia löytyisi varmasti. Kulttuurille rahaa on vaikeampi saada.
”Olen miettinyt myös joukkorahoitusta yhtenä rahoitusmuotona, koska se tarjoaisi ihmisille mahdollisuuden osallistua. Torni on selkeästi tärkeä oululaisille ja moni suhtautuu projektiin varsin myönteisesti”, Herrera toteaa.
Intiön vesitornin merkityksestä kertoo jotain se, että Katariina Vuori ja Juho Tastula molemmat myöntävät haaveilleensa joskus tornin ostamisesta, vaikkakin vain leikillään.
”Koska torni jo myytiin, seuraavaksi täytyy varmaan selvittää, miten tornin vieressä olevan muuntajakopin voisi ostaa”, Tastula nauraa.
» Intiön vesitorni valmistui vuonna 1927 ja toimi vesivarantona vuoteen 1969. Sittemmin torni on ollut läheisen kasarmin käytössä. Viime vuosina tornin vuokralaisena on toiminut puhelinoperaattori, jonka verkkopalvelulaitteistoja sijaitsee tornissa.
» Oulun kaupunki päätti laittaa Intiön vesitornin myyntiin keväällä 2015. Kaupunki myi samalla myös muita tarpeettomaksi jääneitä kiinteistöjä.
» Daniel Herrera Castro teki vesitornista korkeimman tarjouksen ja osti sen elokuussa 2015. Hän aikoo tehdä tornista kulttuurikeskuksen.
» Toimittaja-kirjailija Katariina Vuori selvittää vesitornin historiaa seinäkirjoitusten ja muistitiedon avulla.
» Arkkitehtiopiskelija Juho Tastula tekee diplomityönään arkkitehtuuriluonnoksia vesitornin tulevista käyttötarkoituksista.
Julkaistu
SHARE
Heidi Hahtola
Tiedeviestinnän opiskelija ja freelancer, joka kurkottaa usein oman käsityskykynsä ulkopuolelle.
Kasvatustieteen professori Sanna Järvelä on loputtoman kiinnostunut siitä, miksi toiset ovat parempia oppimaan kuin toiset. Sen hän tietää, ettei kukaan synny hyväksi oppijaksi, eikä oppimisen taitojen kehittäminen ole koskaan liian myöhäistä.
Tieto- ja viestintäteknologialta on pitkään odotettu ihmettä, joka mullistaisi oppimisen.
Yritys on ollut kova: 1990-luvulla hehkutettiin koulujen tietokoneluokkia, 2000-luvun puolivälissä interaktiivisia smartboardeja, viimeisimpänä yliopistojen avoimia verkkokursseja MOOCeja.
Mullistajat tulevat koulukeskusteluun kovalla tohinalla, mutta vaipuvat lyhyen tähtihetken jälkeen unholaan.
”Teknologia menee nopeasti eteenpäin. Alalta nousee nopeita ideoita, joita kokeillaan hetken aikaa. Ne eivät korjaa ongelmia, koska ne eivät perustu tietoon siitä, kuinka ihminen oppii”, arvelee kasvatustieteen professori Sanna Järvelä Oulun yliopistosta.
Järvelä johtaa kasvatustieteiden tiedekunnassa Oppimisen ja koulutusteknologian yksikköä. Noin 20-henkinen tutkimusyksikkö tutkii yksilöllistä ja sosiaalista oppimista erilaisissa oppimisympäristöissä ja kehittää koulutusteknologiaa oppimisessa hyödyntäviä malleja. Yksikön erityisinä tutkimuskohteina ovat oppimisen perusmekanismit: itsesäätely, motivaatio, oppimisen strategiat ja sosiaalinen vuorovaikutus.
Kahdenkymmenen vuoden ajan oppimistutkimusta tehneen Järvelän kokemuksen mukaan nopeista ratkaisuista ei ole apua, sillä ne jättävät itse opetuskäytännöt uudistamatta.
