Opiskeluvuodet iskostivat päähäni suorituskeskeisen maailmankuvan. Olin koko ajan matkalla kohti seuraavaa koitosta: deadlinea, tenttiä, kandintutkintoa, maisterintutkintoa, työnhakua ja työpaikkaa.
Vapaa-aikani toivotuista etapeista askartelin aarrekartan. Sillä tarkoitetaan sitä, että naistenlehdistä leikellään kuvia, jotka sykähdyttävät. Näin pitäisi saada selville, mistä haaveilee.
Tällä hetkellä elämäni näyttää hätkähdyttävän paljon tuolta aarrekartalta. Olen tehnyt, kuten neuvotaan ja konkretisoinut unelmani. Näin ne ovat yllättäen toteutuneet.
Nyt en enää tiedä, minkä eteen ponnistelisin. Olen tyytyväinen henkilökohtaiseen elämääni ja pidän työstäni.
Olen ruvennut kysymään itseltäni, täytyykö ihmisellä aina olla jokin suuri tavoite, jota kohti pyristellä.
Elämme aikaa, jolloin jokainen on ikään kuin oman projektiyhteiskuntansa johtaja, jonka on luotava itselleen kaikenlaisia kehityshankkeita.
On laadittava bucket list eli eräänlainen tehtävälista asioista, jotka haluaa toteuttaa ennen kuolemaa. On muistettava unelmoida – ja tehtävä suunnitelma unelmaan yltämisestä, jotta siitä tulee tavoite.
Olen yrittänyt pähkäillä, mitä elämälläni seuraavaksi tekisin. Olen riippuvainen tulevaisuudennäkymistä.
Suunnittelen uusien harrastusten aloittamista, mietin asunnon ostamisen mahdollisuutta, yritän hahmottaa ammatillisia unelmiani.
Kai minun on jotain haviteltava ja keksittävä jokin suunta!
Olenko mitään, ellen kehitä itseäni ja tavoittele seuraavaa tasoa elämässäni? Onko väärin olla ihan tyytyväinen?
Yritän kuitenkin haastaa ajatukset jatkuvasta etenemisestä, koska unelmapuhe ruokkii tarpeetonta tyytymättömyyttä.
Ahkeraa puurtajaa kuvaa suomen kielessä sana työmyyrä. Sana on kaiketi lainattu hieman puolivillaisesti ruotsin arbetsmyra-sanasta, joka tarkoittaa työmuurahaista.
Mutta ehkäpä myyrä on muurahaista osuvampi otus kuvaamaan työsuorittajia, sillä myyrä on lähes sokea. Samalla tavalla vapaa-ajan ja työarjen ihmispuurtajatkin saattavat sokeutua sille, mitä heillä jo on. Jos koko ajan ryntäilee etapista toiseen, ei näe, että käsissä voisikin olla aika kiva elämä.
Mieleeni nousee MTV:n entisen uutisankkurin Aino Huilajan tapaus. Hän irtisanoutui muutama kuukausi sitten ja päätti lähteä miehensä ja koiransa kanssa kiertämään pakettiautolla maailmaa.
Huilaja sanoo, että aiemmassa arjessaan hän tunsi olevansa tärkeä, kun hänellä oli kiire. Nyt hän opettelee sietämään tylsyyttä ja elää askeettisesti pakettiautoelämää.
Huilajan tempaus näyttää toki tehtävälistan kohdalta, jossa sanotaan, että täytyy pitää sapattivuosi ja kiertää maailmaa pakettiautolla, mutta se myös paljastaa jotain olennaista.
Rauhattoman eteenpäin juoksemisen sijasta on välillä kapinoitava ajan henkeä vastaan ja pysähdyttävä nauttimaan työn hedelmistä.
