Kirurgi avaa sydäntään – Tuomas Ahvenvaara kertoo luottavansa ihmisten hyvyyteen

Lääkärin ammattia sanotaan erityisen vaativaksi, eikä vain sen takia, että operaation aikana ei saa kuunnella omaa musiikkia ja somettaa. Sydänkirurgi Tuomas Ahvenvaara ei osaa selittää innostuksen syytä, mutta halu alalle oli vahva.

TEKSTI Marko Heikkinen

KUVAT Marko Heikkinen

”Suvussa ei ole lääkäreitä, mutta jo ala-asteella haaveilin ammatista”, Tuomas Ahvenvaara kertoo kävellessään Oulun yliopistollisen sairaalan käytävillä. ”Yläasteella kuljetin pikkuveljeä puheterapiassa OYS:ssa ja halusin juuri tänne töihin.”

Ahvenvaara on satuttanut selkänsä haastattelua edeltävällä viikolla, sillä hän on ollut lumilautailemassa Vuokatissa. Matkalla työhuoneeseensa hän puhuu kollegansa kanssa selkäkivustaan tunnistamattomilla termeillä ja ilman kirosanoja. Tajuan, että tv-sarja Housen katsominen ei ole valmistanut minua tähän haastatteluun. 

Toisin kuin dramaattiset lääkärisarjat väittävät, kirurgin työ on jotakin muuta kuin käsillä huitomista ja toimistodramatiikkaa. On tärkeää tietää tekevänsä oikein.

Tuomas Ahvenvaara on sydän- ja rintaelinkirurgian erikoislääkäri Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Hän on valmistunut vuonna 2005 Oulun yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta.

Ahvenvaaran työviikko rakentuu rutiineille. Noin kolme kertaa viikossa hän osallistuu aamukokoukseen, jonka jälkeen leikkaukset alkavat kello yhdeksältä. Leikkaus loppuu iltapäivällä, jonka jälkeen voi tutustua seuraavan aamun potilaan tietoihin. 

”Potilaat tulevat joko kardiologian tai keuhkolääkärin puolelta lähetteellä”, hän kertoo. ”Vastaanottoa ei juuri pidetä.” 

Tavallisesti potilailla on sepelvaltiotauti tai aorttaläpän ahtauma, jonka toimenpiteitä suunnitellaan kardiologin kanssa yhdessä. Kolmasosa leikkauksista on kiireellisiä, jolloin potilas joutuu rintakipukohtauksen takia sairaalaan.

Ahvenvaara kertoo, että kirurgian lisäksi hän saa käyttää aikaa tutkimukseen. 

”Teen väitöskirjaa aorttaläpän ahtauman hoitovaihtoehdoista ja vertailen niitä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kyllä tutkimukseen vielä muutama vuosi menee.”

Kaiken tämän jälkeen onkin yllättävää kuulla, kuinka hänestä ei melkein edes tullut lääkäriä.

 

Nuori mies ajautuu sydänkirurgiksi

Ahvenvaara on kotoisin Haukiputaalta, mutta hän kävi Oulun Lyseon lukion. Varusmiespalveluksen jälkeen hän haki Oulun yliopistoon lukemaan lääketiedettä, mutta pistepotti ei riittänyt sisällepääsyyn.

”Mietin jo, että siitä haaveesta ei tainnut tulla mitään”, hän sanoo. Rannalle jäänyt Ahvenvaara ehti katsella valintaoppaita ruotsalaisiin yliopistoihin.

Maanpakoon ei kuitenkaan tarvinnut lähteä. Hän luki kevään sinnillä, ja pääsi sisään seuraavalla yrittämällä. Opinnot Oulun yliopistossa alkoivat vuonna 2000.

”Yliopistoon pääseminen on isoin yksittäinen asia, josta olen kokenut onnistumista”, Ahvenvaara sanoo. 

Opiskeluaikana hän istui pari vuotta OYY:n edustajistossa ja PSOAS:n valtuuskunnassa, vain huomatakseen, että piti enemmän mistä tahansa muusta työstä.

Ahvenvaara valmistui vuonna 2005 yleislääkäriksi, jonka jälkeen hän vietti Kokkolassa vuoden terveyskeskuslääkärinä.

Omalle erikoisalalleen hän kertoo ajautuneensa sattumalta, kun häntä pyydettiin sydänkirurgialle töihin.

”Kai joku katsoi, että minun käteni voisi sopia tähän hommaan. Samalla vaimo alkoi erikoistumaan, joten minä mietin, että erikoistun myös”, Ahvenvaara kertoo. 

Hän katsoo olleensa onnekas, koska hänen ympärillään oli paljon kokeneita sydänkirurgeja, jotka opettivat häntä.

Kokkolassa hän harjoitteli yleiskirurgialla neljä vuotta. Vuonna 2010 hän siirtyi yliopistosairaalaan sydänkirurgialle viimeistelläkseen erikoistumisen. Lopulta hän jäi Oulun yliopistolliseen sairaalaan, siihen samaan, jossa työskentelystä hän haaveili jo yläkoulussa.

Työ alkoi, mutta samalla sydänkirurgian suuret linjat olivat kuitenkin jo muuttaneet suuntaa.

 

Oulun ylioppilaslehti 2018.
Tuomas Ahvenvaara harkitsi tekniikan uraa ja jopa Ruotsiin muuttoa, ennen kuin sai hyväksymiskirjeen lääketieteellisestä tiedekunnasta. ”Yliopistoon pääseminen on isoin yksittäinen asia, josta olen kokenut onnistumista”.

 

Kirurgi ei voi syyttää mokasta kirousta

Ahvenvaaran mukaan sydänkirurgin työhön liittyy alan murroksen vuoksi paljon uuden opettelua. Nyt trendinä ovat vähemmän kajoavat toimenpiteet, jossa sydämeen päästään avaamatta rintalastaa. Tälläisiä ovat sepelvaltimoiden pallolaajennukset, aorttaläpän ahtauman hoito katetritoimenpiteellä ja hybriditoimenpiteet kardiologien kanssa.

”Lääketiede kehittyy koko ajan”, Ahvenvaara kertoo. ”Ennen ei tiedetty, että leikkaustoiminnan edellytys on steriliteetti. Vaikka välillä tuntuu, että mikä piru tähän tuli, niin enää ei tarvitse syyttää kirouksia.”

Myös lääkärikunta on muuttunut. Ennen siedettiin enemmän äksyilyä ja huonoa käytöstä, mutta kahdenkymmenen vuoden jälkeen kohteliaisuus on noussut arvoon. Tästä muutoksesta on syytä olla tyytyväinen.

Yllättäen myös potilaat ovat omaksuneet elinikäisen oppimisen.

”70-vuotiaat hakevat Internetistä tietoa uusista leikkaustavoista ja ehdottavat niitä”, Ahvenvaara sanoo.

Toimintaelokuvien ystävät ovat saattaneet seurata Arnold Schwarzeneggerille maaliskuussa tehtyä leikkausta, jossa hänelle korvattiin vuonna 1997 asennettu keinoaorttaläppä juuri uudella katetritoimenpiteellä. 

Ensimmäisen operaation jälkeen Schwarzenegger mainitsi, että häntä harmittaa elää vain satavuotiaaksi. Vaikka Ahvenvaara ei tunnekaan kaikkia tapauksen yksityiskohtia, hänen arvionsa on pessimistisempi.

”Jos Arnold on jo toista kertaa sydäntoimenpiteessä, ei vaikuta todennäköiseltä, että hän eläisi satavuotiaaksi. Realistisesti elinikä on siinä 80–85 vuoden välillä.”

Keskustellessa alan mahdollisista epäkohdista Ahvenvaara kertoo, että Oulun yliopistollisella sairaalalla on hyvät resurssit, riittävästi laitteita ja henkilökuntaa.

Kansainvälisesti ajateltuna kehittyneiden maiden lääketieteen painopiste mietityttää Ahvenvaaraa.

”Kehittyneissä maissa käytetään paljon rahaa vanhuksien vaikeiden sairauksien hoitoon ja elinajan pidentämiseen. Hyöty siinä päässä on pienempi.”

Globaali näkökulma ei yllätä, sillä Ahvenvaara kertoo lentävänsä usein kansainvälisiin koulutuksiin.

Tämän jälkeen vain yksi mysteeri on selvittämättä. Miten ihminen pystyy taipumaan näin tarkkuutta vaativaan työhön?

 

Kirurgin pitää olla hyväsydäminen

Opiskelijan olennaisiin taitoihin kuuluu univajeen paikkaaminen, tapahtui se sitten halvalla kahvilla tai sopimattomiin aikoihin sijoitetuilla päiväunilla.

Myös Ahvenvaara hän korostaa levon merkitystä, vaatiihan hänen työnsä tarkkaa keskittymistä.

”Viime syksynä vedin itseni liian tiukalle”, Ahvenvaara muistelee. ”Jos lepoa ei tule, elimistö on koko ajan stressitilassa. Se on huono.”

Pallon perässä juokseminen, kiekon perässä luisteleminen ja metsästäminen ovat Ahvenvaaralle tärkeimmät tavat päästä kokonaan irti työajatuksista. Myös perhe on tärkeä.

”Omien pienten lasten kanssa kun touhuaa, niin työ unohtuu.”

Liikunta on tärkeää myös työkyvyn ja jaksamisen ylläpitämiseksi, varsinkin jos haluaa olla töissä eläkeikään saakka.

Kirurgin työ menee usein niin ihon alle, että työssä jaksaminen vaatii tietynlaista maailmankatsomusta. Arvomaailmaltaan Ahvenvaara kuvailee itseään peruspositiiviseksi.

”Vaikka hoitomuodosta olisikin kiistaa tai yksittäisen potilaan kanssa ongelmia, isossa kuvassa se on väliaikaista. Luotan siihen, että ihminen haluaa toiselle hyvää.”

 

Kuka?

Tuomas Ahvenvaara.

» Työskentelee sydän- ja rintaelinkirurgian erikoislääkärinä Oulun yliopistollisessa sairaalassa.

» Valmistunut lääketieteen lisensiaatiksi Oulun yliopistosta vuonna 2005.

» Työskenteli Kokkolassa terveyskeskuslääkärinä ja yleiskirurgialla, kunnes siirtyi vuonna 2010 Oulun yliopistolliseen sairaalaan sydänkirurgialle.

» Tekee väitöskirjaa aorttaläpän ahtauman hoitovaihtoehdoista viimeisen kymmenen vuoden ajalta.

» Rentoutuu metsästämällä ja harrastamalla monipuolisesti urheilua.

 

Hevosia sairaalan käytävillä

Alumnilla on myös neuvoja aloitteleville opiskelijoille. Lääketieteellinen koulutus yhdistää erilaisia ihmisiä, mikä voi aiheuttaa oman identiteetin kyseenalaistamista.

Uusi opiskelija voi epäillä sopimistaan alalle. Tätä ei kuitenkaan kannata pelästyä.

”Pitää antaa itselle tilaa, aikaa ja mahdollisuus kasvaa lääkäriksi. Itselläkin oppiminen tuntuu olevan kesken, sillä vasta 50 vuoden tienoilla voi sanoa hallitsevansa kirurgin työn”, Tuomas Ahvenvaara sanoo.

Yleislääkäriksi valmistumisen jälkeen on mahdollista katsella, mikä ala voisi kiinnostaa, sillä erityisaloja on kymmeniä. Kaikenlaisille osaajille on tarvetta, ja myös arat ja ujot löytävät lopulta oman paikkansa.

Tuomas Ahvenvaara arvostaa teoreettista tietoa, mutta pitää itseään käytännön ihmisenä. Tämän takia hänestä on tärkeää, että opiskelijat pyrkisivät töihin paikkoihin, joissa on mahdollista saada kokeneemmilta lääkäreiltä tukea, neuvoa ja apua.

”Kisälli oppii mestarilta, ja oppi tulee pikku leikkauksia tekemällä ja avustamalla”, Ahvenvaara summaa näkemyksiään.

Lääkärin työ voi olla aluksi stressaavaa, sillä päätä vaivaavat kaikki mahdolliset taudit. Täytyy odottaa intuition syntyä.

Eräs erityinen opiskelumuisto liittyy vuoden 2004 kesään, jolloin hän oli ensimmäistä kertaa lääkärintyössä Ylitornion terveyskeskuksessa.

”Kun nuorempana kuuli käytävässä kopsetta, ei tiennyt onko se seepra vai kameli. Nykyään tietää, että se todennäköisesti on hevonen”, Ahvenvaara vertaa.

”Teoria näyttää mahdollisuudet ja käytäntö rajaa ne todellisuuteen.”

Marko Heikkinen

Äärimmäisen vakava kirjallisuuden pääaineopiskelija, joka kutsuu itseään "muoti & lifestyle" -toimittajaksi.

Lue lisää:

Lukitun näytön arvon ymmärtää vasta liian myöhään

Janne Hakkaraisen mukaan tietoturvalla ja terveydellä on jotain yhteistä: niitä ymmärtää arvostaa vasta silloin, kun ne on menetetty.

Työni ylioppilaskunnan viestintäasiantuntijana noudattaa julkisessa työssä tuttua lainalaisuutta: kun onnistun työssäni, kukaan ei yleensä kiinnitä asiaan huomiota. Kun epäonnistun, kaikki huomaavat sen varmasti.

Tästä syystä käytän paljon aikaa ja vaivaa viestinnän suunnitteluun ja ongelmien ennaltaehkäisyyn. Kevään aikana sain vastuulleni huolehtia, että ylioppilaskunnan toiminnot ja käytännöt ovat EU:n uuden tietosuoja-asetuksen mukaisia.

Työnkuvaani on jo aiemmin kuulunut huolehtia ylioppilaskunnan tietoturvasta, mutta tietosuoja-asetukseen perehtyminen on syventänyt ymmärrystäni siitä, miksi tietoturva on syytä ottaa vakavasti.

Samasta syystä olen alkanut havaita asioita, joihin en ole ennen kiinnittänyt huomiota.

 

Eräs havainnoistani on ollut, että moni opiskelija jättää tietokoneensa kirjastoon tai muulle yleiselle paikalle ruokataukonsa ajaksi – vartioimatta. Tähän sisältyy toki ilmiselvä riski menettää tietokone varkaalle, mutta olen huomannut, että kaikki eivät edes kirjaudu tietokoneiltaan ulos ruokatauon ajaksi. Voi olla, että kaikilla ei ole minkäänlaista salasanaa tai pääsykoodia tietokoneelleen.

Jos näiden tietokoneiden selaimiin on tallennettu omistajan sähköpostitilin salasana, saattaa menettää tietokoneensa lisäksi enemmän kuin arvaakaan. Useimmilla meistä on sähköpostitileillään paljon arkaluonteista ja henkilökohtaista tietoa, jonka kautta saa pääsyn ihmisen koko elämään. Esimerkiksi sosiaaliturvatunnuksella pystyy aiheuttamaan kaikenlaista kiusaa, vahinkoa tai jäynää.

Mikäli olet tallentanut selaimeesi sähköpostitunnusten lisäksi Oulun yliopiston OSAT-järjestelmän käyttäjätunnuksen ja salasanan, voi sen kautta luopua opiskeluoikeudesta.

Jos sinulla ei ole vielä salasanaa tai pääsykoodia tietokoneessasi, sellainen kannattaa laittaa viimeistään nyt. Sama koskee myös puhelimia: vaikka harva jättää puhelintaan lounastauon ajaksi kirjastoon tai muihin yleisiin tiloihin, sen voi unohtaa sinne.

Jos esimerkiksi sähköpostipalvelusi tarjoaa mahdollisuuden kaksivaiheiseen tunnistamiseen, suosittelen sen käyttämistä. Se suojaa tiliäsi ja identiteettiäsi myös silloin, kun kirjautumistietosi ovat vuotaneet.

 

Organisaatioiden kannalta huolimaton tietoturva voi johtaa moniin kiusallisiin tilanteisiin.

Viestintäsiantuntijana minua huolestuttaa ajatus, että jonkun ylioppilaskunnan luottamushenkilön tai työntekijän puhelin unohtuisi jonnekin, eikä laitteessa olisi minkäänlaista pääsykoodia tai salasanaa. Tällöin puhelimella olisi mahdollisuus tehdä hullunkurisia päivityksiä ylioppilaskunnan sosiaalisen median kanaviin tai lähettää yliopiston johdolle solvauksia oyy.fi -loppuisesta sähköpostiosoitteesta.

Tietoturvalla ja terveydellä on jotain yhteistä: niitä ymmärtää arvostaa vasta silloin, kun ne on menetetty.

Janne Hakkarainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen viestintäasiantuntija, jonka mielestä kaikkien tasa-arvoinen kohtelu on kaikkien etu. Twitter: @jannehak

Lue lisää:

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Peri-inhimillinen tarve tulla rakastetuksi tekee meistä kaikista haavoittuvaisia.

Laura Mannisen (s. 1976) omaelämäkerrallinen esikoisteos Kaikki anteeksi kertoo pian nelikymppisestä Laurasta, jolla on hyvä työpaikka, harrastuksia ja ystäviä. Kun Laura tapaa Mikon, kaikki haaveet tuntuvat käyvän toteen. Mikko hurmaa heti kättelyssä paitsi Lauran, myös tämän sukulaiset ja ystävät ja jopa naapurin sitruunansyöneen kyttääjämummon.

”Hän sai ihmiset vapautumaan ja avautumaan. Me liikuimme ensimmäistä kertaa parina, ja minä olin ylpeä kuin tamma. Samaan aikaan tunsin itseni epävarmaksi. Oliko tämä taivaallinen olento todellakin valinnut minut? Jos oli, minä päätin, että tällä kertaa onnistuisin.”

Laura kiintyy nopeasti myös Mikon kolmeen lapseen. Ja lapset Lauraan. Pikku hiljaa miehestä paljastuu uusi, outo puoli. Synkkinä päivinä hän on ivallinen, vainoharhainen ja toisaalta masentunut. Mikko ei siis ole ihan kunnossa, mutta eihän rakasta ihmistä voi sairauden takia hylätä? Sitä paitsi Mikkokin oli tukena silloin, kun Lauralla epäiltiin rintasyöpää, helli ja hoivasi. Ja mies lupaa hakea apua, ja hakeekin. Kun Mikolla on hyvä päivä, hän on yhtä aurinkoa ja suurta sydäntä.

Kun Laura ja Mikko muuttavat saman katon alle, alkaa todellinen perhehelvetti. Tulee yö, jolloin Mikko pitää keittiöveistä Lauran kurkulla ja uhkaa tappaa. Sairaalloisen mustasukkainen mies piinaa Lauraa niin henkisellä, fyysisellä kuin seksuaalisella väkivallalla. Mutta kun myrskypilvet väistyvät, hän on taas oma hurmaava itsensä, katuu ja pyytää anteeksi. Ja Laura antaa anteeksi.

 

Mannisen eletyistä kokemuksista kertova teos muistuttaa muistelma- ja tietokirjaa, sillä kirjoittaja ei ole perinteiseen kaunokirjamaiseen tapaan etäännyttänyt omakohtaisia kokemuksiaan ja luonut niistä fiktiota. Kerrontatavan valinnasta kertoo osaltaan jo päähenkilön nimeäminen Lauraksi.

Teoksen vahvuus on juurikin Lauran rehellinen kerronta, mutta Mikon sisäistä maailmaa kuvaavat osiot puolestaan ontuvat, sillä kertoja ja päähenkilö Lauran ääni kuuluu niistäkin selkeästi läpi.

Teokseen hiipivä tietokirjamaisuus ja ajoittainen paatoksellisuus on toisaalta ymmärrettävää. Väkivaltaisessa suhteessa eläviä naisia kuulee valitettavan usein tuomittavan tyyliin: ”Tyhmähän siinä täytyy olla, oma syy kun ei tajua lähteä”. Kaikki anteeksi auttaa ymmärtämään, miksi tällaisesta suhteesta ei niin vain lähdetäkään.

Vaikka teos ei kerrontaratkaisunsa ja osaltaan myös kuluneiden kielikuviensa takia ole taiteellisesti korkeatasoisimpia tekstejä, on viestintäalalla työskentelevän Mannisen kerronta sujuvaa ja tarina niin mukaansa tempaava, että ahmaisin kirjan yhdeltä istumalta. Teoksen välillä hyvinkin ahdistavat ja väkivaltaiset tapahtumat kerrotaan taiten ja tyylillä, inhorealismilla mässäilemättä.

Peri-inhimillinen tarve tulla rakastetuksi tekee meistä kaikista haavoittuvaisia. Siksi myös Lauran kaltainen, kouluttautunut ja vahvatahtoiseksi feministiksi itsensä mieltävä nainen voi joutua väkivaltaisen suhteen vangiksi. Se, joka satuttaa pahemmin kuin kukaan, voi samalla olla myös se, jonka kanssa on joskus kokenut elämänsä onnellisimmat hetket.

 

Suomalainen vaikenemisen kulttuuri ja yhteiskunnan silmät ummistava suhtautuminen perheväkivaltaan nousevat teoksesta vahvasti esille. Niin poliisin, terveydenhuollon kuin lastensuojelun viranomaisten apu jää olemattomaksi. Lopulta Laura ottaa yhteyttä naisten turvakotiin, jonka tarjoaman keskusteluavun turvin hän rohkaistuu lähtemään suhteesta.

Kuten teoksen epilogissakin kerrotaan, on naisiin kohdistuva väkivalta Suomessa vakava ongelma. Lähes joka kolmas suomalainen nainen on kokenut tai kokee parisuhteessaan seksuaalista tai fyysistä väkivaltaa. Suomi on myös saanut lukuisia huomautuksia siitä, etteivät naisten ihmisoikeudet toteudu Suomessa YK-sopimuksen ja Euroopan neuvoston niin kutsutun Istanbulin sopimuksen mukaisesti. Miksi väkivaltaan ei silti puututa?

 

Mannisen esikoinen on tärkeä puheenvuoro liiaksi vaietusta aiheesta. Tematiikaltaan teos tuo mieleen Maria Jotunin Huojuva talon (1963) ja osin myös Rosa Liksomin Everstinnan (2017), mutta ihmeen vähän aihepiiristä on ylipäätään kirjoitettu. Tämäkin kertoo jotakin aiheen tabuluontoisuudesta.

Kaikki anteeksi on selviytymistarina ja ravisuttava tositarina, joka antaa äänen lukemattomille naisille. Samalla se on myös haaste: vaikenemalla mikään ei muutu.

Maria Kurtti

Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.

Lue lisää:

Suomi on myös biologian kieli

Yli-intendentti Marko Mutasen mukaan kehitys on kielen elinehto. Koneen Säätiön Vuoden Tiedekynä -palkinnon ehdokas on joutunut omissa artikkeleissaan luomaan uutta termistöä. “Kieltä pitää luoda tyhjästä, sillä termistöä ei yksinkertaisesti ole. Jos joutuisin operoimaan sillä terminologialla, mikä oli käytössä sata vuotta sitten, en pystyisi kirjoittamaan suomeksi mitään.”

Biologian kieli on englanti. Englannin käytölle on järkeviä syitä. Arvostetuimmat tieteelliset julkaisut, kuten Science ja Nature, ovat englanninkielisiä. Tutkija haluaa tuloksensa kansainvälisen tutkijayhteisön silmien eteen ja monella alalla suomen kieltä taitavia tutkijoita on vain kourallinen. Tiede ei ole monologi.

Myös alan termistö perustuu pitkälti englantiin ja latinaan. Taipuuko suomi enää edes biologian kieleksi?

“Kyllä taipuu, mutta ei ilman ongelmia”, yli-intendentti Marko Mutanen kertoo.

Mutasen mainitsemat ongelmat syntyvät alan termistön kääntämisestä. Useille vakiintuneille käsitteille ei ole olemassa vakiintuneita suomennoksia.

“Usein joudutaan tyytymään termin suomen kieleen mukauttamiseen. Esimerkiksi “DNA barcode” ei välttämättä käänny suoraan DNA-viivakoodeiksi vaan usein tutkijoiden arkikielessä puhutaan barkoodaamisesta”, Mutanen selventää.

Oulun yliopiston ekologian ja genetiikan yksikössä työskentelevä Mutanen on kirjoittanut paljon myös suomeksi. Tästä työstä hän on saanut tunnustusta: hän oli ehdolla tänä vuonna Vuoden Tiedekynä -palkinnon saajaksi. Koneen Säätiön myöntämä palkinto jaetaan tieteellisestä kirjoituksesta, jossa suomen kieltä on käytetty ansiokkaasti. Palkinto jaetaan vuorovuosin humanistisen, yhteiskuntatieteen ja ympäristöntutkimuksen alan suomenkielisen artikkelin kirjoittajalle tai kirjoittajille.

Vuoden Tiedekynä -kilpailu on yksi kannuste suomenkielisen tieteellisen tekstin tuottamiseen. Tänä vuonna 25 000 euron palkinnon sai Sampo Soimakallio artikkelillaan Biomassan energiakäyttö: vaikutukset hiilinieluihin ja ilmastopäästöihin.

 

Tiede luo kieltä

Parhaimmillaan biologi luo työssään uutta suomenkielistä termistöä.

“Usein jo opiskelijoiden graduissa pitää keksiä sopivia suomenkielisiä vastineita alan vakiintuneille englanninkielisille termeille”, Mutanen paljastaa.

Myös omissa artikkeleissaan Mutanen on joutunut luomaan uutta termistöä. Hän muistuttaa, että kehitys on kielen elinehto.

“Kieltä pitää luoda tyhjästä, sillä termistöä ei yksinkertaisesti ole. Jos joutuisin operoimaan sillä terminologialla, mikä oli käytössä sata vuotta sitten, en pystyisi kirjoittamaan suomeksi mitään”, Mutanen muistuttaa.

Mielenkiintoinen asia suomenkielisessä biologiassa ovat lajit ja niiden määrittäminen. Suomen luonnossa on Mutasen mukaan suuria eliöryhmiä, joilla ei ole suomenkielistä nimeä.

Uusien nimien määrittäminen ja keksiminen on yksi tapa luoda uutta kieltä biologiaan.

“Nimistön kehittäminen on tärkeää siinä mielessä, että on aivan eri asia puhua apilakirjokääriäisestä kuin Capricornia boisduvalianasta”, Mutanen täsmentää.

Suomenkielisillä lajien nimillä on helpompi luoda mielikuvia lajista. Kielen käyttö on siis myös vallankäyttöä.

 

Miksi edes kirjoittaa suomeksi?

Miksi sitten kirjoittaa suomeksi, jos kallisarvoista työaikaa menee uusien termien kehittelyyn ja englanninkieliselle aineistolle on suurempi yleisö ja paremmat julkaisualustat?

“Jos me haluamme säilyttää suomen kielen tieteen kielenä, sitä on pakko käyttää”, Mutanen selventää.

Mutanen nostaa esille myös kansansivistyksellisen lähtökohdan. Jos kaikki tiede tehtäisiin englanniksi, vaikuttaisi se Mutasen mukaan pitkällä aikavälillä myös suomalaisten sivistystasoon.

“Kyllä oma äidinkieli on aina se kieli, jolla asiat parhaiten saadaan selostettua ja ymmärrettyä”, Mutanen pohtii.

Suomen kielen käyttöön vaikuttaa myös tiedepolitiikka. Suomessa tieteelliset julkaisukanavat on luokiteltu tasoluokkiin. Julkaisufoorumi-luokitusjärjestelmän luokituksessa ulkomaiset ja kotimaiset julkaisukanavat on jaoteltu perustasoon (1), johtavaan tasoon (2) ja korkeimpaan tasoon (3). Mutasen omalla alalla ei ole yhtään suomenkielistä 1-luokan, tai sitä korkeampaa, julkaisua.

Se, minkä Jufo-luokituksen saaneessa julkaisussa artikkeleita julkaistaan, vaikuttaa myös yliopiston saamaan rahoitukseen. Siksi paine englanninkielisille julkaisuille voi tieteenalalla olla kova.

 

Tieteen popularisointi avain ongelmaan?

Vaikka suomenkieliset julkaisut eivät juhli luonnontieteen aloilla Jufo-luokituksillaan, voi suomenkielistä tieteellistä tekstiä julkaista myös muissa muodoissa. Tieteen popularisointi on yksi tapa lisätä tutkimuksen näkyvyyttä ja toisaalta pitää alan suomenkielistä terminologiaa yllä.

Marko Mutasen mielestä tieteentekijöiden ei pitäisi jäädä omaa alansa koskevan yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle. Tieteen popularisointia tulisi hänen mukaansa harjoittaa myös alan sisällä.

“Tieteen popularisointia ei mielestäni pitäisi jättää pelkkien freelance-toimittajien harteille. Popularisointia tulisi harjoittaa aina tieteen huipulta asti, hyvinä esimerkkeinä Esko Valtaoja ja Kari Enqvist.

Sampo Marski

Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.

Lue lisää:

Oikeita ja vääriä töitä

Henna Määtän polku kasvatustieteiden maisteriksi on ollut mutkia täynnä. Yhtäkään mutkaa hän ei suoristaisi. "Jokainen työni on ollut merkityksellistä, jokaisessa työssä olen kerryttänyt osaamistani. Koskaan en ole kokenut tekeväni hanttihommia", hän kirjoittaa kolumnissaan.

Minä kuulun heihin, jotka on kasvatettu arvostamaan työtä, oli kyse sitten fyysisestä tai ajattelua vaativasta työstä. Lapsena istutettiin puita ja rämmittiin suolla keräämässä hilloja. Kun perheeseen perustettiin yritys, olin alusta lähtien mukana toiminnassa.

Sen jälkeen kun täytin 18 vuotta, ei ole ollut yhtään vuorokautta jolloin en olisi ollut työsuhteessa. Sen suhteen voin sanoa olevani onnekas – töitä on ollut aina tarjolla.

Kun puhumme tekemäni työn arvostuksesta, on tarina vallan toinen.

Olen tehnyt yhden pienen uran ravintola-alalla. Työskentelin kahdentoista vuoden ajan erilaisissa anniskeluravintoloissa ruoka- ja baaritarjoilijana sekä vuoropäällikkönä. Vaikka työ oli kuormittavaa, pidin siitä todella paljon. Mutta lähes joka viikko minulta kysyttiin: “Milloin sä lähdet oikeisiin töihin?

Vaikka kysymyksellä oli varmaan hyvä tarkoitusperä ja kysyjä oli kiinnostunut esimerkiksi siitä, olinko opiskelija, koin kysymykset kiusallisiksi. Eikö tekemäni työ ollutkaan oikeaa työtä?

 

Ravintola-alalla vietettyjen vuosien aikana opin paljon esimerkiksi asiakaspalvelusta, erilaisten ihmisten kohtaamisesta, markkinoinnista, työn organisoinnista ja johtamisesta.

Vaihdoin alaa, kun huomasin, etten enää jaksanut valvomista, ja tuntui, etten saanut irti työstäni niin paljon kuin itse sille annoin. Kyse ei siis ollut siitä, ettenkö arvostaisi ravintola-alaa. Ei todellakaan! Nostan hattua kaikille ammattitaitoisille työntekijöille, jotka tekevät pirun paljon duunia tehdäkseen juhlijoiden illoista huikeita. Kunnioitan sitä ammattitaitoa, jota tarvitaan niin eri juomalaatujen ja -sekoitusten tuntemiseen kuin poskettomien sääntökiemuroiden kanssa painimiseen.

Kuin tilauksesta sinä samana kesänä, jolloin koin pientä turhautumista silloiseen työhöni, rakkaasta ylioppilaskunnasta vapautui koulutuspoliittisen asiantuntijan paikka. Ilmoituksen nähdessäni mietin, miten mahtava tilaisuus tämä on päästä edistämään opiskelijan hyvää elämää työntekijän roolissa. 

 

Vaikka siirryin ravintola-alalta ylioppilaskuntaan, yksi asia säilyi. Myös nykyisessä työssäni minulta kysytään kirkkain silmin: “Ai se on ihan oikea työ?”

Kyllä, koulutuspoliittisen asiantuntijan työ on todella oikeaa työtä. Istun erilaisissa työryhmissä asiantuntijana, perehdyn paikalliseen, valtakunnalliseen ja kansainväliseen koulutuspolitiikkaan, valmistelen kannanottoja ja lausuntoja, toimin opiskelijoiden tukena ja autan heitä oikeusturvaan liittyvissä kysymyksissä, koulutan aktiiveja sekä teen moniulotteista sidosryhmäyhteistyötä. Työ on sopivalla tavalla haastavaa, muuttuvaa ja nopeatahtista – yksikään työpäivä ei ole samanlainen. 

Se, että toimii nuorten ja opiskelijoiden kanssa ja tekee edunvalvontaa opiskelijajärjestössä, ei tee asiantuntijatyöstä yhtään vähäpätöisempää. Silti uusia yhteistyötahoja tavattaessa usein on parasta selittää organisaatiomme rakenne ja avata muun muassa hallituslaisen ja työntekijän roolit työyhteisössämme.

Nyt viimeistelen opintojani varhaiskasvatuksen parissa. Minusta tulee kasvatustieteiden maisteri, kasvatustieteiden ammattilainen. Eräs anonyymi teekkari kysyi kerran, tarvitseeko niiden paskavaippojen vaihtamiseen ja kurahousujen pukemiseen maisterin tutkinnon. Vastasin ylpeänä, että kyllä tarvitsee.

 

Tutkimusten mukaan varhaiskasvatus on tehokkain tapa vaikuttaa lapsen koko elämään, koulumenestykseen ja sitä kautta koko yhteiskuntamme tulevaisuuteen. On osoitettu, että vain laadukkaalla varhaiskasvatuksella on merkitystä.

Yksi laadun tae on korkeasti koulutettu varhaiskasvatuksen opettaja. Hän tukee laaja-alaisesti lasten erilaisten taitojen kehittymistä, oli kyse sitten vuorovaikutus- ja tunnetaidoista, matemaattisesta ajattelusta tai motoriikasta. 

Varhaiskasvatus on siis paljon muutakin kuin kurahousujen vaihtamista. Kyseinen kommentti oli niin ala-arvoinen, etten vaivautunut vastaamaan siihen kovinkaan perusteellisesti. Näin jälkeenpäin ajateltuna ehkä olisi pitänyt.

 

Oma polkuni kasvatustieteiden maisteriksi ei ole ollut suora, vaan erilaisia mutkia täynnä. Juuri näiden mutkien vuoksi olen nyt entistä rautaisempi ammattilainen. Jokainen työni on ollut merkityksellistä, jokaisessa työssä olen kerryttänyt osaamistani. Koskaan en ole kokenut tekeväni hanttihommia.

Toivoisin, ettei kenenkään ammattia arvosteltaisi tai vähäteltäisi. Aika harva meistä todella tietää, millaisia taitoja kussakin työssä tarvitaan.

Ilman jokaista arjen raatajaa meillä ei olisi tätä yhteiskuntaa ja sen sujuvaa arkea. Moni asia tuntuu itsestäänselvyydeltä niin kauan aikaa kuin kaikki sujuu hyvin – asiat ikään kuin ilmestyvät ja tapahtuvat kuin itsestään.

Tällöin emme näe sitä kovaa työtä, mitä kulisseissa tapahtuu, oli sitten kyse teknisestä läpimurrosta, siivouksesta, opettamisesta tai edunvalvonnasta.

Henna Määttä

Oppimista ja seikkailuja rakastava projektikoordinaattori, joka suhtautuu intohimoisesti laadukkaaseen koulutukseen. Twitter: @HennaMaa

Lue lisää:

”Toivottavasti auringonvalo seuraa mukanamme uusiin tiloihin” – Humus-kuppilalla on pian muutto edessä

Humus-kuppilalla on kesän jälkeen edessä muutto Geokadulle. Syynä on Oulun ammattikorkeakoulun muutto: nyt humanistien ja kasvatustieteilijöiden käytössä olevat tilat siirtyvät yliopistolta Oamkin käyttöön. Vanhan Humuksen läksiäisiä vietettiin tiistaina 8.5. haikeissa, mutta toiveikkaissa tunnelmissa.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

Eriparikuppeja, puheensorinaa, avoimia läppäreitä ja tenttikirjoja, verhojen välistä kurkistava kevätaurinko.

Vaikka kahvilan seinällä olevassa kalenterissa lukeekin Humuksen läksiäiset, tiistaina 8.5. Humus-kuppilassa kaikki näytti olevan kutakuinkin entisellään, vailla murheellista hautajaistunnelmaa.

Humus on muuttamassa kesän jälkeen Geokadulle. Syynä on Oulun ammattikorkeakoulun muutto Linnanmaan kampukselle: nyt humanistien ja kasvatustieteilijöiden käytössä olevat tilat siirtyvät Oamkin käyttöön.

Humuksen omistaa Oulun yliopiston Humanistinen Kilta. Killan puheenjohtaja Elina Honkanen kertoo tunnelmien Humuksen muutosta olevan nyt hyvät, iloisemmat kuin tähän aikaan viime vuonna.

Viime huhtikuussa humanistijärjestöt siirsivät kiltatilansa ja Humus-kuppilan päiväksi Geokadulle. Yhden päivän ajaksi käytävä täyttyi opiskelevista, kahvittelevista, pelaavista, juttelevista ja kokoustavista opiskelijoista.

Protestilla viestittiin tyytymättömyyttä kiltatilojen ja Humuksen sijoittamiseen liian syrjäiseksi katsottuun paikkaan Geokadulta haarautuvalle sivukadulle. Tiloista syntyi lopulta sopu.

”Nyt odotamme innolla uutta paikkaa ja uusia asiakkaita.”

 

Oulun ylioppilaslehti 2018.
”Humuksen tunnelma syntyy kyllä uusiin tiloihin, sillä tunnelma tulee ihmisistä”, uskoo Humanistisen Killan puheenjohtaja Elina Honkanen.

 

Uusiin tiloihin parempaa luettavaa

Kuppilan muutto alkaa elokuussa. Uuden Humuksen avajaispäivämäärää Honkanen ei osaa vielä sanoa.

Nykyisessä paikassaan Humus on viimeistä päivää avoinna perjantaina 15. kesäkuuta.

Tiistain läksiäisiltä Elina Honkanen odotti mukavaa tunnelmaa, nykyisten tilojen fiilistelyä ja Humusta koskevia muistoja. Muistojen jakamista varten kahvilassa oli avoin mikki kahvittelijoille.

Mikrofoniin tarttui ensimmäisenä Ville-Valtteri Visuri, tutkijatohtori prosessimetallurgian tutkimusyksiköstä.

Visuri toivoi Humuksessa vallinneen lorvimisen kulttuurin jatkuvan myös uusissa tiloissa. Sen tarpeellisuutta hän perusteli sillä, että myös Killan nettisivuilla olevassa kyselyssä yleisö äänesti Humuksen parhaaksi asiaksi vetelehtimisen.

Ankaria moitteita hän kuitenkin antoi kahvilan kirjaperinteen tyssäämisestä. Visurin mukaan Humuksessa oli vuosia perinteenä vaihtuva kirja, jota kahvittelijat saattoivat aikansa ratoksi selailla.

Viime vuosien ajan tuona kirjana on jo vuosia ollut vanha autonkorjausopas, joka ei ole vaihtunut enää yhtään miksikään. Sen korvaajaksi uusiin tiloihin hän toivoi kiinnostavampaa teosta.

 

"Vuosien varrella moni asia on elämässäni muuttunut, mutta Humus on pysynyt", totesi tutkijatohtori Ville-Valtteri Visuri. Hän piti ensimmäisen puheenvuoron avoimessa mikissä Humuksen läksiäisissä 8.5.
”Vuosien varrella moni asia on elämässäni muuttunut, mutta Humus on pysynyt”, totesi tutkijatohtori Ville-Valtteri Visuri. Hän piti ensimmäisen puheenvuoron avoimessa mikissä Humuksen läksiäisjuhlassa.

 

Humanistiopiskelijoiden kahvila täytti tammikuussa 25 vuotta. Vuosien aikana moni asia on muuttunut: kahvikuppeja rikkoontuu tai katoaa, vitriinin herkut päivittyvät asiakkaiden makumieltymysten mukaan. Asiakaskuntakin vaihtuu, kun opiskelijat siirtyvät publiikin kautta työelämään ja katoavat kampukselta.

”Silloin kun ensi kertaa kahvittelin Humuksessa, ei erikoiskahveja ollut keksittykään, piti tyytyä vain Juhla Mokkaan”, muistelee yhteyssihteeri Iira Rautiainen nauraen. Hän vieraili Humus-kuppilassa ensimmäistä kertaa vuonna 2001.

”Eikä tainnut olla mukaan otettavia kahvejakaan. Salaatteja taas on ollut tarjolla niin pitkään kun muistan”, muistelee puolestaan tutkijatohtori Noora Hirvonen. Hänellä ensikosketus kahvilaan syntyi 2005.

Kysyttäessä suurinta muutosta menneeseen he vastaavat puheensorinan määrän. Kahvilassa oli ennen hiljaisempaa, sillä vapaan seurustelun sijaan monessa pöydässä opiskeltiin. Muuta opiskelutilaa oli kampuksella silloin vähemmän, Hirvonen muistelee.

 

”Humuksen muutto ei ole vielä konkretisoitunut, ei sitä vielä oikein osaa ajatella tapahtuvaksi”, totesi informaatiotutkimuksen yliopistonlehtori Heidi Enwald (vas.) kysyttäessä tunnelmia läksiäispäivänä. Kuvassa myös yhteyssihteeri Iira Rautiainen (kesk.) ja tutkijatohtori Noora Hirvonen.

 

Yksi tiistaina Humuksessa kahvikupillista jonottaneista oli Heikki Saastamoinen, englantilaisen filologian opiskelija.

Saastamoisen ensikosketus Humukseen syntyi vuonna 2012 heti ensimmäisenä opiskelupäivänä. ”Pienryhmäohjaajamme taisi pysäyttää kierroksen tänne ja todeta, että nyt pidetään kahvitauko”, hän muistelee.

Läheinen suhde kahvilaan syntyi vuonna 2015, kun Saastamoinen oli Humanistisen Killan hallituksen kahvilavastaava. ”Kaverini totesi, että minusta kyllä näkee, että olen kahvilavastaava: tänne tultaessa silmät skannaavat joka paikkaan ja katsovat, puuttuuko mitään.”

Kysyttäessä erityisen hyvää Humus-muistoa hän viittaa viime kevään mielenilmaukseen, jossa oli mukana niin kahvilan henkilökunta kuin sen käyttäjätkin. ”Se oli mahtava, onnistunut tapahtuma.”

 

Oulun ylioppilaslehti 2018.
Humuksen uusissa tiloissa asiakaspaikkoja on nykyistä vähemmän, mutta keittiö on puolestaan aiempaa suurempi.

 

Olutta on toivottu

Muiden muistellessa tiskin takana Humuksen keittiön puolella on jatkuva kiire: kahvia on keitettävä, tiskikonetta tyhjennettävä ja täytettävä, pullavalikoima tarkistettava.

Kun tiskin takana on yhtäaikaa yksi toimittaja ja kaksi työntekijää, tila käy ahtaaksi.

Hälinän keskellä ruokataukoaan viettää Anja Enojärvi, Humuksen kahvilatyöntekijä. Hän suhtautuu tulevaan muuttoon varsin tyynesti, vaikka olo onkin haikea. Hän on työskennellyt Humuksessa 14 vuotta.

Enojärvi sanoo, että näin toukokuisena tiistaina lähestyvä muutto tuntuu vielä hieman epätodelliselta ja kaukaiselta. Muuton uskoo toteutuvan vasta, kun se todella alkaa, hän sanoo.

Uutta sijaintia Geokadulla hän pitää myynnin kannalta lupaavana.

”Siellä on jo asiakkaitamme vuosien takaa. Lisäksi iltaisin siinä päässä rakennusta on ymmärtääkseni enemmän elämää, täällä on iltaisin ollut hiljaisempaa.”

Hän kertoi, että harkinnassa ovat nykyistä pitemmät aukioloajat ja laajempi valikoima. Campus Shopin sulkemisen jälkeen Humukseen on ilmestynyt myyntiin pieni määrä kirjoitustarvikkeita. Niiden valikoimaa voisi vielä entisestään lisätä, mikäli kysyntää on, Enojärvi sanoo.

”Oluttakin on meille moneen otteeseen toivottu, mutta sitä ei ole tulossa.”

Muutossa riittää silti vielä pureskeltavaa ja mietittävää. Nykyisissä tiloissa on monta hyvää puolta, kuten keskeinen sijainti kulkuväylän varrella. Lisäksi tila on valtavien ikkunoiden vuoksi hyvin valoisa.

”Toivottavasti auringonvalo seuraa mukanamme uusiin tiloihin.”

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää: