Jutut kategoriassa Arviot - Oulun ylioppilaslehti

Oulun ylioppilasteatterin fantasiaseikkailu – Myrsky-yö ihastuttaa herkullisilla mielikuvitusolennoillaan

Ukkonen jyrisee ja taivas salamoi. Yöllä on liikkeellä kaikenlaista kummallista väkeä. Nuppu puristaa pehmoapinaa tiukemmin rintaansa vasten. Vähän pelottaa. Valvenäyttämöllä on alkamassa Oulun ylioppilasteatterin rempseä fantasiaseikkailu Myrsky-yö.

Arviot Kulttuuri Teatteriarvostelu

TEKSTI Pete Huttunen

Myrsky-yö sukeltaa aikuisuuden kynnyksellä olevan Nupun (Jenna Vanha) mielikuvitukseen ja pelkoihin lempeästi ja hyväntuulisesti. Säikyttelyä tai sykettä nostattavaa kauhua ei katsojan tarvitse pelätä.

Ajatus uppoutua nuoren tytön mielikuvitusmaailmaan ei ole mitenkään uusi. Tällä kertaa ei kuitenkaan hypätä ikiaikaisen ihmemaan Liisan kaninkoloon. Myrsky-yön tarina on raikas.

Oivaltavan ja runsaan käsikirjoituksen on kirjoittanut Madi Blum ja ohjaajia on peräti kolme: Blumin lisäksi Anne Nuojua ja Maria Antola.

Toteutus on kuitenkin yhtenäinen. Vaikka meno on välillä villiä, ylimääräistä sähläämistä ei juuri ole. Vähemmälläkin määrällä hahmoja olisi hyvin pärjätty, mutta Myrsky-yö on poikkeuksellisen huolella rakennettu kokonaisuus.

Esittelytekstissä varoitetaan, että näytelmässä on ahdistelua sekä fyysistä ja henkistä vallankäyttöä. Toteutus on kuitenkin rempseä ja dialogi paikoin niin absurdia, että tunnelma on ahdistavan sijaan kuin iloisessa lastennäytelmässä.

Tietenkin tässä ajassa on hyvä varoittaa vaikeista tunteista, koska suurinta ääntä pitävät kulttuurin ystävät ovat sielultaan hyvin herkkiä. Pienimmille lapsille Myrsky-yötä ei kuitenkaan ole tarkoitettu, sillä ikäsuositus on +12. Omituisia juttelevaa Kuolemaakaan (Maria Antola) on silti hankala pelätä.

Herkullisia hahmoja ja ilkeä opettaja

Näytelmä tarraa kiinni ja ottaa mukaansa heti ensimmäisistä minuuteista lähtien. Intiimin Valvenäyttämön tunnelma on tavallistakin tiiviimpi, kun lava on rajattu verholla syvyyssuunnassa kahtia. Ratkaisu on onnistunut, ja näytelmän hahmot ovat lähellä.

Salamoiden välke ja ukkosen jyrähtely on toteutettu kekseliäästi valoilla ja äänillä. Lavastuksessa ei ole mitään ylimääräistä. Nupun pylvässänky on ainoa suurempi elementti lavalla.

Yöllä Nupun pehmoapina Tossukka (Laura Lähdesmäki) herää eloon. Yön kummaa mielikuvitusväkeä ovat myös ihmisiä pelkäävä metsän asukas Röllezi (Jutta Kotala), boheemi juhlia järjestävä Reivikeiju (Julia Latvala) ja vitsaileva Jesteri (Aada Oinas).

Tarinan herkullisin hahmo on viinikellarissa asuva ja runoja paatoksella lausuva Kreivi Dokula (Miska Myllylä). Kaikki kummalliset olennot myös puhuvat ilahduttavan kummia.

Jokainen mielikuvitushahmo on omalla tavallaan hassu. Tarinan kuljettamisen kannalta hahmoilla ei ole jokaisessa kohtauksessa tehtävää, mutta mielikuvitusmaailmassa on oma logiikkansa.

Mielikuvituksen lentoa häiritsevät ylihuolehtiva Huoltaja (Tiina Sulku) ja kamalan opettajan karikatyyri Tuudori (Tuukka Suhonen). Opettaja luottaa kuriin ja pelkoon kasvatusmetodina.

*Kuvassa (vas.) Sara Kosunen ja Tiina Sulku. Kuva Jutta Kotala.*

Todellisuuden ja mielikuvitusmaailman pelkoja on sekoiteltu näytelmässä hieman jäsentymättömästi, mutta kerronnan rytmi säilyy silti alusta loppuun.

Hauska fantasiaseikkailu

Vaikka tekstiä on paljon, kaikki näyttelijät ovat ensi-illassa hämmentävän hyviä. Runsas ja nokkela teksti sekä välillä villiksikin intoutuva liike on sisäistetty.

Kun väliverho avautuu ja bändi pääsee esiin, svengaava tunnelma antaa hengähdystauon runsaan tekstitulvan väliin. Yli 70 minuuttinen näytelmä ilman väliaikaa tuntuu kuitenkin loppua kohden pitkältä.

Teatterikokemukseen vaikuttaa myös Valvenäyttämön katsomo, jossa penkkien suunnittelijan ajatus ergonomiasta ja ihmisen anatomia eivät kohtaa.

Myrsky-yö on mielikuvituksellinen ja hyväntuulinen näytelmä, joka olisi toiminut vieläkin paremmin rönsyjä ja kestoa karsimalla.

Odotin esittelytekstin varoitusten perusteella ahdistavaa ja syvälle uppoutuvaa pelon ja kuoleman käsittelyä. Näytelmä on kuitenkin pikemminkin taidolla toteutettu hassutteleva fantasiaseikkailu.

Kuvassa (vas.) Sara Kosunen, Jutta Kotala, Julia Latvala, Laura Lähdesmäki, Iiris Ollanketo, Miska Myllylä, Eemil Koivumäki ja Pinja Saukkoriipi. Kuva Jutta Kotala.

OULUN YLIOPPILASTEATTERI: MYRSKY-YÖ

Ensi-ilta 21.3. Käsikirjoitus Madi Blumm. Ohjaus Anne Nuojua, Madi Blumm ja Maria Antola. Lavastus työryhmä. Puvustus Iida Savilaakso. Maskeeraus Celine Schultz. Valot Elias Huotari. Ääni Kase Saraste. Bändi Lilli Honkala ja Hiipparit: Lilli Honkala, Esteri Kiuru ja Pinja Saukkoriipi.

Lavalla Jenna Vanha, Laura Lähdesmäki, Tiina Sulku, Tuukka Suhonen, Miska Myllylä Jutta Kotala, Julia Latvala, Aada Oinas, Maria Antola, Juho Silvennoinen ja Emil Koivumäki.

Kaikki esitykset Valvenäyttämöllä. Seuraavat esitykset: ke 26.3. klo 19 / pe 28.3. klo 19 / la 29.3. klo 19 / su 30.3. klo 19 / ti 1.4. klo 19 / ke 2.4. klo 19 / ti 8.4. klo 19 / ke 9.4. klo 19.

Artikkelin kuvat: Oulun Ylioppilasteatteri (c) Jutta Kotala.

Julkaistu 25.3.202525.3.2025

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Valitut on tunnelmallinen elokuva pohjoisen kiistanalaisimmasta hurmosliikkeestä

Joukko ihmisiä hyppii villisti tasajalkaa, taputtaa rytmikkäästi ja huutaa: “Paapelin portot helvettiin!” Tämä on vasta alkua, sillä Tornionlaaksossa tapahtui 1930-luvulla kummempaakin. Jon Blåhedin elokuva Valitut, kertoo herätysliike korpelalaisuuden noususta ja tuhosta vahvoin kuvin. Valitut on ensimmäinen meänkielinen pitkä elokuva.

Arviot Elokuva-arvostelu

TEKSTI Pete Huttunen

Korpelalaisuus syntyi 1920-1930-luvuilla Pohjois-Ruotsin ja –Suomen lestadiolaisten keskuudessa. Liike herätti jo ainakaan paljon kohua hämmentävillä rituaaleillaan ja oudoilla tavoillaan.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Jon Blåhed on kotoisin Pohjois-Ruotsin Torniojokilaaksosta ja hän tarttui alueen vaiettuun historiaan. Valitut on tositapatumien innoittama elokuva ja se perustuu korpelalaisuutta tutkineen kirjailija Bengt Pohjasen romaaniin ja näytelmään Dagning ; röd! (Punainen aamunkoitto, 1988).

Elokuva on pohjoismainen yhteistuotanto ja rooleissa on suuri joukko Suomen eturivin näyttelijöitä.

Viestejä suoraan Jumalalta

Suosittu lestadiolainen saarnaaja Toivo Korpela (Samuli Niittymäki) riitaantuu liikkeen johdon kanssa ja muuttaa pois paikkakunnalta. Liike sai nimensä Korpelalta, mutta kyseenalaiset hurmokselliset piirteet kehittyivät vasta myöhemmin.

Teodor (Jakob Öhrman) saa unessa ilmestyksen, että uusi raamatunkäännös olisi Vanhan testamentin Danielin kirjassa mainittu ”Hävityksen kauhistus”.

Kuvissa nähdään palavia pensaita, ja ilmestyksiä tulee lisää.

Jumala ilmoittaa liikkeen profeetoille maailmanlopun päivämäärän ja ajan, jolloin kristalliarkki hakisi 666 korpelalaista turvaan Palestiinaan.

Kun arkki ei saavukaan sovitusti järven jäälle, liikkeen johtajat saavat ilmoituksen, että arkki onkin symbolinen. Paratiisi on maan päällä.

Kaikesta kielletystä saa nauttia vapaasti. Sallittua ovat tanssi, vapaa seksi, juopottelu ja kortinpeluu. Huhuja liikkuu jopa ihmisuhreista. Rituaaleihin kuuluu häpykarvojen kampaaminen sekä peräaukon pesu ja sively pullasudilla.

Tämä ei voi päättyä hyvin.

Kun loppu tulee, kaikki on turhaa

Vimmaisen ja alkoholisoituneen Teodorin esikuva on todennäköisesti lahkon profeettana toiminut Sigurd Siikavaara.

Teodorin puoliso ja kylän opettaja Rakel (Jessica Grabowsky), kamppailee uskonsa ja hurmoksellisen maailmanlopun kultin ristiriitojen keskellä.

Grabosky tekee hienon ja intiimin roolityön pääosassa. Kamera tulee paikoin todella lähelle ja Rakelin mielialat kerrotaan hienovaraisin ilmein.

Kun loppu on tulossa, lasten on turha mennä kouluun, pellot voi jättää viljelemättä ja omaisuuden voi polttaa. Rakelin järki kuitenkin pistää vastaan. Voiko hän valita toisin puolison johtaman hurmosliikkeen sijaan.

Naisen osa uskonnollisissa liikkeissä on usein taipua mielivaltaisiin sääntöihin. Esimerkkejä löytyy läheltä, sillä lestadiolaisia nuoria kuvaava Satu Majavan uusi dokumenttisarja Suvikset. Suvikset on nostattanut suuren määrän otsikoita viime päivinä.

Korpelaisuudessa nainen ei kuitenkaan vaikene. Elina Knihtilä yltää miltei turkkalaisiin sfääreihin saadessaan hurmoksessa jumalalta ilmoituksia. Oudot kuvakulmat korostavat häiriintynyttä tunnelmaa.

Murrosajan hysteriaa

Elokuvan kerronta on viipyilevää ja luottaa tunnelmaansa. Valitut voitti Rotterdamin elokuvajuhlien Big Screen –kilpasarjan. Elokuva kannattaakin ehdottomasti katsoa suurelta kankaalta.

Kuvaus on kaunista ja tarkkaan mietittyä. Miltei mistä kohdasta tahansa voisi poimia upean still-kuvan.

Kerrontaa tauottavat pysähtyneet panoraamakuvat alueen luonnosta. Palavat pensaat ja puut ovat enne uusista Jumalan ilmestyksistä.

Pääosin jousilla soitettu musiikki kertoo omalla kielellään ristiriidoista. Teema toistuu eri muunnelmina voimistuen välillä painostavan sahaavaksi.

Elokuva näyttää enemmän kuin selittää. Syitä joukkohurmokselle esitetään lyhyissä kohtauksissa tai kuvissa. Ruotsalaiset kallonmittaajat käyvät koulussa, sanomalehdessä vilahtaa hakaristi, kommunismin pelko kuullaan sivulauseissa.

Sortotoimet, köyhyys, menneisyyden traumat ja pelot tulevasta eivät voi olla vaikuttamatta. Vähemmästäkin tekee mieli huutaa perkelettä pois ja paeta kristalliarkilla.

Ensimmäinen meänkielinen elokuva

Meänkielellä on Ruotsissa vähemmistökielen asema, mutta Suomessa sitä pidetään murteena. Kieleen tottuu nopeasti ja muutamia sanoja ja ilmaisuja lukuun ottamatta kaiken ymmärtää ilman tekstitystäkin.

Kieltä tärkeämpää ovat uskomattomat tositapahtumat, elokuvan vahva tunnelma ja loistavat roolityöt.

Valitut on kuvattu jopa harvinaisen selkeästi suurelle kankaalle. Pieneltä ruudulta katsottuna ilman kunnollista äänentoistoa sekä tilaa ja aikaa keskittyä, elokuva menettäisi varmasti suurimman osan tehostaan.

Valitut, Suomi 2025. Käsikirjoitus ja ohjaus: Jon Blåhed Pääosissa: Jessica Grabowsky, Jakob Öhrman, Elina Knihtilä, Alma Pöysti, Hannu Pekka Björkman, Sampo Sarkola, Samuli Niittymäki, Sakari Kuosmanen, Kati Outinen, Hannes Suominen. Ensi-ilta 21.3. Elokuvateatteri Star ja Finnkino Plaza.

Artikkelin kuvat: Mimmo Hildén ©Iris Film

Artikkelia muokattu 24.3. klo 9.31: Muutettu ingressistä Torniojokilaakso Tornionlaaksoksi ja leipätekstistä tarkennettu tekstin muotoiluja.

Julkaistu 22.3.202524.3.2025

Pete Huttunen

Lue lisää:

Ikuiset teekutsut – PahkiSpeksin esitys jää kaninkoloon

PahkiSpeksin esitykset tarjoavat usein hersyvää huumoria. Tänä vuonna produktion teemana on kuitenkin läheisen kuolema ja suru, joten lähtökohtaisesti ollaan speksille uusien aiheiden äärellä.

Arviot Kulttuuri Teatteriarvostelu

TEKSTI Kalle Parviainen

Lewis Carrollin rakastettu lastensatu Liisan seikkailut ihmemaassa on poikinut lukuisia sovituksia vuoden 1865 ilmestymisestään lähtien. Nyt oman versionsa tarjoilee oululainen PahkiSpeksi. Kaikille avoin ja poikkitieteellinen produktio on jo järjestyksessään 12. PAHKI ry:n toteuttama speksi.

Speksi on improvisaatiota hyödyntävä musiikkiteatteriesitys. Yleisö voi vaikuttaa lavan tapahtumiin huutamalla omstart, jonka jälkeen lavalla esitetään tapahtumat uudestaan. Omstart-huudon perään voi lisätä myös jonkin määreen, esimerkiksi ”omstart, hitaammin”.

Oulun ylioppilaslehti kävi katsomassa Itu Torvisen ohjaaman produktion ensi-illan.

Raskas aihe, kepeä juoni

Juonellisesti Kaninkolon syövereissä on ehkä turhankin yksinkertainen. Päähahmo Iisak (Valtteri Säynäjäkangas) siirtyy siskonsa hautajaisista Ihmemaahan, ja hänen täytyy päästä sieltä pois. Käytännössä juoni etenee kohtauksesta toiseen ja asiat seuraavat toisiaan ilman suurempaa dramaattista jännitystä tai selkeitä syy-seuraussuhteita.

Vaikka eräs Ihmemaan piirre onkin absurdius, olisi tarinalta toivonut merkittävästi enemmän revittelyä. Paluu todelliseen maailmaan ei vaikuta erityisen tärkeältä, sillä tapahtumapaikka ei olekaan kovin vaarallinen tai ihmeellinen paikka. Niin ikään hahmojen vaikutus tarinan kulkuun jää hyvin ohueksi, eikä sankarimme eteen tule juuri voitettavia esteitä. Myöskään loppua lukuun ottamatta merkittäviä juonenkäänteitä ei näytelmään mahtunut.

Vaikka speksi pohjautuukin löyhästi Liisa ihmemaassa -teokseen, jää siitä kaipaamaan myös alkuperäisteoksen kielellistä leikittelyä. Ainoastaan Postero-Toukka (Kari Suutari) pääsi lähelle jonkinlaista ilottelua, kiitos muista hahmoista selkeästi poikkeavan verkkaisen puhetavan. Ymmärrettävistä syistä myös alkuperäisteoksesta ei olla otettu mukaan esimerkiksi hahmojen koon muuttamista tai muita suurempia fantasiaelementtejä, mutta esimerkiksi kroketin peluun puute jäi kaivelemaan.

Ennakkoon mainostettu suruteema ei oikein näy muuten kuin näytelmän alussa ja lopussa. Päähenkilön sisäisen tunnetilan käsittelyä olisi toivonut enemmän jokaiseen kohtaukseen. Epäsuhta erityisesti improvisaatiopätkien komediallisen hupailun ja vakavan kerronnan välillä on esityksessä läsnä. Näytelmän huipentavassa, varsin vakavassa kohtauksessa ensi-illan yleisö oli pitkälti hipihiljaa ja kohtauksen aikana kajahti vain yksi omstart-huuto.

Uudestaan, uudestaan!

Parhaimmillaan yleisön ja lavan tapahtumien suhde oli nopeissa, perättäisissä omstarteissa. Kun kolme tai neljä asiaa ketjutetaan onnistuneesti putkeen, saavat sekä yleisö että näyttelijät onnistumisen kokemuksia. Eräässä improvisaatiopätkässä hahmot joutuivat kysymään apua Jumalalta, ja seuraavaksi äänessä olikin itse Saatana.

Vastapainona taas muutama henkilö piti paikoin koko esitystä panttivankinaan. Näytöksen aloittanut instrumentaaliversio Jefferson Airplanen White Rabbit -kappaleesta loi mukavan odottavan tunnelman saliin. Odotusta ei kuitenkaan palkittu, vaan ensimmäinen kohtaus junnasi paikallaan, kun lähes jokaisen repliikin perään huudettiin omstartia mitä kummallisemmista asioista. Vaikka improvisaatio ja yleisön osallistaminen ovatkin oleellinen osa speksiä, täytyy ihmetellä, kenen etuja palvelee, jos ainoastaan omstartin huutaja naurahtaa lavalla tapahtuvalle asialle.

Ensimmäinen näytös päättyi tietenkin teekutsuihin, joka on eräs Carrollin alkuperäisen teoksen ikimuistoisimpia kohtauksia. Tällä kertaa jo valmiiksi hieman epäselvä meno paisui omstartien myötä sekoiluksi, jonka toivoi lähinnä loppuvan. Improvisaation myötä kohtauksen idea ja eteenpäin vievä energia katosivat, ja yleisöstä osa taisi toivoa lähinnä väliajan alkavan.

Valoa ja energiaa

Nimettyjä hahmoja tämän vuoden speksissä on peräti yhdeksän ja sen valitettavasti huomaa. Väliajan kanssa kolme tuntia kestäneessä esityksessä ei näin moneen hahmoon ehdi pureutua kunnolla ja muutamat roolit jäävät varsin epäselviksi. Esimerkiksi Hatuntekijä (Leevi Louhula) ei tuntunut vaikuttavan tarinaan juuri mitenkään. Samoin päähahmo Iisakin suhde niin puolisoonsa Raxiin (Neea Räisänen) kuin kuolleeseen siskoonsa jää käsikirjoituksessa idean tasolle eikä niitä ehditä kehittämään esityksen aikana. Vastapainona taas sekä Hertta Kuningatar (Vilma Honkala) että hänen apureinaan toimineet Tyttelit (Osmi Liekko Nuojua ja Helmi Laukkanen) hoitavat selkeät roolinsa upeasti.

Amatöörituotannoksi Pahkin produktio kestää helposti vertailun kalliimpiinkin tuotantoihin. Tullisalin varsin kolkkoon ilmeeseen luotiin tunnelmaa yksinkertaisilla ja toimivilla lavasteilla. Samoin esityksen valaistus oli ammattilaistasoa. Erityisesti siirtyminen mustavalkoisista hautajaisista Ihmemaan väriloistoon toimi.

Musikaaliksi Kaninkolon syövereissä oli varsin onnistunut. Musiikkikappaleita oli ripoteltu tasaisin väliajoin esitykseen, ja ne kuljettivat juonta eteenpäin tai esittelivät hahmojen sisäisiä tuntemuksia. Toki ikuinen ongelma spekseissä on, että laulujen sanoista ei tahdo saada selvää. Bändi oli kuitenkin erinomaisessa tikissä ja sovitukset tutuista pop-kappaleista kajahtivat komeasti. Mieleen jäi varsinkin Iisakin lopun sooloesitys, jota täydensivät tanssijat harmaan suruharson kanssa.

Tunnelmaa esityksessä nostattivat erityisesti mahtavan energiset tanssiesitykset. Koreografit ja tanssitiimi ansaitsivatkin illan päätteeksi suurimmat aplodit yleisöltä. Myös maskeeraus ja puvustus olivat tänä vuonna varsin onnistuneita. Satuteema mahdollisti revittelyn hahmojen ulkomuodoilla, ja varsinkin Hertta Kuningatar ja Tyttelit kannattaa nähdä eturivistä. Samoin Irvikissa oli näyttävä ilmestys.

Koska jokainen speksiesitys on omanlaisensa, jäi Kaninkolon ensi-illasta kovin ristiriitaiset tunnelmat. Esityksessä on selkeästi potentiaalia, mutta sen löytäminen vaatii töitä ja kärsivällisyyttä – myös yleisöltä.

PahkiSpeksin Kaninkolon syövereissä -esitykset Tullisalissa (8.3.), 11.3., 12.3., 13.3. ja 15.3. Lisätietoa ja liput osoitteesta pahki.fi/2025

Artikkelia muokattu 11.3. klo 9.25: Korjattu virheellinen nimi.

Julkaistu 10.3.202511.3.2025

Kalle Parviainen

Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden entinen toimitusharjoittelija ja opiskelee tiedeviestintää. Hän haluaa parantaa maailmaa viestimällä innostavasti monimutkaisista aiheista.

Lue lisää:

Uhma on havahduttava elokuva nuoren tytön kipuilusta raadollisen systeemin kourissa

Uhma kertoo ravistelevasti nuorisokotiin joutuvasta Vilmasta, joka haastaa mielivaltaisen laitoksen sortoa. Visa Koiso-Kanttilan ohjaama elokuva vie sisälle nuoren mielen voimaan ja samalla myös voimattomuuden tunteisiin. Uhma kauhistuttaa ja hätkähdyttää, mutta tarjoaa myös toivoa.

Arviot Elokuva-arvostelu Kulttuuri

TEKSTI Pete Huttunen

Visa Koiso-Kanttila tunnetaan raadollisen rehellisistä dokumenteistaan, joissa hän pureutuu yhteiskunnan kipukohtiin.

Syrjäytyneitä nuoria hän kuvasi jo vuoden 1997 elokuvassaan Vangitut, jossa käsitellään Helsingin lähiön nuorten ankaraa arkea.

Uhma on Koiso-Kanttilan toinen fiktioelokuva. Järkyttävintä on, että elokuva perustuu todellisiin tapahtumiin. Ohjaaja kertoi haastattelussa, että rankimpia asioita ei voinut edes käsitellä draamaelokuvassa, koska hän halusi säästää katsojia.

Koiso-Kanttila teki elokuvaa varten usean vuoden taustatyön – haastatteli entisiä laitosnuoria, laitosten työntekijöitä, sekä kävi läpi suuren määrän lastensuojelun asiakirjoja.

Vahvat roolityöt kantavat

Vilma on menettänyt isänsä ja perheessä on uusi isäpuoli ja pieni lapsi. Teini-ikäinen tyttö ei sopeudu uusperheen elämään ja oireilee monella tavalla. Lopulta hänet lähetetään nuorisokotiin, jossa olot ovat karmeat.

Laitoksessa nuoret kokevat monenlaista väkivaltaa. Säännöt ovat mielivaltaiset, nuoria nöyryytetään, eristetään ja pahoinpidellään. Mukana on myös henkistä ja fyysistä hyväksikäyttöä, päihteitä ja rasismia.

Elokuva alkaa voimakkaalla kohtauksella. Vilma on vihaa ja katkeruutta täynnä ja lähtee hakemaan aineita kaveriporukan kokoontumispaikalta. Kohtaus päättyy takaa-ajoon ja lopulta poliisin kiinniottoon.

Vilman käytös vaikuttaa täysin irrationaaliselta, mutta katsoja ei tiedä hänestä kaikkea. Kuvaus ja nopeat leikkaukset kertovat osaltaan hänen mielentilastaan.

Ona Huczkowski tekee vahvan roolityön kapinoivana ja vihaisena nuorena. Tanssijataustainen näyttelijä on omimmillaan rajuissa fyysisissä kohtauksissa, joissa hän on kuin irti päästetty luonnonvoima.

Viha ja kiukku eivät välity kuitenkaan silmissä kipunoivina katseina tai vahvoina ilmeinä. Ihmiset näyttävät tunteensa kasvoillaan eri tavoin.

Huczkowskin näytteleminen ei ole kuitenkaan ilmeetöntä riehumista. Vilmasta välittyy koskettavasti rajun käytöksen takaa pilkahteleva herkkyys.

Vilman lisäksi myös muut nuorten roolihahmot ovat uskottavia yksilöitä. He eivät jää ainoastaan seinäpaperiksi Vilman kapinoinnin ja nuorisokodin mielivaltaisuuden taustalle.

Hämmentävin hahmo on Kati Outisen hienosti näyttelemä nuorisokodin johtaja Anneli. Hän ei ole hyvä tai paha, mutta katseesta aistii, että jotakin on mennyt sisältä rikki.

Muut aikuiset hahmot ovat lähinnä hyviksiä tai sadistisia paskiaisia – ainakin he näyttäytyvät nuorten silmissä sellaisina. Tarina ei kuitenkaan kerro heistä.

Taidolla toteutettu tärkeä draamaelokuva

Kerronta on nuorten arkea kuvaavissa kohtauksissa dokumentaarisen toteavaa. Ohjaaja luottaa katsojan älyyn ja ei selittele turhia.

Välillä tuntuu siltä kuin katselisi laitokseen sijoittuvaa klaustrofobista kauhuelokuvaa. Kuvallinen kerronta pysyy kuitenkin tyylikkäästi hallinnassa, vaikka sävyt vaihtelevat.

Piilossa pidettyä rottaa käy heti sääliksi, jos on katsonut paljon elokuvia. Eläinystävä tuo kerrontaan mukaan symboliikkaa.

Rakkauden kaipuu ja uudelleen loukkuun astumisen vaara ovat samankaltaisia kiusatuilla ihmisillä ja muilla eläimillä.

Elokuva menettää dramaattista tehoaan viimeisissä kohtauksissa, joissa lakonisen harmaat värisävytkin kirkastuvat.

Loppu vähän latistaa synkkäsieluisen ihmisen kokemusta. Kyse ei kuitenkaan ole ohjaajan draamantajun puutteesta vaan tietoisesta valinnasta.

Uhma kertoo yhden nuoren taistelusta koneistoa vastaan. Samalla se on tärkeä puheenvuoro kaikkien noin 10 000 huostaanotetun nuoren puolesta ja laajemminkin lastensuojelun tilasta.

Uhman ensi-ilta 28.2. Elokuvateatteri Star ja Finnkino Plaza.

Julkaistu 28.2.202527.2.2025

Pete Huttunen

Lue lisää:

Oulun Ylioppilasteatteri palaa raikkaasti menneisyyteen – ensikertalaiset tarttuivat innolla 60-luvun näytelmään

Leveitä lahkeita, liehuvia vaatteita, valtavia silmälaseja sekä innostunutta villiä energiaa. Menossa on Oulun Ylioppilasteatterin uusien kykyjen harjoitusesitys. Minä olen vieras makkara maailman lihasopassa sukeltaa 60-luvun nuorten maailmaan. Näytelmän absurdit sävyt ja ilotteleva ote kutsuvat mukaan aikamatkalle.

Kulttuuri Teatteriarvostelu

TEKSTI Pete Huttunen

KUVAT Mari Kivioja

Tuula Hiltunen työryhmineen käsikirjoitti näytelmän Oulun Ylioppilasteatterin lavalle 1968. Aika ja opiskelijapiirit olivat vahvasti politisoituneita, jopa vallankumouksellisia. Vaikka ajat ovat muuttuneet, ohjaaja Emilia Siponen löysi tekstistä yllättäviäkin yhteyksiä tähän päivään.

“Lähdin OYT:n arkistoon selaamaan kansioita ja etsimään näytelmää. Vanhat näytelmät vaikuttivat kiinnostavilta ja pian tuli ajatus, että mitä vanhempi, sitä parempi.”

“Löysin nämä kellastuneet lehdet ja näytelmän nimi oli niin hauska, että se houkutteli avaamaan kansion ja lukemaan tekstin.”

“Kun luin hauskasti ja vanhalla suomen kielellä kirjoitettua dialogia, heti nappasi ja näin jo mielessäni näytelmän”, Siponen kertoo näytelmän valinnasta.

Ohjaajan ajatuksena oli myös, että näytelmän pitää olla ytimekäs. Koska lavalla on ensikertalaisia ja uusia tekijöitä, näytelmä ei voi olla kovin pitkä.

Ajattomia teemoja

Siponen kertoo, että hän ei halunnut lähteä modernisoimaan 60-luvun näytelmää. Teksti on sanasta sanaan sama kuin kantaesityksessä. Puvustus ja lavastus ovat myös kuin suoraan 60-luvulta.

Kuvassa vasemmalta *Jenni Kleemola* ja *Ruska Haavisto*. Kuva Siri Kerola.

“Halusin sukeltaa siihen aikaan ja mietin niitä henkilöitä, jotka tekivät näytelmän aikanaan. Eletään sitä aikaa ja tuodaan lavalle ehkä vähän romantisoitu kuva 60- luvusta.”

Siponen ja pääosaa näyttelevä Siri Kerola kertovat, että tilanne on nyt yllättävänkin samankaltainen kuin 1960-luvulla.

“Televisiot olivat juuri saapuneet koteihin ja Vietnamin sota tuli ihan uudella tavalla silmille. Nythän sotaa tulee koko ajan joka tuutista.”

Yksi näytelmän teemoista on konfliktit sukupolvien välillä. Siponen kertoo, että sekään asia ei ole muuttunut muutamassa vuosikymmenessä.

“60-luvulla katsottiin tyrmistyneenä nuorten liian lyhyitä mekkoja. Nykyisin vanhemmat ihmiset paheksuvat samaan tapaan, kun nuorilla on talvipakkasella napa ja nilkat paljaana”, Siponen pohtii.

Yhdessä rakentaen

Nuorista näyttelijöistä välittyy innostus ja ilo teatterin tekemiseen. Näytelmää on harjoiteltu syksystä lähtien hyvässä hengessä. Siri Kerola kertoo, että näyttelijöillä oli suhteellisen vapaat kädet hahmojen luomisessa.

“Lähdimme kehittämään hahmoja siltä pohjalta, mitä niistä tulee itsellä ensimmäiseksi mieleen. Emilia ohjasi suunnan ja ideoimme yhdessä.”

“Meillä oli ihan sellaisia harjoituksia, että keskustelimme ja rakensimme roolia. Mietimme, mitä hahmon menneisyydessä on tapahtunut, mistä se on tullut ja mistä se tykkää”, Siponen lisää.

Siponen kehuu, että heillä on todella hyvä porukka kasassa. Kaikki näyttelijät ovat ensikertalaisia Oulun Ylioppilasteatterissa.

“Jotkut ovat näytelleet edellisen kerran alakoulussa, ja toisilla on harrastajateatterista enemmän kokemusta.”

Uusien näyttelijöiden esitykset kannustavat mukaan ylioppilasteatterin toimintaan. Kerola on yksi niistä, jotka ovat harrastaneet teatteria pidempään.

“Jos tulee mielenkiintoisia prokkiksia eteen, lähden mielelläni toistekin mukaan”, Kerola sanoo.

Näytelmän pääosaa esittävä Siri Kerola (vas.) kertoo, että ohjaaja Emilia Siposen kanssa hän pääsi yhdessä rakentamaan rooliaan. Kuva Mari Kivioja.

Minä olen vieras makkara maailman lihasopassa

Ensi-ilta ti 14.1.2025 klo 18 Kulttuuritalo Valveen Valvenäyttämöllä, 2.krs.

Muut esitykset: pe 17.1. klo 18 / la 18.1. klo 18 / ti 21.1. klo 18 / ke 22.1. klo 18 / pe 24.1. klo 18 / la 25.1. klo 18 / su 26.1. klo 17. Kaikki esitykset Valvenäyttämöllä.

Kesto: n. 45 min

Ikäsuositus: 12+ (voimakasta kielenkäyttöä, teatteriaseita)

Julkaistu 14.1.202514.1.2025

Pete Huttunen

Lue lisää:

Jälleennäkemisiä, jäähyväisiä ja vierailevia tähtiä – tällainen oli Qstock 2024

Pohjois-Suomen suurin musiikkifestivaali Qstock soi Oulussa jälleen heinäkuun viimeisenä viikonloppuna. Raatin ja Kuusisaaren alueelle kokoontui 26.–27.7. yhteensä 40 000 festivaalikävijää nauttimaan monipuolisesta livemusiikista, pitämään hauskaa, näkemään tuttuja ja kohtaamaan uusia tuttavuuksia.

Arviot Kulttuuri

TEKSTI Miia Torro

KUVAT Miia Torro

Vuodesta 2003 lähtien järjestetty Qstock on kasvanut vuosien saatossa koko kansan festariksi, jonka esiintyjäkattauksesta löytyy melkeinpä jokaiselle jotakin. Qstock ei jää maan muiden isojen festareiden jalkoihin. Järjestelyt toimivat, esiintyjät kiinnostavat ja festivaali vetää väkeä niin paljon kuin alue antaa myöten.

Suosion puolesta puhuu jo se, että Qstock oli loppuunmyyty 11. kerran peräkkäin; tänä vuonna liput loppuivat jo kuukausi ennen festivaalin alkua. Viikonlopun aikana festivaalialueen kuudella lavalla nähtiin yhteensä 60 artistia. Lisäksi Linnansaaressa oli pääsymaksuton Oulu2026-lava, jonka ohjelma painottui oululaiseen musiikkiin.

Mitä kaksipäiväinen festivaaliviikonloppu piti sisällään? No ainakin…

Jälleennäkemisiä

Yksi viikonlopun odotetuimpia esiintyjiä oli tänä kesänä paluun keikkalavoille sooloartistina tehnyt Jenni Vartiainen. Vartiainen ei ole esiintynyt soolona kuuteen vuoteen ja Qstockin yleisö otti hänet äänekkäästi ja ilolla vastaan.

*Näyttävien tanssijoiden kanssa esiintynyt Jenni Vartiainen hurmasi päälavalla.*

Näyttävien tanssijoiden kanssa esiintyneen Vartiaisen kaunis ääni sai ihon kananlihalle lukuisia kertoja tämän esittäessä rakastettuja kappaleitaan. Moni nuori näki Vartiaisen ensimmäistä kertaa livenä ja on helppo uskoa, että tilaisuuden tullen he menevät keikalle uudelleenkin.

Jälleennäkemiseksi voidaan laskea myös The Prodigyn paluu Ouluun. Päälavalle viimeisenä noussut elektronisen tanssimusiikin legendapumppu vieraili Oulussa viimeksi kahdeksan vuotta sitten.

Vierailevia tähtiä

Monet esiintyjät toivat lavalle vierailevia tähtiä. Mokoman kanssa lavalle nousi Huoran Anni Lötjönen esittämään heidän yhteisbiisinsä Malja sille!, Jenni Vartiainen ja Etta esittivät yhdessä tuoreen sinkkunsa Viimeinen pisara ja Ellinooran kanssa lavalla nähtiin Samuli Putro heidän yhteisen Osuma-kappaleen aikana.

Kuumaa on tänä kesänä esittänyt Hyvästejä ihanasti -biisiä vierailijoiden kanssa. Qstockissa tämän kunnian saivat oululaisen Blind Channelin laulajakaksikko Niko Vilhelm ja Joel Hokka. Blind Channel puolestaan otti lavalle oman keikkansa aikana sekä Ellinooran, Jokrateksen että Lost Societyn Samy Elbannan vierailemaan eri kappaleissa. Myös Benjaminin keikalla nähtiin vieraileva tähti, kun ABREU hyppäsi Bessin saappaisiin Paremmin kuin kukaan muu -biisin ajaksi.

Jäähyväisiä

*Lauri Tähkä laulatti yleisöään, joka oli muutenkin äänekkäästi mukana läpi keikan.*

Iloiseen viikonloppuun mahtui haikeitakin hetkiä, kun Jarkko Suo nousi perjantaina esiintymään oululaisyleisölle viimeistä kertaa Lauri Tähkänä. Päälavalle pakkautunut yleisömeri lauloi Tähkän hittejä äänekkäästi mukana ja artisti järjesti jopa pienen karaokehetken, kun laittoi yleisönsä tulkitsemaan Rauli Badding Somerjoen Paratiisia.

Myöhemmin perjantaina jätettiin jäähyväiset myös Maj Karmalle. Sirkusteltan ilmassa oli jotain erityistä, eikä ihme; ukkoset, puumiekat ja attentaatit eivät enää tämän orkesterin esittämänä Oulussa soi. Herra Ylppö vaikutti lavalla paikoin liikuttuneelta. Maj Karma laittoi soittimet naulaan oikeutetusti heidän kotiseudullaan Harjavallan Karmarockissa 27. heinäkuuta.

Energistä menoa

Artistien kovaa kuntoa ei voi olla hämmästelemättä. Etenkin Benjamin esiintyi lavalla niin energisenä, että heikompaa hirvittäisi.

Energiaa riitti myös Sannilla, joka viiletti pitkin Samsung-lavaa keikkansa aikana. Menoa ja meininkiä ei myöskään puuttunut Huoran ja Lost Societyn keikoilta.

Sexmane puolestaan pomppi lavalla ja yleisö seurasi perässä samalla, kun pyrot syöksivät liekkejä lisäämään lämpöä helteiseen päivään.

Maininnan energiasta ansaitsee myös Blind Channel; kuusikko ei rumpaliaan lukuun ottamatta pysy juuri paikallaan. Kansainvälistä suosiota nauttiva bändi on kiertänyt viimeisen parin vuoden aikana paljon niin meillä kuin maailmalla ja se näkyy – hyvällä tavalla.

*Sanni otti koko lavan kuin yleisönsä haltuun.*

Näyttävä show

Perjantain pääesiintyjä, ruotsalainen Zara Larsson tarjoili Oulussa maailmanluokan popshow’n. Larsson esiintyi yhdessä tanssijoidensa kanssa ja lavaa hyödynnettiin porraslavasteella, jonka koloissa naisoletetuista koostuva bändi soitti. Poppi puri etenkin festariväen nuorempaan osastoon, jotka nauttivat tähden keikasta hymyssä suin.

*Zara Larsson kruunasi Qstockin onnistuneen perjantaipäivän.*

Näyttävän show’n tarjoili myös Blind Channel valoineen, ruuduilla pyörivine efekteineen ja koristipa lavaa vielä valtava roikkuva piikkipallo.

The Prodigy kuitenkin järjesti todennäköisesti Qstock-viikonlopun näyttävimmän lavashow’n valoillaan. Raskassävytteinen konemusiikki sai rinnalleen sellaista valotykitystä, että siitä varoitettiin hyvästä syystä ennen keikan alkua. Keikan edetessä ilta hämärtyi ja valot pääsivät vielä paremmin oikeuksiinsa.

Firestarter-biisin aikana lavan näytöille muodostui bändin edesmenneen laulaja-tanssija Keith Flintin ääriviivat. Flintia ei ole unohdettu, vaan hän on yhä osa The Prodigyn keikkaa.

Asennetta

Niin Lähiöbotox kuin Huora tuuttaavat kantaaottavaa musiikkiaan sellaisella voimalla, että siitä ei asennetta puutu. Huoran kohdalla turhautuminen maan menoon kuului niin välispiikeissä kuin livetulkinnoissa. Etenkin Sori siitä -kappaleen sanat tulivat ilmoille entistä vihaisemman kuuloisesti ja Huoran Lötjönen kirosi maan johtoa ennen biisin alkua. Samaa teki myös Lost Societyn Elbanna, joka lähetti maan johdon suuntaan terveisiä ennen Blood on Your Hands -biisiä.

Toisenlaista asennetta tarjoili Alessandra. Norjaa vuoden 2023 Euroviisuissa edustanut artisti puhui yleisölleen voimaannuttavasti itseensä uskomisesta ja rakkaudesta itseä kohtaan.

*Alessandran faneilla oli kylteissä viestejä artistille.*

Alessandra mainitsi myös biseksuaalisuudestaan keikan aikana. On helppo uskoa, että Alessandran kaltaiset positiiviset esikuvat ovat etenkin nuorille tärkeitä. Alessandran keikalla oli myös herttaista huomata, miten innolla pienet lapset olivat mukana etenkin viisubiisi Queen of Kingsin aikana.

Piirileikkejä

Piiri pieni pyörii! Mosh ja circle pitit ovat tuttu näky raskaamman musiikin keikoilla ja niitä nähtiin myös Qstockissa ainakin Mokoman, Huoran, Lost Societyn ja Blind Channelin aikana. Pitit ovat kuitenkin levinneet muillekin keikoille. Sexmanen aikana sallitulla puolella avattiin pitti, joka näytti intensiivisemmältä kuin metallikeikkojen kehää kiertävät juoksupitit. Oma tanssi- ja pomppupittinsä oli myös The Prodigylla. Yhteistä kaikille oli se, että pittaajat olivat mukana hyvässä hengessä pitämässä hauskaa.

Qstock oli sääolosuhteiden osalta kuuma ja märkä, täynnä hyviä keikkoja ja meiningiltään hyväntuulinen – hymyjä nähtiin niin lavalla kuin yleisössä. ”Ei vituta, ei”, totesi Mokoman toinen kitaristi Pyhä Vitutus -kappaleen jälkeen ja samaa voi sanoa myös koko Qstockin jälkeen.

Katso Qstockin kuvagalleria tästä.

Artikkelia päivitetty 3.10. 2024: lisätty kuvatekstit.

Julkaistu 6.8.20243.10.2024

Miia Torro

Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden toimitusharjoittelija. Tiedeviestinnän opiskelija, joka erästä kotimaista artistia siteeraten on aikuinen, mutta omalla tyylillä.