Oamkin osakekauppa sai sinetin – ”Haluamme osoittaa, että Oulu on tosissaan”

Oulun yliopiston ja Oulun ammattikorkeakoulun yhteistyö syvenee entisestään, kun yliopistosta tulee Oamkin pääomistaja. "Omistuksen kautta syntyy myös henkistä yhteyttä, joka on omiaan rakentamaan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta", sanoo yliopiston rehtori Jouko Niinimäki.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

Torstaina 7. kesäkuuta Oulun ammattikorkeakoulun osakkeiden myynti sai sinetin, kun kauppakirja allekirjoitettiin Oulun kaupungintalon juhlasalissa. Oulun yliopisto ostaa itselleen Oulun ammattikorkeakoulu Oy:n osake-enemmistön, 50,5 prosenttia osakkeista. Niistä yliopisto maksaa 5,1 miljoonaa euroa.

Osakekaupan myötä Oulun yliopisto saa nimetä Oulun ammattikorkeakoulu Oy:n hallituksen puheenjohtajan ja kolme jäsentä seitsenhenkiseen hallitukseen.

Oulun ammattikorkeakoulu Oy:n kymmenen omistajakuntaa säilyvät edelleen omistajina, mutta aiempaa pienemmillä osuuksilla. Osakekaupan jälkeen Oulun kaupungille jää 37,83 prosenttia osakkeista, muiden omistajakuntien osuudet pienenevät noin puoleen aiemmasta.

Ostoaikeista tiedotettiin ensi kertaa ystävänpäivänä. Osapuolet ovat perustelleet järjestelyä halulla hyödyntää Linnanmaan yhteiskampuksen mahdollisuudet ja muodostaa ”vahva, kansallisesti ja kansainvälisesti merkittävä osaamiskeskittymä”. Oulun ammattikorkeakoulun Teuvo Pakkalan ja Kotkantien kampukset muuttavat Linnanmaalle syksyllä 2020.

Mutta mitä yliopisto osakekaupalla oikein ostaa?

Sama raha, paremmat palvelut

Samassa konsernissa toimiminen mahdollistaa Oulun korkeakoulujen yhteisten palveluiden rakentamisen ilman kilpailuttamista. ”Vähintäänkin samalla rahalla saamme huomattavasti parempia palveluita, niin opiskelijoille, opettajille kuin tutkijoillekin”, Oulun yliopiston rehtori Jouko Niinimäki sanoo.

Näillä palveluilla Niinimäki tarkoittaa esimerkiksi korkeakoulujen it-palveluita (”Erittäin kallis, erittäin suuri palvelu”), henkilöstöpalveluita, tilapalveluita, kiinteistöpalveluita ja lakipalveluita.

”Kun palvelut saadaan tehtyä tehokkaammin, pitkän ajan päästä meillä jää enemmän rahaa perustoimintaan, mikä nostaa sekä yliopiston että ammattikorkeakoulun toiminnan tasoa.”

Tehokkaammat palvelut eivät kuitenkaan Niinimäen mukaan tarkoita korkeakouluissa irtisanomisia. ”Meillä on edessä intensiivinen kehittämisen ajanjakso, jolloin henkilökuntaa tarvitaan runsaasti.”

Niinimäki näkee omistusjärjestelyn vaikuttavan myös korkeakoulujen väliseen henkiseen yhteyteen.

”Omistuksen kautta syntyy myös henkistä yhteyttä, joka on omiaan rakentamaan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Sen tunteen kautta yhteisiä strategioita, yhteistä näkemystä on helpompi rakentaa, vaikka molemmat korkeakoulut ovat edelleen omat organisaationsa, joilla on oma johto, hallinto, omat rahoitusmallit, omat lait.”

Lisäpontta tarvitaan kuusi miljoonaa

Korkeakoulujen yhteistyön konkretisoituminen käynnistyy elokuussa organisaatioiden välisissä työryhmissä. Jouko Niinimäen mukaan ensimmäisten työryhmien pohdintojen tuloksia on odotettavissa jo joulukuussa, koulutusta käsittelevissä ryhmissä keväällä.

Yhteistyöjärjestelyn toivotaan tuovan korkeakouluille lisärahaa opetus- ja kulttuuriministeriöltä.

Jouko Niinimäki kertoo olleensa opetus- ja kulttuuriministeriön tulosneuvotteluissa tällä viikolla, ja neuvotteluiden sujuneen Oulun kannalta ”oikein mukavasti”: ”Uskomme, että strategiarahaa rakenteelliseen kehittämiseen saadaan niin yliopiston kuin ammattikorkeakoulunkin puolelle. Opetus- ja kulttuuriministeriöllä on jakamatta vielä kaksi rahoituserää: pääomituserä, ja strategisesta rahoituksesta irrotettu, jatkuvaan oppimiseen kytketty lisärahoituserä. Odotamme, että näistä [rahoista] saisimme lisäresursseja ja -pontta yhteistyön rakentamiseen.”

Niinimäen mukaan lisäraha on tarpeen, sillä rahaa rakenteelliseen kehittämiseen ei voi ottaa korkeakoulujen perustoiminnasta – muutoin opetus ja tutkimus kärsivät.

Kuinka paljon rahaa – eli lisäpontta – sitten tarvittaisiin?

”Toivoisin, että ministeriö myöntäisi meille kuusi miljoonaa euroa seuraavan neljän vuoden aikana.”

 

Paikalla kauppakirjan allekirjoittamisessa torstaina olivat osakaskuntien, Oamkin ja yliopiston edustajat.
Paikalla kauppakirjan allekirjoittamisessa torstaina 7.6. Oulun kaupungintalolla olivat osakaskuntien, Oamkin ja yliopiston edustajat.

Yliopistonkin etu, että ammattikorkeakoulu kehittyy

Oulun kaupunki suhtautui korkeakoulujen yhteistyöaikeisiin kaupunginjohtaja Päivi Laajalan mukaan hyvin myönteisesti. Kampusalueen hän uskoo kehittyvän tulevaisuudessa nuorekkaaksi, erottuvaksi, moderniksi alueeksi, josta tulee Oulun toiseksi merkittävin alue heti keskustan jälkeen.

”Olemme sitä mieltä, että se on yliopistonkin etu, että ammattikorkeakoulu kehittyy – ei yliopistolla ole muuta vaihtoehtoa.”

Laajalan mukaan päätös osakkeiden myynnistä herätti kyllä jonkin verran keskustelua Oulun kaupunginhallituksessa ja -valtuustossa, mutta varsinaisia vastaesityksiä asiasta ei tehty. Hänen mukaansa yhtenä esitettynä huolenaiheena oli se, säilyttääkö ammattikorkeakoulu oman asemansa, ja toisaalta säilyykö Oulun yliopiston asema tiedeyliopistona. Toinen seikka koski sitä, osaako yliopisto huolehtia ammattikorkeakoulun edusta.

”Olemme sitä mieltä, että se on yliopistonkin etu, että ammattikorkeakoulu kehittyy – ei yliopistolla ole muuta vaihtoehtoa.”

Oulun yliopisto ja Oulun ammattikorkeakoulu muodostavat konsernin, mutta molemmat säilyttävät omat tehtävänsä, profiilinsa ja tutkintonsa. Omistusjärjestelyn jälkeenkin Oulun ammattikorkeakoulu jatkaa itsenäisenä oikeushenkilönä, ja korkeakoulujen rahoitusjärjestelmät säilyvät erillisinä.

”Opetus- ja kulttuuriministeriölle tämä on viesti siitä, että Oulussa ollaan tosissaan.”

Omassa puheenvuorossaan torstain tilaisuudessa Oulun ammattikorkeakoulun rehtori Jouko Paaso korosti, kuinka molemmilla korkeakouluilla on edelleen omat roolinsa. Hänen mukaansa Oulu voi toimia malliesimerkkinä siitä, kuinka kaksi vahvaa korkeakoulua voi tehdä tiivistä yhteistyötä alueen parhaaksi, silti oman profiilinsa säilyttäen. Viitaten Tampere3:n tilanteeseen, Paason mukaan Oulussa yliopistolla ja ammattikorkeakoululla ei ole suuria kulttuurieroja, jotka vaikeuttaisivat yhteistyötä. Molemmissa organisaatioissa tarvitaan valmiutta muutoksiin.

Paaso kommentoi puheenvuorossaan myös hallituksen tulevaa kokoonpanoa.

”Ammattikorkeakoulun perustehtävän mukaisesti on toivottavaa, että hallituksesta löytyy korkeakoulutusjärjestelmän asiantuntemusta ja verkosto-osaamista. Näen, että osakeyhtiölaki ja ammattikorkeakoululaki sekä erillisinä säilyvät rahoitusjärjestelmät yhdistettynä asiantuntevaan hallitukseen takaavat ammattikorkeakoulun edun päätöksenteossa.”

Paaso korosti myös hyvän suunnittelun ja lisärahan tarpeen merkitystä.

”Opetus- ja kulttuuriministeriölle tämä on viesti siitä, että Oulussa ollaan tosissaan.”

Opiskelija ei yhteistä konsernia juuri näe

Opiskelijoille omistusjärjestely ei Jouko Niinimäen mukaan juuri näy. Oamkin muutto Linnanmaan kampukselle näkyy kaikille kampuksella opiskeleville, erityisesti Oamkin tieltä muuttaville humanisteille ja kasvatustieteilijöille, mutta opiskelijan arkeen samaan konserniin siirtymisellä ei ole juuri vaikutuksia – ainakaan parin seuraavan vuoden aikana.

”Palveluiden kehittäminen tehdään taustalla ja niin, ettei se häiritse toimintaa. Pidemmän päälle rakentuu uudenlaisia toimintatapoja ja yhteistyötä, mutta ne eivät tapahdu kovin nopeasti. Opiskelijoille näkyvät muutokset ovat olemattomia ennen vuotta 2020. ”

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtajan Kalle Parviaisen mukaan omistusjärjestely avaa uusia mahdollisuuksia ja helpottaa yhteistyön tekemistä: ”Toki katsomme, että uudistuksia tulee tehdä aina koulutuksen ja tutkimuksen laatu edellä.”

”Toivomme, että tämä mahdollistaa ammattikorkeakoulun ja yliopiston yhteistyön niin, että myös ammattikorkeakoulu hyötyy siitä. Molemmilla korkeakouluilla on silti edelleen omat tehtävänsä, vaikka tällainen konsernijärjestely nyt syntyykin”, kommentoi Oulun ammattikorkeakoulun opiskelijakunta Osakon hallituksen puheenjohtaja Anttijussi Ripaoja.

”Varmasti jokainen Suomen ammattikorkeakoulu ja yliopistokin miettii nyt tulevaisuuttaan.”

Samankaltaista korkeakoulujen yhteistyötä on käynnissä Rovaniemellä, Lappeenrannassa ja Tampereella. Päivi Laajala uskoo, että kehitys jatkuu edelleen.

”Varmasti jokainen Suomen ammattikorkeakoulu ja yliopistokin miettii nyt tulevaisuuttaan. Rakenteellisia muutoksia tapahtuu. Siinä mielessä on hyvä, että Oulussa oltiin itse tekemässä ratkaisuja ja luomassa pohjaa tulevaisuudelle. Olemme halunneet itse osoittaa ministeriölle, että Oulussa ollaan todella tosissaan.”

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Täydellisyys ei toimi työelämässä

Työstä on tullut meille onnellisuuden ja omanarvontunnon lähde. Suuret odotukset voivat polttaa loppuun, kirjoittaa Sanna Häyrynen.

Vai että alle kolmikymppisenä voisi saada burnoutin!

Tämä ajatus jäi jäytämään mieltäni, kun luin Helsingin Sanomien artikkelin nuorten työuupumuksesta.

Lehtijutusta virisi keskusteluja lähipiirissäni. Moni löysi artikkelista itsensä.

Jutussa tutkija Charlotta Niemistö kutsuu alle kolmikymppisten uupumista jo ilmiöksi. Niemistö erottaa nuorista aikuisista kaksi ryhmää.

Ensimmäisen muodostavat individualistit, jotka haluavat lähteä välillä reppureissaamaan ja luottavat, että töitä riittää paluun jälkeen.

Toiseen ryhmään kuuluvat uupujat, jotka ajautuvat liiallisen puurtamisen ja osaamisensa todistelun oravanpyörään heti työuransa alkajaisiksi.

Useimmat artikkelin lukeneet tuttavani tuntuivat samaistuvan jälkimmäiseen ryhmään.

 

Kun juttelen ensimmäisissä opiskelun jälkeisissä työpaikoissaan ahertavien ystävieni kanssa, monet sanovat olevansa työpäivien jälkeen aivan puhki.

Niin minäkin. Työ imaisee mehut – ja varsinkin silloin, kun työtehtävien rinnalla on myös omaksuttava valtavasti uutta työn tekemiseen liittyvää tietoa.

On kummallinen luulo, että työelämän rytmiin ja rutiineihin sujahdettaisiin noin vain. Nuoret aikuiset ottavat työnsä vakavasti ja vatvovat siihen liittyviä asioita vapaa-ajallaan. Se, mikä on itselle tärkeää, menee tunteisiin ja stressaa.

Mukana on myös kilpailuasetelman tuoma lisä. Me noviisit yritämme todistella korvaamattomuuttamme, vaikka varsin hyvin tiedämme, ettei kukaan ole korvaamaton. Paikkojamme kysellään.

 

Samaisessa artikkelissa johtamistieteiden tutkijatohtori Ilona Suojanen kertoo, että nuorilla aikuisilla on korostunut vaatimus onnellisuudesta.

Työn merkityksellisyyttä pidetään onnellisuuden ja omanarvontunnon lähteenä. Kuulostaa tutulta. Kukapa korkeakoulutettu ei toivoisi, että työ olisi innostavaa, henkisesti palkitsevaa ja tärkeää?

Aikamme ihanne on, että työssä pääsisi toteuttamaan itseään. Onnekkaimmat sanovat työtä intohimokseen. Identiteetin jatkeena työ on omiaan uuvuttamaan ja aiheuttamaan riittämättömyyden tunnetta, jos itselle asetetut – ehkä epärealistiset – tavoitteet eivät täytykään.

 

Onneksi on se Charlotta Niemistön mainitsema ensimmäinen ryhmä: reppureissaajat, joille työssä suorittaminen ei ole aivan koko elämä.

Ovatko nuoruusvuodet muka niin arvottomia, että ne kannattaisi hukata superihmistä leikkien? Vaikka työ on tärkeää, se ei ole maailman vakavin asia.

Hiljattain kuulin eräältä entiseltä kympin tytöltä, mitä hän on oppinut työelämässä. Kuulemma sen, ettei kympintyttöys toimi enää. Työssä tulee vastaan niin monenlaisia ja ennalta arvaamattomia tilanteita, ettei läksyjä lukemalla pärjää.

Joskus vasemmalla kädellä tehty voi olla kelvollinen. Entinen stressaaja on henkisesti muuttunut reppureissaajaksi.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Viikon 23 Tiedekysymys: Missä ovat länsi ja itä?

Aurinko nousee idästä ja laskee länteen. Itämurteissa juhannussaunaan otetaan mukaan vasta ja länsimurteissa vihta. Sen lisäksi, että länsi ja itä ovat ilmansuuntia, ovat ne myös paljon laajempia käsitteitä. Itä ja länsi voivat määrittää ja jaotella niin maantieteellisiä, kielellisiä kuin kulttuurisiakin alueita. Vaan mihin itä ja länsi sijoittuvat? Miten ne ymmärretään? Viikon Tiedekysymyksessä otetaan selvää idän ja lännen olemuksesta.

TEKSTI Heidi Niemi

KUVAT Anni Hyypiö

Tiedätkö mitä? Missä on länsi ja itä?

Kysymystä innostui pohtimaan Oulun yliopiston maantieteen professori Jarkko Saarinen.

“On helpompi miettiä, missä itää ja länttä ei ilmansuuntina ole: pohjois- ja etelänavoilla. Itse olen siinä välissä”, hän naurahtaa.

Niin on jokainen meistä muistakin: Saarisen mukaan kaikkialla muualla paitsi navoilla liikumme ja toimimme lännen ja idän välissä, sillä itä ja länsi ovat sidoksissa kulloiseen sijaintiimme.

Itä ja länsi ovat siis suhteellisia käsitteitä, ja määrittyvät suhteessa tarkastelijaansa.

“Kotimaiselle politiikan tutkijalle itä ja länsi sijaitsevat yhtä aikaa samassa paikassa: Suomessa. Sitä kuvastaa maamme vaakuna, jossa Suomen leijona tasapainoilee lännen suoran ja idän käyrän miekan välissä”, kertoo Saarinen.

Itä-länsi -jaottelu Suomen maantieteellisellä ja kulttuurisella alueella näkyy vaakunan lisäksi esimerkiksi murrekartalla: länsi- ja itämurteissa on erilaisia piirteitä, vaikka kieli on yhteinen.

Idän ja lännen rajapinnassa voidaan myös kilpailla. Esimerkkinä Saarinen nostaa esiin pesäpallon:

“Pesäpalloa seuraaville idän ja lännen suhteessa on kyse valtikan sijainnista. Kerran kesässä toinen joukkueista voittaa Suomen itä- ja länsiosien seurojen parhaista pelaajista muodostettujen joukkueiden Itä-Länsi -ottelun.

Idän ja lännen suhde ei kuitenkaan rajoitu politiikkaan, kieleen, urheiluun tai maantieteeseen.

“Itä, länsi ja niiden rajankäynti ovat luonteeltaan myös metafyysisiä eli meitä laajempia olemassaolon kysymyksiä”, Saarinen pohtii.

Umberto Ecolle – edesmenneelle italialaiselle semiotiikan professorille ja kirjailijalle –  itä on eilinen ja länsi huominen, kertoo Saarinen.

“Econ teoksessa Edellisen päivän saari (1994) päähenkilö pelastautuu haaksirikosta hylättyyn laivaan, joka on ankkuroitu niin sanotulle antipodimeridiaanille eli 180. pituuspiirille, mikä sijaitsee Greenwichin nollapituuspiiriin nähden vastakkaisella puolen maapalloa. Siellä itä ja länsi samanaikaisesti sekä jakautuvat että yhtyvät. Laivan toisella puolen on eilinen ja toisella huominen.”

Saarisen mukaan Econ teos antaa myös vastauksen “maantieteilijöiden pikkutuntien kompakysymykseen”, joka kuuluu: mitkä ovat Yhdysvaltojen itäisin, läntisin, pohjoisin ja eteläisin osavaltio?

“Vinkiksi se, että oikeassa vastauksessa osavaltioiden kokonaismäärä on kaksi. Ja kumpikaan niistä ei ole Maine tahi Florida”, Saarinen paljastaa.

 

Tiedätkö sinä vastauksen Saarisen esittämään pulmaan? Kerro toimitukselle!

Heidi Niemi

Tiedeviestinnän ja kirjallisuuden opiskelija, joka ei tiedä, mutta ottaa selvää.

Lue lisää:

Hirsirakentaminen ei ole kuollut, se elää Oulun yliopiston pääovella

Yliopistomme on saanut pääoven, ja sen edessä arkkitehtiopiskelijat parhaillaan harrastavat harrasta hirsirakentamista. Tarkoituksena on rakentaa jotain kaunista, suurta ja perinteistä – yhdessä.

TEKSTI Juho Karjalainen

KUVAT Juho Karjalainen

Aurinko heijastuu keltaisista ja valkoisista kypäristä, ilmassa leijuu tuoreen puun tuoksu ja heijastinliivit heiluvat. Parkkeeraan pyöräni vanhan kunnon 2T-oven läheisyyteen, se oli minun lempioveni, mutta nyt se on aivan erinäköinen.

Mikään ei voi pysäyttää Remonttia – se on elämän pysäyttämätön voima kuten kuolema ja verot.

Sähköpostissani olevan tiedotteen mukaan kahden seuraavan viikon aikana Oulun yliopiston Linnanmaan kampuksen pääoven eteen nousee hirsipaviljonki. Koska heiluvat heijastinliivit ja kiiltävät kypärät seikkailevat puukuorman ja rakennustelineiden seassa, päättelen olevani oikeassa paikassa.

Vanhan 2T-oveni tuhkista on siis noussut kaikkien ovien jumala – pääovi.

Yhdessä kiinni hirteen

Olen onnellinen, tämä ei olekaan Remontti, tämä on lempioveni muistoksi rakennettava monumentti – kuin mausoleumi, johon Leninin balsamoitu ruumis säilöttiin ikuisiksi ajoiksi.

Tulkaa kaikki kansat ja käykää Linnanmaan kampuksen pääovesta, ihailkaa hirsipaviljonkia ja laskekaa ruusu 2T-oven muistolle!

Mutta hetkinen. Luulin että hirsitöitä tehdään hikisenä kumpparit jalassa ja henkselit housuja pidellen. Pitkän työpäivän jälkeen pappila tarjoaa kahvit kiitoksena hiippakunnan hirsiladon nostamisesta.

Kansallisromantikko minussa sanoo, että kypärät, liivit ja rakennustelineet näyttävät kuitenkin liian ammattimaisilta. Ja toisin kuin Suomi-Filmien mustavalkoisessa maailmassa, tällä työmaalla naiset ovat hirsitöissä eivätkä keittämässä klimppisoppaa lounaaksi tai tervaa suojaksi.

“Itse asiassa tämä ei ole aitoa hirttä, vaan kahdesta lankusta tehtyä liimapuuta”, arkkitehtiopiskelija Iida-Maria Kari sanoo minulle. Hän nostaa kahden ystävänsä kanssa 80 kiloa painavan hirren ja lähtee kantamaan sitä kohti neliskulmaista paviljonginpuolikasta.

He hymyilevät ja ajattelen, että on hienoa katsella toimivaa yhteistyötä. Täällä työskentelee yliopiston arkkitehtiopiskelijoita, ammattikorkeakoulun rakennusinsinööriopiskelijoita, tutkijoita, kansainvälisiä vaihto-opiskelijoita, miehiä, naisia, ammattilaisia ja vasta-alkajia.

Kaikkien maiden hirsityöläiset, liittykää yhteen!

“Täällä on parhaillaan tehty töitä aamukahdeksasta iltakuuteen nyt rakennusvaiheessa”, hirttä kantava rakennusarkkitehtiopiskelija Eeva Tolonen kertoo.

Rakentaminen kestää kaksi viikkoa, ja Tolosen mukaan sitä edelsi viikon kestävä suunnitteluvaihe. Yhteishenki on hyvä ja tässä kuulemma oppii paljon.

 

Paviljonki kuhisee työläiselämää.
Linnanmaan hirsipaviljonki kuhisee työläiselämää. Rakennusvaiheessa hirsipaviljongin työmaalla on tehty töitä aamusta iltaan.

 

Mitä hirsi voi opettaa?

Arkkitehtiopiskelija Anna Haapanen valistaa minua, hirren pätkä jaloissaan. “Rakennustyön tekeminen opettaa etenkin turvallisuudesta ja yhteistyön tärkeydestä. Työmaalla olemisessa on tietyt säännöt ja ne tulevat tutuksi.”

“Nyt osaa myös sääliä työntekijöitä, jotka joutuvat toteuttamaan arkkitehtien suunnitelmia”, Tolonen naurahtaa. Tiedoksi niille lukijoille, jotka eivät ole asiaa ajatelleet, arkkitehdit ani harvoin itse rakentavat suunnittelemiaan töitä – siihen käytetään ihan eri ammattilaisia.

Hymyilevä valkokypäräpäinen Matti Lakkala valvoo opiskelijoiden työntekoa. Hän on projektitutkijana arkkitehtuurin tiedekunnan (nyk. arkkitehtuurin yksikkö) vuonna 2016 aloittamassa Moderni hirsikaupunki -hankkeessa, jonka osana hirsipaviljongin rakentaminen on.

Lakkala komppaa Tolosta ja kumppaneita – tässä halutaan tutustuttaa opiskelijat käytännön hirsirakentamiseen ja sen haasteisiin.

“Vaikka tämä teknisesti onkin liimapuuta, ovat salvokset ja rakennustyyli perinteiset. Itse asiassa kysymys hirren määritelmästä on eräs Moderni hirsikaupunki -hankkeen keskeisiä tutkimusaiheita, eli mikä tekee hirrestä hirren”, hän filosofoi.

Rakentaminen ja suunnittelu muodostavat arkkitehtuurin yksikön hirsiworkshop-kurssin, jossa rakentajat palkitaan opintopisteillä.

“Aluksi tehdään yhdessä rakennussuunnitelma ja sitten se myös käytännössä rakennetaan. Näin näkee kuinka mielikuva konkretisoituu”, Lakkala kertoo.

“Laskeskelin että yksittäisiä hirsiä paviljongissa on noin viisisataa, yhteensä 1,8 kilometrin verran. Opiskelijatyötunteja paviljongin pystyttämiseen menee arviolta 1600 ja rakentamassa on noin 20 opiskelijaa. Lisäksi mukana on pari ammattirakentajaa asiantuntijoina.”

 

Matti Lakkalan takana paviljonki kohoaa pian korkeammaksi kuin koskaan.
”Kysymys hirren määritelmästä on eräs Moderni hirsikaupunki -hankkeen keskeisiä tutkimusaiheita, eli mikä tekee hirrestä hirren”, sanoo Matti Lakkala. Hänen takanaan paviljonki kohoaa pian korkeammaksi kuin koskaan.

 

Viime vuonna hirsipaviljonki oli maamme pääkaupungissa, Arkkitehtuurimuseon pihalla. Vuotta myöhemmin Oulu iskee takaisin. Konkretisoituva hirsipaviljonki dekonstruoitiin ja kuljetettiin Pohjois-Suomen suurimpaan ja vanhimpaan, Pohjanlahden rannan kuppeeseen.

Siinä missä Uudenmaan maakuntakeskuksessa paviljonki oli katoton, nyt entisen tervakaupunkimme opiskelijat ovat puhteenaan käännyttämässä rakennuksen katolliseksi.

Siksi Mattia hieman jännittää. Nyt vanhat hirret on käytetty ja kaikki tästä eteenpäin on suurempaa kunniaa 2T-ovelle ja oululaiselle hirsirakentamiselle.

Etelä-Suomen leppeydessä harmaantuneet hirret saavat päällensä niin hyvää puuta, että paviljonki nousee korkeammalle kuin ennen. Katto kasataan kuluvan viikon loppuun mennessä ja siitä eteenpäin paviljonki on osa yliopistoamme.

Muutama mustelma ja puinen muisti

Rahoitus hirsipaviljonkiin tulee Moderni hirsikaupunki -hankkeelta, joka on pääosin Euroopan aluekehitysrahaston tukema. Lisäksi siivu saadaan myös yliopistomme strategiarahasta. “Mukana rahoittamassa on myös Pohjois-Pohjanmaan alueen hirsitalotoimittajia”, Lakkala muistuttaa.

Hirsi on suosittua mökkimateriaalia, mutta siitä on moneksi. Hirttäkin on monenlaista. Lakkalan mukaan rakennettava paviljonki on kesämökkimatskusta, kun taas omakotitaloon käytettäisiin paksumpaa.

Tähän mennessä kaikki on työmaalla mennyt hyvin, Tolonen ja muut rakennuskumppanit ovat säästyneet haavereilta. “Muutama mustelma on tullut, mutta ei mitään sen pahempaa”, Iida-Maria Kari paljastaa.

 

Rakennusarkkitehtuurin opiskelija Eeva Tolonen valitsee seuraavan hirren.
Matti Lakkala on laskenut, että arkkitehtiopiskelijoiden hirsipaviljongissa yksittäisiä hirsiä on yhteensä 1,8 kilometrin verran. Opiskelijatyötunteja paviljongin pystyttämiseen menee arviolta 1600 ja rakentamassa on noin 20 opiskelijaa. Kuvassa rakennusarkkitehtuurin opiskelija Eeva Tolonen valitsee seuraavan hirren.

 

Apumies Niko Okkonen, viimeisen vuoden arkkitehtiopiskelija piiloutuu kameraltani. “Hirsi on ihana materiaali!” hän kuitenkin huikkaa.

Ehkäpä se on totta. Ehkäpä hirsi todellakin on ihanaa, siitä voi rakentaa latoja, mökkejä, koteja, halleja, mausoleumeja ja melkein mitä vain. Yliopistomme ansaitsee ihanuutta, etenkin pääovensa viereen.

Kuulen opiskelijoilta, että valmistuttuaan paviljongin yläkertaan avataan jonkinlainen näyttely. Tiedän sydämessäni, että siellä muistetaan vanhaa 2T-ovea. Ehkä siellä on vanha 2T-ovennuppi, eteismattona aito ja alkuperäinen kumimatto tuulikaapista? Jotain sellaista, mistä me vanhempien aikojen alumnit muistamme pienen, mutta keskeisen sisäänkäynnin ja ajan ennen Remonttia.

Palanen viattomuutta, hegeliläinen ajan henki kiinnittyneenä maalliseen materiaaliin. Sivistysyliopiston sielu suojeltuna hirsisessä häkissä. Puinen muisti, joka ei anna meidän unohtaa, joka tekee meidät nöyr…

“Anteeksi, sulla ei ole kypärää päässä ja olet rakennustyömaalla. Se on vaarallista.”

Minut on laitettu ruotuun. Reipas opiskelija muistuttaa minua kuolevaisuudestani ja elämän realiteeteista. Siirryn varoteipin ulkopuolelle. Jokainen on selvästi oppinut jotain. Yhtäkkiä työmaa tyhjenee ja paviljonki jää pystyyn kuin puolivalmis monoliitti.

Nälkäiset lähtevät lounaalle, yhdessä. Minunkin on jo nälkä, mutta opiskelijakorttini on vanha enkä voi seurata heitä.

Hei hei, vilkutan heille mielessäni. Modernit hirsirakentajat katoavat entisen 2T-oven läpi. Nostalgia nuolaisee minua kissankarhealla kielellään viimeisen kerran ja avaan pyöräni.

Pyöräilen kotiin, yliopiston pääovi jää auki.

 

Viime vuonna hirsipaviljonki oli maamme pääkaupungissa, Arkkitehtuurimuseon pihalla. Vuotta myöhemmin Oulu iskee takaisin. Nyt hirsipaviljonki rakennetaan Linnanmaan kampuksen pääoven edessä olevalle aukiolle.
Viime vuonna hirsipaviljonki oli maamme pääkaupungissa, Arkkitehtuurimuseon pihalla. Nyt hirsipaviljonki rakennetaan Linnanmaan kampuksen pääoven edessä olevalle aukiolle.

Juho Karjalainen

Oulun yliopiston alumni, joka on valmistunut tiedeviestinnästä filosofian maisteriksi.  

Lue lisää:

Kun seinä nousee vastaan, on parempi ottaa itselleen aikaa – Pysähtyminen auttoi Anna Itkosta pääsemään eteenpäin

Musiikkikasvatuksen maisterivaiheen opiskelija Anna Itkonen on aina rakastanut musiikkia ja laulamista. Kun Itkonen ajautui kriisiin musiikin kanssa ja kadotti äänensä, hän etsi sitä maailmalta, tutustui anarkisteihin ja kreikkalaisen saaren pyhään mieheen, palasi Ouluun – ja löysi jälleen äänensä.

TEKSTI Maria Kurtti

KUVAT Maria Kurtti

Anna Itkonen siemaisee punaviiniään St. Michaelin ikkunapöydässä ja esittelee innostuneesti yliopiston kirjastosta lainaamiaan teoriakirjoja. Työn alla oleva pro gradu -tutkielma vaatii älyllistä intoa ja kirjallisuuteen perehtymistä.  

Gradun lisäksi Itkosella riittää puuhaa pianonsoiton opettamisessa ja Aknestikista tunnetuksi tulleen Jukka Takalon tulevan levyn parissa. Takalon Vaarojen laulut -levyä työstetään Itkosen miesystävän, muun muassa Morley-yhtyeessä vaikuttaneen Juho Kauhasen (taiteilijanimeltään Pentti Amoren) Wolfbeat-studiolla Kempeleessä.

Anna Itkonen kertoo päätyneensä levylle mukaan sattumalta. Naisystävänsä musiikilliseen osaamiseen luottava Kauhanen kysyi häneltä mielipidettä erään Takalon biisin työstämisessä. Itkonen istahti hetkeksi pianon ääreen, ja äkkiä kävikin niin, että hän oli soittanut kaikki levyn piano-osuudet. Lisäksi hän on soittanut levylle muita soittimia, kuten polkuharmonia, ja laulanut taustalauluja.

Itkonen rahoitti aiempia opiskeluvuosiaan Oulun konservatoriossa työskentelemällä haastattelupaikkamme tiskin takana. ”Irkkubaari” on edelleen Itkoselle mieluisa paikka, jossa hän kirjoittaa usein myös sivuaineensa luovan kirjoittamisen tekstejä.

”Irkku on tärkeä, kuin kotimiljöö. Arvostan sitä tässä kaupungissa, joka tuntuu nykyään vähän vieraalta.”

Itkonen valmistui Oulun yliopistosta kasvatustieteen kandidaatiksi keväällä 2012 ja muutti silloisen poikaystävänsä luo Helsinkiin.

Parisuhteen lisäksi Oulusta houkutteli pois ikävämpikin asia: musiikista ja etenkin laulamisesta oli tullut Itkoselle vaikeaa. Oulussa kaikki oma tekeminen ja ystäväpiiri liittyivät vahvasti musiikkiin.

”Oli pakko saada itsensä rakentamiseen muita välineitä.”

Vahvuudesta viholliseksi

Itkonen ajautui kriisiin laulamisen kanssa jo konservatorion viimeisenä vuotena, mutta sinnitteli läpi konservatoriota seuranneiden kandiopintojen vaikeuksista huolimatta.

Lapsesta asti laulaneella ja keikkailleella Itkosella oli kuluttava tapa käyttää ääntään, eikä hän nuorena ja epävarmana osannut pyytää keneltäkään apua. Eikä kukaan huomannut.

”Mutta sitten keikan jälkeen aina hävetti. Aina oli semmoinen olo, että voi ei, olenko mä mennyt nyt nolaamaan tällä mun rikkinäisellä äänellä itseni ja kaikki muut.”

Lauluvaikeuksien psykologisuudesta kertoo se, että jonkin aikaa Itkonen pystyi unohtamaan pelkonsa ja tekemään tuttuun tapaan blues-keikkoja Arto Louhelan kanssa.

Kun pelko unohtui, laulu sujui kuten ennenkin ja yleisö tuli keikkojen jälkeen kiittämään ja kehumaan esitystä.

”Mutta sitten keikan jälkeen aina hävetti. Aina oli semmoinen olo, että voi ei, olenko mä mennyt nyt nolaamaan tällä mun rikkinäisellä äänellä itseni ja kaikki muut.”

Lopulta ongelmista kasvoi valtava kynnys laulamiseen, jonka ympärille identiteetti oli pienestä pitäen rakentunut.  

”Oli vaikeaa tehdä pääaineena musiikkikasvatusta, koska laulaminen pelotti. Silloin kun se sun paras ystävä, paras piirre, kääntyy viholliseksi, se on hurja tilanne.”

Muutettuaan Helsinkiin Itkonen pääsi opettamaan tanssipainotteista viidettä luokkaa Kaisaniemen ala-asteelle. Koulun taidemyönteinen rehtori innostui Itkosen visioista integroida taiteita perusopetukseen. Esimerkiksi yhteyttämistä opiskeltiin Itkosen biologian tunneilla tekemällä ”yhteyttämistanssia”.

Helsingissä Itkonen osallistui myös Alexander-tekniikkaa hyödyntävälle laulukurssille, joka opetti tunnistamaan laulamiseen liittyviä tiedostamattomia esteitä. Vaikka kurssista oli selvästi hyötyä, ei laulaminen silti vapautunut tuosta vain. Prosessi vaati aikansa.

”Oli vaikeaa tehdä pääaineena musiikkikasvatusta, koska laulaminen pelotti. Silloin kun se sun paras ystävä, paras piirre, kääntyy viholliseksi, se on hurja tilanne.”

Vuoden mittaisen työsopimuksen päätyttyä Itkonen lähti Järvenpään Opistoon opiskelemaan tanssia ja teatteria. Jälleen hän toivoi luovan vuoden helpottavan myös musiikkiin liittyviä ongelmia, mutta toisin kävi – laulaminen pelotti edelleen.

Opistovuoden jälkeen Itkonen jatkoi opettamista Siilitien ja Herttoniemenrannan ala-asteilla. Erityislasten kanssa työskentely Siilitiellä oli kaikessa haastavuudessaan kaikkein antoisinta.

Vaikka Itkonen nautti lasten kanssa työskentelystä ja oli pidetty opettaja, olo tuntui silti ahtaalta. Erityisesti kriittisestä kasvatustieteestä ja kasvatusfilosofiasta kiinnostunut ajattelija ei pystynyt allekirjoittamaan kaikkia kouluinstituution rajoittavilta tuntuvia sääntöjä.

Kandivaiheen vaihto-oppilasvuosi Espanjassa oli kuitenkin opettanut Itkosta arvostamaan Suomen korkealaatuista opetusta. Vaikka maan yliopisto-opetuksen taso tuotti pettymyksen, tekivät ilmaisuvoimainen kieli ja läheisiinsä epäitsekkyydellä suhtautuvat espanjalaiset Itkoseen vaikutuksen.

Viimeisen määräaikaisen työsopimuksen päätyttyä opettajan töissä Itkonen pakkasi reppunsa, otti mukaan pienen matkakitaransa ja lensi paluulippua ostamatta Kreikkaan.

 

Nais- ja sukupuolentutkimuksen aineopinnoissa Anna Itkonen kokee päässeensä inspiroivaan ja voimaannuttavaan seuraan niin lukemiensa naisteoreetikoiden kuin tapaamiensa “upeiden, luovien naistutkijoiden”, kuten Seija Jalaginin ja Päivi Jokisen, myötä.
Nais- ja sukupuolentutkimuksen aineopinnoissa Anna Itkonen kokee päässeensä inspiroivaan ja voimaannuttavaan seuraan niin lukemiensa naisteoreetikoiden kuin tapaamiensa “upeiden, luovien naistutkijoiden”, kuten Seija Jalaginin ja Päivi Jokisen, myötä.


Ateenan anarkistitaide ja Aeginan saaren rauha

Ateenassa Itkonen tutustui kiinnostaviin uusiin ihmisiin ja paikkoihin. Hän tapasi anarkistisen marginaali-taidekentän edustajia, jotka kokoontuivat vallatuissa teatterirakennuksissa ja tekivät taidettaan antaumuksella, lähestulkoon ilman rahaa.

Ympäristö ja ihmisten luova elinvoimaisuus inspiroivat Itkosta, vaikka länsimaisen kulttuurin kehdon korruptio ja ahtaalle ajettujen ihmisten selviytymistaistelu tuntuivat kuristavalta kurkussa.

Itkonen lähti Kreikkaankin musiikki mielessä ja otti siksi kitaransa mukaan. Hän toivoi uuden miljöön aukaisevan lukot, jotta musiikki alkaisi taas virrata.

”Se meni loppujen lopuksi niin, että annoin sen kitaran yksinhuoltajaäidin pojalle, jolla ei ollut soitinta, mutta joka oli musiikillisesti superlahjakas.”

Ateenasta Itkonen suuntasi taiteilijoiden suosimalle Aeginan saarelle, jossa hän ystävystyi vuokraemäntänsä, punkkari-taiteilija Saran kanssa. Saarella Itkonen tutustui myös vanhaan Nikokseen, jota kutsuttiin yleisesti nimellä Agios, pyhä mies. Nikos oli askeettisesti elävä ikonimaalari ja henkisiin oppeihin perehtynyt esoteerikko. Kyläläiset toivat Nikokselle ruokaa ja vastapalvelukseksi mies auttoi kyläläisiä arkisissa töissä.

Aeginan ajasta muodostui Itkoselle lopulta henkinen matka, joka tarkoitti käytännössä neljän kuukauden itsetutkiskelua pienen kalastajakylän vapaassa ja hyväksyvässä ilmapiirissä. Lopulta hän tunsi olevansa valmis kohtaamaan musiikin.

Taiteilija ja tieteilijä

Kreikan matkan jälkeen Itkonen muutti takaisin Ouluun ja aloitti musiikkikasvatuksen maisteriopinnot.

”Kyllä mä tiesin jotenkin, että mä palaan tähän, kun tulen takaisin Ouluun. Teen ne asiat, jotka oli jääneet kesken, joita olin paennut. Oli itsestään selvää, että teen sen [gradun] laulamisesta.”

Tutkimuksessaan Itkonen pystyy hyödyntämään myös omia vaikeita kokemuksiaan. Gradu käsittelee laulamista musiikki- ja taidekasvatusfilosofian näkökulmasta. Teoriapohja nojaa pääosin feministiteoreetikko Rosi Braidottin ajatteluun.

”Mua on aina kiinnostanut ihmisen muutos, joka on taiteissa niin niin läsnä. Ja taidekasvatuksessa.”

Niin taiteen kuin tieteen tekeminen vaatii luovuutta ja rohkeutta ajatella asioita uudesta näkökulmasta. Analyyttisesti ajattelevaa taiteen tekijää Itkosta kiinnostaakin taiteen ja tieteen yhdistäminen, joka voisi tapahtua esimerkiksi tutkijan uran muodossa.

 

Kuka?

 Anna Itkonen

>> Musiikkikasvatuksen maisterivaiheen opiskelija Oulun yliopistossa.

>> Valmistunut ylioppilaaksi Madetojan musiikkilukiosta 2004, muusikoksi Oulun konservatoriosta pop & jazz -linjalta 2007 ja Oulun yliopistosta kasvatustieteen kandidaatiksi 2012.

>> Aloittanut laulamisen ja keikkailemisen ala-asteen toisella luokalla kempeleläisessä lapsikuorossa Musareissa. Myöhemmin laulanut muun muassa jazzia, soulia, funkia, rokkia ja bluesia.

>> Tekee gradua laulamisesta ja on kiinnostunut tutkijan urasta. Rakastaa Oulun yliopiston kirjaston oula.finna.fi -sivustoa.

>> On mukana Jukka Takalon tulevalla levyllä Vaarojen laulut. Levy julkaistaan Kajaanissa 17.8.2018 osana Linnanvirta-tapahtuman ohjelmaa. Keikkailee kesällä laulavana melojana Takalon levyn promo-kiertueella. Esitykset toteutetaan kajakeissa saarten ja satamien edustoilla. Oulussa keikka järjestetään Pikisaaren, Linnasaaren ja Sonnisaaren edustalla heinäkuussa.

>> Työskennellyt muun muassa baarityöntekijänä ja opettajana.

>> Ideoinut ja toteuttanut Oulun Tyttöjen Talolle työpajan, joka yhdisti luovaa kirjoittamista ja säveltämistä. Lopputyönä syntyi tyttöjen teksteistä yhdessä luotu biisi.

>> Lapsuuden unelma-ammatti oli opettaja.

>> Harrastaa joogaa, tanssia ja kokkaamista.

>> Haaveilee perustyytyväisyydestä. Toivoo tekevänsä naisenmentävää polkua tieteen ja taiteen rajapinnoilla.

Maria Kurtti

Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.

Lue lisää:

Robinson Crusoesta hihnaliveen – Minuus 2.0 on projekti, johon kaikilla ei ole varaa

Kun katsomme toistemme ruokakoriin tai Instagram-profiiliin, katsomme todellisuudessa itseemme, kirjoittaa Eleonoora Riihinen.

Jos 2010-luvun länsimaista kulttuuria säilöttäisiin museoon esiteltäväksi tulevaisuudessa jollekin maailmanlopun jälkeiselle sivilisaatiolle jossain galaktisessa siirtokunnassa tai tietoisuutta simuloivassa virtuaalitodellisuudessa, se saattaisi näyttää esimerkiksi tältä:

Kontti olutta puksuttaa eteenpäin. Sitä seuraa appelsiineja muovipussissa, makkarapaketti, partaäijäjugurtti  ja omenalta tuoksuva suomalainen shampoo, sellainen jota löytyy kaikkien mummonmökkien saunasta.

Tai tältä: kylpypallo putoaa ammeeseen sihisemään, nuori nainen ottaa asentoja ja esittelee vaatteitaan, kauppakassit heiluvat auringossa.

 

Prisman Hihna247-lähetystä tai Suomen menestyneimmän tubettajan viikonlopunviettoa ei ikuistettaisi sen vuoksi, mitä lauantaimakkara tai kylpypallo kertovat elintavoista ja arvoistamme, vaan siksi, että koskaan ennen ihmisyhteisöt eivät ole olleet näin kiinnostuneita tavallisen ihmisen näennäisen tapahtumaköyhästä arjesta. Ilmiö on mahdollinen vain äärimmäisen yksilökeskeisessä kulttuurissa.

Yksilön intensiivinen kehityshistoria hahmottuu katsomalla länsimaiseen kirjallisuushistoriaan. Kauppahihnaliven ja antiikin jumalien tragedioiden välissä on eräs yksilöllisen käänteen merkkihahmo: Robinson Crusoe, Daniel Defoen vuonna 1719 luoma itsensä varassa seisova superyksilö, valkoinen mies ja kolonialisti.

Kirjallisuudentutkija Ian Wattin mukaan Crusoe oli ensimmäinen tavallinen ihminen ei jumala, kuningas tai ritari jonka puuhastelut nousivat lukevan yleisön kiinnostuksen kohteeksi. Se oli mahdollista vain modernissa porvarillisessa yhteisössä, joka arvosti yksilöä uudella tavalla.

Arkikuvauksissakin on silti aste-eronsa: Wattin mukaan mikä tahansa veden keittäminen ja laahustelu ei olisi mennyt viihteestä, vaan tarvittiin vaihtelua ja toimintaa. Jos Watt vielä eläisi, hän saattaisikin pitää someajan monotonisia ja itseriittoisia sisältöjä merkkinä siitä, että kulttuurin yksilön arvostus on saavuttanut jonkinlaisen huippunsa: ympärivuorokautisen minä 2.0 -projektin.

 

Kun katsomme toistemme ruokakoriin tai Instagram-profiiliin, katsomme todellisuudessa itseemme. Minä muodostuu suhteessa toisiin. Jopa ääri-individualistinen Crusoe tarvitsee peilin. Hänelle toisena toimii alkuasukas, jonka hän nimeää sieluttomasti Perjantaiksi.

Postmodernissa ajassa noista peileistä reflektoimme paikkaamme yksilöiden välisessä kilpailussa. Ei ole enää annettua sosiaalista asemaa. On vain loputtomasti valintoja, joilla minää tuotetaan.

Yksilökulttuurin viehätys piilee tässä rationaalisen kontrollin haaveessa: ikään kuin pystyisimme yhden miehen yhteiskunnan saarelle perustaneen Robinson Crusoen tavoin hallitsemaan maailmaa hallitsemalla itseämme.

Itsetarkkailun ja -tehostuksen kulttuuri pitää sisällään oletuksen, että kaikki jakavat saman minuuskokemuksen: että kaikki kykenisivät tekemään samanlaisia valintoja kuin itse. Luokkateoriaan perehtynyt brittiläinen sosiologi Beverley Skeggs huomauttaa, että minuuden optimoiminen on mahdollista vain niille, joilla on siihen tarvittavat resurssit: aikaa, rahaa ja tietoa.

 

Minkälainen minuus on niillä maailmanlopun jälkeisen sivilisaation jäsenillä, joille hihnaliveä esitellään?

Jos makkarapaketin tai smoothiebowl-asetelman liike kuvaruuduun liukuhihnalla ylhäältä alas  on merkki äärimmilleen viedystä yksilökeskeisyydestä, kuinka pitkälle minuus voi enää kehittyä? Onko minuudella rajoja?

Ainakin kulutusvalintoihin perustuvalla minuudella on planeettamme rajat.

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää: