Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) edustajisto on kokouksessaan 5. joulukuuta valinnut luottamushenkilöt vuodelle 2018. Ylioppilaskunnan edustajiston puheenjohtajaksi valittiin Elisabet Shnoro ja hallituksen puheenjohtajaksi Kalle Parviainen. Elisabet Shnoro on 25-vuotias konetekniikan opiskelija. Hänen taustaryhmänsä on Tekniikan ja talouden vaalirengas (TeTa). Edustajiston varapuheenjohtajaksi valittiin Miriam Putula (Oulun keskustaopiskelijat). Hallituksen puheenjohtajaksi valittu Kalle Parviainen on 31-vuotias englantilaisen filologian opiskelija. Hänen […]
Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) edustajisto on kokouksessaan 5. joulukuuta valinnut luottamushenkilöt vuodelle 2018.
Ylioppilaskunnan edustajiston puheenjohtajaksi valittiinElisabet Shnoroja hallituksen puheenjohtajaksi Kalle Parviainen.
Elisabet Shnoro on 25-vuotias konetekniikan opiskelija. Hänen taustaryhmänsä on Tekniikan ja talouden vaalirengas (TeTa). Edustajiston varapuheenjohtajaksi valittiin Miriam Putula (Oulun keskustaopiskelijat).
Hallituksen puheenjohtajaksi valittu Kalle Parviainen on 31-vuotias englantilaisen filologian opiskelija. Hänen taustaryhmänsä on Humanistien ja kasvatustieteilijöiden vaalirengas (HuKa). Parviainen on kuluvana vuonna toiminut OYY:n hallituksessa.
”Olen kiitollinen siitä luottamuksesta, jonka edustajisto on asettanut, toivon olevani luottamuksen arvoinen. Ensi vuonna on mahdollisuus keskittyä ydintehtäväämme, toiminnan aktiiviseen kehittämiseen ja edunvalvontaan. Erityisen tyytyväinen olen siihen, että saimme ensimmäistä kertaa kansainvälisen tutkinto-opiskelijan (David Delahunty) hallitukseen”, kertoo Parviainen tunnelmistaan.
”Hallituksen puheenjohtajan tärkeimpiä tehtäviä on pitää suhteita yllä tärkeimpiin sidosryhmiin, yliopistoon ja kaupunkiin. Koska molemmissa ollaan kovin kiireisiä, yhteydenpidosta kannattaa pitää huolta itse, ottaa puhelin käteen ja pyytää tapaamisiin”, ohjeistaa vuoden 2017 hallituksen puheenjohtaja Joel Kronqvist seuraajaansa.
Muut OYY:n hallituksen uudet jäsenet ovatKatri Kiurujoki (Humanistien ja kasvatustieteilijöiden vaalirengas),Tuomas Soini (Humanistien ja kasvatustieteilijöiden vaalirengas),Jenna Suorsa (Tekniikan ja talouden vaalirengas),David Delahunty (Humanistien ja kasvatustieteilijöiden vaalirengas), Vilma-Riikka Tiittanen (Humanistien ja kasvatustieteilijöiden vaalirengas) ja Toni Sandvik (Tieteellisten vaaliliitto).
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Meidät on kyllästetty unelmilla. Me olemme kasvaneet uskomaan, että meistä voi tulla mitä tahansa. Moni meistä tulee pettymään, ja moni tulee myös yllättymään, kuinka paljon työtä unelmien tavoittelu vaatii, kirjoittaa Kaisa Vainio.
Tämä kysymys toistui läpi ja lapsuuden ja nuoruuden, enkä koskaan tiennyt mitä vastaisin siihen. Nyt se isona oleminen alkaa olla käsillä, valmistuminen ja ohi viuhahtanut kolmenkympin rajapyykki huutavat samaa kysymystä.
Haluan tehdä työtä jonkin tärkeän eteen.
Siinä kaikki mitä sain puserrettua itsestäni ulos vastaukseksi. Näillä eväillä pitäisi siis löytää se unelmien työ.
Ei siis mikä tahansa työpaikka mihin kelpaan, vaan mielenkiintoinen, kehittävä ja merkityksellinen työ. Haaveilen tekeväni jollain tavalla merkittävää elämäntyötä. Jotain, millä on suurempaa merkitystä minulle ja maailmalle. Tunnustan olevani idealistinen maailmanparantaja: onhan tässä kaikessa aikamoinen pala haukattavaksi.
Tutkimusten mukaan merkityksellisyyden etsintä on tyypillistä korkeakoulutetulle sukupolvellemme. Emme ole valmiita uurastamaan vain rahan takia. On oltava jotain parempaa, jotain merkityksellistä ja tärkeää.
Vanhempiemme ikäluokan suhde työhön on erilainen. Vakaa toimeentulo perheen perustaksi. Kovalla työllä eteenpäin, askel kerrallaan.
Mutta meidät on kyllästetty unelmilla. Me olemme kasvaneet uskomaan, että meistä voi tulla mitä tahansa. Moni meistä tulee pettymään, ja moni tulee myös yllättymään, kuinka paljon työtä unelmien tavoittelu vaatii.
Miten sitten löytää se merkityksellinen työ?
Sanotaan, että kun pääsemme työssä toteuttamaan asioita, jotka tuntuvat henkilökohtaisesti tärkeiltä, työ tuntuu mielekkäältä. Työnantajan arvot, esimerkiksi toiminnan eettisyys ovat työntekijöille yhä tärkeämpiä. Ainakaan minä en voisi työskennellä asian eteen, johon en usko. Tässä siis ensimmäinen askel.
Toinen kysymys työn merkityksen määrittelyssä on: Kenen hyväksi työtä tehdään? Kenen ongelmia siinä ratkaistaan?
Upeaa on, jos työnsä tuloksen voi myös nähdä. Mikään ei ole palkitsevampi kiitos työstä kuin tyytyväisen asiakkaan sädehtivät kasvot, työsi herättämä mielenkiintoinen keskustelu tai tieto siitä, että olet onnistunut parantamaan jonkun päivää, hyvinvointia tai ymmärrystä maailmasta. Aina palautetta ei kuitenkaan tule. Silloin pitää vain toivoa parasta.
Kyllä, se kuulostaa juuri niin lattealta kuin se onkin. Se on heikoin oljenkorsi työn merkityksellisyyden arvottamisessa. Niitä hetkiä tulee aivan varmasti jokaiselle, missä on vain rohkaistava itseään jatkamaan. Kun emme voi tietää, mitä vaikutuksia työllämme on, on ainakin se lohtu että toivoimme ja yritimme tehdä hyvää.
Tulevaisuus tai suuri elämäntyö eivät konkretisoidu hetkessä.
Matkalla kohti sitä epävarmuus ehtii iskeä monia kertoja. Olenko menossa oikeaan suuntaan? Näin kävi myös omalla kohdallani, pähkäiltyäni asiaa kuukausikaupalla vastaus viimein ilmestyi. Se syttyi kun lamppu keskelle marraskuista iltapäivää.
Kollegani sen tokaisi hersyvän naurun saattelemana: “Miksi minä tätä muuten tekisin, jos en rakastaisi tätä työtä, kaikkine hankaluuksineen?”.
Rakkaus ja ilo! Sen merkityksen me usein unohdamme. Mihin ilo on kadonnut työelämästä? Ilo on se, mitä meillä on oltava tässä hetkessä, sillä emme tosiaan voi tietää, onko teoillamme muuta merkitystä.
Enpä uskonut, että kaltaiseni uskonnoton humanisti löytäisi ohjeita työelämään Raamatusta. Olemme kuulleet sen satoja kertoja: usko, toivo, rakkaus – mutta suurin niistä on rakkaus.
Näiden sanojen merkitys piilee siinä, että kaikki muu on katoavaa ja epävarmaa. Millään muilla teoilla, kuinka hienoja ja tärkeitä ne ovatkin, ei ole mitään merkitystä, jos emme tee niitä täydestä sydämestä.
Niinpä aion jatkaa maailmanparantamista elämäntyönä, askel kerrallaan – täynnä iloa ja rakkautta.
Julkaistu
SHARE
Kaisa Vainio
Syksyllä 2016 filosofian maisteriksi valmistunut kulttuuriantropologi, Venäjä-asiantuntija, museotäti, projektiosaaja ja toimittaja. Kymmenen vuotta kestänyt opintopolku on ollut pitkä ja kiemurainen. Tuloksena on monialaosaaja – vai sittenkin ”huuhaahumanisti”? Twitter: @KaisaK_Vainio
Oulun yliopiston psykologian professori Mirka Hintsanen tutkii, miten varhainen psykososiaalinen ympäristö vaikuttaa myötätunnon kehitykseen. Tutkimus voi parhaimmillaan auttaa luomaan rakenteita, jotka edistävät lasten myötätunnon kehitystä. Lasten kasvattaminen myötätuntoisemmiksi aikuisiksi taas on koko yhteisön etu. “Maailma, jossa ketään ei kiinnosta, että muut kärsivät, olisi aika karu paikka", Hintsanen sanoo.
Psykologian professori Mirka Hintsasen mielenkiinnon kohteena on lasten myötätunnon kehitys. Myötätunnon kehittyminen on usean asian summa: avainasemassa ovat lapsen kasvuympäristö ja geenit.
Tutkimuksessaan Hintsanen on etsinyt lapsuuden kasvuympäristöistä tekijöitä, jotka vaikuttavat aikuisten myötätuntoisuuteen. Neljän vuoden Suomen Akatemian rahoitus takaa, että tutkimus jatkuu Oulussa myös tulevaisuudessa.
Mutta mitä itse asiassa tutkitaan, kun tutkimuskohteena on ihmisen myötätunto?
Hintsanen muistuttaa, että suomen kielessä sekoitetaan usein sanat myötätunto ja empatia keskenään. Empatiakykyä tarvitaan, jotta ihminen voi kokea myötätuntoa.
“Empatialla viitataan kykyyn havaita toisen tunteita. Myötätunnolla taas tarkoitetaan huolta toisen kärsimyksestä ja halua lievittää sitä”, Hintsanen selventää.
Tutkimuksessa myötätunnolla ei myöskään viitata pelkkään tunnereaktioon. Myötätunto on persoonallisuuden piirre.
“Tutkimuksessa tarkastellaan, kuinka taipuvainen ihminen on kokemaan myötätuntoa”, Hintsanen täsmentää.
Tutkimus ei olisi mahdollinen ilman laajaa ja pitkittäistä seuranta-aineistoa. Suomessa on kerätty laaja LASERI-aineisto, jonka pohjalta Hintsanen tutkii myötätunnon kehitystä.
Aineiston kerääminen on aloitettu vuonna 1980, ja viimeinen LASERI-kartoitus tehtiin vuonna 2012. Tällainen aineisto on maailman mittakaavassa harvinainen ja Hintsasen tutkimuksen elinehto.
“Jos tällaisen tutkimuksen tekemisen haluaisi aloittaa nyt, olisi aineisto kasassa vasta 30 vuoden kuluttua”, Hintsanen kertoo.
Syy vai seuraus?
Yksi Hintsasen tämänhetkisiä tutkimuskysymyksiä on hyvinvoinnin ja myötätunnon suhde. LASERI-aineistossa on kerätty paljon dataa myös ihmisten terveydestä, mikä mahdollistaa kausaalisuhteiden etsimisen. Aiemman tutkimuksen valossa yleisesti hyvinvoivat ihmiset näyttävät olevan myös myötätuntoisempia.
“Kysymys on, että ennustaako hyvinvointi myötätuntoa vai tarvitaanko joku tietty taso myötätuntoa, jotta ihminen voi hyvin”, Hintsanen pohtii.
Klassinen “muna vai kana” -dilemma on siis osa myötätunnontutkijan arkea.
Myötätunnon peruspilarit ovat lapsuudessa
Tutkimuksen perusteella on saatu jo alustavia tuloksia siitä, miten myötätunto lapsilla kehittyy. Yksi vaikuttava tekijä on päivähoito: näyttää siltä, että kuusivuotiaiden lasten ryhmässä myötätunnolla on korrelaatio päivähoidon kanssa. Tämän ikäisinä päiväkodissa olleet lapset olivat aikuisena kykenevämpiä myötätuntoon kuin verrokkiryhmät. Kolmivuotiailla tällaista yhteyttä ei löytynyt.
Myös vanhemman ja lapsen suhde vaikuttaa myötätunnon kehittymiseen. Vanhemman läheisyys tukee lapsen myötätunnon kehitystä. Aiemman tutkimuksen valossa myös tunnesäätelystä saattaa olla hyötyä. Lasta ei saisi jättää voimakkaiden negatiivisten tunteiden armoille vaan aikuisen on tuettava tunteiden kokemisessa.
Hintsanen nostaa esille myös klassisen kasvatusneuvon. Selittävä, lämmin ja selkeästi rajat asettava vanhemmuus, jossa lapselle on selvää, miksi jotain tapahtuu, on Hintsasen mielestä hyvä kasvatuksen peruspilari. Nämä näyttävät tukevan myös myötätunnon kehitystä.
“Vanha viisaus, ’rajoja ja rakkautta’, pätee edelleen kasvatuksessa”, Hintsanen muistuttaa.
Myötätuntoiset ihmiset muodostavat onnellisia yhteisöjä
Kun myötätunnosta ja sen kehityksestä saadaan uutta tietoa, voidaan jo lapsuudessa tukea niitä asioita, jotka tukevat myötätunnon kehitystä. Tämä on arvokasta tietoa niin vanhemmille kuin ammattikasvattajille.
Tutkimuksella on myös yhteiskunnallista merkitystä.
“Tutkimus tuo eväitä keskustella muun muassa eri päivähoitomuotojen tukemisesta”, Hintsanen toteaa.
Sen lisäksi, että tutkimus voi tuottaa tietoa poliittisen päätöksenteon tueksi, voi tämän kaltaisilla tutkimuksilla olla Hintsasen mielestä valtava merkitys yhteiskunnalle. Lasten kasvattaminen myötätuntoisemmiksi aikuisiksi on koko yhteisön etu.
“Maailma, jossa ketään ei kiinnosta, että muut kärsivät, olisi aika karu paikka.”
Julkaistu
SHARE
Sampo Marski
Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.
Oulun yliopiston eläinmuseo sulki ovensa perjantai-iltapäivänä. Oulun yliopisto vakuuttaa museon toiminnan jatkuvan myös muuton jälkeen, kriitikot pitävät muuttopäätöstä arvokkaan kokonaisuuden tuhoamisena.
Tanssittu koskaan ei Nestorin häitä, maailma houkutti pois morsion…
Juha Vainion Vanhojapoikia viiksekkäitä saa pienen hapuilun jälkeen mukaan tunnetta ja pontta.
Tässä ympäristössä ja hetkessä näissä surumielisissä sanoissa on murheellinen lataus.
Suuri Saimaa mut sata on hylkeitä vaan, kohta jäljellä ei ehkä ainuttakaan.
Yhteislaulu oli osa ”Eläinmuseon puolustusjuhlaa”, Oulun yliopiston eläinmuseon toiseksi viimeisenä aukiolopäivänä 30.11. järjestettyä, museon muuttoa vastustavaa tapahtumaa.
Museon mahdollisesta muutosta Linnanmaalta on kuitenkin puhuttu jo vuosien ajan. Oulun ylioppilaslehti kirjoitti horisontissa häämöttävästä muutosta vuonna 2016.
Nyt, marras-joulukuun vaihteessa, lähdön hetki on käsillä.
Vaikka Oulun yliopisto on vakuuttanut eläinmuseon toiminnan jatkuvan myös muuton jälkeen, torstaina ilmassa oli lopullisuuden tuntua, heikko aavistus hautajaisista.
Päivän aikana museossa vieraili satoja vieraita, opiskelijoita, henkilökuntaa, paljon myös lapsiperheitä.
Vitriinien välistä sujahtelikin jatkuvana virtana pieniä lapsia, nuoremmat torkkuivat rattaissaan ja lastenvaunuissa.
”Museon puolustaminen on näemmä sukupolvia yhdistävä asia: paikalla ovat nuoret ja vanhat, ainoastaan keski-ikä on ohitettu”, totesi tilaisuuden järjestäjä Juha Markkola puheenvuorossaan.
”Torstain tarkkaa kävijämäärää ei pysty arvioimaan, mutta sanoisin, että reilusti yli kaksisataa kävijää on vieraillut päivän aikana. Tilaisuudessa kiertäneeseen adressiin tuli päivän aikana noin 110 nimeä. Heti aamusta asti porukkaa tuli, pitkälle iltapäivään asti”, kertoi museon tutkimusteknikko Tuula Pudas.
Torstain tapahtumassa useissa puheissa tartuttiin professori Jouni Aspin maanantaina 27.11. julkaistuun haastatteluun Kalevassa. Haastattelussa Aspi arveli, ettei päätös ”niin dramaattista ole. Näyttely on ollut historiansa aikana monessa paikassa. Se jopa paloi talvisodan pommituksissa.” Samassa haastattelussa hän sanoi, että ”eläinmuseon lopetus tarjoaa mahdollisuuden uudistumiseen”.
Tätä optimismia ei moni paikalla ollut tuntunut oikein jakavan.
Museo muuttaa ruokailun tieltä
Paikalle tapahtumaan oli järjestäjien mukaan kutsuttu myös Oulun yliopiston hallitus, rehtori Jouko Niinimäki, yliopiston hallintojohtaja Essi Kiuru, Suomen Yliopistokiinteistöjen (SYK) edustaja, Oulun kaupunginjohtaja Päivi Laajala, Oulun sivistys- ja kulttuurijohtaja Mika Penttilä ja kulttuurijohtaja Risto Vuoria.
Oulun yliopiston johtoa tilaisuudessa edusti viestintäjohtaja Marja Jokinen.
Puheenvuorossaan Jokinen painotti sitä, että Oulun yliopiston tavoitteena on pitää museo toiminnassa muuton jälkeenkin, ja jopa kasvattaa sen vierailijamääriä ja vetovoimaisuutta – minne sitten muutto lopulta viekään.
Tieteelliset kokoelmat ja museon systemaattinen osa jäävät Linnanmaalle, mutta yleisönäyttelyn jatko on edelleen hämärän peitossa.
Museon kokoelmista rakennettavan näyttelyn sijoittamista pohtinut työryhmä on esittänyt uudeksi sijoituspaikaksi Pohjois-Pohjanmaan museon alakertaa. Lopullista päätöstä asiasta ei ole kuitenkaan tehty.
Eläinmuseon nykyisten tilojen on joka tapauksessa oltava tyhjänä tammikuun loppuun mennessä.
Jokisen mukaan yliopistolla kiertäneet huhut eläinmuseon tilalle tulevasta pikaruokapaikasta eivät pidä paikkaansa: kyse on nykyisen Juveneksen omistaman Foodoon laajentumisesta.
Eläinmuseon alakerran tiloja tullaan hyödyntämään ravintolakäytössä. Tilaan ei tulee omaa keittiötä, vaan viereisen Foodoon keittiö remontoidaan niin, että sen kapasiteetti riittää kasvaneelle ruokailijamäärälle.
Muulloin kuin lounasaikaan tiloja voi käyttää esimerkiksi ryhmätyö- ja opetustiloina, ja myöhemmin myös tapahtumien järjestämiseen.
Museon toisen kerroksen tilat tulevat Oamkin käyttöön.
Linnanmaalle tarvitaan lisää ravintolapaikkoja tarvitaan Oamkin muuton vuoksi. Marja Jokisen mukaan toisena vaihtoehtona olisi uudisrakennuksen rakentaminen, ja siihen ei yliopisto eikä Oamk pysty sitoutumaan.
”Eläinkunta ei ole virtuaalinen juttu. Meillä tulisi olla oikeus nähdä oikeita eläimiä oikeissa ympäristössään. Virtuaaliesittelyt eivät korvaa museota.” Elna Stjerna toivoi tulevansa kuvatuksia Heikki Kangasperkon dioraaman edessä.
Linnanmaan tilojen erikoisuutena on konservaattori Heikki Kangasperkon maalaama, 57 metriä pitkä dioraama, jossa Suomenlahti vaihtuu Jäämereksi ja kesä talveksi.
Ritva Kangasperko, Heikki Kangasperkon tytär, piti torstain tapahtuman alussa puheen Skypen välityksellä.
Kangasperko kritisoi puheenvuorossaan muuttopäätöstä siitä, ettei siinä ole laisinkaan huomioitu museon dioraaman erityisyyttä ja ainutlaatuisuutta.
”Kyseessä on sekä taideteos, että tiedeteos. Aivan ihmeelliseltä tuntuu tämän poistaminen.”
Kaikille torstain puhujille yhteistä tuntuikin olevan pettymys asian lopputulokseen. Lähteminen Linnanmaan tiloista koettiin valtavana menetyksenä.
Elna Stjerna sanoi puheenvuorossaan päätöksen vieneen Oulun yliopiston ”sivistysyliopistojen sarjasta mutasarjaan”.
”Vallan näyttävät ainakin Oulun yliopistossa ottaneen markkinavoimat. Ei minulla ole mitään markkinavoimia vastaan silloin, kun ne suuntaavat voimavaransa edes osittain yhteiseksi hyväksi, ei pelkästään yksityisen voiton tavoitteluksi. Nyt veronmaksajien rahoilla ja osaavien ihmisten työllä on aikaansaatu, kansalaisten rakastama kokonaisuus ollaan tuhoamassa.”
Hän pitää sitä sinänsä hyvänä lisänä, mutta ei missään nimessä aidon asian korvaajana.
”Eläinkunta ei ole virtuaalinen juttu. Meillä tulisi olla oikeus nähdä oikeita eläimiä oikeissa ympäristössään. Virtuaaliesittelyt eivät korvaa museota.”
Linnanmaalla ravintola Foodoota vastapäätä sijaitsevalla eläinmuseolla on ollut nykyisissä tiloissa lääniä noin 800 neliömetriä.
Yleisönäyttely käsittää 1300 selkärankaista ja yli 3000 selkärangatonta Suomen eläinlajistolle tyypillistä eläintä.
Yleisönäyttelyssä on ollut kuitenkin esillä vain pieni murto-osa museon kaikista kokoelmista: kokoelmaan kuuluu yli 50 000 selkärankaisen eläimen näytettä ja yli 2 miljoonan selkärangattoman eläimen näytteet.
Näyttelyssä on ollut vuosittain yli 30 000 vierailijaa.
Museon kokoelmien hajottaminen harmitti Stjernaa: ”Eiväthän ne enää muodosta yhtenäistä kokoelmaa. Tämä on jo toinen kokoelma, joka laitetaan pois tarkoitusta vastaavasta tilasta: geologian museolle kävi aikoinaan samalla lailla.”
”Ihmettelenpä mistä idea on saanut alkunsa. Kehnoimpinakin aikoina on tehty hienoja juttuja – miten nyt ei ole enää henkeä pitää tätä yllä?”
Stjerna esitti myös haasteen Oulun kaupungille.
”Jos Oulu haluaa brändätä itsensä Capital of Northern Scandinaviaksi, Pohjois-Skandinavian pääkaupungiksi, täällä olisi valmis eläimistö tuosta ympäristöstä. Miksei tätä haluta hyödyntää?”
Museo on myös tieteen popularisointia
Torstai-iltapäivänä mieli oli haikea myös Jaana Raudaskoskella, englantilaisen filologian opiskelijalla.
Hän kertoi surevansa eniten lasten puolesta.
”Kun täällä päässä yliopistoa pyörii, näkee kuinka paljon täällä käy lapsia. Tämä museo on luontokasvatuksellisestikin tärkeä asia. Humanistina tuntuu pahalta, kun jokin hieno ja kaunis asia lakkautetaan.”
Raudaskoski kertoo käyneensä museossa aika ajoin, rauhoittumassa ja hengähtämässä.
Museon tilojen käyttämistä ravintolapaikoiksi hän pitää kamalana ajatuksena.
”Museo siirretään ravintolan tieltä! Eikö tosiaan olisi löytynyt ravintolalle tilaa muualta? Museo on ollut monelle hyvä syy tulla käymään yliopistolla. Tämänkaltaisen tieteen popularisoinnin luulisi olevan etu myös yliopistolle.”
”Museo siirretään ravintolan tieltä! Eikö tosiaan olisi löytynyt ravintolalle tilaa muualta?” Jaana Raudaskoski (vas.) ja Karoliina Takalo halusivat tulla kuvatuksi eläinmuseon karhun vieressä.
Biologian opettajaksi valmistunut Karoliina Takalo sanoi huomanneensa, että lapset iästä riippumatta rakastivat museota.
Monesta jo itse matkustaminen Linnanmaalle on ollut varsin jännittävä kokemus.
”Yläkoululaisetkin saattoivat aluksi olla nyrpeänä, mutta lopulta olivatkin aivan mielissään. Moni kun ei ole nähnyt näitä metsän eläimiä tosielämässä – vaikka tätä valtavaa hirveä”, Takalo totesi.
Takalolle museo on opiskeluajoilta hyvinkin tuttu. Museolla on hänestä aivan oma tunnelmansa.
”Lajientunnistusta saattoi harjoitella itsenäisesti, käveleskellen ympäriinsä, yrittäen tunnistaa lajeja nimilappuja katsomatta.”
Torstai-iltapäivän haikeaa hälinää seurasi myös biologiaa opiskeleva Jaani Mustonen.
Mustosen mukaan museon muutossa harmittaa se, että Oulussa asiat ovat olleet tähän mennessä niin hyvin – ja nyt hyvästä luovutaan.
”Kun vertaa tätä museota niihin, joita olen maailmalla nähnyt, ero on aivan valtava. Monien yliopistojen museot ovat kopperoita, pieniä, yleisölle vain rajoitetusti avoinna olevia. Harvassa paikassa pääsee näin lähelle eläimiä”, hän summasi tuntonsa.
Mustonenkin suhtautui epäilevästi ajatuksiin museoon tutustumiseen virtuaalisesti.
”Se, että pääset itse näkemään eläimet näin läheltä, on aivan eri asia, kun katselet kuvia tai videoita.”
Mustonen huokaisee, ja katselee ympärilleen museossa.
”Tila on avara, valoisa, vieläpä kaunis kaiken muun päälle. Täällä tuntuu, että täällä voi oikeasti hengittää. Ja jos tämä on niin inspiroiva minulle, niin entä sitten näille kaikille vaahtosammuttimen kokoisille täällä?”
Oulun yliopiston eläinmuseon yleisönäyttely käsittää 1300 selkärankaista ja yli 3000 selkärangatonta Suomen eläinlajistolle tyypillistä eläintä. Kuvassa ylhäällä punatulkku ( Pyrrhula pyrrhula), alahyllyllä pohjansirkku ( Emberiza rustica).
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Suomen satavuotisjuhlan huipennus lähestyy, ja juhlatunnelma näkyy ja kuuluu myös Oulussa. Oulun yliopisto ja Oulun yliopiston ylioppilaskunta järjestävät tiistaina 5.12. kello 14 yhteisen kahvitilaisuuden. Kahvit katetaan kello 14 alkaen Linnanmaan kampuksen keskusaulaan, ravintola Napaan. Kahvihetkessä kahvin ja pullan hinta on äärimmäisen opiskelijaystävällinen, eli ilmainen. Tilaisuuden ajaksi ravintola valaistaan sinivalkoiseksi. Samaan kellonaikaan kahvittelee koko Suomi. Mukaan […]
Suomen satavuotisjuhlan huipennus lähestyy, ja juhlatunnelma näkyy ja kuuluu myös Oulussa.
Oulun yliopisto ja Oulun yliopiston ylioppilaskunta järjestävät tiistaina 5.12. kello 14 yhteisen kahvitilaisuuden.
Kahvit katetaan kello 14 alkaen Linnanmaan kampuksen keskusaulaan, ravintola Napaan. Kahvihetkessä kahvin ja pullan hinta on äärimmäisen opiskelijaystävällinen, eli ilmainen. Tilaisuuden ajaksi ravintola valaistaan sinivalkoiseksi.
Samaan kellonaikaan kahvittelee koko Suomi. Mukaan järjestämään tiistain kahvihetkeä on kutsuttu kaikki Suomen yritykset, yhdistykset ja kansalaiset
Soihtukulkue juhlistaa satavuotiasta
Itsenäisyyspäivän iltana 6.12. Oulun yliopiston ylioppilaskunta järjestää perinteisen ylioppilaiden itsenäisyyspäivän soihtukulkueen.
Soihtukulkueeseen ovat tervetulleita kaikki OYY:n jäsenet ja ylioppilaskunnan alumnit.
Ylioppilaskunnan soihtukulkue kokoontuu kauppatorilla Toripolliisi-patsaan luona kello 14.30. Ennen kulkueen lähtemistä matkaan osallistujille jaetaan soihdut ja harjoitellaan kulkueen laulut. Pukukoodina soihtukulkueeseen on ylioppilaslakki tai teekkarilakki, mahdollisuuksien mukaan myös tummat päällysvaatteet.
Soihtukulkue lähtee matkaan osana Suomi 100-Ajankulkuetta. Tanssitaiteilija Petri Kauppisen suunnittelema, Oulun historiaa kuvaava Ajankulkue lähtee liikkeelle Kauppatorilta kello 15, ja kulkue päättyy Oulun kaupungintalolle, jossa Cassiopeia esiintyy noin kello 15.30.
Soihtukulkue jatkaa kaupungintalolta matkaansa Oulun hautausmaalle, jossa lasketaan seppele sankarihaudoille. Itsenäisyyspäivän juhlinta jatkuu noin kello 17 Vanhalla Paloasemalla käynnistyvillä jatkoilla, joissa on mahdollisuus seurata Linnan juhlia.
Tunnelma on samana iltana varmasti korkealla myös Oulun Teekkariyhdistyksen itsenäisyyspäivänä Teekkaritalolla järjestämässä Linnanmaajuhlassa.
Kahvita, liputa, valaise
Oulun yliopiston alumni, Suomi 100 -hankkeen pääsihteeri Pekka Timonen kehottaa videolla kansalaisia juhlistamaan tulevaa syntymäpäivää kolmella tavalla: kahvittamalla, liputtamalla ja valaisemalla.
Tätä käskykomboa toteutetaan Oulussa eri keinoin.
Suomen lippujen toivotaan nousevan valaistuihin lipputankoihin 5.12. kello 18 ja säilyvän saloissa aina 6.12. kello 22 asti.
Syntymäpäiväviikon alussa, 1.12. alkaen, erityisesti yrityksiä pyydetään valaisemaan jokin näkyvä osa rakennuksesta tai pihasta sinivalkoisin sävyin kello 18 alkaen ja pitämään se yllä torstaihin 7.12. kello 9 asti.
Oulussa valotaidetta on nähty jo 17. marraskuuta käynnistyneen Lumo-valofestivaalin myötä. Osa valofestivaalien teoksista on esillä läpi syntymäpäiväviikon. Lisätietoa asiasta löydät täältä.
Oulussa syntymäpäiväviikon ohjelmaan kuuluu muun muassa Suomi 100 -luistelut (1.12.), Luminous-valotaidekokonaisuus Kuusisaaressa (2.–3.12.) ja Lasten Linnan juhlat (2.12.).
Kenties näyttävin karkeolointiosuus koittaa lauantaina 2.12. Ouluhallissa järjestettävässä valtakunnallisessa Suomi 100 -juhlassa. Lauantain juhlaan osallistuu myös Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja hänen puolisonsa Jenni Haukio.
Ohjelman kuvauksen mukaan luvassa on ”musiikin, tanssin, sirkuksen ja uuden teknologian siivittämä matka suomalaiseen luontoon, sukupolvien kohtaamiseen ja yhdessä tekemiseen. Maamme taide ja kulttuuri näyttäytyvät uudistuvana, rohkeana ja perinteestä ammentavana runsaudensarvena”. Juhlasta on suora lähetys Ylellä kello 19 alkaen.
Linnanmaalla musisoidaan loppuviikosta
Linnanmaan kampuksella Suomi 100 -teema näkyy näkyy itsenäisyyspäivän jälkeenkin, kasvatustieteiden tiedekunnan päädyssä 7.–8. joulukuuta järjestettävässä tapahtumassa.
Torstaina 7. joulukuuta luvassa on muun muassa Yhtyeet soivat -konsertti (KTK:n ala-aula, kello 11) ja Suomi 100-laulu (KTK:n ala-aula, kello 12).
Perjantaina 8. joulukuuta, suomalaisen musiikin päivänä ja Jean Sibeliuksen (1865–1957) syntymäpäivänä, ohjelmassa on muun muassa Muka poppaa -konsertti (KTK 127, kello 10) ja Muka soi klassisesti -konsertti (KTK127, kello 12.30). Oi, Suomi 100 vuotta -tapahtuman järjestää musiikkikasvatus.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Perjantaina 24.11. humanistisen tiedekunnan muuttotalkoot käynnistyivät arkistojen siivoamisella. Oulun ylioppilaslehti oli paikalla, kun historiatieteiden hyllymetrien kohtalo sinetöitiin.
“Nyt on joutuu humanistikin oikeisiin töihin”, naurahtaa yliopistonlehtori Matti Salo hirtehisesti ja käärii hihansa.
Takana on historiatieteiden käskynantokokous, jossa on tehty tiukkoja päätöksiä siitä, mistä luovutaan ja mitä säilytetään.
Edessä on koko perjantain kestävä arkistojen siivoaminen – tiedekunta on pian muuton edessä, eikä kaikkea voi säilyttää.
Humanistinen tiedekunta muuttaa vuoden 2018 kuluessa uuteen osoitteeseen Linnanmaan kampuksen keskivaiheille, ja kokonaisneliöiden tippuminen vaatii niin sanottua luopumisosaamista.
Käytännössä tämä tarkoittaa hyllymetreittäin kirjojen ja muun arkistomateriaalin viskaamista roskalavalle.
“Koko yliopiston täytyy säästää tilakustannuksista eikä laboratoriotieteisiin painottuneessa yliopistossa perushumanistin todellisuus ole välttämättä läsnä uusien tilojen suunnitteluvaiheessa”, Salo selittää.
Hän ja useat muut humanistit käyttävät työkaluinaan kirjoja, erikokoisia, erinäköisiä ja erikielisiä. Etenkin historioitsijalle kirja on työn perusedellytys. Ikävä kyllä niiden säilöminen vie tilaa.
Tilanne on kinkkinen, mutta kiukuttelu ei auta. Asialleen omistautunut joukko humanisteja lähtee määrätietoisesti kohti historiatieteiden kellaria, jossa arkistoja säilytetään.
Uusissa tiloissa hyllymetrejä on arvion mukaan käytössä noin 300 – koko tiedekunnan tarpeisiin.
“Pelkästään historiatieteillä on tällä hetkellä materiaalia lähes 200 metriä. Meille jää käyttöön noin 30 hyllymetriä, ja sen pitäisi olla nykyistä ja tulevaa tarvetta varten”, Salo kertoo. Siksi suurin osa materiaalista lentää roskalavalle.
”Nyt on joutuu humanistikin oikeisiin töihin.” Yliopistonlehtori Matti Salo tyhjentää historiatieteiden arkistoa.
Painetun materiaalin joutsenlaulu?
Lakisääteisesti säilytettävä materiaali, kuten opinnäytetyöt, pelastuvat, mutta muun muassa kattava valtiopäiväasiakirjavarasto tuhotaan. Arkisto pitää sisällään kaiken painetun materiaalin, mitä eduskunnassa on syntynyt itsenäistymisestä asti, ja se on ollut vapaasti tutkijoiden käytettävissä, kätevästi omissa tiloissa.
Valtiopäiväasiakirjojen duplikaatit löytyvät Salon mukaan tiedekirjasto Pegasuksesta, mutta myös täysin uniikkia materiaalia on hävitettävä.
“Eniten harmittaa historian laitoksen kirjeenvaihdon menettäminen. Siinä on kymmenien vuosien saatossa kerääntynyttä materiaalia, jolla on historiallista arvoa.”
Salo on erikoistunut tiede- ja korkeakoulupolitiikkaan ja ymmärtää yliopiston tiukan linjan. Se on nopea ja julma, mutta toimii ja sellaisenaan kuvastaa uutta managerialistista yritysyliopistoa.
Säästöpaineet ovat korkeakoulumaailmassa kovat, ja ne heijastuvat myös arkistolaitokseen.
“Yksityisarkistojen järjestämiseen ja säilömiseen ei Kansallisarkistossakaan ole säästöjen vuoksi juuri resursseja. Sekin on osaltaan vaikuttamassa näiden nykyaikaisten asiakirja- ja julkaisurovioiden syntyyn”, hän tokaisee ja jatkaa Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia -teosten kasaamista roskalavalle.
Päivän mittaan lava täyttyy niin julkaisuista ja teoksista kuin tyhjistä laatikoista, resuisista sohvista ja vanhoista mapeista.
Vaikka paljosta luovutaan, eivät talkoolaiset ole kuitenkaan alamaissa. Moni on tyytyväinen, että myös turhasta roinasta pääsee eroon. Lisäksi päivän päätteeksi tiedekunnan kellarin arkistotilat ovat huomattavasti siistimmät!
Päivän mittaan roskalava täyttyy. Vaikka paljosta luovutaan, eivät talkoolaiset ole alamaissa. Moni on tyytyväinen, että myös turhasta roinasta pääsee eroon
Julkaistu
SHARE
Juho Karjalainen
Oulun yliopiston alumni, joka on valmistunut tiedeviestinnästä filosofian maisteriksi.
