Kokista opoksi

Petteri Sääskilahti, 26, kotoisin Kolarista. Yhdistelmätutkinto (kokin ammatillinen perustutkinto, lukion oppimäärä ja yo-tutkinto), valtiotieteiden kandidaatti. Opiskelee sosiologiaa Turun yliopistossa viidettä vuotta.

”Peruskoulun jälkeen vuonna 2005 lähdin Ouluun opiskelemaan kolmoistutkintoa. Suoritin kokin ammattitutkinnon, lukion oppimäärän ja kirjoitin ylioppilaaksi. Valmistumisen jälkeen työskentelin Oulussa osa-aikaisena kokkina kahden vuoden ajan. Koska tein paljon vuokratöitä, työpaikat muuttuivat jatkuvasti: välillä olin töissä hotelleissa, välillä henkilöstöravintoloissa.

Kokin työ ei ollut motivoivaa, ja se oli lopulta hyvin epäkiitollista palkkaan nähden. Työtehtävätkään eivät olleet kovin haastavia, ja vuokratyön jatkuvat paikanvaihtelut ärsyttivät. Tiesin, että uratavoitteet ovat lopulta korkeammalla.

Toisella hakukerralla vuonna 2011 pääsin Turun yliopistoon lukemaan sosiologiaa. Sisäänpääsy oli minulle helpotus, identiteetin kannalta iso asia.  Aloittaessani yliopistossa huomasin kuitenkin hypänneeni toiseen ääripäähän. Akateeminen maailma oli minulle melkoinen shokki. Kokista tutkijaksi – yksi elinikä ei riitä hyppäämään näin laidasta laitaan.

Näen itseni tulevaisuudessa toimihenkilötyössä, jossa työskennellään ihmisten kanssa ja joka sisältää teoreettisen viitekehyksen lisäksi käytännön työtä. Olen kuitenkin jatkanut opintojani, ja parhaillaan teen sosiologian alan gradua.

Opiskelujen aikana olen työskennellyt kokkina osa-aikaisesti. Se on tuntunut joskus ristiriitaiselta. On hyvin kummallista pölähtää töihin iltavuoroon suoraan luennolta: ihmettelen sitä, mihin olen tullut. Tarjoilijan töitä tehdessä on ollut helpompaa, sillä työhön kuuluu vähemmän ammatti-identiteettiin liittyviä oletuksia. Tarjoilijapuolella on muitakin korkeakoulutettuja, jotka tekevät työtä vain rahan takia.

Olen ollut jatkuvasti helisemässä sen kysymyksen kanssa, mikä minusta tulee. Nyt ehkä tiedän vastauksen, kun kävin opettajan pedagogisten opintojen pääsykokeissa. Tähtäimenä olisi päästä ammattikorkeakouluun opiskelemaan opinto-ohjaajaksi.

Monella työkokemus voi tulla ensin, ja tutkintotodistus sen jälkeen. Itselläni se menee juuri toisin päin. Minulla on osaamista, ja tietysti uskon ja luotan itseeni. Ongelmana on se, että vaikka osaamista onkin ravintolamaailmasta ja yliopisto-opinnoista, osaaminen pitää siirtää koulukontekstiin. Uskon pedagogisten opintojen auttavan siinä. Opettajaopinnoista haluan itselleni ennen kaikkea varmuutta. Minulla on vahva usko siihen, että pätevyyteen vaaditaan paperit. Sitä yhteiskuntakin odottaa.”

Lue myös: Valitsinko varmasti oikein?

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Valitsinko varmasti oikein?

Alanvaihdosta haaveilevalla riittää murheenaiheita. Opintotukikuukausien vähenemisen lisäksi moni hakija jännittää sitä, millainen vaikutus korkeakoulujen ensikertalaiskiintiöillä on. Miten kisassa opiskelupaikoista käy edelliseen alaansa leipiintyneelle?

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

Osa korkeakouluopiskelijoista valmistuu lopulta aivan eri koulutusalalta kuin missä fuksina aloitti.

Vuonna 2013 julkaistun valtakunnallisen opiskelijabarometrin mukaan joka viides korkeakouluopiskelijoista suunnittelee alan vaihtoa, ja joka kymmenes korkeakouluopiskelija pohtii alan vaihtamista heti ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen.

Vaihtamisen taustalla on usein pettymys koulutuksen sisältöön tai pelko työttömäksi valmistumisesta.  Osa on aloittanut opinnot väärässä koulutusohjelmassa vain siksi, ettei joutuisi viettämään välivuotta vailla mitään suunnitelmia: osa taas on käyttänyt ensimmäisen opiskeluvuotensa valmistautumalla toisen koulutusohjelman pääsykokeisiin.

Opiskelijabarometrin mukaan tyytymättömimpiä koulutusalaan oltiin yliopistojen luonnontieteellisissä koulutusohjelmissa, tyytyväisimpiä taas sosiaali- ja terveysalalla.

Suomen Lukiolaisten Liiton koulutuspoliittinen asiantuntija  Annakaisa Tikkisen mukaan virhevalintoja on mahdollista estää ennalta.

Siihen tarvitaan lukioikäisenä annettavaa rehellistä ja kattavaa tietoa koulutuksesta ja sen tarjoamista työmahdollisuuksista. Opinto-ohjaus on tärkeässä roolissa tulevaa uraa pohtiessa.

Hakukohteen nimi kiiltävässä korkeakouluesitteessä kun ei kerro koko kuvaa siitä, mitä alan opiskelu todellisuudessa on.

”Korkeakoulut markkinoivat itseään todella aktiivisesti lukiolaisille, mutta brändin esittely ja markkinointi sosiaalisessa mediassa eivät riitä. Koulutuksen sisältöjen näkyväksi tekeminen olisi tärkeää koko lukio-opintojen ajan, jotta hakuvaiheessa ei tulisi pettymyksiä tai yllätyksiä.”

Tikkisen mukaan laaja-alaisilla kandidaatinohjelmilla on mahdollista karsia turhia alanvaihdoksia. Uudet opiskelijat valitaan suorittamaan ensin yhteinen kandidaatin-ohjelma, jonka jälkeen he valitsevat maisteriopintosuuntauksensa. Varsinainen pääaine valikoituu siis vasta maisterivaiheessa. Malli on Oulussa käytössä jo Oulun yliopiston kauppakorkeakoulussa.

Ensikertalaiskiintiöt tulevat

Moni alanvaihtaja on kavahtanut uutisia korkeakoulujen ensikertalaiskiintiöistä. Tämän kevään yhteishaussa voimaan astuva ensikertalaiskiintiö antaa kevään ylioppilaille merkittävän etulyöntiaseman, koska iso osa aloituspaikoista varataan ensimmäistä korkeakoulupaikkaa hakeville.

Ensikertalaisiksi ei lasketa aiemman ammattikorkeakoulu- tai yliopistotutkinnon suorittaneita. Kiintiön ulkopuolella ovat myös hakijat, jotka ovat vastaanottaneet ammattikorkeakoulu- tai yliopistotutkintoon johtavan opiskelupaikan syksyllä 2014 tai sen jälkeen alkaneesta koulutuksesta.

Ensikertalaiskiintiöt ovat osa laajempaa opiskelijavalintauudistusta, jonka tavoitteena on helpottaa ensikertalaisten pääsyä korkeakouluopintoihin ja tarjota entistä useammalle nuorelle opiskelupaikka. Toiveena on nopeuttaa opiskelijoiden valmistumista ja vähentää välivuosia ja siten pidentää ihmisten työuria alkupäästä.

Kiintiöt heijastavat hakijamääriä

Ensikertalaiskiintiöt tulevat käyttöön myös Oulun yliopistoon haettaessa. Kiintiöiden koot vaihtelevat tiedekuntien ja koulutusohjelmien perusteella.

Opintopolku-portaalin tietojen mukaan kevään yhteishaussa Oulun lääketieteen lisensiaatin koulutukseen on varattu 145 aloituspaikkaa, joista vähintään 94 on määrätty ensikertalaisille.
Kauppatieteiden kandi- ja maisterikoulutukseen opiskelupaikkoja on jaossa 180, joista vähintään 126 jyvitetään ensikertalaisille.

Aate- ja oppihistorian kandi- ja maisterikoulutukseen opiskelupaikkoja on avoinna 14, joista peräti 11 menee ensikertalaisille.

Prosentuaalisesti ensikertalaiset haukkaavat aloituspaikoista ison osan. Kiintiöiden koot kuitenkin perustuvat aiempien vuosien hakijapopulaatioihin ja siihen, kuinka paljon hakijoissa on ollut ensikertalaisia.

Kiintiöiden iso paikkamäärä kertoo siis siitä, että kaikista hakijoista valtaosa on ensikertalaisia.

Esimerkiksi vuonna 2013 Oulun yliopiston 11 166 hakijasta valtaosalla oli taustalla vain ylioppilastutkinto (9636 hakijaa) tai ammatillinen tutkinto (1419 hakijaa). Aiempi ammattikorkeakoulututkinto oli 972 hakijalla, alempi korkeakoulututkinto 342 hakijalla ja ylempi korkeakoulututkinto 141 hakijalla.

Tulevat ensikertalaiskiintiöt ovat säikäyttäneet alanvaihtajien lisäksi monet lukiolaiset. Niin sanotun b-opiskeluvaihtoehdon vastaanotto ei enää kannata, mikäli mielessä kajastelee vielä mieluisampi opiskelupaikka.

Annakaisa Tikkinen rauhoittelee kiintiöiden nostattamia huolia.

”Nykytilanne on se, että noin 81 prosenttia tuoreista ylioppilaista hakee korkeakouluihin, ja vain kolmasosa heistä aloittaa opintonsa. Opiskeluhalukkuutta olisi, mutta monelle seinä tulee vastaan lakin saamisen jälkeen. Jotain on tehtävä tarpeettomien välivuosien karsimiseksi.”

Tikkinen muistuttaa yliopistolain määräävän, ettei tutkinnon suorittaneiden asema saa hakutilanteessa olla kohtuuttomasti muita huonompi.

Opetusministeriö on suositellut korkeakouluja kehittämään siirto-opiskeluiden järjestämistä. Korkeakoulut järjestävät lisäksi erillisvalintoja kaksivuotisiin maisterivaiheen koulutuksiin, joissa ei käytetä ensikertalaiskiintiötä.

Mistä rahat opintoihin?

Kiintiöiden kauhistelun sijaan alanvaihtajan on hyvä pohdiskella sitä, miten ratkaisunsa rahoittaa.

Alanvaihtajan saaman opintotuen määrä riippuu aloitusvuodesta ja siitä, kuinka ahkerasti tukikuukausia on käyttänyt edellisen tutkinnon suorittamiseen.

Ennen 1.8.2014 aloittaneilla opiskelijoilla tukikuukausia on yhteensä 70. Sen sijaan opinnot 1.8.2014 jälkeen aloittaneille opintotukea maksetaan enintään 64 kuukauden ajan. Tukikuukausien määrä ei tästä kasva, vaikka opintoala vaihtuisi tai opinnot keskeytyisivät.

Alan vaihtamisen jälkeen opiskelijalla on käytettävissä uuden tutkinnon laajuuden mukainen enimmäistukiaika, josta vähennetään jo aiemmissa opinnoissa käytetyt tukikuukaudet.
Opintotuen tulevaisuus on kuitenkin tällä haavaa vielä pahasti auki.

Professori Roope Uusitalo esittää opintotukiraportissaan, että kaikkiin korkeakouluopintoihin olisi käytettävissä enää 54 tukikuukautta. Yhden tutkinnon tukikuukaudet vähentyisivät samalla 50:stä 45:een. Kun tukikuukaudet on käytetty, opiskelijalle myönnettäisiin 1100 euroa lainaa seuraaville 18 opiskelukuukaudelle opintojen loppuunsaattamiseksi. Tukikuukausien rajaus koskisi 1.8.2017 tai sen jälkeen korkeakouluopintoja aloittavia.

Opintotukea käsitellään tänä keväänä hallituksen kehysriihessä.

Lähteenä on käytetty opetushallinnon tilastopalvelu Vipusen tilastotietoja ja Opiskelun ja koulutuksen tutkimuslaitoksen julkaisua Opiskelijabarometri 2012: Katsaus korkeakouluopiskelijoiden opintoihin, arkeen ja hyvinvointiin.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Innostus tuo päivään lisää tunteja

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen koulutuspoliittinen vastaava Jussi-Pekka Tolonen haluaa selkeyttää opintoja ja tuoda kampukset lähemmäs toisiaan.

TEKSTI Heidi Hahtola

KUVAT Anna Mansisto

Jussi-Pekka Tolosen, 27, vuorokaudessa tuntuu olevan tavallista enemmän tunteja, niin monessa hän on mukana. Lääketiedettä opiskeleva Tolonen teki viime vuonna opintojensa ohella väitöskirjaa, ohjasi kaverinsa kanssa TerwaSpeksiä ja toimi opiskelijaedustajana tiedekuntansa toimielimissä.

”Olen tosi innostuva tyyppi. Jos jokin asia kiinnostaa minua, minulla riittää energiaa siihen”, Tolonen kertoo hymyillen.

Nyt hän pitää välivuotta opiskelusta keskittyäkseen väitöskirjaansa, mutta kalenterin täyttää tutkimuksen ohella pesti Oulun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen toisena koulutuspoliittisena vastaavana.

Jo toimikauden alussa työtä on riittänyt. Ylioppilaskunta päivittää parhaillaan omaa linjapaperiaan, jossa määritellään ylioppilaskunnan keskeisimmät poliittiset kannat. Etenkin koulutuspoliittisia kysymyksiä on mietitty paljon.

Myös Oulun yliopiston koulutuksen johtosäännön työn alla oleva päivitys on opiskelijoiden kannalta keskeinen asia. Koko Suomen korkeakoulukenttää puolestaan koskettavat koulutukseen ja tutkimukseen kohdistetut leikkaukset.

”Suomen hallituksen toimet ovat lyhytnäköisiä, ja se on yksi syy, miksi haluan toimia koulutuspolitiikan parissa. Nyt eletään vaikeita aikoja ja on huolehdittava, että yliopiston kannalta tärkeitä asioita ei menetetä. Erityisesti opiskelijoiden edunvalvonta on minulle tärkeää.”

Oppia Iso-Britanniasta

Vertailukohtaa suomalaiseen koulutuspolitiikkaan Tolonen on saanut Iso-Britanniassa vietetyistä kolmesta vuodesta. Hän opiskeli ennen lääketieteen opintojaan fysioterapeutiksi Lontoon King’s Collegessa.

Maailman parhaiden yliopistojen joukkoon sijoittuva King’s College teki Toloseen vaikutuksen opintojen selkeydellä. Kurssit olivat teemojen ympärille rakennettuja moduuleita ja henkilökunta kiinnitti huomiota opetuksen laatuun. Samaa selkeyttä hän toivoo myös suomalaisiin yliopistoihin. Tolonen näkee Oulun yliopiston helmikuussa esitellyn uuden strategian olevan hyvä avaus tähän suuntaan.

”Koulutuspolitiikan kuumia kysymyksiä ovat rakenteellinen kehittäminen sekä yliopistojen profiloituminen ja yhteistyö. On hyvä, että yliopistot joutuvat jollain lailla kiteyttämään toiminta-ajatuksensa. Oulun yliopistossa suunta on aiemmin ollut ehkä hieman hukassa”, hän toteaa.

Lisäksi Tolonen kaipaa opintoihin joustavuutta opintosuoritusten aikataulutuksen ja arviointimenetelmien suhteen. Iso-Britanniassa osaamista arvioitiin perinteisen tentin sijaan monin eri tavoin, kuten ryhmätenttien ja harjoitustöiden avulla. Myös Oulun yliopiston ylioppilaskunta haluaa edistää siirtymää kohti tentitöntä yliopistoa.

”Tentti ei ole minusta paras tapa oppia tai arvioida osaamista. Arviointimenetelmien monipuolistuminen tekee koulutuksesta dynaamisempaa ja nostaa laatua”, Tolonen uskoo.

Väitöskirja työn alla

Tolosen omia opintoja voisi kuvata niin ikään dynaamisiksi, onhan hänellä jo toinen vuosi väitöskirjantekoa käynnissä. Lääketieteellisessä tiedekunnassa väitöskirjan valmistelu jo perusopintojen aikana on melko yleistä. Väitteleminen tapahtuu kuitenkin vasta valmistumisen jälkeen.

Tolosen biokemian väitöskirjassa tarkastellaan solujen tukijärjestelmään kuuluvaa kollageenia sekä hypoksiaa, eli sitä, miten solu reagoi happipitoisuuden laskuun.

”Hypoksia liittyy moneen asiaan aina diabeteksesta painon hallintaan. Alan tutkimuksella on paljon potentiaalia, mutta myös tutkijoita ja kilpailijoita on paljon”, Tolonen selventää.

Väittelemisen jälkeen Tolonen aikoo suunnata vielä ulkomaille. Häntä kiinnostaa tutkimuksen teko Iso-Britanniassa tai Yhdysvalloissa. Tulevaisuudessakaan mies ei aio keskittyä vain yhteen asiaan.

”Haluaisin työskennellä yliopistosairaalassa, jotta voisin opettaa, tehdä tutkimusta ja toimia myös potilaiden parissa”, Tolonen visioi.

OYY uusi ympäristö

Vaikka Tolonen on kokenut opiskelijavaikuttaja, oli ylioppilaskunta hänelle uusi maailma. Yksi syy tähän on Kontinkankaan ja Linnanmaan kampuksien erillisyys. Kampuksien välisen yhteistyön tiivistäminen on hänelle tärkeä asia.

”Järjestimme taannoin koulutuspoliittisen jaoston kokouksen Kontinkankaalla ja se keräsi hyvin väkeä molemmilta kampuksilta. Kyse on ennen kaikkea asenteellisesta asiasta ja siitä, että koemme olevamme yksi yliopisto”, Tolonen toteaa.

Lontoossa opiskellessaan hän toimi usein linkkinä opiskelijoiden ja henkilökunnan välissä. Tiedon kulku on Tolosen mielestä keskeistä opetuksen laadun takaamiseksi.

”Jos opiskelijoita vaivaa jokin, on tärkeää, että tieto kulkee henkilökunnan suuntaan.”

Opiskelijat voivat myös itse tarttua toimeen. Esimerkiksi lääketieteellisessä tiedekunnassa eri toimielimien opiskelijajäsenet ovat kokoontuneet miettimään koulutuspoliittisia asioita.

”Yliopisto on meidän yhteinen ja nuorilla ihmisillä on varmasti paljon hyviä ajatuksia. Haluaisin nähdä lisää sitä, että ihmiset olisivat aidosti innoissaan siitä, mitä täällä tehdään ja haluaisivat kehittää sitä”, Tolonen kannustaa.

Kuka?

» 27-vuotias.
» Kotoisin Oulusta, asuu Etu-Lyötyssä.
» Opiskelee Oulun yliopistossa lääketiedettä viidettä vuotta. Aiemmin opiskellut King’s Collegessa Lontoossa fysioterapeutiksi.
» Työskennellyt viime aikoina lääkärinä Nivalan ja Pudasjärven terveyskeskusten vuodeosastoilla ja tehnyt apupäivystyksiä neurologian päivystyspoliklinikalla.
» Oulun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen koulutuspoliittinen vastaava ja kopo-jaoston puheenjohtaja.
» Vapaa-ajalla mukana tekemässä TerwaSpeksiä, soittaa bändissä ja aikoo juosta 1500 kilometriä tämän vuoden aikana.
» Lapsena unelma-ammatti oli lääkäri.
» Haaveilee, että olisi tulevaisuudessakin onnellinen.
» Toivoo inhimillisempiä arvoja Suomen hallitukselle.

Heidi Hahtola

Tiedeviestinnän opiskelija ja freelancer, joka kurkottaa usein oman käsityskykynsä ulkopuolelle.

Lue lisää:

Arkeologi löysi itsestään viestijän

Instagram ja Facebook eivät perinteisesti kuulu arkeologin työkalupakkiin, mutta sosiaalisen median asiantuntija Riikka Harjula yhdistää työssään sujuvasti museoalan ja viestinnän viimeisimmät trendit.

Oulun museo- ja tiedekeskus luupin sosiaalisessa mediassa seikkailee punatukkainen piirroshahmo Lulu, joka kertoo ajankohtaisista näyttelyistä ja tapahtumista. Lulun takaa löytyy niin ikään punatukkainen sosiaalisen median asiantuntija Riikka Harjula.

Harjula vastaa Tiedekeskus Tietomaan, Oulun taidemuseon, Kierikkikeskuksen, Pohjois-Pohjanmaan museon ja Turkansaaren ulkomuseon yhteisten sosiaalisen median kanavien sisällön tuotannosta ja suunnittelusta. Työpäivät ovat varsin vaihtelevia, sillä hän saattaa vierailla kahdessa tai kolmessakin kohteessa päivän aikana. Sosiaalinen media on vietävä sinne missä tapahtuu.

”Museoilla on edelleen korkeakulttuurin leima, mutta somen avulla voi madaltaa ihmisten kynnystä tutustua eri kohteisiin. Museot taipuvat someen oikein mainiosti, enkä keksi mikä ala ei taipuisi”, Harjula pohtii.

Viestinnän tehtävät eivät olleet Harjulan suunnitelmissa vielä lukioikäisenä, sillä hänestä piti tulla tutkija. Historiasta kiinnostunut ylioppilas valitsi pääaineekseen yleisen arkeologian Oulun yliopistossa, koska ”siinä pääsi ulos tekemään”. Harjoittelujaksot arkeologisilla kaivauksilla veivät kirjaimellisesti esihistorian äärelle.

Valmistumisen jälkeen hän päätyi kuitenkin jatko-opintojen sijaan Tiedeviestinnän maisteriohjelma Tiemaan.

”Alle parikymppisenä urasuunnittelu oli vaikeaa, ja vasta arkeologian opintojen aikana opin tuntemaan itseni paremmin. Tiema puolestaan oli hyvin käytännönläheinen ja sen ansiosta olen ennen kaikkea viestijä. Koulutus muutti identiteettini”, Harjula kertoo.

Työpaikkana some

Yliopisto-opintojen jälkeen Harjula on työskennellyt viestinnän suunnitteluprojekteissa Oulun ammattikorkeakoulussa ja Oulun kaupungilla. Tälläkin hetkellä hän vastaa Luupin verkkosivu-uudistuksesta sosiaalisen median suunnittelun ohella.

Nykyistä työtään Harjula kuvaa lottovoitoksi, sillä hän voi hyödyntää sekä viestinnän osaamistaan että museoympäristön tuntemustaan. Sosiaalinen media vaatii kuitenkin jatkuvaa kouluttautumista ja Harjula pitää ammattitaitoaan yllä esimerkiksi lukemalla blogeja. Työssään hän myös valokuvaa ja tekee videoita.

Työn monipuolisuudesta huolimatta hän pitää itseään ennen kaikkea sisällöntuottajana ja tarinoiden kertojana.

”On paljon koulutuksia, joissa kerrotaan, miten käyttää jotain sosiaalisen median sovellusta. Minusta tärkeämpää on ymmärtää somen merkitys brändin rakentamisessa. On eri asia käyttää sosiaalisen median kanavia yksityishenkilönä kuin yrityksenä”, Harjula avaa somen roolia viestinnässä.

Omaakin some-profiilia kannattaa miettiä, etenkin jos aikoo viestintäalalle töihin.

”Myönteinen jälki somessa antaa myös työnantajalle aktiivisen kuvan ja mahdollistaa oman osaamisen esiintuomisen esimerkiksi lisäämällä ansioluetteloon linkin omaan profiiliin”, Harjula vinkkaa.

Yliopisto kaipaa luovuutta

Työelämässä Harjula on löytänyt oman tapansa katsoa viestintää. Hän rakastaa isojen kokonaisuuksien ja strategioiden hahmottelua, mutta välillä somessa saa hullutellakin. Uusia ideoita kehitellään koko työyhteisön voimin. Rohkeus ja mahdollisuus osallistua vetoavat myös yleisöön.

Harjulan mielestä yliopistossakin pitäisi kannustaa luovuuteen enemmän.

”Resurssit ovat joka paikassa tiukalla, mutta aina voi jättää jotain muuta tekemättä. Luovuudesta ei saa tinkiä.”

Omalla urapolullaan Harjula näkee olleen hyötyä etenkin siitä, että hän on uskaltanut tarttua tilaisuuksiin. Esimerkiksi hänen ensimmäinen julkaistu lehtijuttunsa oli kahden aukeaman artikkeli sotakoirien historiasta.

”Olisi sitä ehkä vähän lyhyemmälläkin jutulla voinut aloittaa”, hän nauraa.

Kaiken kaikkiaan Harjula on tyytyväinen opintojensa tarjoamaan osaamiseen. Humanistisessa koulutuksessa hän arvostaa etenkin yleissivistystä, jonka ansiosta hän muun muassa osaa puhua pohjoissaamea ja tuntee intiaanien skalpeeraustavat.

Lisääkin Harjula voisi vielä opiskella. Hänen haaveenaan ovat valokuvauksen tai graafisen alan opinnot. Ja on ovi tutkijanurallekin auki, siitä pitää huolen tällä hetkellä tauolla oleva väitöskirjaprojekti eläinkulttuurista yhteiskunnallisen murroksen kuvastajana.

”Suomessa vakityö on ihanne, mutta minusta ei saa liikaa urautua tiettyyn asiaan. Työ on jatkuvasti muuttuvaa, ja niin on myös oma identiteetti”, hän summaa.

Kuka?

» Valmistunut vuonna 2006 filosofian maisteriksi pääaineenaan yleinen arkeologia. Opiskeli sivuaineinaan museologiaa, taidehistoriaa, klassista arkeologiaa sekä saamea ja pohjoisia kulttuureja. Vuonna 2009 valmistui Tiedeviestinnän maisteriohjelmasta.
» Yliopisto-opinnoissa parasta olivat luennot, joilla sai paitsi tietoa, myös inspiroitui ja oppi itsestään.
» Haastavinta opiskelussa olivat pitkät englanniksi kirjoitetut teokset.
» Ensimmäinen oman alan työ työ oli freelance-toimittaja ja -valokuvaaja. Freelancerina työskentely lähti helposti käyntiin, mutta ei tuntunut omalta jutulta.
» Yleisen arkeologian pro gradu -tutkielma käsitteli saamelaisia noitahautoja. Tieman pro gradu -tutkielmassa tarkasteltiin Kierikkikeskuksen lehdistökuvaa. Ollut Kierikkikeskuksessa myös harjoittelussa opiskeluaikoinaan.
» Töissä Oulun museo- ja tiedekeskus Luupissa sosiaalisen median asiantuntijana.
» Unelmoi, että saisi remontin valmiiksi ja voisi olla omavarainen oman kasvimaan avulla.

Heidi Hahtola

Tiedeviestinnän opiskelija ja freelancer, joka kurkottaa usein oman käsityskykynsä ulkopuolelle.

Lue lisää:

Älä ulkoista empatiaa hipeille

Empatiaa voi harjoitella ja kehittää.

Minulla on terveet ja toimivat jalat. Sen vuoksi huomioni kiinnittyy harvoin – jos koskaan – portaisiin, kynnyksiin tai toimimattomiin hisseihin. Ne ovat asioita, joita minun ei tarvitse huomioida arjessani. Tai oikeastaan: ne ovat asioita, joita minun ei tarvitse huomioida arjessani liikkuessani yksin.

Portaiden, kynnysten ja toimimattomien hissien merkitys saavuttaa tietoisuuteni liikkuessani yhdessä liikuntarajoitteisten ystävieni kanssa. Tuolloin havahdun tosiasiaan, että olen etuoikeutettu suhteessa liikuntarajoitteisiin ystäviini mitä rakennetun ympäristön esteellisyyteen tulee.

En liene ainoa, joka ei usein tule ajatelleeksi omia etuoikeuksiaan. Monille meistä ne ovat itsestäänselvyyksiä, joita emme osaa kyseenalaistaa ennen kuin menetämme ne tai olemme tekemisissä ihmisten kanssa, joilla niitä ei ole koskaan ollutkaan. Kenenkään ei tarvitse hävetä, jos on syntymän kautta saanut sellaisia ominaisuuksia tai lähtöasetelmia – joita voi perustellusti etuoikeuksiksi kutsua – jotka helpottavat tai sujuvoittavat elämää. Sellaisia ovat esimerkiksi ihonväri, terveys, sukupuoli tai oman lapsuusajan perheen sosioekonominen asema.

Sen sijaan niiden merkitystä kannattaa tietoisesti pohtia, eikä niitä ole syytä pitää omina ansioinaan – eikä ainakaan kannata, jos välittää siitä, pitävätkö muut sinua ylimielisenä, ajattelemattomana ja piittaamattomana. Henkilökohtaisesti en tiedä mitään niin ärsyttävää ja luotaantyöntävää kuin valkoihoisen kantasuomalaisen kertomassa, että Suomessa ei ole rasismia, koska hän ei ole sellaiseen koskaan törmännyt.

Ilahduttava tieto on, että kyky asettautua toisen ihmisen asemaan on taito, jota voi harjoitella ja kehittää. Esimerkiksi kirjat, elokuvat ja näytelmät tarjoavat loputtomasti mahdollisuuksia parantaa omaa empatiakykyään. Niissä kerrottujen tarinoiden avulla voimme kokea ja tuntea asioita, joita emme muuten kohtaisi. Ne avaavat ovia toisten ihmisten todellisuuteen: lukemieni kirjojen ja näkemieni elokuvien ja näytelmien avulla olen saanut vihjeen siitä, millaista transsukupuolisen, raskaana olevan vanhoillislestadiolaisen äidin tai kehitysvammaisen elämä voi olla.

Kyky asettautua muiden asemaan on myös merkittävä työelämätaito, minkä vuoksi sen tiedostettu kehittäminen kannattaa. Esimerkit puhuvat puolestaan: empaattinen insinööri pystyy suunnittelemaan tuotteen, joka vastaa parhaiten asiakkaan tarpeisiin; empaattinen johtaja kykenee ottamaan alaistensa tarpeet ja huolet huomioon ja empaattinen kirjoittaja osaa kirjoittaa asenteita ja mielipiteitä muuttavan tekstin, koska hän on huomioinut lukijansa. Empatian avulla voimme myös välttää ristiriitoja ja ratkaista olemassa olevia erimielisyyksiä.

Kyseessä on siis taito, jonka harjoittamista ei kannata ulkoistaa vain hipeille.

Janne Hakkarainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen viestintäasiantuntija, jonka mielestä kaikkien tasa-arvoinen kohtelu on kaikkien etu. Twitter: @jannehak

Lue lisää:

Ouluun tarvitaan pelimuseo

Videopelejä on kohdeltu historian saatossa vähän kaltoin.

Peleistä on puhuttu ikävästi, leimattu sosiaalisesti rajoittuneiden eskapismiksi, lasten leikiksi tai joukkomurhaajia synnyttäviksi helvetinkoneiksi. Pelaaminen oli nörttien ja lapsellisten aikuisten epämääräistä puuhastelua vielä 2000-luvulle saakka, kunnes tietotekniikan läpimurto toi Wiit olohuoneisiin ja Angry Birdsit kännyköihin.

Oulu on  – jostain syystä – siitä mukava poikkeus, että täällä pelaamiseen on osattu suhtautua neutraalimpiakin väyliä käyttäen, kuten LudoCraftin ja Fingersoftin menestys hienosti osoittaa. Siksi tuntuisi luontevalta, että juuri Oulussa tunnustettaisiin pelaaminen merkittävänä kulttuurimuotona ja perustettaisiin kaupunkiin pelimuseo.

Oulussa on jo Tietomaan osalta näyttöä, että modernin teknologian viihteellinen yhdistäminen tiedenäyttelyyn on hanskassa. Pelimuseon ei tarvitsisi olla rakenteeltaan juurikaan erilainen: pelikabinettien ja konsolien esillepano ja jakaminen eri näyttelyalueisiin riittää.

Näyttely itsessään on helppoa rakentaa eri aikakausien kautta: mekaanisia hirvityksiä ja flippereitä seuraavat luontevasti pelihallien arcade-kabinetit ja kasibittisen Nintendon kaltaisten klassikoiden kautta päästään kotikonsoleiden ja PC-pelaamisen aikakauteen. Myös erikoisnäyttelyitä olisi mahdollista järjestää tasaisin väliajoin: valopyssyräiskinnät, japanilaiset mätkintäpelit, liikeohjauspelit… videopeleissä valinnanvara ei lopu aivan heti.

Pelimuseon kulttuurillista merkitystä on vaikea kiistää: varsin monella nykyaikuisella on kokemusta jonkinlaisesta pelaamisesta, olkoon kyse sitten äijäiltojen FIFA-matseista tai klassisen matopelin tääpläämisestä Nokian kännykällä. Ja jos jollain kulttuurimuodolla on niin voimakas vaikutus ihmisten arkeen kuin pelaamisella on, mielestäni sivistysvaltion kuuluu tarjota ihmisille mahdollisuus tutustua museossa tuohon kulttuurimuotoon ja sen historiaan.

Museo tarjoaisi oululaisille myös kokonaan uudenlaisen sosiaalisen tilan, jossa eri-ikäiset ihmiset voisivat pelata yhdessä. Videopeleilleä on jännittävä taipumus ylittää ihmisten kanssakäymistä normaalisti vaikeuttavat esteet. Kerran ollessani reppureissaamassa Laosissa vietin erittäin lämpimän ja hauskan hetken paikallisen perheen kanssa. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta kaikki osasivat pelata Super Mariota.

Tähän päälle kun lätkäistään vielä turisminäkökulma ja kaupungin teknologiaimagon vaaliminen, eipä tässä tarvitse enempiä kelailla, hihat ylös ja hommiin vain. Olen mielelläni käytettävissä projektissa puuhamiehenä. Ja statuksestani huolimatta tämä ei ole vitsi.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää: