Visa Koiso-Kanttila tunnetaan raadollisen rehellisistä dokumenteistaan, joissa hän pureutuu yhteiskunnan kipukohtiin.
Syrjäytyneitä nuoria hän kuvasi jo vuoden 1997 elokuvassaan Vangitut, jossa käsitellään Helsingin lähiön nuorten ankaraa arkea.
Uhma on Koiso-Kanttilan toinen fiktioelokuva. Järkyttävintä on, että elokuva perustuu todellisiin tapahtumiin. Ohjaaja kertoi haastattelussa, että rankimpia asioita ei voinut edes käsitellä draamaelokuvassa, koska hän halusi säästää katsojia.
Koiso-Kanttila teki elokuvaa varten usean vuoden taustatyön – haastatteli entisiä laitosnuoria, laitosten työntekijöitä, sekä kävi läpi suuren määrän lastensuojelun asiakirjoja.
Vahvat roolityöt kantavat
Vilma on menettänyt isänsä ja perheessä on uusi isäpuoli ja pieni lapsi. Teini-ikäinen tyttö ei sopeudu uusperheen elämään ja oireilee monella tavalla. Lopulta hänet lähetetään nuorisokotiin, jossa olot ovat karmeat.
Laitoksessa nuoret kokevat monenlaista väkivaltaa. Säännöt ovat mielivaltaiset, nuoria nöyryytetään, eristetään ja pahoinpidellään. Mukana on myös henkistä ja fyysistä hyväksikäyttöä, päihteitä ja rasismia.
Elokuva alkaa voimakkaalla kohtauksella. Vilma on vihaa ja katkeruutta täynnä ja lähtee hakemaan aineita kaveriporukan kokoontumispaikalta. Kohtaus päättyy takaa-ajoon ja lopulta poliisin kiinniottoon.
Vilman käytös vaikuttaa täysin irrationaaliselta, mutta katsoja ei tiedä hänestä kaikkea. Kuvaus ja nopeat leikkaukset kertovat osaltaan hänen mielentilastaan.
Ona Huczkowski tekee vahvan roolityön kapinoivana ja vihaisena nuorena. Tanssijataustainen näyttelijä on omimmillaan rajuissa fyysisissä kohtauksissa, joissa hän on kuin irti päästetty luonnonvoima.
Viha ja kiukku eivät välity kuitenkaan silmissä kipunoivina katseina tai vahvoina ilmeinä. Ihmiset näyttävät tunteensa kasvoillaan eri tavoin.
Huczkowskin näytteleminen ei ole kuitenkaan ilmeetöntä riehumista. Vilmasta välittyy koskettavasti rajun käytöksen takaa pilkahteleva herkkyys.
Vilman lisäksi myös muut nuorten roolihahmot ovat uskottavia yksilöitä. He eivät jää ainoastaan seinäpaperiksi Vilman kapinoinnin ja nuorisokodin mielivaltaisuuden taustalle.
Hämmentävin hahmo on Kati Outisen hienosti näyttelemä nuorisokodin johtaja Anneli. Hän ei ole hyvä tai paha, mutta katseesta aistii, että jotakin on mennyt sisältä rikki.
Muut aikuiset hahmot ovat lähinnä hyviksiä tai sadistisia paskiaisia – ainakin he näyttäytyvät nuorten silmissä sellaisina. Tarina ei kuitenkaan kerro heistä.
Taidolla toteutettu tärkeä draamaelokuva
Kerronta on nuorten arkea kuvaavissa kohtauksissa dokumentaarisen toteavaa. Ohjaaja luottaa katsojan älyyn ja ei selittele turhia.
Välillä tuntuu siltä kuin katselisi laitokseen sijoittuvaa klaustrofobista kauhuelokuvaa. Kuvallinen kerronta pysyy kuitenkin tyylikkäästi hallinnassa, vaikka sävyt vaihtelevat.
Piilossa pidettyä rottaa käy heti sääliksi, jos on katsonut paljon elokuvia. Eläinystävä tuo kerrontaan mukaan symboliikkaa.
Rakkauden kaipuu ja uudelleen loukkuun astumisen vaara ovat samankaltaisia kiusatuilla ihmisillä ja muilla eläimillä.
Elokuva menettää dramaattista tehoaan viimeisissä kohtauksissa, joissa lakonisen harmaat värisävytkin kirkastuvat.
Loppu vähän latistaa synkkäsieluisen ihmisen kokemusta. Kyse ei kuitenkaan ole ohjaajan draamantajun puutteesta vaan tietoisesta valinnasta.
Uhma kertoo yhden nuoren taistelusta koneistoa vastaan. Samalla se on tärkeä puheenvuoro kaikkien noin 10 000 huostaanotetun nuoren puolesta ja laajemminkin lastensuojelun tilasta.
Uhman ensi-ilta 28.2. Elokuvateatteri Star ja Finnkino Plaza.