”Smartboardissa väline vain varasti sen älykkyyden, mikä ihmisessä on!”
Kännykkä jäänyt pulpetille
Vaikka teknologialla on oppimista auttavia sovellutuksia, se ei yksin tee oppimisesta laadukkaampaa.
Tästä varoittavana esimerkkinä Järvelä mainitsee oppimisen digitalisaation ymmärtämisen pelkästään sähköisenä oppimateriaalina. Kyseessä on edelleen vanha Gutenbergin kirjapainotekniikan jälkeläinen, mutta näyttöpäätteelle käännettynä.
”Parhaimmillaan teknologia auttaa luomaan oppilasta aktivoivia tilanteita. Se voi esimerkiksi auttaa ihmisiä kysymään parempia kysymyksiä ja luomaan siten uutta tietoa.”
Sanna Järvelän mukaan opetuksessa käytettävän teknologian suurimmat hyödyt ovat sen kyvyssä aktivoida ja verkostoida oppijaa.
Yksinäisen pänttäämisen sijaan opiskelijoita voi kannustaa tekemään oppimistyötä tiimeissä. Puhutaan yhteisöllisestä tiedonrakentamisesta, jossa yhteisen ongelman ääreen kerääntynyt ryhmä tuottaa uutta tietoa, jota ei voida enää palauttaa vain yhden yksilön tuottamaksi tiedoksi.
Tässä työssä sosiaalinen media tulee avuksi. Ennen oppitunneilla pannaan asetettu kännykkä on yhä useammin jo oppitunneilla käytössä. Facebookia ja WhatsAppia voi itsensä viihdyttämisen lisäksi käyttää myös tiedon tuottamiseen ja sen jakamiseen.
Yhteisöllisen oppimisen lisäksi hyvässä oppimisessa tärkeää on oppijan oma aktiivisuus. Digitaalisuus voi lisätä opiskelijan aktiivisuutta sähköisillä oppimisympäristöillä, joissa oppilas voi vaikka kirjoittaa blogia tai editoida omia opetusvideoita.
”Nykymaailma on tiimityön maail-ma. Yhdessä tehtäessä ja ponnistellessamme olemme enemmän kuin yksittäisten henkilöiden summa.”
Tämän hän tietää hyvin itsekin. Järvelä kertoo päätyneensä tutkijan uralle tutkimusryhmässä tehdyn pro gradu -tutkielman vuoksi. Turun yliopistossa inspiroivan professorin ohjauksessa tehty työ näytti Järvelälle sen, mitä tutkimus parhaimmillaan on.
”Tästä tutkimusryhmästä sain hyvän mallin kunnianhimoiselle tutkimustyölle, ja gradu ja oppimistutkimus aiheena veivät sitten mennessään.”
Luennoidessaan Oulun luokanopettajaopiskelijoille Järvelä painottaa tätä: Siten opetat, miten opiskelet.
Se, millaisen kokemuksen opettajaopiskelijat muodostavat opiskelun käytännöistä, luo mallin sille, millä lailla he itse myöhemmin toimivat opettajina. Siksi opiskelijoita pitää kannustaa jatkuvasti kehittämään ja analysoimaan omaa oppimistaan.
”Hyväksi tai huonoksi oppijaksi ei synnytä. Oppiminen on elinikäinen prosessi, jossa voi kehittyä.”
Onnistuuko digiloikka?
Hallituksen yksi kärkihankkeista on tehdä Suomesta modernin ja innostavan oppimisen kärkimaa, mihin liittyy muun muassa oppimisympäristöjen uudistaminen.
Digiloikkaan on pedattu paljon toiveita tilanteessa, jossa pelkältä perusopetukselta höylätään vuodessa 40 miljoonaa ja ammattikouluilta peräti 140 miljoonaa. Pelkällä digillä ei leikkausten vaikutuksia peruta, Järvelä uskoo.
Lisäksi digitalisaatioon liittyy myös ongelmia, joiden laajuutta tutkimus ei vielä tunnista. Esimerkiksi digitalisaation vaikutus oppilaan keskittymiskykyyn on edelleen mysteeri.
”Meillä on käsillä vasta ensimmäinen natiivi digisukupolvi. Tutkimuksessa ei ole vielä päästy niin pitkälle, että olisimme nähneet mahdollisia ongelmakohtia.”
Kärkihankkeessa riittää kurottavaa. Sanna Järvelän mukaan Suomi ei ole vielä digitaalisuuden mallimaa. Vaikka infra on kunnossa, teknologian hyödyntämisessä opetuksessa on jääty pahasti muista jälkeen.
Tilanne ei kuitenkaan ole toivoton: pysähtyneisyydestä päästään pois, jos Suomi on valmis oppimiskäytäntöjen muutokseen kohti vuorovaikutteista, syvällistä ja aktiivista oppimista.
Näiden askeleiden ottamiseen Järvelä on itsekin voinut vaikuttaa, onhan hän yliopiston hallituksen jäsenenä ollut mukana Oulun yliopiston uuden strategian luomisessa. Strategiasta löytyy nyt maininta moderneista oppimisympäristöistä ja pedagogisesta kehittämisestä. Näiden kehittämisessä hyödynnetään uusinta tutkimustietoa ja digitaalisen oppimisen mahdollisuuksia.
Työ ei tule koskaan valmiiksi
Oppimisen motivaatio on ollut yksi Sanna Järvelän pitkäaikaisimmista tutkimusaiheista. Mikä motivoi häntä itseään? Pienen pohdinnan jälkeen hän vastaa motivoituvansa jatkuvista kysymyksistä. Tutkijan työ ei ole koskaan valmis.
”Oppimistutkimus on äärettömän kiinnostava aihe. Jaksan edelleen etsiä vastausta kysymykseen siitä, miksi hyvät oppijat pärjäävät ja huonot eivät.”
Järvelä kertoo lisäksi nauttivansa työskentelystä tutkimusryhmänsä kanssa. Yhdessä pohtiminen ja pähkäily on hänelle kaikkien vuosienkin jälkeen paras tapa oppia uutta.
Kuka?
Sanna Järvelä
» Kotoisin Sodankylästä, asuu Oulun Haapalehdossa.
» Valmistui luokanopettajaksi Turun yliopistosta 1987, väitteli kasvatustieteen tohtoriksi Joensuun ylipistosta 1996. Samana vuonna hän aloitti apulaisprofessorina Oulun yliopistossa. Teki post doc -tutkimusta Lontoon King’s Collegessa. Vuodesta 2000 työskennellyt professorina Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa. Johtaa nyt monitieteistä Oppimisen ja koulutusteknologian tutkimusyksikköä.
» Oulun yliopiston hallituksen jäsen vuodesta 2009. Kutsuttiin Oulun yliopiston ylioppilaskunnan inspehtoriksi 2009. Turun yliopiston ja kanadalaisen Victorian yliopiston dosentti. Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen. EARLI:n (European Association for Research on Learning and Instruction) tuleva presidentti.
» Vapaa-ajalla harrastaa juoksua, hiihtoa ja tennistä.
» Lapsena unelma-ammatti oli opettaja.
» Toivoo, että Oulun yliopiston ihmistieteiden tutkimus menestyy ja monitieteisyys tutkimuksessa vahvistuu.
» Haaveilee juuri nyt auringosta, lämmöstä ja kesäaamuista.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Opettaja oli ymmällään. Luokan oppilaiden keskuudessa vallitsi ahdistava ilmapiiri, mutta ilmeistä syytä oli vaikea keksiä. Joillakin oppilailla vaikutti olevan valtaa enemmän kuin toisilla. Kyse oli jostain muusta kuin kiusaamisesta, minkä vuoksi siihen oli vaikeaa puuttua. Opettaja päätti ottaa ilmiöstä selvää.
Kyseinen opettaja oli Tuija Huuki. Nykyään Suomen Akatemian tutkijatohtorina työskentelevä Huuki tutkii lasten suhdekulttuureissa esiintyviä vallanmuotoja. Huukin tie tutkijaksi on kulkenut käsi kädessä opettajan työn kanssa. Ajatus tutkijan urasta syntyi jo graduvaiheessa Oulun yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Huuki teki kuitenkin ensin pitkään töitä erityis- ja luokanopettajana, ennen kuin alkoi vähitellen siirtyä tutkimuksen pariin.
”Olen sukeltanut tutkimusaiheeseeni pelkän teorian sijasta opettajuuden kautta. Koen, että paikkani löytyy tutkimuksen ja käytännön välistä, ja haluan käydä vuoropuhelua kumpaankin suuntaan.”
Vuonna 2012 alkoi Suomen Akatemian rahoittama kolmivuotinen tutkimusprojekti, jonka aikana Huuki on palannut koulumaailmaan. Tavoitteena on tarjota kasvattajille välineitä tarttua esi- ja alakouluikäisten lasten väliseen vallan väärinkäyttöön.
Ihminen ei potki rakkaudesta
Lasten kaverisuhteet ovat aikuisten ja jopa lasten itsensä näkökulmasta monimutkainen maailma. Koululuokassa, välitunneilla ja päiväkotileikkien tiimellyksessä lasten välillä sattuu ja tapahtuu. Aikuisten on vaikea saada otetta lasten välisistä kahnauksista, sillä kaveruutta ja vahingoittamista on välillä vaikea erottaa toisistaan.
Kaverusten väliset leikkitappelut, jahtaamisleikit ja vitsailu voivat olla ensimmäisiä merkkejä vahingoittavasta vallankäytöstä. Kasvattajat koulutetaan tunnistamaan kiusaaminen siitä, että toistuva vahingoittaminen on tiedostettua ja usein yksilöön kohdistettua. Paljon ehtii kuitenkin tapahtua ennen kuin lasten väliset suhteet kärjistyvät kiusaamiseksi.
”Meidän on pystyttävä havainnoimaan tapahtumia jo tämän jatkumon alkupäästä. Miten nämä jutut alkavat alunalkaenkin kehittyä? Missä ovat vallan ensimmäiset pisarat?”, Huuki kysyy.
Huuki paneutui tutkimuksessaan lasten tasavertaisten ihmissuhteiden luomista häiritseviin tekijöihin. Keskinäisten suosiojärjestelmien huipulle kohoavat lapset, jotka osaavat toistaa kulttuurisesti hyväksyttyjä käsityksiä feminiinisyydestä ja maskuliinisuudesta. Käsitykset oikeanlaisesta tyttöydestä ja poikuudesta heijastuvat negatiivisesti lasten välisiin suhteisiin.
Kasvattaja saattaa tiedostamattaan sivuuttaa lasten välisen satuttavan vallankäytön. ”Rakkaudesta se hevonenkin potkii” tai ”pojat ovat poikia” ovat usein arjessa käytettyjä ajattelumalleja. Tutkijoiden mukaan on vahingollista opettaa lapsia hyväksymään väkivalta ja toisarvoistaminen osaksi normaalia kanssakäymistä.
Tutkijoilta kasvattajille
Huukille tutkimusprojektin yksi tärkeimmistä etapeista on tutkimustulosten saattaminen sellaiseen muotoon, että ne hyödyttäisivät lasten parissa toimivia aikuisia. Keväällä 2016 Huuki, Nea Lehto ja Hanna Louhimo ovat kirjoittaneet tutkimuksen tuloksia yleistajuistavan kirjasen.
”Monet tutkimustulokset jäävät kansainvälisiksi journaaliartikkeleiksi. Minulle tutkimusartikkelit ja yleistajuisemmat tekstit ovat yhtä arvokkaita tapoja julkaista tutkimustuloksia. Yleistajuistaminen on keino jäsentää tutkittavia ilmiöitä myös tutkijalle itselleen”, Huuki pohtii.
Historian maisteriopiskelija Lehto ja kulttuuriantropologian maisteriopiskelija Louhimo ovat opinnoissaan perehtyneet sukupuoleen ja (väki)valtaan. He toivovat kirjasen herättävän lukijoissa ajatuksia ja tuovan näkyväksi monia piilossa vaikuttavia ajatusmalleja. Molemmilla on tunne, että aihetta yleistajuistavalle julkaisulle on ollut tarvetta.
Tuleva kirjanen on herättänyt mielenkiintoa esimerkiksi opettajaopiskelijoiden keskuudessa. Monet aikuiset tunnistavat lasten pahoinvoinnin intuitiivisesti, mutta sitä ei pystytä käsittelemään ilman oikeita sanoja ja välineitä. Kolmikko uskoo teoksen auttavan kasvattajia tunnistamaan pahanolon syitä.
» FT Tuija Huuki tutkii lasten kaverisuhteissa esiintyviä vallan muotoja Suomen Akatemian 2012–2016 rahoittamassa tutkimusprojektissa ”Yhdenvertaisuus, valta ja vuorovaikutus lasten kaverikulttuureissa esikoulussa ja koulussa”.
» Tuija Huukin, Nea Lehdon ja Hanna Louhimon kirjanen Vallan visaiset kaverisuhteet. (Väki)valta alakouluikäisten lasten suhdekulttuureissa julkaistaan 18.5.2016, jolloin se on vapaasti ladattavissa osoitteessa www.tuijahuuki.com.
Julkaistu
SHARE
Hanna Talikka
Tiedeviestinnän opiskelija, joka käyttää historiankirjoja self help -oppaina ja haluaa oppia joka päivä jotain uutta. Instagram: @hannnamar.
Useimpien humanistien sivuainevalinnat luovat polun työelämään ja niillä voi erikoistua hyvin moneen alaan.
Englantilaisesta filologiasta keväällä 2012 valmistunut Jukka Ahola työskentelee copywriterina, eli tekstisuunnittelijana Polar Electrolla. Sitä ennen hän työskenteli mainostoimistossa.
Yliopistoon tullessaan Aholalla ei vielä ollut päämäärää työelämän suhteen. Tai oli sen verran, että hän halusi työskennellä kirjoittamisen parissa ehkä kirjailijana tai käsikirjoittajana. Helpotus oli, kun hän törmäsi copywriterin ammattiin.
”Copywriteriksi päädyin siten, että luin Suomen kielen opiskelijoiden Täppä-lehdestä, mihin alumnit olivat päätyneet töihin ja mihin suomen kielestä voi päätyä. Siellä oli copywriter ja aloituspalkat vieressä. Ajattelin, että meikä voisi alkaa copywriteriksi, koska siinä maksetaan luovuudesta.”
Se kuulosti Aholan korvaan unelmalta, ja hän lähti ohjautumaan kohti tekstisuunnittelijan ammattia: haki eri mainostoimistoihin töihin ja teki freelancerina pieniä töitä, jotta sai käsitystä ammatista.
”Kannattaa ottaa mahdollisimman paljon selvää alasta, jolle haluaa: millaista se on ja mitä siellä vaaditaan. Ja hankkia työkokemusta”, Ahola neuvoo.
Opiskeluihin Aholan oivallus vaikutti siten, että hän otti sivuaineeksi suomen kielen lisäksi markkinoinnin. Hän kutsuu sitä taloustieteiden pehmeäksi puoleksi.
”Se sopi hyvin humanismin jatkeeksi.”
Spontaaniutta ikävä
Ahola kokee oman yliopistoaikansa työkalujen oppimisena. Hän keräsi työkalupakkiinsa kielten työkalut eli suomen ja englannin.
”Toinen mitä yliopisto opetti, ja mikä jälkeenpäin kuulostaa kliseeltä, oli tiedon käsittely ja tiedon omaksuminen sekä se, että tietoa pystyi tuottamaan niin, että joku muukin saattoi ymmärtää sen.”
Opiskelu yliopistossa kasvatti myös ihmisenä, sosiaalisena eläimenä.
”Ryhmätyöt ja teatteriharrastus opettivat ryhmässä toimimista. Kaikki elämänkokemukset yliopistoaikana opettivat, kasvattivat ihmisenä ja veivät eteenpäin, olivat ne sitten hyviä tai huonoja.”
Aholaa harmittaa, että opiskelijat halutaan yliopistosta nykyään mahdollisimman nopeasti pois.
”Kuka sinne työelämään niin kiireesti haluaa? Hyvällä muistelen opiskeluaikoja, spontaaniutta ja nuoruutta.”
Markkinointitekstien parissa työskentelevä Ahola on aina elänyt kirjoitusten ja kirjoittamisen maailmassa. Nuorena hän vietti kesät lukien ja alkoi kirjoittaa novelleja 12-vuotiaana. Hän voitti Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston kirjoituskilpailun vuonna 2010 ja J. H. Erkon novellikilpailun vuonna 2012. Voittoja edelsi monta yritystä eri kirjoituskilpailuissa.
”Se oli asioiden kokeilemista ennen kuin voitin. Sata kertaa hävisin ja sitten voitin. Siten löysin avaimen moneen asiaan.”
Edelleen novelleja kirjoittava Ahola pitää markkinointia yhtä lailla luovana.
”Mielestäni markkinointi ja kaunokirjallisuus eivät ole kovin kaukana toisistaan, vaan yllättävän lähellä. Markkinointi on luovuutta laatikossa. Siinä on tietty pyrkimys ja voi olla hyvinkin haastavaa ja luovaa sekä palkitsevaa keksiä se ratkaisu.”
Markkinoinnin ja kaunokirjallisuuden ero on Aholan mielestä tunneskaalan laajuus. Markkinoissa on käytettävissä vähemmän tunteita.
”Ei saa kauheasti loukata ketään. Jos loukataan, se tehdään laskelmoidusti. Ylipäänsä tylpät tunteet jäävät pois, ja markkinoinnissa on vain kirkkaita värejä. Kaunokirjallisuus laajentaa sitä tunneskaalaa syvemmälle ja pidemmälle. Markkinoinnin parissa työskentely näkyy omissa kaunokirjallisissa teksteissäni niin, että siellä mennään harmaan eri sävyissä.”
Kuka?
» Jukka Ahola
» Valmistunut vuonna 2012 Oulun yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineenaan englantilainen filologia.
» Yliopisto-opinnoissa parasta oli spontaani yhteisöllisyys, kaverit ja yhdessä tekeminen. ”Minä päivänä tahansa saattoi keksiä jotain uutta tekemistä porukalla ja heittäytyä hetkeen.”
» Haastavinta opiskeluissa oli aloittaminen ja oman yhteisön luominen. ”Kun se oli luotu, kaikki oli helpompaa.”
» Ensimmäinen oman alan työ oli copywriter oululaisessa mainostoimisto Siberiassa. Työskenteli opiskeluiden ohessa tutkimusassistenttina Oulun yliopistossa humanistisessa tiedekunnassa.
» Englantilaisen filologian pro gradu -tutkielma käsitteli elokuvadialogia ja sitä mitä tapahtuu elokuvakäsikirjoituksen ja lopputuotteen välissä.
» Töissä copywriterinä Polar Electrolla Kempeleessä.
» Unelmoi, että saisi nukkua pitkään maanantaisin.
Julkaistu
SHARE
Minna Koivunen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista.
Twitter: @koominna
