Viikonloppuna Oulun yliopistolla ratkotaan ryhmissä haasteita – Science Hack Day järjestetään Oulun FabLabissa ensimmäistä kertaa

FabLabissa järjestettävään viikonloppuun ovat tervetulleita kaikki aiheesta innostuneet. Osallistujalta ei vaadita tekniikan alan koulutusta eikä aiempaa kokemusta digitaalisesta valmistamisesta. "Riittää, että on ylipäänsä kiinnostunut elämää parantavien hackien kehittelemisestä", laboratoriojohtaja Jani Ylioja summaa.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

Pyöriikö päässäsi villi idea, joka etsii toteutuskanavaa? Haluatko haastaa itsesi ratkaisemaan mitä mielikuvituksellisimpia ongelmia?

Viikonloppuna tähän on Oulussa oiva mahdollisuus, sillä Linnanmaan kampuksella sijaitsevassa FabLabissa järjestetään ensimmäistä kertaa Open Science Hack Day.

Tapahtuman ideana on koota kahdeksi päiväksi joukko tieteestä innostuneita, kuunnella, millaisia haasteita he pitchaavat, ja katsoa, millaisia ratkaisuja he niihin kehittelevät digitaalisen valmistuksen keinoin.

Science Hack Day -tapahtumia on järjestetty vuodesta 2010 lähes viidessäkymmenessä eri kaupungissa. Tänä vuonna tapahtumia järjestetään Oulun lisäksi muun muassa Liettuan Vilnassa (10.–11. helmikuuta) ja Australian Brisbanessa (17.–18. maaliskuuta).

Maasta tai mantereesta riippumatta kaikkia Science Hack Day -tapahtumia yhdistää sama missio: uusien ratkaisujen luominen tieteen keinoilla.

Oulun FabLabin laboratoriojohtaja Jani Ylioja kertoo saaneensa kipinän tapahtuman järjestämiseen ollessaan opiskelijoiden kanssa vierailulla Ranskassa Brestin kaupungissa vuonna 2016.

Brestin Science Hack Day teki suomalaisvieraisiin suuren vaikutuksen.

”Heillä oli tällainen tapahtuma, jossa kuka tahansa sai tulla pitchaamaan haluamaansa haastetta, ja jury valitsi toteutettavat aiheet. Ihmiset saivat itse valita ryhmänsä, jossa alkoivat toteuttaa ratkaisuja haasteisiin. Opiskelijat innostuivat tästä konseptista niin kovasti, että lupautuivat auttamaan tapahtuman järjestämiseen myös Oulussa.”

FabLabissa järjestettävään viikonloppuun ovat tervetulleita kaikki aiheesta innostuneet. Osallistujilta ei vaadita alan koulutusta tai aiempaa kokemusta digitaalisesta valmistamisesta.

Siihen viittaa myös Oulun tapahtuman nimestä löytyvä adjektiivikin: tapahtuma on avoin kaikille.

Muutenkaan meininki ei ole Yliojan mukaan erityisen tiukkapipoista tai ryppyotsaista.

”Riittää, että on ylipäänsä kiinnostunut elämää parantavien hackien kehittelemisestä”, Ylioja toteaa.

 

Kuinka syntyy saasteeton ja vaaraton mellakka?

Mutta jotta olisi jotain, jota FabLabin 3D-printterillä luoda, on ensin oltava hyvä idea. Millaista maailmassa olevaa ongelmaa tulisi ryhtyä joukolla ratkaisemaan?

Oulun kaksipäiväinen Open Science Hack Day käynnistyykin lauantaiaamuna 13.1. haasteiden esittelyillä.

Osallistujat voivat esittää toteutettavaksi itse keksimiään haasteita. Vauhtia ideointiin voi saada järjestäjien tarjoamista esimerkeistä, joita ovat muun muassa digitaalisen valmistuksen avulla rakennettavat kestävät ja vastuulliset kaupungit, käsityötaidot ja digitaalinen valmistus sekä science fiction.

Yliojan mukaan nämä tehtävät ovat kuitenkin ”vain mindteasereita”, sillä osallistujat voivat vapaasti ehdottaa mitä mielikuvituksellisimpiakin ideoita.

”Esimerkiksi Ranskan tapahtumassa yhtenä pitchauksena oli saasteettoman ja vaarattoman mellakan toteuttaminen. Aihepiiri on siis todella vapaa.”

Tapahtuman jury valitsee kaikkien pitchauksien joukosta ne ehdotukset, joita osallistujat alkavat ryhmissä toteuttaa. Kukin osallistuja saa sitten mennä haluamaansa ryhmään, mikä aihe nyt kutakin kiinnostaa.

Ryhmät saavat käyttää luomiensa ratkaisujen prototyyppien luomiseen FabLabin kalustoa, kuten laserleikkuria, 3D-tulostimia, elektroniikkalaitteiden rakennuspisteitä sekä avoimen lähdekoodin ohjelmistoja.

”Kaikkea, mitä löytyy, saa käyttää”, Ylioja summaa.

Ryhmien työskentelyä tukevat ekspertit, tämän viikon Oulussa vierailulla olevat Pohjoismaiden FabLabin managerit, FabLab Oulun työntekijät ja vakiokävijät.

Tapahtuman päätteeksi sunnuntai-iltana ryhmien luomat prototyypit esitellään vielä kansainväliselle tuomaristolle. Parhaat tuotokset myös palkitaan.

Osallistumisen ilon lisäksi viikonloppu voi tuottaa näkyvyyttä elokuvassa: viikonloppuun osallistuu myös Mutant Koala Pictures -tuotantoyhtiö, joten luomuksilla on mahdollisuus päästä rekvisiitaksi tieteiselokuvaan.

 

Open Science Hack Day järjestetään Oulussa 13.–14.1. Tapahtumapaikkana ovat Linnanmaan kampuksella Tellus Innovation Arena ja FabLab Oulu. Tilaisuuden järjestävät FabLab Oulu ja Oulun yliopiston Jokapaikan tietotekniikka –tutkimusyksikkö.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Arvio: 95 on nostalgiaan nojaava sentimentaalinen lätkäleffa

95 on siinä mielessä lohdullinen elokuva, että onnellinen loppu on tiedossa. Nostalgiatripin lisäksi elokuva on sokerikuorrutteinen, viihdyttävä ja ennalta-arvattava lätkäelokuva muutenkin kuin pelin lopputuloksen kannalta, Henna Rannanpää arvioi.

TEKSTI Henna Rannanpää

KUVAT Henna Rannanpää

95

Pääosissa Laura Birn, Hannu-Pekka Björkman, Samuli Edelmann, Frida Hallgren, Kalle Lamberg, Timo Lavikainen, Mikko Leppilampi, Samuli Niittymäki, Ylermi Rajamaa, Roope Salminen, Pekka Strang ja Jari Virman. Käsikirjoitus Joona Tena, Tatiana Elf ja Juha Karvanen. Ohjaus Aleksi Mäkelä. Ensi-ilta elokuvateattereissa 25.12.2017.

 

Jääkiekon maailmanmestaruuskisat Tukholmassa vuonna 1995. Suomen jääkiekon maajoukkue valmistautuu maailmanmestaruuskisoihin päävalmentaja Curt ”Curre” Lindströmin johdolla ja lopulta finaaliin Ruotsia vastaan.

Suomi ei ollut ennen voittanut yhtään kultaa joukkuelajeissa ja monet epäilivät, että isoveli-Ruotsi vetää jälleen pidemmän korren.

Niin ei kuitenkaan käynyt.

Joulupäivänä ensi-iltaan tullut 95 on siinä mielessä lohdullinen elokuva, että onnellinen loppu on tiedossa. Nostalgiatripin lisäksi elokuva on sokerikuorrutteinen, viihdyttävä ja ennalta-arvattava lätkäelokuva muutenkin kuin pelin lopputuloksen kannalta.  

95 seuraa lätkäjoukkueen lisäksi kahdeksaa eri tarinaa toukokuisen viikonlopun aikana. Kaikkia elokuvan episodeja yhdistää jääkiekon maailmanmestaruuskisat.

Yksinhuoltajaäiti (Laura Birn) haluaa ostaa pojalleen uudet luistimet. Kuolemansairas mies (Pekka Strang) haluaa katsoa entisten joukkuekavereidensa (Mikko Leppilampi, Timo Lavikainen) kanssa finaalin. Ruotsalaisesta firmasta potkut saanut mies (Ylermi Rajamaa) taas lähtee ystäviensä kanssa Tukholmaan kostoreissulle.

Ketään pelaajista ei erityisesti nosteta ylitse muiden, mutta yhtenä oivallisena keinona elokuvassa käytetään maalivahti Jukka Tammea (Lauri Tilkanen) eräänlaisen tarkkailijan roolissa. Tammi ei päässyt turnauksessa pelaamaan yhtään peliä maalissa.

Jääkiekko ja 95-elokuvan maailma on miehinen. Jääkiekkoa pelaavat pojat tai miehet ja sen asiantuntijoita ovat miehet, ja naiset toimivat taustajoukoissa ja katsojina.

Suurimman poikkeuksen tekee Ruotsin jääkiekkoliitossa työskentelevä Birgitta (Frida Hallgren), joka valmistelee Ruotsin voitonjuhlia. Laura Birnin hahmon harteille on asetettu yhdeksänkymmentäluvun laman paineiden havainnollistaminen.

 

Ei Mertarantaa rakkaampaa

Elokuvan mestaruuspelin tapahtumat ovat alkuperäisestä pelistä. Elokuvaan kuvattiin jäällä näyttelijöistä lähikuvia ja keskustelua vaihtopenkillä sekä harjoittelua ennen varsinaista peliä. Suurin osa elokuvasta ja turnauksesta käydään kuitenkin jään ulkopuolella, pukukopeissa ja hotellihuoneissa – tämä ratkaisu saattaa olla joillekin lätkäfaneille pettymys.

Arkistomateriaalin lisäksi elokuvassa käytetään Antero Mertarannan omaperäistä selostusta, joka on tuttua ja turvallista. Elokuvassa Mertaranta toimii eräänlaisena kertojanäänenä.

Raimo Summasta elokuvassa esittävä Akseli Mattila kuvailee, kuinka Mertaranta nykypäivänäkin nostattaa kisakatsomon ihan omiin sfääreihinsä.

”Kylmät väreet menee joka kerta, kun vanhaa peliä katselee ja [kuulee sen] kuinka Mertaranta eläytyy siihen.”

Mertaranta nostatti katsojien tunnelmia omistautuvalla, monisanaisella ja kekseliäällä selostuksellaan. Taklaus oli ”pusu” ja taitavan maalin myötä ”Ruotsin puolustus pelataan kebabkioskille”.

Elokuvan ohjaaja Aleksi Mäkelä kertoo, että elokuvan traileria valmistellessa he kokeilivat Mertarannan kanssa ottaa uusiksi tunteellisia selostuksia. Niistä kuitenkin luovuttiin, sillä ne eivät vetäneet vertoja alkuperäisille, joista A-tyyppi teki laulun Ihanaa, Leijonat, ihanaa. Alkuperäiset selostukset tuovat tunnelatausta ja tunnistettavuutta elokuvaan.

Elokuvan jääkiekkoasiantuntijana toimi Jere Lehtinen, joka usean muun vuoden 1995-joukkueen pelaajan lailla vilahtaa valkokankaalla. Jokainen cameo-rooli on kuin silmänisku jääkiekkofaneille.

 

Urosleijonia ja miehisiä sankareita

Maailmanmestaruus sai suomalaiset sekoamaan. Helsingin Sanomien (10.5.1995) ”Voitonjuhlat täyttä terapiaa” –jutussa yli 100 000 osallistujan voitonjuhlia kuvataan sanoilla ”hurmos”, ”hysteria”, ”riemu” ja ”karnevaali”.

Helsingin kauppatorilla pidetyissä voitonjuhlissa Saku Koivu tiivisti tunnelmat:”Koko kansa on voittanut”. Maailmanmestaruuden kerrotaan nostaneen Suomen henkisestä lamasta ja taittaneen myös taloudellisen laman.

Vuonna 1994 Suomen kansa äänesti Euroopan unionin jäsenyydestä. Jälkeenpäin on kirjoitettu, että jakaantunut kansa yhdistyi jääkiekon maailmanmestaruuden myötä.

Miksi juuri jääkiekko ja sen maailmanmestaruus kykenee nostamaan kokonaisen yhteiskunnan lamaannuksesta ja epätoivosta? Ja kuinka totta se lopulta on?

Mäkelä analysoi, että jälkeenpäin asiaa on tulkittu niin että mestaruus nosti Suomen lamasta.

”Asiat eivät monesti tapahtumahetkellä ole merkityksellisiä, mutta kun niitä pohditaan jälkikäteen, on siinä varmasti jokin totuuspohja.”

Ruotsalaiset toimivat hävittyään viisaan ja lempeän isoveljen lailla, ja antoivat suomalaisille omiin kotikisojen mestaruusjuhliin varatut kultakypärät, mestaruusbussin sekä voitonjuhlat Tukholman Sergelin torilla. Mäkelä arvelee, että mikäli tilanne olisi ollut vastakkainen, suomalaiset eivät olisi tehneet samaa palvelusta ruotsalaisille.

”Ruotsalaiset ovat aina olleet parempia häviämään. Jos nuo kisat olisivat olleet Suomessa ja Ruotsi olisi voittanut, niin ei olisi puhettakaan että täällä olisi annettu ruotsalaisille yhtään mitään muuta kuin selkään. Se on valitettava tosiasia. Me emme ole kasvaneet aikuisiksi tässä asiassa. Me olemme huonoja häviäjiä, ehkä se johtuu siitä että on hävitty niin monta kertaa.”

Kalle Virtapohja analysoi väitöskirjassaan (1998), kuinka ihmisillä on kaipuu ja tarve yhtenäisyyteen, jota haetaan esimerkiksi urheilun kautta. Ihmisillä on kaipuu yhteisöllisyyteen, ja urheilu tarjoaa raamit tunteiden osoittamiseen ja yhteen hiileen puhaltamiseen.

Mäkelä pohtii myös television merkitystä osallistumisen kannalta.

”Televisiointi on koko ajan kehittynyt, ja katsojina olemme lähempänä ja lähempänä semmoisia paikkoja minne ennen ei ole päästy. Lajista riippumatta katsojan ei tarvitse olla enää paikan päällä, että pääsee lähelle tapahtumia.”

Filosofi Timo Airaksinen on pohtinut, kuinka urheilusta on tullut suomalaisille uskonto. Urheilu on kanava osoittaa intohimoaan ja se sallii tunteiden näyttämisen myös miehille.

Joukkuelajeissa katsojilla on yksilölajeja todennäköisemmin mahdollisuus löytää joukosta juuri oma suosikkinsa, omakuvansa ja idolinsa.

Akseli Mattila epäilee, että vuoden 1995 mestaruus onkin syynä sille, miksi jääkiekko on Suomen suosituimpia lajeja.

”Kun muita joukkuelajeja miettii, niin ei samanlaista menestystä ole tullut.”

 

Oulun ylioppilaslehti 2017.
Kuvassa ohjaaja Aleksi Mäkelä (vas.) ja Akseli Mattila, joka näyttelee elokuvassa Raimo Summasta.

 

Suomen suosituin ruotsalainen

Elokuvassa Kalervo Kummola (Hannu-Pekka Björkman) palkkaa Curt Lindströmin (Jens Hultén) Suomen jääkiekkojoukkueen päävalmentajaksi vuoden 1993 MM-kisojen discossa. Curre esiintyy iloisesti tanssivana hahmona, jota jäyheät suomalaiset tuijottavat baaritiskillä.

Vuonna 1994 Suomi kuitenkin hävisi Kanadalle maailmanmestaruuden rangaistuslaukauskisassa, ja häviötä seurannut pettymys oli suuri. Kirvelevän häviön vuoksi myös lehdistö parjasi Currea.

Vuoden 1995 mestaruuden myötä ääni kuitenkin muuttui kellossa, ja Lindströmiä ehdotettiin mediassa jopa “vuoden äidiksi”. Suomalaisille Curren pehmeät arvot ja lempeä valmennustapa olivat asioita, jota ei täysin ymmärretty. Aiemmin valmentaja oli huutava ja kiroileva hahmo kentän laidalla.

Mäkelä kuvailee Currea edeltänyttä Pentti Matikaista ”purukumia jauhavaksi äijävalmentajaksi”, kun taas ”Curre oli enemmän henkinen valmentaja kuin fyysinen piiskaaja.”

Eräs osoitus Lindströmin pehmeistä arvoista valmennuksessa oli hänen kirjoittamansa kirje pelaajille finaalipäivän aamuna.

Mäkelä kertoo, että eräs pelaajista ei edes muista Lindströmin kirjettä, sillä finaalin jälkeisestä intensiivisestä ajasta on jäänyt hatarat muistot.

”Kutsuvierasnäytöksissä on ollut katsomassa entisiä pelaajia ja sieltä on tullut aika vetisiä silmiä ulos salista ja he ovat muistelleet että tuollaistako se oli.”  

Elokuvassa Lindströmillä esitetään olevan painajaisia. Curt Lindström on itse kertonut, ettei hänellä ollut paniikkikohtauksia ja painajaisia, vaikka turnauksen aikaan hän oli jännittynyt. Ohjaaja perustelee elokuvassa tehtyä ratkaisua sillä, että ”hänellä on omat demoninsa, ja jos joku pelkäsi, että vuoden 1994 Milanon kisojen tapahtumat toistuvan, niin se oli Curre.”

Joukkuelajeissa ja sodassa käytetään usein samaa retoriikkaa. Ottelut taistellaan ja vastustaja on vihollinen.

”Suomileijona on jääkiekko, ei sen enempää soturi voi olla”, Aleksi Mäkelä toteaa.

 

Jääkiekossa ollaan isojen asioiden äärellä

Entä ne tavalliset arjen sankarit?

Vuoden 1995 MM-voitto tarjosi suomalaiselle miehelle onnistumisia. Lama oli vienyt työpaikkoja, ja suomalainen mies ei enää pystynyt tuomaan leipää pöytään ja huolehtimaan perheestään. Kultamitali toi syyn hymyillä, ainakin mestaruushuuman ajaksi.

Elokuvana 95 on sokerikuorrutettu ja ennalta-arvattavissa oleva nostalgiatrippi, mutta se saanee kulttimaineen ajan myötä. Heille, jotka sitä tarvitsevat, elokuva toimii tarpeeksi hyvänä tekosyynä palata taas nostalgian huumaan ja mestaruushetkiin ja laulaa J. Karjalaisen Sankareita.  Koko elokuva tuntuu olevan ennen kaikkea suuri kunnianosoitus mestaruuden voittaneelle joukkueelle.

Vaikka nostalgia vetoaakin osaan katsojista, osa sen sijaan toivoo, että Suomessa tunnustettaisiin jo hieman monimuotoisempaa sankaruutta – ja että Suomi 100 -tukia olisi jaettu sota- ja lätkäelokuvien lisäksi monipuolisempiin projekteihin. Herää myös kysymys, tarjoaako 95 aikaa muistamattomille ja milleniaaneille tarpeeksi tarttumapintaa.

Mutta jotain mestaruuden merkityksestä kertoo se, että Yle esitti vuoden 1995 turnauksen koosteen Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.2017.

”Se tuntui minusta jotenkin käsittämättömältä”, Aleksi Mäkelä naurahtaa.

”Ymmärrän, että katsotaan Tuntematon sotilas itsenäisyyspäivänä, mutta pitääkö näyttää vuoden 1995 koko kisojen kooste, joka kestää puolitoista tuntia. Kyllä siinä aletaan olla isojen asioiden äärellä.”

 

Henna Rannanpää

Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.

Lue lisää:

Pietsosähköisestä materiaalista on moneksi – tulevaisuuden virtalähdettä voisi hyödyntää esimerkiksi siltarakenteiden tarkkailuun

Oletko koskaan ajatellut, millaista tekniikkaa sytkärissä tai kameroissa käytetään? Molemmat laitteet hyödyntävät pietsosähköistä materiaalia, eikä kumpikaan toimisi ilman sitä. Pietsosähköisille materiaaleille on jo monta sovellutusta. Aihetta tutkineen Jaakko Palosaaren mukaan pietsosähköistä materiaalia voitaisiin hyödyntää esimerkiksi urheilussa, jossa pietsosähköisyys mahdollistaisi lihasten voiman tuoton tarkkailun erilaisten välineiden, kuten lihasten tehon tuottoa mittaavien housujen avulla.

TEKSTI Heli Paaso-Rantala

KUVAT Heli Paaso-Rantala

 Jaakko Palosaari on tuore tohtori: Hän väitteli 13.12. Oulun yliopistossa tohtoriksi aiheenaan ”Pietsosähköinen energiankeräys kävelystä cymbal ja kalvotyppisillä rakenteilla.”

Palosaari tarkentaa molempien rakenteiden pyrkivän välittämään kineettistä energiaa tehokkaasti pietsosähköiseen materiaaliin, suojaamalla samalla materiaalia vahingollisilta voimilta.

Cymbal-rakenne koostuu kahdesta kuperasta metallista, joiden yhteenpuristaminen venyttää niiden välissä olevaa pietsosähköistä materiaalia. Tämä materiaali synnyttää sähkövarauksen, joka voidaan ottaa talteen.

Kalvorakenteessa puolestaan taipuminen aiheuttaa jännityksen pietsosähköiseen keraamiin, joka puolestaan synnyttää sähköisen varauksen. Tuotettu varaus voidaan kerätä talteen myöhempää käyttöä varten ja käyttää esimerkiksi antureiden virtalähteenä.

Palosaaren tutkimuksessa mekaaninen energia muutetaan sähköiseksi, jota voidaan ottaa talteen myöhempää käyttöä varten. Hän muistuttaa, ettei tutkimusta pidä kuitenkaan sekoittaa energian tuotantoon.

Mikroelektroniikan alan väitöskirjaansa varten Palosaari rakensi demokäyttöön kengän, johon hän sisällytti cymbal- ja kalvorakenteita. Niiden avulla hän tutki kantapäähän kohdistuvaa voimaa kävelyn ja juoksun aikana.

Palosaaren mukaan tätä kävelystä kerättyä energiaa voisivat käyttää esimerkiksi palomiehet ja sotilaat, joiden varusteisiin voisi asentaa kaasuantureita myrkyllisten kaasujen havaitsemiseen. Työssään näitä kaasuantureita voisivat hyödyntää myös kemikaalitehtaissa työskentelevät.

Pietsosähköinen materiaali ei ole uusi keksintö, sillä sitä on käytetty jo ensimmäisen maailmansodan aikana esimerkiksi kaikuluotaamisessa.

Nykypäivänä pietsosähköistä materiaalia voidaan käyttää esimerkiksi ovikelloissa, ultraäänikuvauksessa ja kitaroissa.

”Kitaroissa pietsosähkö toimii kuin anturina, joka aistii kielten tärinän. Pietsosähköinen materiaali muuttaa signaalin sähköiseksi, joka puolestaan voidaan muuttaa musiikiksi.”

 

Pietsosähköinen energiankeräys tuottaa pieniä määriä tehoa  

Pietsosähköinen energiankeräys vaatii aina jonkinlaisen mekaanisen voiman toimiakseen. Palosaaren tutkimuksessa pietsosähkömateriaali saa voimaa ihmisestä.

Jotta rakenne voidaan optimoida tuottamaan mahdollisimman paljon sähköistä energiaa, täytyy tietää todella hyvin se, millainen voima pietsosähkömateriaaliin kohdistuu,.

Palosaari rakensi cymbal-rakenteen, jonka hän asensi kengän sisälle. Rakenteen avulla hän kehitti kävelyprofiilin tietokoneohjatulle männälle, jonka avulla hän pystyi tarkemmin vertailemaan ja optimoimaan eri rakenteita.

Mäntään haettiin samat kiihtyvyydet ja nopeudet, jotka imitoivat kävelyä.

”Ensin mäntä puristaa nopeasti kantapään osuessa maahan, ja sitten mäntä päästää hitaasti irti kantapään noustessa. Tulee pieni tauko, ja sama toistuu jälleen”, hän selittää.

Kalvorakenteessa paine puolestaan taivuttaa pietsosähkömateriaalin kuperaksi. Palosaari asensi demokenkään esijännityksen jousituksen avulla, jonka avulla kalvon lähtötilanne on jo valmiiksi kupera.

Demokengässä oli neljä kalvorakennetta päällekkäin, ja näiden rakenteiden alla oleva jousi taivutti rakenteet lähtötilanteessa kuperaksi. Kengällä astuessa rakenteet taipuivat kantapään mukaisesti ylös ja alas.

Männässä oli käytössä sama kävelyprofiili, jonka avulla Palosaari pystyi testaamaan eri protyyppien välejä ja vertaamaan niitä toisiinsa. Tutkimukseen vaikutti se, kuka kävelee, miten kävelee ja kuinka nopeaa kävelee. Mäntä puristi aina samalla nopeudella ja voimalla pietsösähköistämateriaalia toisin kuin demokenkä.

 

Energiankeräys voi auttaa turvallisuutta parantavissa tekniikoissa

Pietsosähköisestä energiankeräyksestä ei ole sen kerätyn energiamäärän pienuuden vuoksi esimerkiksi puhelimen akun lataajaksi. Sen sijaan tekniikkaa voi hyödyntää turvallisuutta parantavien tekniikoiden virtalähteenä, kuten kaasuantureiden, jotka haistelevat myrkyllisiä kaasuja huoneissa ja kiihtyvyysantureiden, joiden avulla on mahdollista monitoroida vaikkapa sillan kuntoa.

Energiankeräyssovelluksella voisi mitata sillan rakenteita esimerkiksi muutaman kerran päivässä. Samoin teollisuudessa moottoreiden, pumppujen ja valmistuslinjojen tärinästä voisi ottaa osan energiasta talteen, ja monitoroida esimerkiksi laitteiden kuntoa ja ennakoida tarvittavaa huoltoa.

”Sillan rakenteet tärisevät aina kun ajoneuvot menevät yli. Jos siltojen rakenteiden tuottamissa taajuuksissa jokin muuttuu, siitä voidaan analysoida sillan kunto.”

“Sama koskee suuria työkoneita, junia ja laivoja jotka altistuvat joka päivä voimakkaille tärinöille.”

Sovellus toimisi keräämällä energiaa, kunnes se riittää mittauksen tekemiseen, ja kun energiaa on taas kerätty tarpeeksi, se voisi lähettää mittausdatan eteenpäin.

Jaakko Palosaari antaa toisen sovellutusesimerkin elävästä elämästä: Ihmiskehon energiaa voidaan muuttaa sähköiseksi energiaksi ja käyttää esimerkiksi urheilussa suorituksen analysointiin tai turvallisuuteen. Jotta lihasten toimintaa voidaan mitata urheilusuorituksen aikana, päälle puettavat elektroniikat ja anturit tarvitsevat virtalähteen toimiakseen.

Palosaaren mielestä kontaktilajeissa olisi hyvä seurata urheilijaan kohdistuvia iskuja, sillä varsinkin päähän kohdistuvat iskut aiheuttavat paljon vakavia aivotärähdyksiä useissa joukkuelajeissa, kuten jääkiekossa, amerikkalaisessa jalkapallossa, ja yksilölajeista amatöörinyrkkeilyssä.

Esimerkiksi kypärään sijoitettu kiihtyvyysanturi voisi seurata sitä, kuinka kova isku urheilijaan on kohdistunut ja mistä suunnasta. Tämä tieto voisi ennaltaehkäistä uusien vammojen syntyä ja auttaa lääkäriä diagnoosin ja jatkohoidon suunnittelussa.

Heli Paaso-Rantala

Oulun yliopiston tiedeviestinnän opiskelija, joka ei aina pysy mukana maailman menossa.

Lue lisää:

Viikon 51 Tiedekysymys: Miksi joulupöydässämme on kinkku eikä kalkkuna?

Tämän viikon Tiedekysymyksen kysyjä haluaa tietää, miksi suomalaiset syövät jouluna nimenomaan kinkkua eikä kalkkunaa.

Jouluherkkuja on monenlaisia, ja suomalaiset ovat tottuneet nostamaan kinkun pöytään, toisin kuin monessa muussa euroopan maassa. Mutta miksi suomalaiset syövät kinkkua jouluna?

Oulun yliopiston arktisen ja pohjoisen historian yliopistonlehtori Ritva Kyllin mukaan monet suomalaisten nykyään tuntemat jouluruokaperinteet ja -ruokalajit ovat vakiinnuttaneet asemansa joulupöydässä 1800-luvun lopulla. Tällaisia olivat muun muassa riisipuuro, lipeäkala ja joulukinkku.

”Esimerkiksi oululaisessa Kaiku -nimisessä sanomalehdessä kirjoitettiin Turkin sodasta 1878, että sotaretkellä olleet suomalaiset olivat valmistautuneet syömään vieraallakin maalla jouluaattopäivänä perinteiseen tapaan sianpaistia ja riisipuuroa.”

Kyllin mukaan kanoja ja kalkkunoita ei kasvatettu vielä 1800-luvulla esimerkiksi Pohjois-Suomessa kovin yleisesti, eli kalkkunaa ei olisi ollut kovin moneen joulupöytään saatavilla. 

Kalkkunan tiedettiin kuuluvan joulupöytään esimerkiksi Keski-Euroopassa, mutta pohjoisempana sianlihan syöminen koettiin enemmän omaksi perinteeksi.

”Esimerkiksi islantilaisessa mytologiassa villisika on liittynyt nimenomaan talvipäivänseisauksen juhlintaan.”

Kylli kertoo ihmisten tottuneen paastomaan ennen joulua katolisella keskiajalla, mikä saattoi vahvistaa ajatusta jouluruokien tuhteudesta ja rasvaisuudesta.

”Vielä 1800-luvun jälkipuolen kirjallisissa lähteissä kuvataan usein jouluruokien rasvaisuutta, mistä syystä joulukinkku ja joulutortut sopivat hyvin suomalaiseen joulupöytään.”

Entä miksi suomalaiseen joulupöytään ei kuulu maksalaatikko?

Kylli kertoo osan suomalaisista jouluruoista periytyvän perinteisen suomalaisen pitopöydän ruokalajeista, joihin on kuulunut muun muassa erilaisia laatikkoruokia. Kylli huomauttaa porkkanalaatikon valmistamisen yleistyneen vasta 1800-luvun lopulla.

”Jos ruokalajien perinteitä miettii, maksalaatikossa olisi ainesta nykyisenkin joulupöydän suosikiksi – se sisältää riisiä ja rusinoita, jotka olivat olennaisesti mukana monissa 1700- ja 1800-lukujen varakkaiden suomalaisten kotien juhlaruoissa.”

Kylli näkee maksalaatikon kuuluvan edelleen joidenkin suomalaisten joulupöytiin, mutta maksalaatikko on voinut jäädä juhlaruokien joukosta arkisuutensa takia.

Kylli huomauttaa maksalaatikon olleen Suomen ensimmäisiä teollisia einesruokia, jota ryhdyttiin syömään vuoden ympäri. Aiemmin maksalaatikko oli varsin työläs valmistettava.

 

Mitä olet aina halunnut tietää tieteestä? Onko olemassa tiedeaiheinen kysymys, johon et löydä vastausta? Vaivaako mieltäsi tiedepulma, jonka kysyminen saisi sinut tuntemaan itsesi tyhmäksi? Nyt voit esittää sinua aina askarruttaneen tiedeaiheisen kysymyksen Oulun ylioppilaslehdelle! Tiedeuutisten jengi ottaa selvää hassuimmista ja höpsöimmistäkin kysymyksistä. Lähetä siis mieltäsi kaihertava kysymys osoitteeseen tiedeuutiset.oyl@gmail.com. Vastaukset selviävät Tiedeuutisissa.

Heli Paaso-Rantala

Oulun yliopiston tiedeviestinnän opiskelija, joka ei aina pysy mukana maailman menossa.

Lue lisää:

Aina voi pikkuisen parantaa – Olli Tuovinen hakeutui alalle, jossa voi käyttää tekniikkaa yhteiskunnan hyväksi

Viisi vuotta sitten Olli Tuovinen hakeutui ympäristötekniikan opintoihin, haluna pelastaa maailma. Nyt hän työskentelee kaapelitehtaalla tuotantojohtajana, hoitaa tehtäviä henkilöstöjohtamisesta nappihommiin ja tekee samalla oman osansa paremman maailman puolesta.

Kun Olli Tuovinen pääsi lapsuudessaan yli siitä harmittavasta tosiseikasta, ettei hänestä isona luultavasti tulisikaan hämähäkkimiestä, edessä oli uuden ammatin pähkäily.

Valinnan tekemistä helpotti onneksi kiinnostus teollisuuteen ja tekniikkaan.

“Aika äkkiä sanoin, että haluan mennä teollisuuteen jollain tasolla. Ihan kaapeliteollisuutta en ehkä osannut pikkuskidinä sanoa, mutta kiinnostus teollisuuteen oli selvä”, Tuovinen muistelee nyt työhuoneessaan Ruskossa Nestor Cablesin tehtaalla.

Tänä syksynä kymmenen vuotta täyttänyt Nestor Cables syntyi yrityksen oman kuvailun mukaan ylläpitämään osaansa korkealaatuisesta suomalaisesta kaapeliperinteestä. Kaapelitehtaan juuret juontavat jo Nokia Cablesin ajoille.

Tähän työympäristöön Tuovisen työura on kietoutunut vahvasti: hän on tehnyt samassa yrityksessä harjoittelunsa, kaikki kesätyönsä ja lisäksi diplomityönsä.

“Aikoinaan kesätyöhaastattelussa kysyttiin ainoana kysymyksenä, pysyykö minulla vasara kädessä. Vastasin kyllä. Jos olisin vastannut ei, olisi voinut olla toinen asia.”

Myöntävä vastaus on selvästi kannattanut: työuransa hän aloitti tehtaalla pakkaajana ja nyt hän toimii yrityksessä tuotantojohtajana.

 

Fysiikka kaipasi enemmän käytäntöä

Vaikka teollisuus kiinnosti jo nuorena, ei Tuovisen matka tähän pisteeseen ollut mitenkään suora.

Täyttäessään Oulun yliopiston hakupapereita vuonna 2010 Tuovinen ei hakenut opiskelemaan tekniikkaa, vaan aloitti samana syksynä opintonsa fysiikan puolella. Toki myös luonnontieteet olivat kiinnostaneet häntä lapsesta asti, mutta Tuovinen näkee ratkaisulle toisenkin syyn: hän ei ollut varma, olisiko hänellä tarpeeksi osaamista opinnoissa pärjäämiseen.

“Tuolloin ajattelin, että tekniikan opiskelijalla pitäisi olla samantien tekniikka hallussa. Uskallus hakea puuttui”, hän muistelee nyt.

Fysiikka tuntui sinänsä kyllä kiinnostavalta, mutta opiskeltava asia alkoi toisena opiskelusyksynä atomifysiikan ja Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen aikana muuttua niin abstraktiksi ja teoreettiseksi, että Tuovinen alkoi kaivata ylhäisistä sfääreistä konkretian äärelle.

“Ajattelin, että onhan tämä ihan kivaa, mutta pitäisi tällä koulutuksella tehdäkin jotain oikeasti”, hän summaa.

Siihen toiveeseen vastaava ala löytyi samasta yliopistosta ympäristötekniikan puolelta. Tätä valintaa hän selittää halulla pelastaa maailma ympäristötekniikan avulla.

“Moni hakee opiskelemaan alaa siitä syystä, että pääsisi pelastamaan jääkarhut ja pandakarhut. Mutta pieni askel kerrallaan sitä pitää tehdä”, Tuovinen naurahtaa.

Aloittaessaan yliopisto-opiskelunsa Tuovisella oli tavoitteena hoitaa tutkinto rivakasti alta pois, puuttumatta millään lailla opiskelijajärjestöjen toimintaan.

Toisin kuitenkin kävi: opintojensa aikana Tuovinen päätyi niin Ympäristörakentajakillan hallitukseen kuin edaattoriksi OYY:n edustajistoon.

Nyt hän suosittelee samaa myös muille opiskelijoille, sillä killasta ja edustajistosta voi kertyä yllättävää hyötyä.

“Ennen näitä kokemuksia en tosiaankaan ollut se puheliain kaveri, joka uskaltaa sanoa mielipiteensä ja julkisesti perustella mielipiteensä. Moni voi myös pelätä, että järjestötoiminnan seurauksena opinnot venyvät – ei se niin aina ole, itse valmistuin viidessä vuodessa, vaikka istuin killan hallituksessa ja vaihdoin kesken kaiken vielä alaakin!”

 

Tehokkuus on kaiken a ja o

Vaikka Olli Tuovisen tutkintopapereissa lukeekin ympäristötekniikka, tosiasiallisesti kiinnostus vei häntä voimakkaasti kohti tuotantotaloutta ja tuotannon johtamista.

“Halusin yhdistää tekniikan, ihmisen ja yhteiskunnan: mitä voin tekniikan kanssa tehdä yhteiskunnan hyväksi”, hän summaa.

Erityisen kiinnostunut hän on lean-ajattelusta, johtamisfilosofiasta, joka tähtää mahdollisimman suureen tehokkuuteen turhia toimintoja poistamalla.

Tuovisen mukaan tehokkuudesta on hyötyä niin ihmisten kanssa työskennellessä kuin tuotannossakin. Taas palataan mutkan kautta periaatteeseen maailman pelastamisesta: raaka-aineen tehokkaasta hyödyntämisestä ja tehokkaasta vedenkäytöstä kiittää myös luonto.

Uransa aikana Olli Tuovinen on käynyt läpi suurimman osan kaapelitehtaan työtehtävistä. Siksi tuotantojohtajan tavallisista työtehtävistä kysyttäessä Tuovisen vastaus kuulukin: lähes kaikkea.

Keskeisin vastuu koskee sitä, että tehtaan arki, flow, sujuu mahdollisimman sujuvasti: tilaukset lähtevät ajallaan, lopputuotteet ovat laadukkaita, ja koko prosessi alusta loppuun sujuu mahdollisimman tehokkaasti. Tarvittaessa hän istuu myös trukkiin tai jeesaa pakkaamon puolella.

“Isoissa yrityksissä tuotantojohtaja voi olla ulkona tehtaan arjesta, mutta koska olemme pk-yritys, kyllä minulla on työhanskat kädessä kun tuolla tehtaalla kuljen. Työtehtävät ovat minulle tuttuja, ja toki myös ihmiset.”

Tuotantojohtajan roolissa hän hoitaa myös henkilöstöasioita, laatii vuorolistoja, selvittelee pekkasia.

Kesken haastattelun toimiston ovelle koputetaan, ja Tuovista informoidaan, että pesulasta palanneista työhousuista puuttuu nappi. Senkin hän lupaa hoitavansa, sen kun jättää housut pöydälle. Johtajan toimenkuvaa siis tämäkin.

 

Kuinka ihminen kohdataan?

Tuovinen kertoo saaneensa yliopiston tuotantotalouden opinnoissa hyvät työkalut asiajohtamiseen: kursseilla käytiin läpi kattavasti niin tuotantojohtamista kuin laatujohtamistakin.

Sen sijaan esimiestyössä tehtävään henkilöstöjohtamiseen hän ei koe saaneensa juuri kursseilta apua. Kuinka keskustella myös haastavat asiat läpi, kuinka kohdata ihminen?

Itse hän kertoo johtajana suosivansa keskustelevaa, ruotsalaisittain diskuteeraavaa tyyliä, ei autoritääristä ja käskevää management by perkele -tyyliä.

Sekin kietoutuu Tuovisen ihanteeseen tehokkuudesta.

“Minulle kokonaistehokkuus ei ole sitä, kuinka nopeasti kaveri tekee työnsä, vaan se, että kokonaisprosessi on kunnossa: työntekijä voi hyvin ja hän on motivoitunut työhönsä.”

Tuovisen työhön kuuluu myös uusien työntekijöiden rekrytointi. Ja opiskelijat, nyt korvat höröllä: tärkeiksi ominaisuuksiksi hän mainitsee ahkeruuden, rohkeuden, rehellisyyden, hyvän asenteen ja mielenkiinnon tehtävään asiaan.

Hän kertoo palkkaavansa paljon mieluummin innokkaan ja työhaluisen aloittelijan, joka kertoo haluavansa oppia uutta, kuin työtä laiskemmin tekevän, mutta omasta mielestään jo kaiken erityisen erinomaisesti osaavan työntekijän.

“Ole aina avoin kaikelle uudelle, ole valmis vastaanottamaan tietoa”, Tuovinen ohjeistaa.

Hetken mietittyään hän lisää listaan myös “sopivan nöyryyden”, joka hänen mukaansa toisinaan puuttuu tekniikan alan opiskelijoilta.

“Ajatellaan, että ollaan maailman omistajia ja pitää päästä heti hyviin, hienoihin kesätöihin. Toki sopiva tavoitteellisuus ja kunnianhimo on ok. Itsellänikin on aina ollut tavoitteita, vastuullisuus ja esimiestyö ovat kiinnostaneet ja johtotason tehtävät ovat olleet haaveena. Ja jos olet tullut tänne vuorotöihin, pistät hanskat käteen, voi johtaa jossain vaiheessa siihen, että olet johtajana.”

Ja toinen, erittäin konkreettinen vinkki: kun soitat työnantajalle työpaikan toivossa, älä anna äänessäsi kuulua tai hakemuksessa näkyä, että olet lähettänyt saman paperin tai soittanut saman puhelun jo kymmeneen kertaan aiemmin. Rekrytoija arvostaa panostusta ja innostusta juuri tähän työpaikkaan.

Innostus omaan työhön välittyy myös Olli Tuovisesta. Mutta mistä into oikein kumpuaa?

Tuovinen muistuttaa, että niin tutkinnon kuin työpaikan hankinnassa itse matka on määränpäätä tärkeämpi. Esimerkiksi diplomityö on merkittävyydestään ja symbolisesta arvostaan huolimatta vain yksi välietappi itsensä kehittämisessä, ei jotain, jonka hankinnan jälkeen voi nostaa jalat pöydälle ja istuskella tyytyväisenä loppuelämänsä ajan.

Aina voi nimittäin kehittyä, aina voi vähän parantaa entisestä.

Omaa diplomityötään Tuovinen kertoo muuten käyttävänsä työssään lähes päivittäin.

“Jotkut ovat kauhistelleet minulle sitä, että eihän sitä voi enää avata tekemisen jälkeen. Mutta kun siitä tekee itselleen tehtävälistan, sitä tarvitsee työssä koko ajan.”

Palataan vielä alussa mainittuun haaveeseen maailman pelastamisesta. Mitä maailman pelastaminen Tuovisen päivittäisessä työssä tarkoittaa?

Tuovinen pohtii asiaa hetken, ennen kuin vastaa. Vaikka yrityksellä on tiettyjä ympäristöä koskevia tavoitteita esimerkiksi muovin vähentämiseksi, hänelle maailman pelastaminen tulee ihmisistä.

“Tuntuu hyvältä, että voi palkata työntekijöitä. Se, että voin tällä tavalla helpottaa toisten elämää ja auttaa heitä taas eteenpäin, mahdollistaa sen, että he voivat taas auttaa muita. Ehkä joku heistä lähtee pelastamaan sen jääkarhun. Pieni askel kerrallaan.”

 

Kuka?

Olli Tuovinen

>> Valmistunut diplomi-insinööriksi Oulun yliopistosta huhtikuussa 2015 ympäristötekniikan koulutusohjelmasta.

>> Diplomityön aiheena lean-filosofian ja kokonaistehokkuusindikaattorin soveltaminen kaapelituotannon tehostamiseksi.

>> Opintojensa aikana toimi Ympäristörakentajakillan hallituksessa 2013 ja OYY:n edustajistossa TeTan edaattorina 2013–2015, lisäksi teknilllisen tiedekuntahallituksen opiskelijajäsen vuosina 2013 – 2015.

>> Työskentelee tuotantojohtajana oululaisessa Nestor Cables -yhtiössä, joka kehittää, valmistaa ja myy valokaapeleita, kuparijohtimisia tietoliikennekaapeleita, teollisuuden instrumentointikaapeleita, automaatiokaapeleita ja erikoiskaapeleita sekä valokaapelitarvikkeita.

>> Ensimmäinen oman alan työpaikka oli Nestor Cables.

>> Parasta yliopisto-opinnoissa oli mahdollisuus käyttää aikaansa itsensä kehittämiseen. “Tätä tapahtuu myös työelämässä: käytä hyödyksi mahdollisuus kehittää itseäsi aina eteenpäin.”

>> Haastavinta yliopisto-opinnoissa oli lopullisen pääaineen valinta, sillä moni vaihtoehto kiinnosti. “Diplomityönkin aikana mietin vielä sitä, onko tämä se juttu.”

>> Unelmoi sopivasta työkehityksestä, jonka aikana on mahdollisuus kehittää itseään eteenpäin. “Niin tutkinto ja työpaikka ovat matkoja, eivät määränpäitä.”

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Liiku liikkumisen ilosta!

Toivoisin, että kaikki uskaltaisivat kokeilla mahdollisimman monia erilaisia liikuntatunteja, riippumatta kuntotasosta tai jumppahousujen hintalapusta. Liikuntatunti on se paikka, jossa saa olla luvan kanssa itsekäs – tehdä sitä ihan vain itselleen – välittämättä muista, kirjoittaa Mahsa Modarress.

Liikunta ja terveys puhututtavat aina. Länsimaalaisten ihmisten työnkuvan muuttuessa entistä enemmän istumatyöksi ja sen seurauksena painon noustessa, myös liikunnan harrastaminen nousee säännöllisesti otsikoihin. On kapinaa ja kampanjaa, puolesta ja vastaan.

Oman lajin löytäminen on mielestäni hyvin keskeisessä osassa aktiivista arkea. Nykyään tarjontaa on kuitenkin niin paljon, että seurauksena on samanlainen valinnanvaikeus kuin marketin jogurttihyllyä katsoessa. Pää menee pyörälle, kun pitäisi tietää mitä ja millaista haluaa: crossfittiä, hiittiä, huuppausta, lavista, parkouria vai piloxingia? Ota nyt noista selvää.

Usein käykin niin, että uuden kokeilemisen sijaan päätyy aina tuttuun ja turvalliseen, mutta ehkä hieman tylsään, vaihtoehtoon. Kannattaa kuitenkin uskaltaa kokeilla!

 

Voin tunnustaa, että alakouluikäisenä liikunnan numeroni oli seiska, terveisiä vaan liikkaopelleni. Ongelmana oli se, että vielä vuosituhannen vaihteessa koululiikunta tarkoitti perinteisten lajien harrastamista: luistella ja hiihtää piti, telinevoimistelusta ei päässyt eroon muuta kuin uskaltautumalla puomille.

Kun lukiossa saikin liikuntatunnilla valita haluamansa eri vaihtoehdoista ja lajeista, numeroni vaihtui kymppiin. Nykyään olenkin jo alan ammattilainen.

Olisiko tämä ollut mahdollista, jos olisin antanut periksi seiskan musertamana, enkä olisi lähtenyt kokeilemaan uusia erilaisia lajeja? Ei, enpä usko.

Liikuntaan rakastuminen on vaatinut asennemuutosta omien korvien välissä, sen hyväksymistä, että kaikki ei sovi kaikille. Kun oman lajin vihdoin onnistuu löytämään, pakkopullasta kehkeytyy mielekäs ajanviettotapa, joka lisää terveyttä ja parantaa arkea niin fyysisellä kuin psyykkisellä tasolla. Minun rakkauden kohteeksi osoittautui kuntonyrkkeily, enkä voisi enää kuvitella eläväni ilman sitä.

 

Valitettava totuus on se, että pieni joukko treenaa lähes liikaa, ja hyvin suuri joukko ei taas liiku juuri lainkaan.

Helsingissä vuosittain järjestettävillä liikuntalääketieteen päivillä asia oli jälleen tänä vuonna esillä. Uusien liikuntasuositusten mukaan aerobista matalan intensiteetin liikuntaa pitäisi harrastaa 150 minuuttia viikossa tai vaihtoehtoisesti 75 minuuttia korkeamman intensiteettitason liikuntaa, vähintään 10 minuutin jaksoissa.

Alan tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet sen, että vain pieni osa aikuisista yltää suosituksiin. Ongelmaksi tuntuu muodostuvan vähän liikkuvien motivointi liikunnan pariin.

Terveysalan ammattilaisena ja lääkärinä mietin liikunnan terveyshyötyjä: vastaanotolla voin yrittää motivoida ihmisiä liikkumaan vetoamalla paraneviin veren rasva-arvoihin tai kardiorespiratorisen kunnon kohoamiseen. Liikunnanohjaajana taas yritän painottaa liikkumista liikkumisen ilosta, ja sitä, että tunneille saa ja pitää tulla omana itsenään.

Sen sijaan, että kauhistelisi 150 minuutin mittaista treeniä, voi keskittyä lisäämään arkiliikuntaa, vaihtamalla vaikka automatkat pyörään. Tai voi aloittaa 30 minuutin liikuntatunneista, joita nykyään on myös paljon tarjolla. On myös niin, että kun sen oman lajin on löytänyt, niin 150 minuuttia viikossa täyttyy todella nopeasti.

 

Ohjaan tällä hetkellä kuntonyrkkeilyä ja Oulun korkeakoululiikunnalla erilaisia ryhmäliikuntatunteja. Minun tunneillani ei hikeä säästellä, sen voivat varmaan kaikki siellä käyneet allekirjoittaa. Korvatulpat olisivat varmaan monelle tarpeen kun ohjaajan ääni raikaa kilpaa säkkien pauhun kanssa.

Tiedän profiloituvani ”kovien treenien” vetäjänä, mutta toivoisin, että kaikki uskaltaisivat kokeilla mahdollisimman monia erilaisia liikuntatunteja, riippumatta kuntotasosta tai jumppahousujen hintalapusta.

Vaikka ohjaaja karjuu ettei mikään riitä (kun burpeeta on tehty jo yli minuutti), niin eihän siitä oikeasti tarvitse välittää. Liikuntatunti on se paikka, jossa saa olla luvan kanssa itsekäs – tehdä sitä ihan vain itselleen – välittämättä muista.

Sovitaanko niin, että nyt kun joulu taas tulla jollottaa, niin syödään, levätään ja nautitaan ihan rauhassa. Kun vuoden alusta lähdetään treeneihin, jospa ei lähdettäisi etsimään kadonnutta vyötäröä, vaan hakemaan hyvää mieltä ja astetta parempaa arkea. Ja yllättäen voi käydä niin, että siinä samalla se vyötärökin löytyy.

Treeneissä tavataan!

Mahsa Modarress

Liikunnanohjaaja, terveystieteiden maisteri ja kohta valmistuva lääkäri, mutta ennen kaikkea intohimoinen liikkuja, joka liikkuu liikkumisen ilosta.

Lue lisää: