Parisen viikkoa sitten kävin yhdessä Oulun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen kopovastaavan kanssa puhumassa lukiolaisten vanhemmille siitä, mitä on opiskella Oulun yliopistossa. Paikalla sekä etänä oli kuulolla myös joukko lukiolaisia. Monta kertaa mietin, mitä heille kertoisin, kuinka suora olisin. Nimittäin nyt jos koskaan ainoastaan varmaa on kaikki se epävarmuus, mikä tulevaisuudessa velloo.
Työmarkkinat ovat todella epävakaat ja muuttuvaiset. Tuskin kukaan rehellisesti pystyy näkemään tulevaisuuteen ja kertomaan mitkä ovat ne tulevaisuuden ammatit, joita todella tarvitaan. Tämä haastaa ja ravistelee koko koulutusjärjestelmäämme. Tämän lisäksi opintoaikoja on rajattu, ensikertalaisille on asetettu kiintiöt, tutkintojen muodot ovat murroksessa, korkeakouluilta leikataan historialliset määrät resursseja ja opintotukea ollaan leikkaamassa aivan järkyttävällä tavalla.
Samaan aikaan suuret ikäpolvet tuntuvat nousseen keskustelufoorumeille hekumoimaan auvoisesta 70-luvusta. Ei voi puhua juuri muusta kuin sukupolvien välisestä harmillisesta kuilusta, jossa ei edes haluta nähdä nykytodellisuutta. Kukaan tuskin oikeasti sinne 70-luvulle tahtoo palata, joten ei mennä nyt sinne, vaan otetaan katse rehellisesti nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Menneisiin aikoihin vertailu kun ei ole suoraviivaista, ongelmatonta tai oikeastaan millään tavalla edes hedelmällistä.
On lottovoitto syntyä Suomeen niin kauan aikaa, kun me tarjoamme kaikille tasa-arvoiset mahdollisuudet kouluttautua aina varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen. Tämän korkeakouluasteella mahdollistaa maksuton koulutus ja riittävä toimeentulo. Tätä ollaan hyvää vauhtia kuitenkin romuttamassa. Opintotuki on ollut liian pitkään ja liian monen hallituksen koulutuspoliittinen pelinappula. Opintotukeen on tehty niin monia muutoksia, ettei kukaan enää ole kärryillä yhdenkään muutoksen ja rajauksen vaikutuksesta. Näin käy kun käytetään sosiaaliturvaa koulutuspoliittisena keppinä.
Sen sijaan, että keskityttäisiin opiskelijoiden olotilojen kurjistamiseen, epävarmuuden ilmapiirin lietsomiseen (kyllä Suomen hallitus, tämä on sitä vaikka muuta kuinka yrittäisitte väittää) ja tilastojen kauhisteluun, tulisi keskittyä ohjaus- ja tukipalvelujen sekä korkeakoulupedagogiikan kehittämiseen, aiemmin hankitun osaamisen parempaan tunnistamiseen ja tunnustamiseen, alanvaihtamisen sujuvoittamiseen ja ylipäätänsä joustaviin ja sujuviin opintopolkuihin. Emme me voi tehdä Suomen kokoisessa maassa päätöksiä, joissa tietoisesti sekä pelottelemme nuoriamme että lisäämme heidän riskiä tippua pois systeemistämme. Emmehän?
Tällä hetkellä vain 60% opiskelijoista suorittaa putkitutkinnon. Surulliset seitsemän prosenttia tippuu pois koko järjestelmästämme. Loput kärsivät motivaatio-ongelmista, vaihtavat alaa, kartuttavat osaamistaan työkokemuksella, saavat lapsen, käyvät armeijan tai vitkuttavat valmistumistaan muun muassa tulevaisuuden näkymien pelossa. Ja tämä on se todellisuus, jonka kanssa me elämme jo nyt. Opiskelijoiden joukko ei missään nimessä ole homogeeninen, vaan se koostuu hyvin erilaisista ihmisistä eri elämäntilanteineen ja taustoineen. Moneen opiskelijan kohtaamaan haasteeseen vastaus ei ole tukiverkoston karsiminen, vaan sen kehittäminen korkeakouluissa. Jos tavoitteena on nimenomaan opintojen nopeuttaminen, vastaus tavoitteeseen on edellä mainittujen rakenteiden kehittämisessä, ei opintotuessa. Tähän kehittämiseen tarvitaan näkemyksellistä ja suunnitelmallista koulutuspolitiikkaa.
Monta kertaa vanhempainillassa ja nytkin mieleni tekisi laulaa tuleville korkeakouluopiskelijoille Emma Salokosken oivaltavin sanoin – voisinpa luvata.
Voisinpa luvata, että sulla on voittajan arpa, että lempeesti kohtelee sua maailma, että koskaan et valitse väärin.
Mutta eihän näin voi tehdä. Elämä ei ole yksinkertaista. Harvassa on pelkkien voittajien arvat ja mitä on elämä ilman yhtään virhettä tai mokaa? Opiskelija ei opiskele eikä suorita tutkintoaan koskaan tyhjiössä, eikä näin ollen opiskelijaan liittyviä päätöksiä tule tehdä tältä oletuspohjalta.
Emme kuitenkaan taannoisessa lukiolaisten vanhempainillassa puhuneet kaikesta tuosta epävarmuudesta. Puhuimme siitä, miten yliopistossa opiskelija kantaa vastuuta ja on yliopistoyhteisön aktiivinen jäsen. Siitä, miten yliopistossa opiskelijat toimivat toistensa tutoreina ja mentoreina. Kerroimme toimivista aine- ja harrastejärjestöistä ja osaamisen kehittämisestä opiskelun ohella. Siitä, kuinka yliopistossa kasvaa oman alansa asiantuntijaksi, mutta myös aktiiviseksi ja kriittisesti ajattelevaksi kansalaiseksi. Mikä onkaan tämän kokemuksen arvo verrattuna putkitutkintoon?
Kerroimme palavasti myös siitä yhdessä tekemisen meiningistä, joka kantaa vielä vuosien jälkeen. Siinä yhdessä tekemisen meiningissä argumentoidaan, taistellaan ja puolustetaan tulevien sukupolvien oikeutta tasa-arvoiseen koulutukseen. Se yhdessä tekemisen meininki näkyy tänään, kun opiskelijat seisovat yhtenä rintamana järjettömiä opintotukileikkauksia vastaan.
