Rasittavat milleniaalit ovat pilanneet maailman

Taide ei anna vastauksia, vaan herättää kysymyksiä.

Jokainen, joka on kuunnellut kirjailija Bret Easton Ellisin podcasteja tietää, että hän inhoaa milleniaaleja melkein yhtä paljon kuin lähes kaikkia vuonna 2015 ilmestyneitä elokuvia.

Ellisin mielestä pari-kolmekymppiset ovat yliherkkiä, kaikkitietäviä loukkaantujia. He kuuluvat nössösukupolveen, jonka narsismia ovat ruokkineet individualistinen kulutuskulttuuri ja ylisuojelevat vanhemmat.

Suomessa sukupolvien välinen kuilu on noussut esiin suunniteltujen opintotukileikkausten yhteydessä. Nuorten ahdinkoon vastattiin ajan hengessä epäempaattiseen tyyliin. On vaikea olla vastaamatta tähän takaisin samalla mitalla murjaisemalla jotain valtaa pitävästä sukupolvesta, joka pitää kynsin ja hampain kiinni omista eduistaan. Yritän kuitenkin ohjata tätä rakentavampaan suuntaan. Silti on pakko myöntää: kalikka kalahti. Syytös täytyy purkaa osiin ja analysoida, koska Ruger Haueria lainatakseni: ”Ei kukaan haluu olla urpo”.

Ensinnäkin narsismi ei ole vain meidän sukupolvemme erityispiirre. Olemme kaikki itsekeskeisiä ja huolissamme siitä, pidetäänkö meistä. Kirjailijana Ellisin luulisi tietävän, että nämä ovat peri-inhimillisiä piirteitä, joita täydellisyyttä vaativa aikamme korostaa. Toinen asia, mitä aikamme korostaa, on juuri tällainen vastakkainasettelu meihin ja muihin.

Pitkään pahentunut taloustilanne on lietsonut pelkoa, joka saa etsimään kuumeisesti vastauksia vallitsevaan tilanteeseen. Media ja populismi vastaavat haluumme löytää monimutkaisiin kysymyksiin yksinkertaisia vastauksia. Mitä enemmän yritämme kaivaa totuutta selville, sitä enemmän kaivaudumme poteroihimme, sillä valikoimme tietoa, joka tukee jo aiempia käsityksiämme. Yhtäkkiä oikeassa oleminen on tärkeämpää kuin kuuntelu. Lopulta on vaikea edes myöntää itsellemme sitä mahdollisuutta, että saatamme olla väärässä.

Suomi on pitkään ollut yhtenäisten tarinoiden maa, ja globalisaation myötä nämä tarinat ovat alkaneet hajota. Meillä ei olekaan yhtä vaan monia jopa keskenään ristiriitaisia versioita totuudesta. Sellainen ahdistaa. Se on suorastaan sietämätöntä. Yksi sukupolvemme keino ratkaista monien totuuksien ristiriita, on asettua kaiken ulkopuolelle. Jos ei ota mitään vakavasti, ei voi myöskään tulla satutetuksi. Tällainen suojakeino on ironia. Minua naurattaa ja itkettää yhtä aikaa se, miten Ruger Hauer pukee sukupolvistereotypiamme sanoiksi: ”Oi kuinka turhia toiveita meil on / haluun vaan olla vapaa ja saada siitä rahaa – – mikä vitun mikä vitun yhteisvastuu / se on ihan buu”.

Eräänä päivänä potiessani tätä postmodernia maailmantuskaa puuskahdin, että ”En selviäisi ilman taidetta!” En oikein itsekään tiennyt tuolloin, mitä tarkoitin tällä mahtipontisella julistuksella, mutta nyt se alkaa valjeta. Kokemus, jonka saan esimerkiksi Ruger Hauerin kuuntelusta, ei vaadi mitään puolustusta. On elinehto, että on jotain väittelyn ja sanojen ulkopuolella. Taide on rauhallinen harmaa alue, joka tiivistää jonkin tunnistettavan sekasortoisen kokemuksen elämästä. Se lohduttaa: kaikki muutkin ovat aivan yhtä pihalla. Vaikka taide olisi vaikeaa ja herättäisi jopa raivoa, se ei koskaan anna yksiselitteistä vastausta (jos se antaa, se ei ole taidetta). Se esittää korkeintaan kysymyksen. Ja rauhoitun, koska oikeaa vastausta ei ole olemassa.

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Vastuullisen yritystoiminnan jäljillä

Globaalin talouden pimeältä puolelta vastuullisempien valintojen maailmaan.

Luento: Globally Responsible Business
Luennoitsija:
Tohtorikoulutettava Jan Hermes.
Kenelle:
Kauppatieteiden maisteriohjelmien opiskelijoille.
Sisältö:
Globaaliin talouteen liittyvät kysymykset kestävän kehityksen ja yritysten yhteiskuntavastuun näkökulmasta. Opiskelijat oppivat tunnistamaan ja luomaan uusia globaaleja lähestymistapoja siihen, kuinka saavuttaa sosiaalisia ja ympäristöllisiä tavoitteita taloudellisten lisäksi.

8.15  Akateemisen vartin huvettua PR105-salissa on lähes autiota: kurssille ilmoittautuneista 291 opiskelijasta vain viisi on saapunut paikalle. Kurssin opettaja Jan Hermes mainitsee, että luento näytetään suorana videoyhteyden kautta, joten perjantaiaamun varhainen ajankohta on todennäköisesti saanut useimmat seuraamaan sitä kotisohviltaan.

8.20 Sukellus yritysten yhteiskuntavastuun maailmaan alkaa suklaan valmistuksesta. Hermes havainnollistaa suklaan tuotantoa Michael Porterin yhdeksänosaisella arvoketjulla raaka-aineen hankinnasta valmiin tuotteen jakeluun ja markkinointiin. Jokainen vaihe nostaa tuotannon arvoa, joten globaalissa markkinataloudessa suklaan tuotantoketjun alkupäässä olevat afrikkalaiset raaka-aineen tuottajat jäävät vaille lopputuotteen voittoja.

Jakaudumme alustuksen jälkeen ryhmiin tehtävänämme tarkastella suklaan ja farkkujen tuotantoa pelkän kustannustehokkuuden kannalta. Kuvitteellista johtokuntaa edustava Hermes kehottaa meitä tavoittelemaan mahdollisimman suuria voittoja arvoketjun jokaisen vaiheen kohdalla keinoja kaihtamatta.

Kurssin hengen mukaisesti molemmat ryhmät alkavat pian pohtia kustannusvähennysten ja halpatyövoiman käytön vastuullisuutta.

”Pysytään vielä hetki pimeällä puolella!” Hermes pysäyttää pohdinnan riistoon perustuvasta globaalista taloudesta. Kustannuksia ei ole helppoa laskea heikentämättä työntekijöiden oloja tai oikeuksia. Massatuotannon siirtämisellä halpatyöalueille tai lapsityövoiman käytöllä voidaan parantaa tuloksia, mutta eettisesti se on kestämätöntä.

8.55 Hermes johdattelee luentoa tehokkuuden tavoittelun pimeältä puolelta vastuullisten valintojen jäljille aloittamalla yritysvastuun määrittelystä.

”Vastuullisessa yritystoiminnassa on kyse yhtiöiden sitoutumisesta kestävään kehitykseen ja työntekijöiden, perheiden, paikallisen yhteisön ja yhteiskunnan elämänlaadun parantamiseen.”
Siinä korostuu pitkäjänteinen ja ympäröivän yhteisön elinolojen huomioiva työ, jossa voitot eivät välttämättä näy heti.

Kuvat Kiinan ”farkkupääkaupungin” saastuneista joista kertovat halpatuotannon karuista puolista. Viimeistään tässä vaiheessa luentoa on käynyt selväksi, kuinka haasteellista vastuullinen yritystoiminta on globalisoituneessa maailmassa. Ideaalissa tilanteessa arvoketjun loppupään voitot pysyisivät raaka-aineen tuottajamaan sisällä, mutta useimmiten ne hajautuvat muualle. Hermes korostaa läpinäkyvyyttä yritysvastuun perustana.

”Yhtiöiden välille tulisi luoda alustoja kommunikointia, tiedonvaihtoa ja yhteisten tavoitteiden saavuttamista varten, jotta toiminnasta voisi tehdä läpinäkyvämpää.”

Hän myöntää, ettei tavoite ole helppo, mutta painottaa, että yrityksillä on sosiaalinen vastuu suojella yhteiskunnallisia intressejä. Kestävämmän maailman rakentamiseen tarvitaan kaikkien panosta; ei vain yritysten, vaan myös kuluttajien, eri sidosryhmien ja koko ympäröivän yhteiskunnan.

9.20 Hermes painottaa, ettei yrityksiä tulisi pakottaa yhteiskuntavastuuseen, vaan sen tulisi perustua vapaaehtoisuuteen ollakseen tehokasta. Sitoutumalla vastuulliseen toimintaan yritykset saavat positiivista huomiota brändilleen ja toisaalta jäädessään kiinni epäeettisestä toiminnasta menettävät maineensa ja osan asiakaskunnastaan.

Seuraavaksi Hermes siirtyy filosofiseen pohdintaan yritysten moraalisen toiminnan motiiveista. ”Ihmiset muodostavat yhtiön”, hän korostaa.

Yritykset itsessään eivät ole eläviä olentoja, vaan perustuvat aina ihmisiin, jotka tekevät moraalisia valintoja. Yhtiön vastuullisen toiminnan ei siten tulisi aina perustua pelkkään hyödyn tavoitteluun, vaan myös yhteiskunnalliseen ja moraaliseen vastuuseen.

9.35 Siirrymme kuluttajavastuun puolelle keskustelemalla tekemistämme kulutusvalinnoista. Parempien valintojen tekeminen vaatii kuluttajalta aikaa ja vaivaa. Opiskelijoina tunnistamme ristiriidan eettisesti kestävämpien, mutta usein kalliimpien valintojen ja tiukkojen kukkaronnyörien välillä.

Hermes painottaa, että kuluttajien tulisi omilla valinnoillaan ja eettisyyttä vaatimalla painostaa yrityksiä siirtymään kestävämpiin tuotantotapoihin ja siten lopulta tuomaan myös tuotteiden hintaa alemmaksi.

Yritykset voivat kannustaa kuluttajia vastuullisempiin valintoihin tarjoamalla tietoa myytävien tuotteiden taustoista ja mahdollistamalla avoimen ja läpinäkyvän keskustelun kuluttajien ja yhtiöiden välillä.

10.15 Hermeksen mukaan kilpailun ideaa tulisi muuttaa asettamalla vastuullisuus sen keskiöön pelkän voitontavoittelun sijaan. Kilpailun merkitystä innovaatioiden edistäjänä hän ei silti kiellä.

”Tarvitsemme kilpailua; ilman sitä teilläkään ei olisi älylaitteita, joita pidätte nyt pöydillänne.”

Vastuullisuutta tulisikin lisätä luomalla yrityksille lisää painetta toimia reilusti ja huolehtia työntekijöiden oikeuksista, jolloin myös kilpailusta syntyvät konfliktit vähenisivät.

10.35 Luento alkaa olla lopuillaan, kun havahdun pohtimasta ostamieni vaatteiden alkuperää.

”Työtä on vielä edessä, mutta pienelläkin muutoksella voidaan saada paljon aikaan. Kaikki alkaa ajattelutapojen muutoksesta.”

Toivon, että tulevat talousvaikuttajat ovat olleet videoyhteyden päässä hereillä.

Roosa Veijola

Myöhemmän vaiheen historian opiskelija, joka lääkitsee kroonista matkakuumettaan viettämällä matkalaukkuelämää Oulun ja Hongkongin välillä. Instagram: @roosiejemina.

Lue lisää:

Ruokaa jaettavaksi

Anusha Airin keittiössä palvotaan auringonjumalaa ja leivotaan suomalaisia jälkiruokia.

TEKSTI Roosa Veijola

KUVAT Anna Mansisto

Huumaavat tuoksut täyttävät keittiön, kun Anusha Airi kattaa nepalilaiseen tapaan usean ruokalajin illallisen opiskelija-asuntonsa pöydälle. Tarjolla on dal bhat tarkaria: höyrytetystä riisistä, linssikeitosta ja vihannescurrysta koostuvaa perinteistä nepalilaista arkiruokaa.

Jaettavaksi tarkoitettu dal bhat muodostaa yhteisöllisen nepalilaisen ruokakulttuurin ytimen. Yhteisten linssipatojen ääreen kokoonnutaan jakamaan ruoan lisäksi päivän kuulumiset.

Kolme vuotta sitten ympäristötekniikan maisteriopintojen perässä Suomeen muuttanut Airi laittaa usein ruokaa muiden Oulussa asuvien nepalilaisten opiskelijoiden kanssa. Maan ruokakulttuurin moninaisuus näkyy eri puolilta tulleiden opiskelijoiden ruokatavoissa.

”Nepalilainen ruoka vaihtelee paljon alueittain, joten opetamme usein toisillemme oman alueemme erityisherkkuja”, Airi kertoo.

Ruoasta riittää puheenaiheita myös keittiön ulkopuolella. ”Jaamme ystävieni kanssa usein kuvia päivän aterioista”, Airi kertoo.

Puhvelimomojen, puhvelinlihasta tehtyjen taikinanyyttien kuvien jakamisella saattaa toisinaan olla jopa vakavat seuraukset.

”Saatamme suuttua, jos joku jakaa kuvia tekemistään momoista Instagramissa, eikä kutsu muita syömään”, hän nauraa.

Ystäviensä lisäksi Airi kysyy usein äidiltään neuvoja ruoanlaitossa. Ruoanlaittotaito on Nepalissa perinteisesti siirtynyt äidiltä tyttärelle, mutta monet kaupungistuneet nuoret miehetkin ovat vähitellen alkaneet löytää paikkaansa keittiössä.

”Nykyään nepalilaiset naiset käyvät töissä, joten miesten täytyy osallistua ruoanlaittoon ja kodinhoitoon.”

Paastoa auringonjumalan kunniaksi

Nepalin arkea värittävät lukuisat uskonnolliset juhlat, joissa ruoka on vahvasti läsnä.

”Erityisesti hindulaisuuden suurimpien juhlien Tiharin ja Dashainin aikana syömme hyvin yhdessä. Ruoka on keskeinen osa nepalilaista kulttuuria.”

Uskonnollisuus näkyy Airin ruoanlaitossa myös arjessa.

”Paastoan torstaisin ja sunnuntaisin auringonjumalan kunniaksi. Syön kevyesti hedelmiä, enkä koske liharuokiin”, Airi kertoo ja huomauttaa, että monijumalaisen hindulaisuuden sisällä paastopäivät ja -käytännöt vaihtelevat suuresti. Paaston avulla auringonjumalalta rukoillaan erityisesti henkistä vahvuutta ja hyvinvointia.

”Nepalilaiset ystäväni vähän ihmettelevät, miksi paastoan juuri auringonjumalalle, kun Suomessa on kuitenkin niin pimeää koko ajan.”

Herkkuja ja lähiruokaa

Nepalilaisten arkiruokien lisäksi Airin keittiössä syntyvät nykyisin monet suomalaiset herkut, mutta hän myöntää, että mietoihin makuihin tottuminen vei aikaa.

”Voin pahoin maistaessani ensimmäistä kertaa poronkäristystä ja perunamuusia, koska liha maistui niin raa’alta ja mauttomalta.”

Intialaisesta ja tiibetiläisestä ruokaperinteestä vaikutteita saanut nepalilainen ruoka on naapurimaiden ruokia miedompaa, mutta makujen ja mausteiden runsaus korostuu silti suomalaisissa ruoissa käytetyn suolan ja pippurin rinnalla.

Suomalaisen kummiperheensä kautta Airi on löytänyt erityisesti suomalaiset jälkiruoat. ”Mustikkapiirakka on suosikkini. Pidän jopa mämmistä.”

Suomalaisessa ruoassa Airia viehättävät erityisesti terveellisyys ja raaka-aineiden puhtaus.

”Nepalilainen ruoka on aika rasvaista ja hiilihydraattipitoista, joten olen muuttanut ruokatottumuksiani suomalaisempaan suuntaan. Syön usein salaattia ja vaalean leivänkin olen vaihtanut ruisleipään”, Airi hymyilee ja ottaa lisää öljyssä ja chilissä marinoitunutta kanaa. Yhdessä syödessä on silti lupa nauttia.

Roosa Veijola

Myöhemmän vaiheen historian opiskelija, joka lääkitsee kroonista matkakuumettaan viettämällä matkalaukkuelämää Oulun ja Hongkongin välillä. Instagram: @roosiejemina.

Lue lisää:

Tommi Kinnunen: Lopotti

Lopotin keskeisin teema on erilaisuudesta johtuva ulkopuolisuus, joka vuosien aikana helpottaa, muttei koskaan täysin katoa.

Lopotti on venäläisperäinen murresana, joka tarkoittaa kylää, kaupunkia tai aluetta, toisinaan myös sivu- tai syrjäkylää. Tommi Kinnusen Lopotti (2016) taas on kotimaisen kirjavuoden suurtapaus, odotettu jatko ylistetylle esikoiselle Neljäntienristeykselle (2014).

Kuusamolaiskylästä nimensä lainannut Lopotti jatkaa Neljäntienristeyksen tarinaa Löytövaaran suvusta. Lopotin lukeminen ei vaadi aiemman romaanin tuntemusta, sillä yhteisestä miljööstä ja tutuista henkilöistä huolimatta se toimii omana kokonaisuutena.

Romaanin päähenkilöitä ovat Löytövaaran Helena ja hänen veljenpoikansa Tuomas. Molemmat ovat kotikaupungissaan Kuusamossa yhteisöstä erottuvia poikkeuksia: Helena sokeutensa, Tuomas homoutensa vuoksi.

Sota-ajan lapsi Helena joutuu jättämään perheensä yhdeksänvuotiaana aloittaessaan opinnot helsinkiläisessä sokeainkoulussa. Sisäoppilaitoksen keskeisin opetus on, ettei sokea saa koskaan erottautua käytöksellään tai vaatimuksillaan massasta. Helena omaksuu opetukset, ja oppii kävelemään viisikymmentäluvun Helsingissä itsenäisesti ja pää pystyssä, ilman sokeuden paljastavaa valkoista keppiä. Hän pärjää, vaikka elämä kurittaisi.

Perheensä kuopus Tuomas kipuilee kolme vuosikymmentä myöhemmin oman erilaisuutensa kanssa. Koillismaalainen pikkukaupunki ei ole otollinen maaperä ei-heteroseksuaaliselle halulle. Toiseuden tunne kuitenkin vain vahvistuu opiskelukaupunki Turun homobaareissa: edes omiensa joukossa hän ei osaa käyttäytyä odotusten mukaisesti.

Hän on vääränlainen. Liian pitkä. Kolho. Kun hän avaa suunsa, ulos tulee pohjoista puhetta, jossa konsonantit tuplaantuvat ja sanoihin tarrautuu ylimääräisiä vokaaleita. Juluman kylymä talavi.

Lopotin keskeisin teema onkin erilaisuudesta johtuva ulkopuolisuus, joka vuosien aikana helpottaa, muttei koskaan täysin katoa.  Se on myös koskettava kertomus elämänmittaisesta kaipauksesta, menetyksestä ja siitä syntyvästä mädättävästä pettymyksestä.

Kolmeen osaan jaettu romaani rakentuu lyhyistä episodimaisista katsauksista päähenkilöiden elämänvaiheisiin. Lyhyet luvut on nimetty lainauksilla laululyriikasta: Tuuli toiveen kauas kantaa, Meidänpä vapautta vaarat on nää, Rakkautta hukkaan heitetään.

Kokonaisuutena Lopotti on suuri lukunautinto. Se on taitavasti rakennettu, kielellisesti upea ja teemoiltaan koskettava romaani. Onkin ihme, ellei romaani komeile tämän vuoden Finlandia-ehdokkaiden joukossa.

(WSOY 2016)

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Maaliskuun levyarviot

Nuoret Marttyyrit: Quién es? Oulu-trion meininki tuo yhä mieleen alkuaikojen Kauko Röyhkän niin musiikin kuin lyyristen yhtymäkohtien puolesta. Se ei haittaa ollenkaan, kun soitto rullaa eikä kivijalan päälle ole liimattu liikaa kerroksia. Peruselementit ovat kohdillaan: piinkova rytmiryhmä ja persoonallinen laulaja-kita-risti, joka osaa kompata tarpeeksi kuivasti ja lead-osastokin lähtee. Jousisoittimet parissa kappaleessa ovat maukas lisähöyste. Tärkeää […]

Oulun ylioppilaslehti 2016

Nuoret Marttyyrit: Quién es?

Oulu-trion meininki tuo yhä mieleen alkuaikojen Kauko Röyhkän niin musiikin kuin lyyristen yhtymäkohtien puolesta. Se ei haittaa ollenkaan, kun soitto rullaa eikä kivijalan päälle ole liimattu liikaa kerroksia. Peruselementit ovat kohdillaan: piinkova rytmiryhmä ja persoonallinen laulaja-kita-risti, joka osaa kompata tarpeeksi kuivasti ja lead-osastokin lähtee. Jousisoittimet parissa kappaleessa ovat maukas lisähöyste. Tärkeää on tietysti sekin, että biisit toimivat.

4/5

 

Oulun ylioppilaslehti 2016

Hovimuusikko Ilkka: Tää on tätä päivää!

On tämän päivän kontekstissa vaikea ymmärtää, miksi Arttu Viskarin Radio Suomipopille tyrkyttämän kaverinsa mukanokkelat vitsiversiot jo sinänsä kulahtaneista suomihiteistä on pitänyt vääntää ihan CD-muotoon. Yksi tähti siitä, ettei tätä kuraa tarvinnut kahlata läpi kuin kerran. Onneksi albumin nimi sisältää sellaisenkin piilomerkityksen, että näitä kertakäyttöralleja tuskin vuosikausia jauhetaan. Toivottavasti kakkoslevyä ei koskaan tule.

1/5

 

Oulun ylioppilaslehti 2016

Riutta: Sinun täytyy elää vielä kerran

Pop-vivahteisen progerockin ehdotonta huippua Suomessa edustaa oulaistelais-oululainen Riutta, jonka toinen pitkäsoitto osoittaa yhtyeen puristuneen timantiksi. Sen vangitseva, yön sfääreis-
sä operoiva flow avautuu nimenomaan kokonaisuutena. Nelikko tietää, mitä haluaa tehdä, ja osaa ottaa siitä sävyt irti. Välillä Riutta syleilee maailmoja vaipuen taas ajoittain näennäisen intiimiin tunnelmaan, vaikka pinnan alla kytee. Ja taas lauetaan rumankauniisiin räjähdyksiin.

5/5

Marko Pyhähuhta

Oulun ylioppilaslehden avustaja jo vuodesta 2001. Monta päätoimittajaa uuvuttanut joka paikan höylä keskittyy lehdessä lähinnä levyarvioitten rustaamiseen, ja vuosien varrella ruodittuja albumeita on kertynyt satoja. Ylkkärin ulkopuolella häntä työllistävät muun muassa kielenkääntäminen ja elokuvien tekstittäminen sekä Kärppien kotipelit Kiekko-Kalevan leivissä. Twitter: @markopyhis

Lue lisää:

Maaliskuun kulttuurimenot

Laulu koti-ikävästä Oulun kaupunginteatterissa 21. toukokuuta saakka Itku tuli ja pitkin näytelmää nauratti. Oululaiselokuvaohjaaja Mika Ronkaisen esikoisohjaus teatterissa on erittäin onnistunut. Vaikka oli jo nähnyt vuonna 2013 ilmestyneen Laulu koti-ikävästä –dokumenttielokuvan, teatteriversio iski tunteisiin. Näytelmä kuten dokumenttikin kertoo Ruotsissa Göteborgissa lapsuutensa viettäneen Kai Latvalehdon ulkopuolisuuden ja juurettomuuden tunteesta. Hän on koko elämänsä kamppaillut identiteettinsä kanssa. […]

Laulu koti-ikävästä
Oulun kaupunginteatterissa
21. toukokuuta saakka

Itku tuli ja pitkin näytelmää nauratti. Oululaiselokuvaohjaaja Mika Ronkaisen esikoisohjaus teatterissa on erittäin onnistunut. Vaikka oli jo nähnyt vuonna 2013 ilmestyneen Laulu koti-ikävästä –dokumenttielokuvan, teatteriversio iski tunteisiin.

Näytelmä kuten dokumenttikin kertoo Ruotsissa Göteborgissa lapsuutensa viettäneen Kai Latvalehdon ulkopuolisuuden ja juurettomuuden tunteesta. Hän on koko elämänsä kamppaillut identiteettinsä kanssa. Latvalehto ei ole kokenut olevansa kunnon suomalainen ruotsinsuomalaisuutensa vuoksi. Dokumentti kertoi Latvalehdon ja hänen isänsä Tauno Latvalehdon vierailusta Göteborgiin.

Elokuvaan verrattuna näytelmässä on uusi taso, sillä lavalla nähdään Janne Raudaskosken esittämä ohjaaja Mika Ronkainen. Teos siis esittää, miten dokumentti syntyi. Kaikki on sanottu ja tapahtunut oikeasti. Tästä johtuen näytelmä on elokuvaa lähes puolet pidempi ja ensimmäinen puoliaika tuntuukin paikoin hieman puuduttavalta. Loppu menee itkiessä, sillä toisella puoliajalla tarina syvenee ja Latvalehdot avautuvat kunnolla.

Ronkaisen näytelmä ottaa vahvasti kantaa rasismiin Suomessa ja peräänkuuluttaa suvaitsevaisuutta. Hienoa, että joku tekee näin, koska tarvitsemme tällä hetkellä rakkautta ja  lämpöä toisiamme kohtaan enemmän kuin pitkään aikaan.

 

Oulun Musiikkijuhlat
11.–24. maaliskuuta

Festivaalin taiteellinen johtaja Jaakko Kuusisto voi olla tyytyväinen. Oulun musiikkijuhlien tämän vuoden ohjelmisto oli pullollaan mielenkiintoisia ja raikkaita esityksiä. Jazz kiinnostaa –brunssi festivaalien avaussunnuntaina tarjosi vivahteikkaan elämyksen, kun samannimisen Radio Helsingin ohjelman toinen dj Matti Nives soitti jazzia ja teki suoran lähetyksen Oulusta.

Sirkuksen tiedotuskeskuksen myöntämän Sirkuksen Lumo -palkinnon juuri maaliskuussa saanut oululaislähtöinen ilma-akrobaatti Ilona Jäntti ihastutti kahden esityksen verran. Flow-sirkuksen tuottamat Handspun ja Pix Graeca yhdessä viulisti Mirka Malmin ja sellisti Klaus Mäkelän kanssa sykähdyttivät. Jäntin taiturimainen ja monipuolinen liikekieli  yhdistettynä elävään jousimusiikkiin oli täydellistä katsottavaa.

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää: