Tulevaisuus tapahtuu nyt

Mitä päätät tänään, vaikuttaa huomiseen. Sitran megatrendit 2016 –raportin alaotsikko Tulevaisuus tapahtuu nyt on osuva. Kun päätöksiä tehdään, vaikutukset näkyvät vasta kuukausien tai vuosien päästä asiasta riippuen. Siksi liitynkin suomalaisesta korkeakoulutuksesta huolestuneiden joukkoon. Hallituksen viime vuoden kohtuuttomat koulutusleikkaukset alkavat jo näkyä, kun tammikuun lopussa saimme kuulla niin Helsingin yliopiston kuin Aalto-yliopiston massairtisanomisista. Nämä henkilöstön vähennykset […]

Mitä päätät tänään, vaikuttaa huomiseen. Sitran megatrendit 2016 –raportin alaotsikko Tulevaisuus tapahtuu nyt on osuva. Kun päätöksiä tehdään, vaikutukset näkyvät vasta kuukausien tai vuosien päästä asiasta riippuen. Siksi liitynkin suomalaisesta korkeakoulutuksesta huolestuneiden joukkoon. Hallituksen viime vuoden kohtuuttomat koulutusleikkaukset alkavat jo näkyä, kun tammikuun lopussa saimme kuulla niin Helsingin yliopiston kuin Aalto-yliopiston massairtisanomisista. Nämä henkilöstön vähennykset tulevat näkymään koulutuksen ja tutkimuksen tasossa väistämättä.

Pääministeri Juha Sipilän viimeisimmät vakuuttelut Ylen Pääministerin haastattelutunnilla 31. tammikuuta siitä, että leikkaukset eivät tee hallaa tutkimukselle ja opetukselle, ontuivat. Hänen mielestään luovuus pääsee kukoistamaan, kun leikataan, koska uusiutumisen kautta on mahdollista päästä parempiin tuloksiin, kuin silloin, kun on enemmän rahaa käytettävissä. Jossain ympäristössä ja esimerkiksi yksittäisten taiteilijoiden työssä tämä saattaa päteä.

Yliopistoissa irtisanomiset kuitenkin rampauttavat tutkimuksentekoa merkittävästi. Suomessa on jo nyt vähemmän professoreita, kuin muissa Pohjoismaissa (HS 5.2.), joten tutkimuksemme laatua tuskin parantaa, että opetus- ja hallintohenkilökuntaa vähennetään. Se yksinkertaisesti ei motivoi ja tehosta työntekoa, kun menettää työkavereitaan ja joutuu tekemään suuremman työn itse tai tekemään aiempaa vähemmän.

Vaikka Oulun yliopistossa ei ole jouduttu koulutusleikkausten vuoksi käymään yt-neuvotteluja, on uhkia täälläkin ilmassa. Opetus- ja kulttuuriministeriön tulosneuvottelut lähestyvät, ja se odottaa yliopistoilta omia avauksia profilointiin. Huolimatta siitä, että rehtori Jouko Niinimäki on uuden strategian tiimoilta antanut ymmärtää, ettei mikään tiedekunta ole vaarassa, ei siihen voi tuudittautua. Niinimäki on rehtorina lyhyessä ajassa tehnyt rohkeita avauksia ja osoittanut, että tekee välttämättömiä muutoksia. Kymmenen tiedekunnan yliopisto profiloinnin aikakaudella ei kuulosta pysyvältä.

Tulevaisuuden ennakointi on tietenkin vaikeaa ja voihan olla, että yliopistoissa opetuksen laatu ja tutkimustulokset parantuvat. Sitran megatrendiraportissa todetaan parhaiten tulevaisuuden ennakointityössä onnistuvan useimmiten niiden, jotka pyrkivät itse aktiivisesti rakentamaan tulevaisuutta toiveidensa ja visioidensa mukaiseksi. Tähän tukeutuen uskoisin Oulun ylipiston kokonaisuutena menestyvän. Ainakin uusi strategia on niin mahtipontinen ja luottoa omaan osaamiseen löytyy, että noiden visioiden täyttyessä Oulun yliopisto tulee selviämään.

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Hollywoodissa on paljon hyvää

Tieteeseen pohjautuvien elokuvien kasvu on iso juttu.

Hollywood-elokuvat tuntuvat nykyään keskittyvän ennalta tunnettuun lähdemateriaaliin. Valtavirtaelokuva kaihtaa aikuisia teemoja ja vaihtaa ne johonkin sellaiseen, jolla on helppo myydä leluja.

Tähän on syynsä: elokuvien tuotantokustannukset ovat kasvaneet niin isoiksi, että riskinottoa vältetään viimeiseen asti. Sen takia on helpompaa tehdä leffa laivanupotuspelistä kuin tuoreesta ideasta, sillä Battleship on edes jossain määrin tunnettu brändi.

Hollywoodille kiukuttelu sen rahanahneudesta on tietysti täysin hyödytöntä, sillä isot elokuvat ovat ensin bisnestä ja vasta sitten kaikkea muuta. Ja vaikka blockbuster-rainojen keskeisiä ideoita ei enää keksitäkään itse, vaan ne napataan jo olemassaolevasta materiaalista, elokuvien sisällössä on tapahtunut paljon positiivisiakin muutoksia.

Roolitusten diversiteetti kasvaa. Hyvänä esimerkkinä toimii tuore Star Wars, jonka pääosissa nähdään Hollywoodille täysin poikkeuksellisesti nainen ja tummaihoinen mies. Täysin valmis prosessi ei tietenkään ole (esimerkiksi Marvel ei ole vieläkään saanut aikaan yhtään supersankarileffaa, jonka pääosassa olisi nainen), mutta suunta on hyvä.

Kaikkein eniten minua ilahduttaa tieteellisen maailmankuvan istahtaminen luonnolliseksi osaksi elokuvien maailmaa. Interstellar leikittelee avaruusmatkailulla, mustilla aukoilla ja aika-avaruusjatkumon vääntelyllä, Scarlett Johanssonin Lucy puolestaan pohtii mitä voisi tapahtua, jos ihminen voisi käyttää aivojensa koko kapasiteettia samanaikaisesti. Gravity kiskaisi teatterissa katsojan kiertoradalle ja muistutti armottomasti avaruuden säälimättömyydestä.

Kaikkein hienointa supersankari- ja nörttibuumissa on se, että tieteellinen lähestymistapa on keino ratkoa elokuvien ongelmia. Rautamies ei saa supervoimiaan kuntosalilta vaan rakentamalla itselleen hyperteknisen haarniskan. Elokuvien arkkisankarina ei enää nähdä valtavalla konekiväärillä varustautunutta lihaskimppua, vaan sankariksi noustaan keräämällä tietoa ja yhdistämällä sitä uusiin ideoihin – innovoimalla, tutkimalla, hakkeroimalla, ohjelmoimalla.

Kaikki elokuvat toki ottavat taiteellisia vapauksia todellisuudesta – esimerkiksi Interstellarin astrounautti olisi kärventynyt tuhkaksi mustan aukon kertymäkiekossa – mutta ylipäätään se, että tieteen tekemistä löydöistä rakennetaan elokuvalle pohja ja löydetään avaimet elokuvan keskeisiin ratkaisuihin, on jo älyttömän iso juttu.

Ja tällä todella on väliä: elokuvat vaikuttavat etenkin alitajuisella tasolla paljon siihen, miten maailmankuvamme rakennamme. Mitä enemmän rakennuspalikoiksi tarjotaan ennakkoluulotonta ja innostavaa suhtautumista tieteeseen, sen parempi on ihmisen tulevaisuus.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Kielletyt sanat

Muutaman ilmauksen boikotointi keventää oloa.

Uudenvuodenlupaukset taitavat olla jo rikottu. Totaalikieltäytyminen sokerista tai vähintään neljässä Sporttipassi-jumpassa käyminen joka viikko olisivat suuria vaatimuksia kenelle tahansa. Saati sitten sellaiselle, joka nauttii suklaasta tai tykkää iltaisin tehdä muutakin kuin kuunnella jumputusta ja ohjaajan huutamia kehuja fantastisille kuntoilijoille. Miksi ihmisen pitäisi vaatia itseltään kohtuuttomuuksia tai kieltää asioita, jotka tuottavat iloa?

Lupausten sijaan halusin tammikuun alussa udella lähimmiltäni, mitä he toivovat vuodelta 2016. On armollisempaa toivoa vaikkapa keskittymistä kuin luvata, että maksimoi päivittäisen tuotteliaisuutensa.

Hämmennyin, kun sain kuulla, että vaikutan kiireiseltä ja minulla on paljon tekemistä. En kokenut, että touhua olisi radikaalisti enemmän kuin ihmisillä keskimäärin. Hieman stressaantunut ehkä olin. Jos luettelen to do -listaani ja nousen lounaspöydästä mutisten, että pitäisi kirjoittaa yksi teksti ja käydä kirjastossa, ei ihme, että elämäni vaikuttaa pakkojen sanelemalta painepesäkkeeltä.

Rupesin tietoisesti siivoamaan pitäisi-verbiä kielenkäytöstäni. Nyt lähden kirjoittamaan ja voisin käydä kirjastossa. Itse asiassa haluan tehdä noita asioita. Olen etuoikeutettu, koska saan tehdä niin. Arki tuntuu paljon mukavammalta.

Ennen vertasin itseäni mystiseen joukkoon nimeltä kaikki.  En ole ainoa kaikki-ajatteluun sortuva. Ajauduin keskusteluun, jossa eräs seurueen jäsen oli viime kesänä käynyt kaksissa häissä. Hän kertoi hieman ahdistuneella äänellä, että kaikki menevät naimisiin. Rankkaa yleistystä, totesin. Hän puhui yhteiskunnan paineesta perustaa perhe. Tuo haiskahtaa normiläähätykseltä, keksittyihin normeihin puristamiselta. Sellaisen huohotuksen voi huoletta karistaa niskastaan.

Yhteiskunta on hyvin epämääräinen möhkäle sanelemaan kenellekään minkäänlaisia määräyksiä henkilökohtaisista elämänvalinnoista. Nuo paineet ovat vain ympäriltä imettyjä sanoja, jotka pohdiskelijan omassa mielessä ottavat käskyn muodon. Kukaan ei pakota. Kyseessä on oma elämämme, omat valintamme.

Mistä nämä päänsisäiset sanelijat tulevat? Sigmund Freudin ajatuksista voidaan kiistellä, mutta ilmiö muistuttaa hänen muotoilemaansa yliminän käsitettä: vaativaa ja perfektionistista minuutemme ulottuvuutta, joka yrittää tukahduttaa mielihyvän ja saa meidät noudattamaan sääntöjä.

Kielitieteen vaikutuksen alaisena olen tullut diskurssiuskovaiseksi. Ympäröivä diskurssi eli sanat ja puheentavat muokkaavat todellisuutta ja käsityksiämme asioista. Sanoilla on valtaa niin yhteisössä kuin yksilön omassa päässä. Ajatuksen voima ei ole humpuukia.

Kuuntelisitko sellaista ihmistä, joka käskyttää tai puhuisitko jollekulle yhtä ilkeästi kuin itsellesi? Tuskin. Toivon, että vuonna 2016 henkilökohtainen vihapuhe vähenee.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Helmikuun kulttuurimenot

Ihan tiloissa Oulun taidemuseossa 20. maaliskuuta asti Jos näyttelyä kiertäessä tulee pohdittua taiteen merkitystä ja sitä, mitä esimerkiksi kuvataide voi olla ja miksi juuri nämä teokset on valittu taidemuseon seinille, on näyttely onnistunut.  Näitä ajatuksia pyörittelin Ihan tiloissa –näyttelyssä,  johon on koottu neljän Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin olevan nykytaiteilijan teoksia. Oulun taidemuseon kahteen tilaan levitetty näyttely esittelee […]

Ihan tiloissa
Oulun taidemuseossa
20. maaliskuuta asti

Jos näyttelyä kiertäessä tulee pohdittua taiteen merkitystä ja sitä, mitä esimerkiksi kuvataide voi olla ja miksi juuri nämä teokset on valittu taidemuseon seinille, on näyttely onnistunut.  Näitä ajatuksia pyörittelin Ihan tiloissa –näyttelyssä,  johon on koottu neljän Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin olevan nykytaiteilijan teoksia.

Oulun taidemuseon kahteen tilaan levitetty näyttely esittelee Jussi Gomanin (s. 1980) suuria ja värikkäitä maalauksia, Jenni Ylppärilän (s. 1980) erilaisten talojen pienoismalleja, Antti Oikarisen (s. 1974) minimalistisia maalauksia ja veistoksia sekä Jouna Karsin (s. 1980) hätkähdyttäviä pienoismallin tapaisia veistoksia luonnosta.

Jenni Ylppärilän luomat nukkekotikokoiset pienoismallit hylätyistä liiketiloista, lähiökaupoista ja palopostista venyttävät kuvataiteen rajoja ja osoittavat sen voivan olla kolmiulotteista. Katsoja on tyytyväinen, jos arvaa, mikä talo on kyseessä ja missä se sijaitsee.

Eniten näyttelyssä hämmentää Oikarisen teokset, joiden nimetkin kertovat jotain. ”Maalaus” ja ”Konstruktio” ovat nimenmukaisesti juuri näitä, mutta kuitenkin esittävät jotain muuta. Minulle nämä teokset tuntuvat sisällöttömiltä, ja niiden juju jää epäselväksi.

 

Luova laboratorio LABRA
Oulun Torinrannassa
Avoinna arkena kello 10–18

Elokuussa 2015 oululaiskaksikko Martta Tervonen ja Sami Mikkola päättivät vaihtaa silloiset työnsä luovuuden edistämiseen ja perustivat Luovan laboratorion, joka on muun muassa yhteistyöskentelytila ja erilaisten tapahtumien pitopaikka tunnelmallisessa aitassa. Työviikkoon on saanut mukavaa vaihtelua, kun on käynyt välillä tekemässä töitä Labran lämpimässä ja inspiroivassa ympäristössä.

Heillä on tarkoituksena täyttää Oulun luovuudella ja luoda Ouluun yhteisö, jossa luovuudesta kiinnostuneet ihmiset ja yritykset kohtaavat. Helmikuussa Tervonen ja Mikkola julkaisivat kirjan Luova laboratorio –15+1 tietä luovuuteen. Siinä muun muassa Meeri Koutaniemi, Minna Parikka, Miki Liukkonen, ja Pirjo Heikkilä puhuvat luovuudesta. Mitä luovuus on ja miten itse kukin voi toteuttaa itseään?

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Helmikuun levyarviot

The Scenes: Sex, Drugs and Modern Art Oululaisten vientitoivo jatkaa kolmannella albumillaan omaperäisellä tyylillään. Taiteellisena pidetty The Scenes on lähestynyt rockia nyt suoraviivaisemmin ja sanoitukset edellä. Miki Liukkosen tekstit ovat kuitenkin sikäli runollista tavaraa, että Konsta Koiviston tulkintoina ne taipuvat rytmiinsä vähintäänkin mielenkiintoisesti läpi koko levyn. Jos sävellyksissä onkin vähemmän taidetta, lyriikan ja melodian yhteentörmäyksessä […]

Oulun ylioppilaslehti 2016

The Scenes: Sex, Drugs and Modern Art

Oululaisten vientitoivo jatkaa kolmannella albumillaan omaperäisellä tyylillään. Taiteellisena pidetty The Scenes on lähestynyt rockia nyt suoraviivaisemmin ja sanoitukset edellä. Miki Liukkosen tekstit ovat kuitenkin sikäli runollista tavaraa, että Konsta Koiviston tulkintoina ne taipuvat rytmiinsä vähintäänkin mielenkiintoisesti läpi koko levyn. Jos sävellyksissä onkin vähemmän taidetta, lyriikan ja melodian yhteentörmäyksessä sitä syntyy kuin itsestään.

3/3

 

Oulun ylioppilaslehti 2016

Suede: Night Thoughts

Vuonna 2013 comebackin tehnyt Suede tulee taas ryminällä, nyt edellistäkin paremmalla albumilla. Bändi kuulostaa elinvoimaiselta ja entistä isommalta – ajoittain jopa pahaenteisen massiiviselta – ja koko kahdentoista biisin materiaali on hämmentävän kovaa. Brett Andersonin ääni on myös loistoiskussa hänen pureutuessaan tarinoihin, joissa nuoruus on enää muisto vain. Tätä on kypsien, kaiken kokeneiden ja opikseen ottaneiden brittipopparien tekeminen parhaimmillaan.

5/5

 

Oulun ylioppilaslehti 2016

Bloc Party: Hymns

Yksitoista vuotta hienon esikoisensa ilmestymisestä Bloc Party on saanut tehtyä viidennen levynsä. Miehistönvaihdokset ja Kele Okereken sooloseikkailut lienevät antaneet tujauksen positiivista virtaa, sillä ”Virsillä” ryhmä kuulostaa jälleen tekemisestään kiinnostuneelle. Mainitut elementit ovat myös vieneet yhtyeen soundia yhä enemmän tylsähkön, joskin ilmavan elektro-indien suuntaan. Hengellisen teeman tunkemisesta lyriikoihin jää hieman väkinäisen konseptin maku.

3/5

Marko Pyhähuhta

Oulun ylioppilaslehden avustaja jo vuodesta 2001. Monta päätoimittajaa uuvuttanut joka paikan höylä keskittyy lehdessä lähinnä levyarvioitten rustaamiseen, ja vuosien varrella ruodittuja albumeita on kertynyt satoja. Ylkkärin ulkopuolella häntä työllistävät muun muassa kielenkääntäminen ja elokuvien tekstittäminen sekä Kärppien kotipelit Kiekko-Kalevan leivissä. Twitter: @markopyhis

Lue lisää:

Alexandra Salmela: Antisankari

Vaikka kirjan muoto on olennainen osa sen sisältöä, teoksen dramaturgia jää auttamatta räikeän toteutuksen varjoon.

Huh huh. Bratislavassa syntyneen Alexandra Salmelan toinen romaani Antisankari jättää hengästyneen olon. Salmelan palkittu esikoisteos 27 eli kuolema tekee taiteilijan leikitteli railakkaasti eri kaunokirjallisuuden tekstilajeilla, mutta Antisankariin verrattuna se on hillitty kuin puhelinluettelo.

Antisankarin muoto toisintaa monimediaalista maailmaa, jonka tekstisilppu vilisee silmien edessä katkonaisena älämölönä. Sensaatiolööppien pinnallinen typeryys asettuu pelottavan tutulla tavalla osaksi kirjan luomaa todellisuutta. Tekstin typografia ja villi asemointi sivuilla häiritsevät tarkoituksellisesti kirjaan uppoutumista.

Mutta tekstikirjo ei ole ainoa kirjan eheyttä hajottava tekijä. Postmoderniin henkeen ironinen ja epäluotettava kertojaääni rikkoo tarinaa. Teoksessa eletään kahdessa vastakkaisessa maailmassa Utopiassa ja KoroNovossa. Utopia on ekologinen kommuuni, jossa eletään askeettisesti ankarissa olosuhteissa. KoroNovo puolestaan on jonkinlainen  hyperkapitalistinen mukavuuskeidas, jossa on käynnissä jatkuvat kerskakulutusbileet.

Utopialainen camera obscuraa käyttävä lehtikuvaaja Antti Sankari saa puhujakutsun viherpesua henkivään ympäristötilaisuuteen KoroNovoon. Mukaan lähtee hyllytetty toimittaja ja hänen päiväkirjaa pitävä tyttärensä. Mystinen kertojahahmo tuntuu olevan vaarallisen kiinnostunut Antti Sankarin antisankarimaisista edesottamuksista. Lopulta lukija pääsee seuraamaan sankarikuvien, legendojen ja myyttien totaalista romutusta.

Vaikka kirjan muoto on olennainen osa sen sisältöä, teoksen dramaturgia jää auttamatta räikeän toteutuksen varjoon. Keskiössä on polarisoituvan maailmankuvamme, ekofasismin ja kulutushysterian vimmaisen groteski satirisointi. Teos sisältää luultavasti kotimaisen kirjallisuushistorian vastenmielisimmän kohtauksen, joka konkretisoi törkyviihteen olemuksen. Se on myös samalla teoksen parhaita kohtauksia, koska lukijaa haastetaan tällä tavoin Suomessa aivan liian harvoin.

Rohkeudesta huolimatta toteutus on ongelmallinen, koska nihilistinen rekisteri ja litteähköt karikatyyrihahmot tekevät itse kertomuksesta paikoitellen epäkiinnostavan. Vaikka kokeilullisuus on uutta luovana voimana taiteen edellytys, teoksen toivoisi kasvavan pelkkää muotokikkailua tai pilakuvaa suuremmaksi elämykseksi. Rikkonaisuus vaikeuttanee teoksen vastaanottoa, mutta se nousee joka tapauksessa esiin suomalaisesta kirjavirrasta kunnianhimoisen omaäänisyytensä ansiosta.

(Teos 2015)

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää: