Kaavioiden kielellä

Kun taululle piirtyy transistorien piirikaavioita, on eturivissä ruuhkaa.

TEKSTI Essi Oikarinen

KUVAT Essi Oikarinen

8.12  Luentosalissa TS101 aamu alkaa aikaisin. Kun luennoitsija, professori Juha Häkkinen saapuu saliin, nousee valkokangas ylös. Tänään riittää tussitaulu. Häkkinen kerää tussikokoelman ja testaa värit taulun reunaan.

Suurin osa kurssilaisista taitaa viettää aamua vaaka-asennossa, sillä ilmoittautuneista 72 opiskelijasta paikalle on saapunut kymmenen. Paikallaolijat ovat täyttäneet eturivin, takapenkin nukkumapaikkoja suosii vain muutama.

Seinäkello nytkähtää varttiin, ja Häkkinen kirjoittaa taululle päivän ensimmäisen otsikon. Bipolaari-transistorin perusteita on käyty läpi jo kahdella edellisellä luennolla, nyt käsittelyssä on yhteisemitterikytkentä ja sen soveltaminen bipolaaritransistoriin.

Humanistia hikoiluttaa. Lukiofysiikan kursseista on vierähtänyt aikaa. Luentoa on kulunut noin minuutti ja jo nyt ollaan ymmärryskyvyn tuolla puolen.

Otsikon alle alkaa piirtyä vinhalla tahdilla virtapiirin kaavio nuolineen, symboleineen, kirjaimineen ja alaindekseineen.

”Tähän tulee signaaligeneraattori, jolla on oma sisäinen resistanssi. Sitten on kondensaattori. Lähtö on samanlainen kuin viime kerralla, mutta nyt meillä on kollektorivastus välissä”, Häkkinen avaa piirtäessään.

8.33 Taulu täyttyy ja suurin osa opiskelijoista kopioi kuviot keskittyneesti ruutuvihkoihinsa. Tekniikan edelläkävijät opiskelevat perinteisin menetelmin.

Pelkkä seuraaminen ei kuitenkaan riitä, vaan siirrytään tehtävään. Häkkinen pyytää vastauksia virtapiirin puuttuviin osiin eturivistä.

”Kun tarkastellaan piensignaalia, mikä on emitterivirta?”, Häkkinen kysyy.

Vastaus löytyy heti. ”Yksi jaettuna pikku-är-ee plus är-ee yksi. Transistorin sisäpuolelle pikku-är-ee-yksi ja ulkopuolelle kytketty är-ee-yksi.”

”Entä kollektorivirta?”

”Alfa kertaa ii-cee”, tiedetään taas eturivissä.

Insinöörien uppoutuessa tehtävään eksyy humanisti nettiin. Mikä ihmeen bipolaaritransistori?

Hakukone kertoo transistoreita löytyvän käytännössä kaikista sähköisistä järjestelmistä.

Transistorin keksiminen mahdollisti valmistettavien tuotteiden pienentymisen ja hintojen alentumisen. Keksijöilleen se toi Nobelin fysiikan palkinnon vuonna 1956.  Nykyisissä elektroniikkalaitteissa käytetään yksittäispakattujen transistorien lisäksi myös mikropiirejä. Netin mukaan mikropiirit koostuvat usein suurimmaksi osaksi transistoreista, joita saattaa olla samalla mikropiirillä jopa miljardeja.

Nyt taidetaan siis olla perusasioiden ytimessä.

8.45  Taulu on täyttynyt piirikaavioista ja kaavoista. Pyyhitään ja jatketaan eteenpäin.

Välillä tarvitaan matematiikkaa. Kerrotaan yhtälön molempia puolia, ratkaistaan A:ta.

Häkkinen kertaa vielä viimeisimpiä vaiheita: ”Perusproseduuri on, että ensin ratkaistaan emitterivirta laskemalla kantajännite, josta pois 0,75 volttia, josta saadaan emitterijännite, joka jaetaan DC-resistanssilla. Kun emitterivirta tunnetaan, lasketaan är-ee-yksi. Sen jälkeen lasketaan kokonaisvahvistus. Näiden kahden vahvistuksen tulo on kysytty vahvistus piirissä.”

Täsmälleen yhdeksältä on vartin tauon aika. Häkkinen alkaa pyyhkiä taulua. Eturivissä ollaan vielä hereillä: miksi A hävisi viimeisimmästä laskusta? Häkkinen pysähtyy. Laskussa on oikaistu hieman.

”Tätähän se on kun innostuu liikaa.”

Innostus taitaa olla yhteistä.

9.20 Tauon aikana luentorivit on käännetty ryhmätyöpöydiksi. Opiskelijat asettuvat ryhmiin ja saavat haasteen. Taululle syntyy uusi piirikaavio. Tavoitteena on laskea piirin jännitevahvistus seuraavan tunnin aikana.

”Nyt pöhinää, pulinaa ja keskustelua!”, Häkkinen kehottaa.

Laskimet kaivetaan esiin. Kynät suhisevat, muistiinpanoja selataan. Osa neuvottelee hiljaa ryhmässä, osa kumartuu itsekseen paperiensa ylle.

”Yrittäkää ensin ratkaista emitterivirta Ohmin lain avulla”, Häkkinen opastaa.

9.50 Jännitevahvistus on jo lähes selvillä, mutta vielä on varmistettava että kaikki ovat kärryillä. Ryhmät sekoitetaan ja opiskelijat pääsevät opettamaan toisilleen puuttuvia vaiheita.

”Saitteko ajatusta selville?”, eturivin tyttö kysyy takarivin uneliaammilta.

”Joo, ainakin tuo kaava tuli nyt selväksi.”

Kello lähestyy kymmentä ja tavarat alkavat etsiytyä laukkuihin.

Päässä pyörii sekamelskana käsitteitä ja lauseita. Positiiviset ja negatiiviset vahvistukset, superpositioperiaate, AC, DC. Kirchhoffin virtalaki, jonka mukaan sähkövirtaa ei tule mihinkään pisteeseen enempää kuin sieltä poistuu.

Napsautan läppärini kannen kiinni. Koneen sisäisten mikropiirien elämä on minulle yhä arvoitus, mutta on huojentava tietää, että jossain on joukko innokkaita, joilta piirikaavioiden kieli sujuu vaivatta. Saan keskittyä jatkossakin näppäimistön naputteluun.

Luento: Elektroniikkasuunnittelun perusteet
Luennoitsija: Professori Juha Häkkinen
Kenelle: Sähkötekniikan pääaineopiskelijat
Sisältö: Elektronisen järjestelmän rakenne, signaalien luonteeseen ja vahvistimiin liittyvät peruskäsitteet.
Diodiin, operaatiovahvistimeen sekä bipolaari- ja MOS-transistoriin perustuvien elektroniikan rakennelohkojen analysointi ja suunnittelu.

Essi Oikarinen

Tiedeviestinnän opiskelija, joka haluaisi keksiä lisää värejä ja valon aallonpituuksia.

Lue lisää:

Resurssien vähyys vie terän kliiniseltä opetukselta

Oulun yliopiston lääketieteellinen tiedekunta kouluttaa ja tuottaa tutkimusta tehokkaasti, mutta lääkäriopiskelijoiden kliinisen opetuksen resursseissa tehokkuus ei näy. Syksyllä kliinisessä vaiheessa aloittaa 150-henkinen jättikurssi. Se haastaa kliinisen opetuksen rajat ja resurssit.

Lääketieteen opintojen  sisäänottomääriä on muutaman viime vuoden aikana nostettu kaikissa yliopistoissa. Nyt Suomessa lääketieteen opinnot aloittaa vuosittain 750 uutta opiskelijaa, ja jo joka 80. ikäluokan nuorista koulutetaan lääkäriksi.

Sisäänottomäärän kasvatusta on pitkään perusteltu kroonisella lääkäripulalla.

Oulun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan dekaanin Kyösti Oikarisen mukaan lääkäreiden opiskelijamääriä ei ainakaan tällä perusteella tarvitse enää kasvattaa: vaikka pulaa on edelleen Vaasan ja Porin alueella, muualla Suomessa tilanne on jo hyvä.

”Lääkäreitä koulutetaan viidessä, hammaslääkäreitä neljässä yliopistossa. Näiden lisäksi Suomeen tulee vuosittain yli sata ulkomailla koulutettua lääkäriä ja yli 50 hammaslääkäriä. Lisäksi ulkomaisissa yliopistoissa opiskelee noin 600 suomalaista nuorta lääkäriksi. Jokohan lääkärit alkavat riittää?”

Lääketieteelliset tiedekunnat ovat olleet kriittisiä sisäänottomäärien nostolle, ellei rahoitus selkeästi seuraa lisääntyvää opiskelijamäärää.

”Lisäpaikkoja on kompensoitu noin 8 000 eurolla per paikka, mutta yliopistorahoituksen muun pienenemisen takia rahoitus ei ole noussut”, Oikarinen arvelee.

Oikarisen mukaan Oulussa viime vuosi oli tuloksellisesti hyvä: tiedekunta teki ennätyksen tohtorintutkinnoissa ja yli 70 prosenttia opiskelijoista saavutti vähintään 55 opintopistettä lukuvuoden aikana. Silti sen perusrahoitus on ollut esimerkiksi tilakustannusten nousun vuoksi laskevassa suunnassa usean vuoden ajan.

”Tuore arvio on, että Oulussa tehdään perustutkinnot ja julkaisut pienimmällä henkilöstöllä. Eli olemme Suomen lääketieteellisistä tehokkain yksikkö.”

Millä rahalla koulutetaan?

Samaan aikaan kun lääketieteellisten tiedekuntien opiskelijamääriä on kasvatettu, opetushenkilöstön määrä on puolestaan vähentynyt. Samalla ryhmäkoot kasvavat. Tästä syntyy ongelmia opiskelujen kliinisessä vaiheessa.

Siinä missä lääkisopiskelijan kaksi ensimmäistä vuotta ovat teoreettisia ja luentopainotteisia, kolmantena vuonna alkavassa kliinisessä vaiheessa kuvioihin tulevat lääkärin työssä tarvittavat taidot, potilastyö ja sairauksien diagnosointi ja hoito käytännössä. Oulun kliinisen vaiheen opetus tapahtuu pääasiassa Oulun yliopistollisessa sairaalassa.

Ensi syksynä klinikkaharjoittelun aloittaa poikkeuksellisen suuri, peräti 150-henkinen vuosikurssi. Sen koossa opiskelijamäärien nosto ensi kertaa konkreettisesti näkyy.

Viidettä vuotta opiskelevan Oulun Lääketieteellisen Killan puheenjohtajan Henry Sundqvistin mukaan rahan puute näkyy nyt opiskelijan arjessa käytännön potilastyön vähenemisenä.

Vaikka luentoja voidaan korvata videoyhteyksillä tai verkkokursseilla, käytännön potilasharjoitteissa tilanne on toinen.

”Videoilta voi katsoa mallia, mutta itse potilaskokemusta ei voi viedä verkkoon. Siihen tilanteeseen kuuluu niin paljon erilaisia aspekteja, kuten potilaan kohtaaminen. Lääketieteellistä tiedekuntaa on sanottu yliopiston ammattikorkeakouluksi, jossa mestari-kisälli -malli on keskeinen tapa oppia. Koulutuksessamme kaikkea ei voi opettaa luento-opetuksena, eikä käytännön harjoitteiden oppimista haluaisi jättää työelämään asti.”

Sundqvistin mukaan ryhmäkokojen kasvatus ei palvele ketään, ei potilasta eikä opiskelijaa.

”Jos yhdessä huoneessa on lääkärin lisäksi kuudesta kahdeksaan kandia tutkimassa yhtä vatsakipuista potilasta, se ei ole kivaa kenellekään. Haluamme tilanteen olevan myös potilasta kunnioittava.”

Toisena ongelmana on se, että isoissa ryhmissä harva pääsee kädestä pitäen kokeilemaan toimenpiteitä. Jos potilaalle tehdään esimerkiksi poskiontelopunktio, kahdentoista hengen ryhmästä yksi pääsee tekemään operaation. Muut seuraavat vierestä.

Kuka maksaa koulutuksen?

Kliinisten opettajien vähyyteen vaikuttavat ristiriitaiset käsitykset siitä, kenen vastuulle lääkäriopiskelijoiden kliinisen opetuksen kustannukset kuuluvat, yliopistolle vai sairaanhoitopiirille.

Lääkäreiden ja hammaslääkäreiden kliininen harjoittelu tapahtuu palvelujärjestelmässä. Suurin osa harjoitteluista tehdään yliopistosairaalassa, jonkin verran myös keskussairaaloissa ja terveyskeskuksissa.

Kliinisen opetuksen opettajille palkan maksaa yliopisto. Koska omat opettajat eivät riitä, kliinistä opetusta ostetaan tuntiopetuksena sairaaloilta, toisinaan yksityisiltäkin.

Yliopistosairaaloilla on lakisääteinen tehtävä osallistua koulutukseen ja tutkimukseen. Sairaanhoitopiireille myös maksetaan koulutuskulujen kattamiseksi erityisvaltionosuutta, EVO-rahaa.
Kyösti Oikarisen mukaan yhtenä syynä Oulun kliinisen opetuksen tilanteeseen on kuntayhtymän haluttomuus maksaa lääkäreiden kouluttamisesta.

”Asenteena on ollut se, että kunnat maksavat potilaiden hoidosta ja valtio yliopistokoulutuksesta. Tällä hetkellä ei ole tarkasti sovittu sitä, mikä osa opetuksesta on yliopiston ja mikä palvelujärjestelmän tuottamaa.”

Sairaanhoitopiireille jää maksettavaa koulutuksesta EVO-korvauksenkin jälkeen. Oikarisen mielestä yliopistosairaalan maakunta ja kotikaupunki kuitenkin hyötyvät lääkärikoulutuksesta monin tavoin.

”Yliopistosairaalan status luo hyvää imagoa, on vetovoimatekijä, tarjoaa vaativat hoidot lähellä ja auttaa lääkäreiden rekrytoinnissa.”

Oikarinen lataa toiveita vuoden 2019 sote-uudistukseen, jossa rahoitus siirtyy kokonaan valtion piikkiin, ja vääntö koulutuksen kustannusvastuusta poistuu.  Oikarisen mukaan myös Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin asenne on jo nyt muuttunut ymmärtäväisemmäksi.

Maksoi lystin kuka hyvänsä, Oikarinen pitää ongelmallisena sitä, että lääkäreiden kliininen harjoittelu tapahtuu enimmäkseen yliopistosairaaloissa. Hänestä harjoittelupaikaksi sopisi paremmin tavallinen terveyskeskus, jossa nuoret lääkärit pääsisivät näkemään läheltä käytännön töitä.

Oulussa Kontinkankaan hyvinvointikeskukseen suunniteltiin pitkään lääkäriopiskelijoille tarkoitettua omaa oppimisterveyskeskusta. Suunnitelmat kariutuivat kaupungin rahatilanteeseen.

Vaikka ajatus omasta terveyskeskuksesta kaatui, Kontinkankaalle on tulossa kliiniseen harjoitteluun sopiva monialainen diabetespoliklinikka. Lääkäriopiskelijoiden lisäksi klinikalla harjoittelevat myös sairaanhoitajaopiskelijat.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Talous sivistystä tärkeämpää

Yliopistojen tuottama hyöty yhteiskunnalle ja yrityksille on korostunut ja yliopistoilta odotetaan halua palvella myös yhteiskunnan ja talouden tarpeita. Onko tulevaisuudessa merkityksellistä vain sellainen tutkimus, joka on yrityksille rahallisesti hyödyllistä? Tuleeko tämän seurauksena yliopistoista vain uusia innovaatioita synnyttäviä yrityksiä? Ja kuka päättää sen, mikä tutkimus lopulta on arvokasta ja hyvää – tiedeyhteisö vai poliitikko?

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Arffman

”Kaiken maailman dosentit.”

 

Kolmella 2. joulukuuta A-studiossa lausutulla sanalla pääministeri Juha Sipilä (kesk.) käynnisti raivoisan keskustelun tieteen asemasta ja arvostuksesta nykypäivän Suomessa.

Sipilän sanat sattuivat harvinaisen huonoon saumaan. Kotimainen tiedeyhteisö on ollut takajaloillaan viime toukokuusta asti, jolloin hallituksen neljän miljardin euron säästöpaketti esiteltiin. Tässä paketissa yliopistot saivat kylmää kyytiä: säästöjä tulisi yliopistojen ja tutkimuksen rahoituksesta tällä hallituskaudella noin 500 miljoonaa euroa. Tiedeyhteisö reagoi uutiseen järkytyksellä, olivathan muistissa edellisellä hallituskaudella korkeakouluilta leikatut 200 miljoonaa euroa.

Leikkausten hyväksymistä eivät ole varsinaisesti helpottaneet hallituspuolueen edustajien näkemykset tieteestä ja sen sijasta yhteiskunnassa.

Elinkeinoministeri Olli Rehn (kesk.) on moneen otteeseen toivonut yliopistojen tuottavan enemmän kaupallista hyötyä. Tammikuussa Helsingin Sanomien pääkirjoituspalstalla Rehn ilmoitti odottavansa akateemisen tutkimuksen palvelevan myös yhteiskunnan ja talouden kehittämistarpeita: ”Vaatimus on oikeutettu, kun tiedämme kansantaloutemme lohduttoman lähihistorian.”

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok.) tsemppaavat ulostulot koulutusleikkausten aikana eivät juuri ole saaneet osakseen ymmärrystä. Ministerin sanat ja teot ovat olleet häkellyttävän ristiriidassa keskenään. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa maaliskuussa julkaistussa mielipidekirjoituksessa Grahn-Laasonen suorastaan vaatii kotimaisen tutkimuksen suunnan nostamista ylöspäin. Yhdessä kolmen professorin kanssa allekirjoitetussa tekstissä todetaan suomalaisen tutkimuksen kyllä ”joutuneen säästökuurille julkisen talouden ankarissa reunaehdoissa”, mutta silti: ”Me haluamme yhteistyössä edistää yliopistojen ja tieteen asemaa ja kehittymismahdollisuuksia. Maailma ja Suomi tarvitsevat tiedettä.”

Viimeisin tiedepoliittinen kannanotto kuului Professoriliiton ja Tieteentekijöiden kevätpäivillä 22. huhtikuuta. Juha Sipilän puhe oli aiempia sovittelevampi ja perustutkimuksen asemaa korostava: ”Megatrendejä on sopivassa mittakaavassa seurattava, mutta perustutkimuksen ytimen korkeasta tasosta ei pidä luopua.”

Tässäkin puheessa vilautettiin keppiä, sillä Sipilä kertoo odottavansa tieteen edustajilta ryhdistäytymistä: tiedeyhteisön on annettava esityksiä siitä, miksi edellisen vuosikymmenen tutkimus- ja innovaatiopolitiikka ei ole täyttänyt selvästi sille asetettuja tavoitteita.

Sipilän mukaan ”rima on jatkossa asetettava paljon korkeammalle – niin tuottavuuden, tutkimustoiminnan relevanssin kuin yleensä tutkimuksen ja elinkeinoelämän yhteistyön näkökulmasta.  Entiseen menoon ei ole varaa”, hän varoittaa.

Halvemmalla ja paremmin

Tieteeseen kohdistuvat odotukset ovat kovat. Uuden tiedon ja ymmärryksen tarjoaminen maailmasta ei riitä: tieteeltä toivotaan niin kaupallisia innovaatioita (uusi Nokia ei olisi pahitteeksi), apua poliittiseen päätöksentekoon kuin yleistä kansalaisten valistustason nostoakin.

Tiivistettynä hallituksen viesti on: huippua, hyödyllistä ja parasta mahdollista tiedettä pitäisi saada, mutta vähemmällä rahalla kuin aiemmin, kiitos.

Tampereen yliopiston Tiedon, tieteen, teknologian ja innovaatioiden tutkimuskeskuksessa työskentelevä tutkijatohtori Reetta Muhonen pitää nykytilannetta paradoksaalisena.

”Tieteeseen kohdistuu tällä hetkellä suuria odotuksia, mutta samanaikaisesti yliopistojen legitimiteetti on ennenkuulumattomalla ja perustavanlaatuisella tavalla kyseenalaistettu. Keskustelusta välittyy se, ettei päätöksenteossa tunnisteta sitä työtä, mitä yliopistoissa tehdään.”

Muhonen pitää ristiriitaisena myös toiveita siitä, kuinka Suomen tulisi leikkausten keskellä houkutella lisää kansainvälisiä huippuosaajia.

”Samaan aikaan kun syödään perustaa, pitäisi yliopistojen houkutella kansainvälisiä huippututkijoita. Tutkijana ihmettelen sitä, millä lailla yliopistoista tehdään kenellekään houkuttelevia, jos samaan aikaan infraa puretaan, resursseja huononnetaan eikä tulevaisuudennäkymiä juuri ole.”

Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen arvelee ministereiden tiedepoliittisten vaatimusten kumpuavan tarpeesta perustella ja puolustella leikkauslinjaa.

”Aikaisemmin tieteellä on ollut itseisarvo, joka on riittänyt perusteeksi tieteen rahoittamiselle. Mutta nyt he joutuvat perustelemaan leikkauksensa esittämällä vaatimuksia siitä, mitä tieteen tulisi olla.”

Tiede on tehokasta kun se tuottaa

Tieteen tehtävistä ja tilivelvollisuudesta yhteiskunnalle on oltu niin maailmalla kuin Suomessakin 1990-luvulta lähtien yhä kiinnostuneempia. Tutkimukseen kohdistuviin odotuksiin vaikuttaa merkittävästi aikansa poliittinen ymmärrys siitä, millä keinoilla yhteiskunta pelastetaan.

Nyt vallalla olevan tieteen tilivelvollisuusajattelun taustalla on käsitys tehokkuudesta, joka syntyy kilpailuttamisella, tulos- ja kustannusvastuulla ja suoritusten mittaamisella. Tehokkuuden yliopistoihin toi 1980-lopulla laman vauhdittamana Suomeen rantautunut uusliberalistinen uuden julkisjohtamisen ideologia New Public Management. Sen ajatuksena oli tehdä tehottomana pidetystä julkisesta hallinnosta tehokas liike-elämän konsteilla. Uusi ideologia konkretisoitui 1990-luvulla suomalaisten yliopistojen tulosohjausjärjestelmän käyttöönotolla.

1980-luvulla suomalaisten yliopistojen painopiste alkoi kääntyä tieteestä teknologiaan. Yhtä aikaa tulosohjausjärjestelmän tulon kanssa tiedepolitiikkaa alkoi muovata ajatus kansallisesta innovaatiojärjestelmästä. Tutkimuksen tavoitteeksi nousi yhä enemmän yhteistyö muiden yhteiskunnallisten toimijoiden välillä, tutkimustulosten kaupallinen hyödyttävyys ja kansainvälisyys.

Tutkimusta alettiin tarkastella talouskehityksen näkökulmasta, Suomen kilpailukyvyn veturina.

Innovaatioista innostuneina alkoivat tutkimustulosten hyödyntämistä parantavien ohjelmien ja verkostojen rakennus, tutkijakoulujen ja huippuyksiköiden perustus ja kansainvälisen tutkimusyhteistyön rakennus. Adjektiivit laatu ja huippu alkoivat yhä tiiviimmin yhdistyä tutkimuksen kilpailukykyyn ja kansainvälisyyteen.

Tutkimuskäytäntöjen muutosta on kuvattu Michael Gibbonsin tutkimusryhmineen kehittelemällä kahdella tiedontuotannon mallilla. Siinä missä tutkimusta aiemmin kuvasi perustutkimuksellisesti orientoitunut, tieteellistä laatua korostava, akateemisesti ohjautunut tiedontuotannon malli (mode 1), siitä on 1990-luvulta lähtien siirrytty kohti ulkoapäin ohjautuvaa, vaikuttavuutta, hyödynnettävyyttä ja sovellettavuutta korostavaa mallia (mode 2).

Tieteelliseltä tutkimukselta vaaditaan aiempaa vahvempaa vuorovaikutusta yhteiskunnan kanssa.  Ihanteena on edelleen tehokkuus: valtion raha ei saa valua hukkaan, vaan sen tulee liristä uusia kaupallisia innovaatioita ja tieteen läpimurtoja tuottaviin tutkimusyksiköihin.

Tieteen rahoitusta koskevassa asenteessa on tapahtunut käänne. Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen ja viestinnän professori Erkki Karvonen kuvaa artikkelissaan Tiede tuottaa todellisuutta – kenen etujen mukaan ja kuinka eettisesti (2014) tätä muutoksena lahjataloudesta markkinataloudeksi.

Aiemmin yliopistojen tuottaman tutkimuksen tulokset on ajateltu lahjana yhteiskunnalle ja tiedeyhteisölle. Lahjan antaja ei odota vastiketta tai maksua, vaikkakin saajalle muodostuu kiitollisuudenvelka, joka voi velvoittaa myöhemmin vastalahjaan – kuten Karvonen huomauttaa, tässä kontekstissa ”vastalahja” voi olla vaikka apuraha tai kunniamerkki.

Nyt lahjatalous näyttää olevan korvautumassa markkinataloudella, jossa valtiovalta maksaa tuotetuista julkaisuista ja tutkinnoista rahaa yliopistolle. Yliopisto saa sovitusta tuotantomäärästä sovitun korvauksen menojen kattamiseen. Lahjasta on tullut siis kaupankäyntiä.

Samassa artikkelissa Karvonen arvelee yliopistojen legitimaation, olemassaolon oikeutuksen, perustuvan tuloksellisuuteen, ei niinkään suuriin kertomuksiin kuten sivistykseen tai valistukseen.
Esa Väliverronen on samaa mieltä.

”Yliopistot brändäävät itseään nykyään pikemmin ranking-listojen kuin sivistys- tai valistusaatteiden kautta.”

Oulun ylioppilaslehti 2016

Keskustelua dominoi talouden logiikka

Nyt Suomessa jylläävä tiedepoliittinen keskustelu kiertyy vahvasti yliopistojen kolmannen tehtävän, yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen ympärille.  Se on ollut tutkimuksen ja opetuksen ohella yksi yliopiston tehtävistä vuodesta 2004.

Tuolloin yliopistolakiin yliopistojen tehtäviksi kirjattiin vapaan tutkimuksen, tieteellisen ja taiteellisen sivistyksen edistyksen, tutkimukseen perustuvan ylimmän opetuksen antamisen lisäksi velvoite ”kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.” Yliopistojen tulee edistää ”elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.”

Yhteiskunnallinen vaikuttavuus ei ole yksiselitteinen käsite. Usein se ymmärretään synonyymina hyödylle, eli millä lailla yliopisto hyödyttää ympäröivää yhteiskuntaansa. Hyödyn käsite kuitenkin herättää tukun lisäkysymyksiä: kuka hyötyy, minne tulokset suunnataan ja mitä niillä tehdään?

”Tieteen vaikuttavuus voidaan eri tieteenaloilla ja eri näkökulmista katsottuna ymmärtää hyvin monella tavalla, riippuen siitä, mitä asioita pidetään arvokkaana”, Reetta Muhonen huomauttaa.

Yhteiskunta- ja humanististen tieteiden alojen tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta tutkiva Muhonen painottaa, että alakohtaiset erot siinä, miten tutkimuksen arvo taipuu mittaamisen kielelle, ovat huomattavat.

Esimerkiksi lääketieteellisen tutkimuksen vaikuttavuus on helppo osoittaa: tutkimustieto sairauksista auttaa tiedeyhteisöä kehittelemään tehokkaampia hoitokeinoja, jotka taas näkyvät tiettyjen sairauksien vähenemisenä. Teknis-tieteellisellä alalla tutkimuksen hyöty konkretisoituu esimerkiksi patentteina.

Muhosen mukaan tutkimuksen vaikuttavuutta koskevaa keskustelua dominoi talouden ja markkinoiden logiikka. Tutkimus, jolla on taloudellisia sovellutuksia, katsotaan vaikuttavammaksi kuin ”pelkästään” uutta tietoa tuova.

”Sivistyksen merkitys kulkee näissä keskusteluissa sivujuonteissa, ja se häviää teknologialle, innovaatioille, taloudelle. Monelta tässä keskustelussa voi unohtua esimerkiksi se, että yliopistot muun muassa kouluttavat Suomen uusia päätöksentekijöitä ja virkamiehiä.”

Esa Välivarrosen mukaan vaikuttavuuskeskustelussa korostuu toive siitä, että tutkimuksen tuottaman hyödyn tulisi olla välitöntä.

”Vallalla on ajatus siitä, että tutkijoilta voidaan tilata innovaatioita. Kuvitellaan, että kun annetaan selkeät raamit ja rahoitus pariksi vuodeksi, syntyy uusi innovaatio. Mutta tuloksia ei voida etukäteen ennustaa. Useimmat nykyteknologian uusista innovaatioista ja kehitysaskeleista on syntynyt perustutkimuksen sivutuotteena.”

Mutta miten käy, kun kyseessä onkin taiteellinen ala? Kuinka esimerkiksi tanssiteoksen hyödyllisyyttä mitataan, kävijöiden määrällä vai arvostelujen palstamillimetrien määrällä?

Ei oikein millään lailla, Muhonen toteaa.

”Abstraktimpaa vaikuttavuutta ei ole mielekästä purkaa yksittäisiksi hyödyiksi. Asiaa voi kuitenkin konkretisoida ajatusleikillä: mitä tapahtuisi, jos koko oppilaitos yhtäkkiä suljettaisiin? Minkälaisia vaikutuksia sillä olisi vaikka sen oppilaitoksen kaupungille?”

Yhteiskunnalliselle vaikuttavuudelle on yritetty kehittää jonkinlaisia määrällisiä mittareita, toistaiseksi siinä onnistumatta. Tutkimusten yhteiskunnallista vaikuttavuutta on pohdittu myös Iso-Britanniassa. Maassa toteutettiin viime vuonna laaja REF-arviointi, jossa ensimmäistä kertaa otettiin huomioon myös tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Yhteiskunnallista vaikuttavuutta ei sielläkään tutkittu määrällisillä mittareilla, vaan yliopistot analysoivat laadullisesti sitä, mikä heidän tutkimuksessaan on ollut vaikuttavaa.

Yliopiston nykyinen rahoitusmalli sisältää tutkimuksen ja opetuksen tulosmittareiden ohella joitakin vaikuttavuusmittareita, kuten aikuiskoulutuksen suoritukset, valmistuneiden työllistyminen ja yleistajuiset julkaisut. Niiden painoarvo rahoituksen saamisessa on kuitenkin ollut vielä pieni.

Viime vuonna julkaistussa Opetus- ja kulttuuriministeriön tilaamassa Vastuullinen ja vaikuttava: tulokulmia korkeakoulujen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen -selvityksessä emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto ehdotti, että yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen mittaristoa täydennettäisiin. Niiniluodon mukaan vaikuttavuuteen tulisi laskea mukaan esimerkiksi taiteellisen toiminnan tuotokset, lisenssit, patentit, start up ja spin off -yritykset, tiedeyhteisön luottamustehtävät, ulkopuoliset asiantuntijatehtävät ja sidosryhmille järjestetyt tapahtumat.

Aiheen tutkimus jatkuu tänä keväänä UNIFIn ja Arenen yhteishankkeessa. Korkeakoulujen yhteiskunnallinen vuorovaikutus ja vaikuttavuus -jatkotoimet -hankkeessa mukana olevan Reetta Muhosen mielestä oman tutkimuksen vaikuttavuuden pohtiminen on jokaiselle tutkijalle hyödyllistä. Vaikuttavuuteen voi itse vaikuttaa. Lisäksi toimiminen tutkimusaiheensa asiantuntijana mediassa voi aiheen näkyvyyden kasvattamisen lisäksi parantaa omaa tietämystä.

”Kun tutkija on vuorovaikutuksessa muun kuin oman yhteisönsä kanssa, hän joutuu menemään syvemmälle aiheeseensa. Se voi viedä taas tutkimuksessa hieman eteenpäin.”

”Näkisin sen ihanteellisena, että tutkijat kokisivat oman vaikuttavuutensa pohtimisen luonnollisena osana omaa työtä. Toivoisin toki, että vaikutustyö huomattaisiin myös työn kannustimissa: tutkijan meritoitumisessa korostuu tieteellinen julkaiseminen, ja vähemmän painaa se, mitä työtä on tehty vaikka aiheen popularisoimiseksi.”

Laadun perusteella määrärahaa

Vuosituhannen vaihteen jälkeen vähintään puolet Suomen yliopistojen tutkimusmenoista on tullut yliopistojen ulkopuolisista rahoituslähteistä. Puolet ulkopuolisesta rahoituksesta on tullut Suomen Akatemialta ja Tekesistä. Siksi yliopistoissa tehdyn tutkimuksen merkittävin rahoittaja on edelleen ollut Suomen valtio.

Maksumies onkin kiinnostunut investointinsa käytöstä.

Huhtikuisessa puheessaan Juha Sipilä kertoi Työ- ja elinkeinoministeriön teettävän OECD:llä riippumattoman kansainvälisen arvion Suomen innovaatiojärjestelmästä. Arvion tavoitteena on Sipilän mukaan ”löytää tekijät, jotka vaikeuttavat tutkimustulosten välittymistä hyödykkeiden ja palveluiden tuotantoon”.

Arvioinnin tulokset saadaan käyttöön keväällä 2017, jonka jälkeen niitä voidaan hyödyntää tutki-musrahoituksen valmistelussa.

”Analyysi tutkimus- ja innovaatiorahoituksen vaikuttavuudesta on välttämätöntä. Julkisesta investoinnista on saatava enemmän irti”, Sipilä totesi.

Jo nyt yliopistojen tutkimusta ja opetusta mitataan, tutkitaan, analysoidaan, dokumentoidaan, raportoidaan ja kuvataan ahkerasti. Rahoituksen saamiseksi on jatkuvasti osoitettava tutkimuksen laadukkuus – eihän kukaan halua maksaa turhasta.

Reetta Muhonen puhuukin vaikuttavuusyhteiskunnasta, trendistä, joka on vallalla ympäri maailmaa.

”Suomalaisten yliopistojen autonomia on viime vuosikymmenten aikana lisääntynyt, mutta samalla arviointi on jatkuvasti kasvanut. Kaikkea toimintaa täytyy jatkuvasti arvioida ja mitata. Tutkimusta ja opetusta on helpompaa arvioida, mutta vaikuttavuuden kohdalla se on vaikeampaa.”

Opetus- ja kulttuuriministeriö on 1990-luvun lopulta lähtien jakanut yliopistoille perusrahoitusta tulosneuvotteluissa asetettujen tavoitteiden ja määrällisten indikaattoreiden mittaaman tuloksellisuuden perusteella. Ensimmäisessä vaiheessa rahoitusta myönnettiin yliopistoissa suoritettujen maisteri- ja tohtorintutkintojen perusteella. Mitä ahkerammin yliopisto koulutti tohtoreita, sitä enemmän arkkuun ropisi rahoitusta. Tätä mallia kritisoitiin siitä, etteivät tutkintomäärien tuijottaminen huomioinut ollenkaan opetuksen ja tutkimuksen laatua.

Laadukkaan ja vaikuttavan tieteen selvittämiseksi Suomeen luotiin vuonna 2010 Julkaisufoorumi (JUFO), jossa määritellään julkaisutoiminnan tasoluokitukset. Kolmiportainen tasoluokitus jaottelee kotimaiset ja ulkomaiset tieteelliset lehdet, konferenssi- ja kirjasarjat sekä kirjakustantajat asteikolle, jossa luokka 1 on perustaso, 2 johtava taso ja luokka 3 korkein mahdollinen taso.

Mitä vaikuttavampi ja arvostetumpi julkaisu tiedeyhteisössä on, sitä korkeammalla numerolla se on siunattu. Esimerkiksi suomalaisista julkaisuista lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim on tasoa 1, kirjallisuudentutkimuksen aikakausilehti Avain on tasoa 2 ja Suomen Uskontotieteellisen Seuran aikakausijulkaisu Temenos tasoa 3.

JUFO:n luokitusta on käytetty yliopistojen tuottamien tieteellisten julkaisujen laatuindikaattorina opetus- ja kulttuuriministeriön asettamassa yliopistojen rahoitusmallissa viime vuodesta alkaen.

Julkaisuosiossa painotetaan korkean vaikuttavuuden foorumeita, eli tason 2 ja 3 julkaisuja. Julkaisujen perusteella jaetaan 13 prosenttia yliopistojen perusrahoituksesta.

Vaikka Julkaisufoorumin katsotaan olevan varsin oikeudenmukainen tapa julkaisujen arvottamiselle, sekään ei ole virheetön järjestelmä. Sen kriteereiden on arvosteltu suosivan ns. kovien tieteiden käytäntöjä. Esimerkiksi luonnontieteissä yleisenä käytäntönä tutkimusryhmässä kirjoitetut artikkelit julkaistaan kansainvälisissä tieteellisissä aikakausilehdissä. Sen sijaan yhteiskuntatieteissä ja humanistisilla aloilla yleisempää on julkaista suomen kielellä, yleensä lehtien lisäksi tieteellisessä monografiassa tai kokoomateoksissa, ja artikkelit kirjoitetaan yleensä yksin tai kahdestaan toisen tutkijan kanssa. Julkaisufoorumin luokituksissa kansainväliset julkaisukanavat ovat luokituksiltaan yleensä kovatasoisempia kuin kotimaiset.

Julkaisufoorumin luokituksille on vaikeaa löytää vaihtoehtoa. Tutkimuksen laatua on ehdoteltu tarkasteltavan yliopistojen tuottaman julkaisujen määrällä. Tässä mallissa vaarana on se, että tutkimuksen ja opetuksen laatu kärsii, kun tutkijat keskittyvät tuottamaan massoittain bulkkilaatuista tutkimusta. Toisena vaihtoehtona olisi tarkastella viittausindikaattoreita, jotka kertovat, kuinka monta kertaa kuhunkin tieteelliseen artikkeliin on viitattu. Näiden lukujen ongelmana on se, että ne perustuvat viittaustietokantoihin (Scopus, Web of Science), jotka eivät ole kattavia erityisesti yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden kohdalla. Ne eivät myöskään sisällä tieteellisiä kirjoja, toimitettujen kokoomateosten artikkeleja eikä juuri vertaisarvioituja konferenssijulkaisuja, jotka ovat erityisesti tekniikan alalla tyypillinen julkaisukanava.

Oulun ylioppilaslehti 2016

Strategisen rahoituksen rooli kasvaa

Yliopistojen tiedon tuotantoon vaikutetaan tutkimusrahoituksen poliittisella ohjauksella.  Konkreettinen esimerkki tästä on strategisen rahoituksen roolin kasvu.

Vuonna 2017 uudistuvassa yliopistojen rahoitusmallissa harkinnan mukaan jaettavaa strategista rahoitusosuutta ollaan nostamassa kahdella prosenttiyksiköllä. Uudessa rahoitusmallissa koulutuksen perusteella myönnetään rahoituksesta 39 prosenttia, tutkimuksen perusteella 33 prosenttia sekä muiden koulutus- ja tiedepolitiikan tavoitteiden perusteella 28 prosenttia. Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton mukaan strategisen rahoituksen osuuden kasvattaminen vähentää yliopistojen autonomiaa.

Samoilla linjoilla on Suomen yliopistot UNIFI ry:n puheenjohtaja, Oulun yliopiston rehtori Jouko Niinimäki. Hänen mukaansa strategisen rahoituksen lisääminen huonontaa rahoituksen läpinäkyvyyttä ja ennustettavuutta.

”Edellä olevat seikat ovat tärkeitä yliopistojen keskinäisen terveen kilpailun ja johtamisen näkökulmasta. Kun rahoitus saadaan toimenpiteitä vastaan, on autonomiaa vähennetty. Ohjaus siirtyy yliopistoista ministeriöön. Jää nähtäväksi kuinka perustutkimus pärjää tässä muutoksessa.”

Teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus Tekesin myöntämiin tukiin kohdistettu massiivinen leikkaus on kummallisessa ristiriidassa innovaatiota ja kaupallista hyödyntämistä korostavien tavoitteiden kanssa.

Tekesin rahoittama tutkimus on perinteisesti keskittynyt aloille, joiden tutkimustuloksia on mahdollista hyödyntää kaupallisesti.

Jos hallitus haluaa tutkimukselta kaupallistettavia innovaatioita ja suoraa hyötyä, miksi tätä pyrkimystä huononnetaan vähentämällä tätä tavoitetta ajavaa rahoitusta?

Jouko Niinimäki arvelee ratkaisun taustalla olevan ajatus siitä, että jatkossa yliopistojen perusrahoituksella tehtäisiin soveltavampaa tutkimusta, jota ennen rahoitettiin muilla instrumenteilla.

”Tämä ei valitettavasti ole mahdollista, koska yliopiston budjetti ei ole sallinut tähänkään asti merkittävää tutkimuksen rahoittamista. Suurin osa tutkimuksesta, niin perus- kuin soveltavampikin, on tehty täydentävällä rahoituksella. Rahoituksen leikkaaminen Tekesistä iskisi juuri niihin innovaatioita tuottaviin aloihin, jotka ovat rahoitusta nauttineet.”

Tiedon markkinat

Yliopistoista itsestään on tulossa enemmän yritysten kaltaisia. Miten yliopistot tästä diilistä hyötyvät ja mitä ne siinä menettävät?

Tutkija Henry Etzkowitz on puhunut triple helix -mallista. Tässä kolmoiskierteen mallissa valtio, yritykset ja yliopisto muodostavat kolminaisuuden, jossa eri alojen rajat hämärtyvät. Instituutiot ovat ottaneet omalle kontolleen ennen muille kuuluvia tehtäviä.

Aiemmin vain tutkimuksen leiviskää hoitaneet yliopistot tekevät yhtä aktiivisemmin tiedon kaupallistamista esimerkiksi tutkimustulosten patentoimisella. Tuotantotyötä tehneet yritykset taas houkuttelevat tohtorikoulutettua henkilöstöä omaan yrityksessä tehtävään tutkimus- ja tuotekehitystyöhön.

Tämän seurauksena alojen leikkauspinnoille on syntynyt sekamuotoisia organisaatioita, kuten teollisuuden ja yliopistojen yhteiset tutkimuskeskukset, yliopistojen, yritysten ja valtiollisten tutkimuslaitosten yhteistyöverkot ja niin sanotut yritysyliopistot.

Yhteistyön syvenemistä koskevana ongelmana on tiedon omistamisen luonne. Tieteen ominaisuutena ja sen kehittymisen edellytyksenä on tulosten vapaa hyödyntäminen: tutkimustulokset vapautetaan tiedeyhteisön käyttöön. Yritysten logiikka on toinen, ne haluavat pitää innovaatiot omana tietonaan, yrityssalaisuuksien piirissä.

Esa Väliverrosen mukaan tästä kehityksestä näkyy ”jonkin verran merkkejä”.  Hänestä tiede lakkaa olematta tiedettä silloin, kun se salataan.

”Yliopiston tehtävänä on tuottaa julkista hyvää, Yleisradion tapaan yhteistä julkista palvelua. Se on sen perustehtävä, ja sen tekemä tutkimus kaikille avointa ja julkista. Jos tutkimuksen tulokset salataan, se ei ole enää tiedettä. Jos yliopistot pystyvät säilyttämään oman ominaisluonteensa, on yhteistyö yritysten kanssa toki hyvä asia.”

Jouko Niinimäki ei ole yhtä pessimistinen. Hänen mukaansa yliopistojen ja yritysten yhteistyöllä on Suomessa pitkä perinne: maa tunnetaan siitä, että yliopistojen ja elinkeinoelämän vuorovaikutus on tiivistä ja toimii hyvin.

”Olemme oppineet toimimaan niin, että yhteistyö tuottaa yliopistojen puolella julkisia tieteellisiä tuloksia, joita yritykset sitten käyttävät toimintansa perustana. En usko, että pelko siitä, että tutkimustulokset jäisivät yrityssalaisuuksiksi, on tulevaisuudessakaan uhka.”

”Siinä kai ei ole mitään pahaa, jos yhteiskunnan ja yliopistojen vuoropuhelu tuottaa mielenkiintoisia tutkimusaiheita. Viimekädessä tutkijat kuitenkin valitsevat tutkimansa aiheet.”

Kriittisimpien äänien pelkona on ollut se, että liian perusteellinen yhteistyö jonkin tahon kanssa saa aikaan tieteen riippumattomuuden menetyksen. Mikä estää yliopiston muuttumisen tilaustöitä tehtailevaksi yritykseksi? Katoaako tieteen kriittisyys ja autonomisuus?

Esa Väliverrosen mukaan yliopistot ovat omaksuneet jo yritysmäisiä piirteitä.

”Professoreista on tullut yritysjohtajan kaltaisia. He pyörittävät tutkimusryhmiä kuin yritystä, tehtävään tehtailla huippujulkaisuja. Myös rahanhankinnasta on tullut keskeinen osa professorin työtä.”

Väliverronen näkee muutoksen myös avoimuudessa. Esimerkiksi vilppiepäilyjen yhteydessä yliopiston asenne on ollut salaileva ja sulkeutuva. Tiedottamisessakin on otettu mallia yrityksistä: yliopistojen viestintään palkataan yhä enemmän pr-puolen tuntevia asiantuntijoita kuin tiedottajia.

Empiirinen tutkimus on hälventänyt pahimpia pelkoja yliopistojen kaupallistumisesta. Esimerkiksi vuonna 2011 valmistuneessa Oili-Helena Ylijoen, Anu Lyytisen ja Liisa Marttilan tutkimuksessa perinteisen akateemisen tutkimuksen asemaa pidetään edelleen vahvana.

Samoilla linjoilla on Jouko Niinimäki. Tiivistyvä vuorovaikutus tai yhteistyö ei hänestä sinänsä ole vaarallista – päinvastoin, kaikki vuorovaikutus lisää ymmärrystä.

”Jos päätösvalta siirtyisi pois yliopistolta, niin itsenäisyyden menettämisen vaara on ilmeinen. Strategisessa rahassa on vähän tällaista henkeä. Samoin rahapulaan jätetty yliopisto on vaarassa menettää autonomiansa. Riski voi realisoitua ”parempi tossun alla kuin taivasalla”- hengessä.”

Jutun lähteenä on käytetty Reetta Muhosen ja Hanna-Mari Puuskan toimittamaa teosta Tutkimuksen kansallinen tehtävä (2014) ja Reijo Miettisen, Juha Tuunaisen, Tarja Knuuttilan ja Erika Mattilan toimittamaa teosta Tieteestä tuotteeksi?

Yliopistotutkimus muutosten ristipaineessa (2006). Suomen yliopistot UNIFI ry:n ja Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene ry:n korkeakoulujen yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja vaikuttavuutta selvittävän hankkeen tulokset julkistetaan 24.5.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Viikon 19 tiedejulkaisu: Feminismin kansalliset ja kansainväliset juuret

Sukupuolten välisen tasa-arvon toteutuminen askarrutti Suomessa jo yli 100 vuotta sitten. Suomalaista naisasialiikettä rakennettiin sekä kotimaassa että maailmalla.

TEKSTI Hanna Talikka

KUVAT Hanna Talikka

Suomessa naiset saivat oikeuden äänestää ja asettua ehdolle ensimmäisinä Euroopassa. Yksi ensimmäisistä eduskuntaan valituista naispuolisista kansanedustajista oli Alexandra Gripenberg. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa elänyt Gripenberg toimi aktiivisesti naisasialiikkeessä Suomessa ja Euroopassa. Gripenbergin elämä ja työ ovat esimerkki varhaisten feministisen liikkeiden kansallisista ja kansainvälisistä vaikutteista.

Oulun yliopiston Suomen ja Pohjois-Euroopan historian professori Tiina Kinnunen törmäsi Gripenbergiin ensimmäisen kerran kirjoittaessaan väitöskirjaansa. Gripenbergiä käsittelevä artikkeli on osa laajempaa pitkäaikaista projektia, jossa Kinnunen vertailee keskenään kahta pohjoismaisen naisasialiikkeen keskeistä hahmoa. Tutkimustaan varten Kinnunen on käynyt läpi Gripenbergin kirjeenvaihtoa ja hänen kirjoittamiaan ja toimittamiaan tekstejä.

Feminismi tunnetaan liikkeenä, joka ajaa sukupuolten välistä tasa-arvoa. Gripenbergin elinaikana feminismi sanana oli vasta yleistymässä. Hänen käsitykseensä feminismistä kietoutuivat vahvasti liberalistiset, nationalistiset ja protestanttiset vaikutteet. Gripenbergin mukaan naiset ja miehet eivät olleet samanlaisia. Naisille tuli kuitenkin antaa mahdollisuus kehittää kaikkia kykyjään ja rakentaa kansakuntaa miesten rinnalla.

”Gripenbergille feminismi merkitsi kehitystä, jossa nainen nostetaan sukupuolisuudesta ihmisyyteen”, Kinnunen tiivistää.

Kinnunen osoittaa tutkimuksessaan, kuinka Gripenbergin edustama naisasialiike syntyi sekä kansallisista että kansainvälisistä aineksista. Aatelistaustainen ja kielitaitoinen Gripenberg toimi Suomen Naisyhdistyksessä ja kansainvälisessä International Council of Women -järjestössä. Hän kiersi Euroopan eri maissa kansainvälisen järjestön lähettiläänä. Kinnusen mukaan Gripenberg koki tehtäväkseen tuoda ideoita maailmalta Suomeen.

Gripenbergin kirjeenvaihdosta Kinnunen on saanut selville, että kotimaisen ja eurooppalaisen naisasialiikkeen edustaminen ei aina ollut ristiriidatonta. Gripenberg esimerkiksi näki eroja naisten kyvyssä kehittää liikettä eri maissa, vaikka kansainvälinen naisasialiike puhuikin ylirajaisen sisaruuden puolesta.

Mutta miksi meidän tulisi olla kiinnostuneita yli sata vuotta sitten eläneestä Gripenbergistä tai feminismin historiasta ylipäänsä? Kinnusen mukaan kyse on kansalaisyhteiskunnan historian tuntemisen tärkeydestä.

”Kun on kyse feminismistä, on kyse kansalaisyhteiskunnasta. Suomen historiaa ei voida kirjoittaa kokonaisvaltaisesti ilman, että otetaan huomioon erilaisten kansanliikkeiden ja järjestöelämän merkitys kansalaisyhteiskunnan rakentamisessa”, Kinnunen kertoo.

Feminismin luonteesta ja tasa-arvokysymyksistä keskustellaan kiivaasti tänäkin päivänä. Kinnusen mukaan feminismin historiaa tutkineet ovat nähneet siinä takaiskuja.

”Näyttäisi siltä, että tälläkin hetkellä Suomessa on meneillään notkahdus tasa-arvoasioissa. Ajattelemme aivan kuin tasa-arvo olisi luksusta, johon on varaa ainoastaan hyvinä aikoina. Historian antama opetus on se, että meidän on pidettävä näitä asioita esillä ja oltava niistä tietoisia”, Kinnunen sanoo.

Tutkimuksen julkaisi Women’s History Review.

 

Hanna Talikka

Tiedeviestinnän opiskelija, joka käyttää historiankirjoja self help -oppaina ja haluaa oppia joka päivä jotain uutta. Instagram: @hannnamar.

Lue lisää:

Viikon 19 tutkijatapaaminen: Huumorilla innovaatioita?

Oulun yliopiston ja Oulun ammattikorkeakoulun tutkimushanke selvittää tehdäänkö tuottavaa liiketoimintaa pilke silmäkulmassa.

TEKSTI Hanna Talikka

KUVAT Hanna Talikka

Mitä HURMOS tekee, hankkeen projektipäällikkö Eeva-Liisa Oikarinen?

HURMOS on projekti, jonka tavoitteena on kehittää suomalaisten yritysten huumoriosaamista. Pohdimme tapoja käyttää huumoria strategisesti mainonnassa, johtamisessa ja tuotekehittelyssä. Tutkimme muun muassa miten leikillisyyttä voi hyödyntää uusien tuotteiden ja palveluiden innovoimisessa sekä viestinnässä. Hankkeemme on parivuotinen ja tällä hetkellä puolivälissä. Parhaillaan valmistelemme projektimme tulosten julkistamista ja laajaa Suomen vientiyrityksille suunnattua kyselyä.

Mistä kaikki alkoi?

Itseäni alkoi kiinnostaa huumori pohtiessani väitöskirjatutkimukseni aihetta Oulun yliopiston kauppakorkeakoulun markkinoinnin yksikössä. Törmäsin humoristiseen rekrytointi-ilmoitukseen ja siitä se oikeastaan sitten lähti. Yhdessä muiden huumoritutkijoiden kanssa totesimme myöhemmin, että tarvitaan huumoriin ja liiketoimintaan perehtyvä laajempi hanke.

Tutkit väitöskirjassasi huumoria rekrytointimainonnan osana. Kannattaako yritysten panostaa vitsikkäisiin rekryilmoituksiin?

Huumori on kaksiteräinen miekka rekrytointimainonnassa. Huumorin toimivuutta pystytään testaamaan kokeellisesti, ja olen verrannut huumoripitoisten ilmoitusten saamaa reaktiota ei-humoristisiin ilmoituksiin.

Huumorilla yritys voi saada huomiota, mutta yleisesti ottaen sen käyttäminen on riskialtista ja tuottaa vähemmän myönteisiä reaktioita joillekin potentiaalisille työnhakijoille. Toisaalta humoristisista ilmoituksista ihminen huomaa nopeasti sopiiko hän yrityksen yrityskulttuuriin. Jos huumori ei yhtään aukene hakijalle, voi olla kaikkien kannalta etu, että juuri hän ei tartu ilmoitukseen.

Hankkeellanne on yrityspartnereita. Minkälainen on heidän roolinsa projektissanne?

Kumppaneitamme ovat yhdeksän suomalaista yritystä, joiden osaamista hyödynnämme ja kehitämme. He ovat hankkeen tulosten ensimmäisiä hyödyntäjiä, ja heille tehdään esimerkiksi toimeksiantona opinnäytetöitä.

Toteutimme myös yrityksille suunnatun kyselyn, jossa selvitimme, miten huumoria tällä hetkellä käytetään. Löysimme esimerkiksi yhteyksiä tietyn tyyppisen huumorin ja innovaatiokäyttäytymisen välillä. Hyväntahtoinen, positiiviseksi mielletty huumori tai huumori joka antaa mahdollisuuden nähdä asiat uudessa valossa vaikutti lupaavammalta kuin aggressiivisempi kritisoiva huumori.

Lähteekö Suomi nousuun huumorilla?

Kyllä uskon näin. Suomalaiset ovat perinteisesti olleet turhan vakavasti työelämään suhtautuvia. Yritys- ja viestintäkulttuuri tarvitsee muutosta, ja huumori voi toimia strategisena työkaluna tässä muutoksessa.  Huumorilla on todellinen mahdollisuus vaikuttaa liiketoimintaan.

Hanna Talikka

Tiedeviestinnän opiskelija, joka käyttää historiankirjoja self help -oppaina ja haluaa oppia joka päivä jotain uutta. Instagram: @hannnamar.

Lue lisää:

Opiskelijakulttuuri ei ole valmis

Vappu taas tuli ja meni, ja muistutti minua palavasta rakkaudestani oululaiseen opiskelijakulttuuriin.  Olen opiskeluvuosieni aikana kiintynyt tuohon rinnakkaistodellisuuteen vahvasti, tuntenut valtavaa yhteenkuuluvuutta muuta haalarikansaa kohtaan ja ollut loputtoman ylpeä perinteistä, joita edeltävät opiskelijasukupolvemme ovat luoneet. Vaikka haluaisinkin jo kovasti saada maisterinpaperit kouraan, opiskelijaelämän taakse jättäminen tuntuu ajatuksena hirvittävän haikealta. Mutta rakkaudellakin on kääntöpuolensa. Kirjoittamattomien sitsisääntöjen, […]

Vappu taas tuli ja meni, ja muistutti minua palavasta rakkaudestani oululaiseen opiskelijakulttuuriin.  Olen opiskeluvuosieni aikana kiintynyt tuohon rinnakkaistodellisuuteen vahvasti, tuntenut valtavaa yhteenkuuluvuutta muuta haalarikansaa kohtaan ja ollut loputtoman ylpeä perinteistä, joita edeltävät opiskelijasukupolvemme ovat luoneet. Vaikka haluaisinkin jo kovasti saada maisterinpaperit kouraan, opiskelijaelämän taakse jättäminen tuntuu ajatuksena hirvittävän haikealta.

Mutta rakkaudellakin on kääntöpuolensa. Kirjoittamattomien sitsisääntöjen, vuosittaisten tapahtumien ja vahvojen perinteiden täyttämän opiskelijakulttuurin ympäröimänä saattaa muuttua helposti ja huomaamattaan konservatiiviksi. Itsessäni huomasin sen, kun eläköidyin ainejärjestöhommista: oli yllättävän vaikea sulattaa, että nuorempi polvi tekikin asioita eri tavalla, luopui joistain perinteistä, eikä aina kuunnellut jäärien mielipiteitä. Uskon, että tunne on tuttu monelle entiselle aktiiville. Vanhat toimijat voivat parhaimmillaan olla aktiivien korvaamaton tuki ja apu, mutta liikaa perinteisiin kiintyneet jäärät valitettavan usein vain jarruttavat toimintaa. Eihän mitään uutta ja hienoa voi syntyä, jos keskitytään kaikin voimin pitämään kiinni vanhasta.

Konservatiivisuudesta tulee haitallista silloin, kun ei enää ymmärretä, että kulttuuriakin voi muuttaa ja luoda uudestaan. Olen aivan liian usein kuullut, miten rakkaalla opiskelijakulttuurillamme perustellaan asioita, joille 2010-luvulla ei löydy oikeita perusteluja. Voisihan sitä luulla vaikkapa, että teekkarihymnin sanat seuraisivat aikaansa helpommin kuin kansainvälisen dekkariklassikon nimi. On surullista, jos rakkaus opiskelijakulttuuriin tekee meistä sokeita ja saa meidät käyttäytymään eri tavoin kuin muuten käyttäytyisimme. Vaikka sitseillä, Wesibussissa tai vappulehdissä viljellään mautontakin huumoria, se ei tarkoita, että opiskelijakulttuuri on muusta todellisuudesta erillinen maailma, jossa pätee omat säännöt ja valtarakenteet, joita ei saa kyseenalaistaa.

Sen sijaan, että opiskelijat vain ottavat opiskelijakulttuurin omakseen, meidän pitäisi myös yrittää tehdä siitä entistä parempi. Kulttuuriin voi rakastua, mutta silti sitä voi ja pitää uskaltaa kehittää. Muutosta vaativat eivät ole mielensäpahoittajia, vaan niitä, jotka välittävät ja saavat siksi aikaan uutta. Jos haluat vaalia opiskelijakulttuuria, kyseenalaista niin kulttuuri kuin oma ajattelutapasikin, ole luova ja keksi uutta. Opiskelijakulttuuri on meidän. Kirjoittivathan Pikku-Aku, Pauli ja Anterokin joskus kauan sitten nimensä laulukulttuuriin, miksei niin voisi tehdä myös meidän sukupolvemme opiskelijat?

Liisa Väisänen

Toimi Oulun yliopiston ylioppilaskunnan sosiaalipoliittisena asiantuntijana vuonna 2016. Twitter: @LiisaPekkala.

Lue lisää: