Leveitä lahkeita, liehuvia vaatteita, valtavia silmälaseja sekä innostunutta villiä energiaa. Menossa on Oulun Ylioppilasteatterin uusien kykyjen harjoitusesitys. Minä olen vieras makkara maailman lihasopassa sukeltaa 60-luvun nuorten maailmaan. Näytelmän absurdit sävyt ja ilotteleva ote kutsuvat mukaan aikamatkalle.
Tuula Hiltunen työryhmineen käsikirjoitti näytelmän Oulun Ylioppilasteatterin lavalle 1968. Aika ja opiskelijapiirit olivat vahvasti politisoituneita, jopa vallankumouksellisia. Vaikka ajat ovat muuttuneet, ohjaaja Emilia Siponen löysi tekstistä yllättäviäkin yhteyksiä tähän päivään.
“Lähdin OYT:n arkistoon selaamaan kansioita ja etsimään näytelmää. Vanhat näytelmät vaikuttivat kiinnostavilta ja pian tuli ajatus, että mitä vanhempi, sitä parempi.”
“Löysin nämä kellastuneet lehdet ja näytelmän nimi oli niin hauska, että se houkutteli avaamaan kansion ja lukemaan tekstin.”
“Kun luin hauskasti ja vanhalla suomen kielellä kirjoitettua dialogia, heti nappasi ja näin jo mielessäni näytelmän”, Siponen kertoo näytelmän valinnasta.
Ohjaajan ajatuksena oli myös, että näytelmän pitää olla ytimekäs. Koska lavalla on ensikertalaisia ja uusia tekijöitä, näytelmä ei voi olla kovin pitkä.
Ajattomia teemoja
Siponen kertoo, että hän ei halunnut lähteä modernisoimaan 60-luvun näytelmää. Teksti on sanasta sanaan sama kuin kantaesityksessä. Puvustus ja lavastus ovat myös kuin suoraan 60-luvulta.
Kuvassa vasemmalta Jenni Kleemola ja Ruska Haavisto. Kuva Siri Kerola.
“Halusin sukeltaa siihen aikaan ja mietin niitä henkilöitä, jotka tekivät näytelmän aikanaan. Eletään sitä aikaa ja tuodaan lavalle ehkä vähän romantisoitu kuva 60- luvusta.”
Siponen ja pääosaa näyttelevä Siri Kerola kertovat, että tilanne on nyt yllättävänkin samankaltainen kuin 1960-luvulla.
“Televisiot olivat juuri saapuneet koteihin ja Vietnamin sota tuli ihan uudella tavalla silmille. Nythän sotaa tulee koko ajan joka tuutista.”
Yksi näytelmän teemoista on konfliktit sukupolvien välillä. Siponen kertoo, että sekään asia ei ole muuttunut muutamassa vuosikymmenessä.
“60-luvulla katsottiin tyrmistyneenä nuorten liian lyhyitä mekkoja. Nykyisin vanhemmat ihmiset paheksuvat samaan tapaan, kun nuorilla on talvipakkasella napa ja nilkat paljaana”, Siponen pohtii.
Yhdessä rakentaen
Nuorista näyttelijöistä välittyy innostus ja ilo teatterin tekemiseen. Näytelmää on harjoiteltu syksystä lähtien hyvässä hengessä. Siri Kerola kertoo, että näyttelijöillä oli suhteellisen vapaat kädet hahmojen luomisessa.
“Lähdimme kehittämään hahmoja siltä pohjalta, mitä niistä tulee itsellä ensimmäiseksi mieleen. Emilia ohjasi suunnan ja ideoimme yhdessä.”
“Meillä oli ihan sellaisia harjoituksia, että keskustelimme ja rakensimme roolia. Mietimme, mitä hahmon menneisyydessä on tapahtunut, mistä se on tullut ja mistä se tykkää”, Siponen lisää.
Siponen kehuu, että heillä on todella hyvä porukka kasassa. Kaikki näyttelijät ovat ensikertalaisia Oulun Ylioppilasteatterissa.
“Jotkut ovat näytelleet edellisen kerran alakoulussa, ja toisilla on harrastajateatterista enemmän kokemusta.”
Uusien näyttelijöiden esitykset kannustavat mukaan ylioppilasteatterin toimintaan. Kerola on yksi niistä, jotka ovat harrastaneet teatteria pidempään.
Näytelmän pääosaa esittävä Siri Kerola (vas.) kertoo, että ohjaaja Emilia Siposen kanssa hän pääsi yhdessä rakentamaan rooliaan. Kuva Mari Kivioja.
Minä olen vieras makkara maailman lihasopassa
Ensi-ilta ti 14.1.2025 klo 18 Kulttuuritalo Valveen Valvenäyttämöllä, 2.krs.
Muut esitykset: pe 17.1. klo 18 / la 18.1. klo 18 / ti 21.1. klo 18 / ke 22.1. klo 18 / pe 24.1. klo 18 / la 25.1. klo 18 / su 26.1. klo 17. Kaikki esitykset Valvenäyttämöllä.
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Pohjois-Suomen suurin musiikkifestivaali Qstock soi Oulussa jälleen heinäkuun viimeisenä viikonloppuna. Raatin ja Kuusisaaren alueelle kokoontui 26.–27.7. yhteensä 40 000 festivaalikävijää nauttimaan monipuolisesta livemusiikista, pitämään hauskaa, näkemään tuttuja ja kohtaamaan uusia tuttavuuksia.
Vuodesta 2003 lähtien järjestetty Qstock on kasvanut vuosien saatossa koko kansan festariksi, jonka esiintyjäkattauksesta löytyy melkeinpä jokaiselle jotakin. Qstock ei jää maan muiden isojen festareiden jalkoihin. Järjestelyt toimivat, esiintyjät kiinnostavat ja festivaali vetää väkeä niin paljon kuin alue antaa myöten.
Suosion puolesta puhuu jo se, että Qstock oli loppuunmyyty 11. kerran peräkkäin; tänä vuonna liput loppuivat jo kuukausi ennen festivaalin alkua. Viikonlopun aikana festivaalialueen kuudella lavalla nähtiin yhteensä 60 artistia. Lisäksi Linnansaaressa oli pääsymaksuton Oulu2026-lava, jonka ohjelma painottui oululaiseen musiikkiin.
Mitä kaksipäiväinen festivaaliviikonloppu piti sisällään? No ainakin…
Jälleennäkemisiä
Yksi viikonlopun odotetuimpia esiintyjiä oli tänä kesänä paluun keikkalavoille sooloartistina tehnyt Jenni Vartiainen. Vartiainen ei ole esiintynyt soolona kuuteen vuoteen ja Qstockin yleisö otti hänet äänekkäästi ja ilolla vastaan.
Näyttävien tanssijoiden kanssa esiintynyt Jenni Vartiainen hurmasi päälavalla.
Näyttävien tanssijoiden kanssa esiintyneen Vartiaisen kaunis ääni sai ihon kananlihalle lukuisia kertoja tämän esittäessä rakastettuja kappaleitaan. Moni nuori näki Vartiaisen ensimmäistä kertaa livenä ja on helppo uskoa, että tilaisuuden tullen he menevät keikalle uudelleenkin.
Jälleennäkemiseksi voidaan laskea myös The Prodigyn paluu Ouluun. Päälavalle viimeisenä noussut elektronisen tanssimusiikin legendapumppu vieraili Oulussa viimeksi kahdeksan vuotta sitten.
Vierailevia tähtiä
Monet esiintyjät toivat lavalle vierailevia tähtiä. Mokoman kanssa lavalle nousi Huoran Anni Lötjönen esittämään heidän yhteisbiisinsä Malja sille!, Jenni Vartiainen ja Etta esittivät yhdessä tuoreen sinkkunsa Viimeinen pisara ja Ellinooran kanssa lavalla nähtiin Samuli Putro heidän yhteisen Osuma-kappaleen aikana.
Kuumaa on tänä kesänä esittänyt Hyvästejä ihanasti -biisiä vierailijoiden kanssa. Qstockissa tämän kunnian saivat oululaisen Blind Channelin laulajakaksikko Niko Vilhelm ja Joel Hokka. Blind Channel puolestaan otti lavalle oman keikkansa aikana sekä Ellinooran, Jokrateksen että Lost Societyn Samy Elbannan vierailemaan eri kappaleissa. Myös Benjaminin keikalla nähtiin vieraileva tähti, kun ABREU hyppäsi Bessin saappaisiin Paremmin kuin kukaan muu -biisin ajaksi.
Jäähyväisiä
Lauri Tähkä laulatti yleisöään, joka oli muutenkin äänekkäästi mukana läpi keikan.
Iloiseen viikonloppuun mahtui haikeitakin hetkiä, kun Jarkko Suo nousi perjantaina esiintymään oululaisyleisölle viimeistä kertaa Lauri Tähkänä. Päälavalle pakkautunut yleisömeri lauloi Tähkän hittejä äänekkäästi mukana ja artisti järjesti jopa pienen karaokehetken, kun laittoi yleisönsä tulkitsemaan Rauli Badding Somerjoen Paratiisia.
Myöhemmin perjantaina jätettiin jäähyväiset myös Maj Karmalle. Sirkusteltan ilmassa oli jotain erityistä, eikä ihme; ukkoset, puumiekat ja attentaatit eivät enää tämän orkesterin esittämänä Oulussa soi. Herra Ylppö vaikutti lavalla paikoin liikuttuneelta. Maj Karma laittoi soittimet naulaan oikeutetusti heidän kotiseudullaan Harjavallan Karmarockissa 27. heinäkuuta.
Energistä menoa
Artistien kovaa kuntoa ei voi olla hämmästelemättä. Etenkin Benjamin esiintyi lavalla niin energisenä, että heikompaa hirvittäisi.
Energiaa riitti myös Sannilla, joka viiletti pitkin Samsung-lavaa keikkansa aikana. Menoa ja meininkiä ei myöskään puuttunut Huoran ja Lost Societyn keikoilta.
Sexmane puolestaan pomppi lavalla ja yleisö seurasi perässä samalla, kun pyrot syöksivät liekkejä lisäämään lämpöä helteiseen päivään.
Maininnan energiasta ansaitsee myös Blind Channel; kuusikko ei rumpaliaan lukuun ottamatta pysy juuri paikallaan. Kansainvälistä suosiota nauttiva bändi on kiertänyt viimeisen parin vuoden aikana paljon niin meillä kuin maailmalla ja se näkyy – hyvällä tavalla.
Sanni otti koko lavan kuin yleisönsä haltuun.
Näyttävä show
Perjantain pääesiintyjä, ruotsalainen Zara Larsson tarjoili Oulussa maailmanluokan popshow’n. Larsson esiintyi yhdessä tanssijoidensa kanssa ja lavaa hyödynnettiin porraslavasteella, jonka koloissa naisoletetuista koostuva bändi soitti. Poppi puri etenkin festariväen nuorempaan osastoon, jotka nauttivat tähden keikasta hymyssä suin.
Zara Larsson kruunasi Qstockin onnistuneen perjantaipäivän.
Näyttävän show’n tarjoili myös Blind Channel valoineen, ruuduilla pyörivine efekteineen ja koristipa lavaa vielä valtava roikkuva piikkipallo.
The Prodigy kuitenkin järjesti todennäköisesti Qstock-viikonlopun näyttävimmän lavashow’n valoillaan. Raskassävytteinen konemusiikki sai rinnalleen sellaista valotykitystä, että siitä varoitettiin hyvästä syystä ennen keikan alkua. Keikan edetessä ilta hämärtyi ja valot pääsivät vielä paremmin oikeuksiinsa.
Firestarter-biisin aikana lavan näytöille muodostui bändin edesmenneen laulaja-tanssija Keith Flintin ääriviivat. Flintia ei ole unohdettu, vaan hän on yhä osa The Prodigyn keikkaa.
Asennetta
Niin Lähiöbotox kuin Huora tuuttaavat kantaaottavaa musiikkiaan sellaisella voimalla, että siitä ei asennetta puutu. Huoran kohdalla turhautuminen maan menoon kuului niin välispiikeissä kuin livetulkinnoissa. Etenkin Sori siitä -kappaleen sanat tulivat ilmoille entistä vihaisemman kuuloisesti ja Huoran Lötjönen kirosi maan johtoa ennen biisin alkua. Samaa teki myös Lost Societyn Elbanna, joka lähetti maan johdon suuntaan terveisiä ennen Blood on Your Hands -biisiä.
Toisenlaista asennetta tarjoili Alessandra. Norjaa vuoden 2023 Euroviisuissa edustanut artisti puhui yleisölleen voimaannuttavasti itseensä uskomisesta ja rakkaudesta itseä kohtaan.
Alessandran faneilla oli kylteissä viestejä artistille.
Alessandra mainitsi myös biseksuaalisuudestaan keikan aikana. On helppo uskoa, että Alessandran kaltaiset positiiviset esikuvat ovat etenkin nuorille tärkeitä. Alessandran keikalla oli myös herttaista huomata, miten innolla pienet lapset olivat mukana etenkin viisubiisi Queen of Kingsin aikana.
Piirileikkejä
Piiri pieni pyörii! Mosh ja circle pitit ovat tuttu näky raskaamman musiikin keikoilla ja niitä nähtiin myös Qstockissa ainakin Mokoman, Huoran, Lost Societyn ja Blind Channelin aikana. Pitit ovat kuitenkin levinneet muillekin keikoille. Sexmanen aikana sallitulla puolella avattiin pitti, joka näytti intensiivisemmältä kuin metallikeikkojen kehää kiertävät juoksupitit. Oma tanssi- ja pomppupittinsä oli myös The Prodigylla. Yhteistä kaikille oli se, että pittaajat olivat mukana hyvässä hengessä pitämässä hauskaa.
Qstock oli sääolosuhteiden osalta kuuma ja märkä, täynnä hyviä keikkoja ja meiningiltään hyväntuulinen – hymyjä nähtiin niin lavalla kuin yleisössä. ”Ei vituta, ei”, totesi Mokoman toinen kitaristi Pyhä Vitutus -kappaleen jälkeen ja samaa voi sanoa myös koko Qstockin jälkeen.
Artikkelia päivitetty 3.10. 2024: lisätty kuvatekstit.
Julkaistu
SHARE
Miia Torro
Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden toimitusharjoittelija. Tiedeviestinnän opiskelija, joka erästä kotimaista artistia siteeraten on aikuinen, mutta omalla tyylillä.
Oulun Ylioppilasteatterin Olin kesätöissä museolla on kummallinen näytelmä. Tarinaa ei juuri ole, ja juonen punaista lankaa on vaikea hahmottaa matkan varrella. Näyttelijöiden innostus on kuitenkin tarttuvaa ja omaperäinen näytelmä pitää mielenkiinnon yllä pienistä ongelmistaan huolimatta.
Lukas Koskisen käsikirjoitus ja ohjaus on raikkaan absurdi. Pihlalla (Maria Suopajärvi) on tylsää kesätöissä Musetööriksi (Julia Latvala) itseään kutsuvan setänsä museossa. Asiakkaita ei juuri ole, mutta paikalle saapuu varkaita, seikkailija, journalisti, haamuja ja muuta satunnaista väkeä.
Museo on satoja vuosia sitten eläneen kuningas Josuanin vanha linna, ja kuninkaan haamu (Leevi Tiirikainen) saapuu näyttämölle. Varkaat punovat juoniaan, Pihlalla on sydänsuruja, ja jossain vaiheessa aloitetaan vaalikampanja, jossa ehdolla presidentiksi on kuninkaan haamu.
Kuulostaa sekavalta, ja sitä se onkin. Seikkailu on kummallinen sotku, joka ei oikein jäsenny. Hahmoja on valtavasti ja heidän yhteyttään tarinaan on välillä hankala hahmottaa. Vitsit olisivat vaatineet ytimekkyyttä ja näytelmä tiivistämistä.
Farssissa ajoitus on tärkeää, ja vauhdin pitää pysyä hengästyttävällä tavalla yllä. Jo parin sekunnin viive vie kohtauksilta tehoa. Tuolileikit ja toistuvat vitsit eivät juuri ensi-iltayleisöä naurata satunnaisia hymähdyksiä enempää. Tarinassa olisi ollut mahdollisuuksia esimerkiksi terävään poliittiseen kommentointiin, mutta lopputulos on lähinnä vaisu.
Sellomusiikki herättää yleisön
Näyttelijätyö on raikasta, ja herkullisia hahmoja tulkitaan ilahduttavalla innolla kuin hyvässä koulunäytelmässä parhaimmillaan. Syvempiä sävyjä ei varmasti ole tavoiteltukaan.
Harmitonta näytelmää pitää pinnalla Epäkuolleiden Trubaduurien musiikki. Sellot soivat komeasti ja musiikin käyttö on oivaltavaa. Ehdoton kohokohta on hykerryttävän riemukas haamukuninkaan räppi Billie Eilishin musiikkiin sovitettuna. Yleisö herää taputtamaan mukana ja kaikilla on hetken hauskaa.
Kuvassa Ernesti Komulainen, Lilli Honkala ja Matilda Sandström. Kuva Senja Lammassaari.
Pirteä kohellus pitää rimaa hipoen mielenkiinnon yllä näytelmän keston ajan. Kokemus olisi kuitenkin ollut vaikuttavampi huomattavasti tiivistettynä. Sinänsä hauskoja hahmoja on aivan liikaa. Tuntuu, että kaikki ideat on päätetty ottaa mukaan, vaikka niillä ei olisi juuri yhteyttä kokonaisuuteen.
Ylioppilasteatterin lavalla on nähty hienoja ja huikeita esityksiä ja mukana on taitavia tekijöitä. Olin kesätöissä museolla ei ole huono näytelmä, mutta kokemuksen puute näkyy toteutuksessa. Vaikka kyse on harrastajateatterista, tasaisen laadun ylläpitäminen olisi varmasti kaikille hyödyksi. Tässä olisi kannattanut pyytää mentorointiapua kokeneemmilta tekijöiltä.
Näytelmän idea on mielenkiintoinen ja omaperäinen. On mahdollista, että nuorempi, viriketulvaan sopeutunut yleisö osaa ottaa pirstaleisen kerronnan vastaan toisella tavalla. Vaikka yksi kokija ei nyt täysin vakuuttunut, elävää ja innostunutta esitystaidetta on aina ilo kokea.
OULUN YLIOPPILASTEATTERI: OLIN KESÄTÖISSÄ MUSEOLLA
Ensi-ilta 19.4. Kulttuuritalo Valveen Valvenäyttämöllä
Käsikirjoitus ja ohjaus Lukas Koskinen
Tuottaja Kukka Rantakangas
Puvustus Eveliina Regina
Lavastus Kukka Rantakangas
Valo- ja äänitekniikka Elias Huotari
Musiikki Epäkuolleet Trubaduurit: Matilda Sandström, Lilli Honkala ja Ernesti Komulainen
Tuotanto OYT/Salla Väinämö
Lavalla Maria Suopajärvi, Julia Latvala, Leevi Tiirikainen, Eemil Koivumäki, Anton Luoto, Iina Aalto, Sara Kosunen, Emilia Siponen, Anna-Leena Salmijärvi, Mika Turunen ja Sara Kosunen, Ernesti Komulainen ja Lilli Honkala
Kesto noin 1 t 30 min, sisältää väliajan
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Oulun ylioppilasteatteri täyttää jo kunnioitettavat 60 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi uusille jäsenille tarkoitettu Tuoretiski esittää teatterin pitkän historian ensimmäisen näytelmän, Fernando Arrabalin klassikon Aamiainen sotakentällä sekä siitä inspiraationsa saaneen näytelmän Paper Flower Buffet. Saman illan aikana nähdään kaksi näytelmää, joista toinen on ennakkotietojen perusteella englanninkielinen. Aamiainen sotakentällä Ohjaaja Heidi Maria Huotari kertoo koskettavassa esipuheessaan, miten lähelle näytelmän aihe […]
Oulun ylioppilasteatteri täyttää jo kunnioitettavat 60 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi uusille jäsenille tarkoitettu Tuoretiski esittää teatterin pitkän historian ensimmäisen näytelmän, Fernando Arrabalin klassikon Aamiainen sotakentällä sekä siitä inspiraationsa saaneen näytelmän Paper Flower Buffet.
Saman illan aikana nähdään kaksi näytelmää, joista toinen on ennakkotietojen perusteella englanninkielinen.
Aamiainen sotakentällä
Ohjaaja Heidi Maria Huotari kertoo koskettavassa esipuheessaan, miten lähelle näytelmän aihe tuli nykypäivän tilannetta Euroopassa. Tuleen ei kuitenkaan jääty makaamaan ja Arrabalin absurdi teksti ei lopulta kerro sotimisesta.
Näytelmän alun koreografiassa kyllä tähtäillään ja ammuskellaan, mutta samalla ollaan myös karnevaalitunnelmissa.
Uskon jokaista ruohikolla istuvaa, vaikka he kummia puhuvatkin.
Sotilaan isä (Olli Kaihua) ja äiti (Petra Määttä) saapuvat sotakentälle. Sotilas (Hiski Toikkanen) on ottanut vastapuolen taistelijan (Katriina Karjalainen) vangiksi ja koko porukka istahtaa viettämään sunnuntaipiknikiä.
Asetelma on samankaltainen ja vähintään yhtä hämmentävä kuin kuuluisassa Manet’n maalauksessa Aamiainen ruohikolla.
Vanki sidotaan välillä ja hänestä otetaan trofeekuva jalka vatsan päällä. Vangille tarjotaan kuitenkin ruokaa ja virvokkeita ja vihollista ei demonisoida. Sotilaat eivät oikein tiedä, miksi sotivat ja heillä on yhteisiä kokemuksia. Tylsää on ollut ja kumpikin ampuu tähtäämättä rukouksen saattelemana.
Isä miettii taukoamatta, miten sota oli ennen kunniakasta ja hienoa, kun oli hevosia. Välillä lääkintämiehet (Kukka Heikkinen ja Henna Korkala) käyvät harmittelemassa, että ei ole ruumiita kannettavaksi. Porukan päihtyessä jutut muuttuvat entistäkin levottomimmiksi. Huumori on tänäkin päivänä absurdia ja mustaa. Sota on mieletöntä.
Vaikka kyse on ylioppilasteatterin uusista kyvyistä, näyttelijätyö on ilmeikästä ja osaavaa. Uskon jokaista ruohikolla istuvaa, vaikka he kummia puhuvatkin. Näyttelijät ovat poikkeuksellisen hyviä, ja Huotari on saanut heidän välisensä dynamiikan toimimaan.
Paper Flow Buffet
Minä teen kukan jokaisesta kaverista, joka kaatuu. Sillä lailla tiedän, että vaikka minä tekisin kuinka monta, niitä ei koskaan ole tarpeeksi.
Upean repliikin lausuu Aamiainen sotakentällä näytelmän vangiksi jäänyt sotilas. Hän on taitellut tylsinä hetkinä paperikukkia ja löytänyt puhdetyölle merkityksen.
Paper Flower Buffet on saanut nimensä ja innoituksensa näistä sanoista. Esitiedoista poiketen näytelmä ei ole täysin englanninkielinen, sillä lavalla kuullaan useita kieliä.
Näytelmä ei ole yhtenäinen tarina, saati juoninäytelmä. Paper Flower Buffet koostuu yksittäisistä monologeista ja dialogeista.
Yksi kaipaa hevostaan, jota ei saanut satuloida. Suojeluskuntalainen kertoo kokemuksistaan Suomen sisällissodasta. Radisti puhuu ranskaksi jotakin ja yhdessä dialogissa palkkasotilas halua bailaamaan ja toinen kotiin perheensä luokse.
Lavalla käy myös Fernando Arrabal ja kuulemme lumoavan hypnoottisen laulun punjabin kielellä esitettynä.
Lopussa ohjaaja Anna-Kaisa Kettunen kietoo langat hellästi yhteen. Jokainen tarina mahtuu saman teeman alle.
Juhlavuoden Tuoretiskin ohjaajat Anna-Kaisa Kettunen ja Heidi Maria Huotari. Kuva Mari Kivioja.
Kahden näytelmän vaikuttava kokonaisuus
Tuoretiskin näytelmäkokonaisuus on hieno. Joskus tuntuu, että lumous himmenee selittämällä, sillä taitavissa käsissä ja sydämellä tehtynä hyviä asioita tapahtuu myös alitajuisesti. On kuitenkin kiinnostavaa kuulla, miten ohjaajat Heidi Maria Huotari ja Anna-Kaisa Kettunen rakensivat näytelmät.
“Alusta lähtien oli ajatus, että tehdään juhlavuoden kunniaksi Oulun ylioppilasteatterin ensimmäinen teksti uudelleen 60 vuoden jälkeen.”
“Haaveena oli tehdä kaksi versiota samasta näytelmästä, mutta koska alkutekstiä ei löytynyt englanninkielisenä, toinen ryhmä päätyi uuteen käsikirjoitukseen. Onneksi tehtiin näin, koska tämä toimii niin hyvin”, ohjaajat kertovat.
Ylioppilasteatterin ajatuksena on tehdä näytelmiä, jotka kumpuavat jäsenistä ja tekijöiden kiinnostuksesta. Englanninkieliseen näytelmään päädyttiin myös kiinnostuneiden toiveesta.
“Olimme Hurmos-järjestömessuilla esittelemässä OYT:a ja siellä kävi useita vaihto-opiskelijoita kysymässä, että olisiko mahdollista tehdä englanninkielinen näytelmä. Tuoretiski on hyvä alusta erilaisille toteutuksille”, Kettunen kertoo.
Teatterin ensimmäisestä esityksestä vuosikymmenten takaa ei ohjaajilla ollut muuta tietoa kuin kuva perustajajäsenistä sekä edesmenneen ohjaajan nimi.
“Teksti ja suomennos ovat kuitenkin täysin samat kuin 60 vuotta sitten. Olen vähän vierastanut klassikkotekstejä, koska ne eivät ole aina kestäneet aikaa. Aamiainen sotakentällä on kuitenkin kestänyt ajan hammasta liiankin hyvin, ja aihe on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.”
“Tekstihän on loistava. Siinähän keskitytään kaikkeen muuhun kuin sotaan ja tätä oli ihana tehdä”, Huotari kertoo.
Kettunen kertoo, että Paper Flower Buffetin teksti tehtiin koko tiimin yhteistyönä. Suurin osa näyttelijöistä kirjoitti omat monologinsa, ja hän teki niiden pohjalta näytelmän rakenteen ja kohtausjärjestyksen.
“Alkuperäisteksti käännettiin ensin englanniksi, että kaikki tiesivät mistä näytelmässä on kyse. Mietimme sitten yhdessä, mitä näytelmän teemoista, hahmoista ja elementeistä tuli mieleen. Kaikki saivat valita ainakin yhden asian, mikä pitää ehdottomasti olla mukana”, Kettunen kertoo.
Rohkeasti mukaan!
Juhlavuoden aikana ylioppilasteatterin toimintaan voi tutustua muun muassa klubeilla. Uudet ihmiset ovat tervetulleita tekemään teatteria.
“Takana on 60 vuotta ylioppilasteatterin historiaa ja toivomme, että teatteria tehdään vielä ainakin seuraavat 60 vuotta.”
“Olisi mahtava saada uusia teatterintekijöitä mukaan. Ylioppilasteatteri on kaikille avoin harrastajateatteri ja kaikki tehdään itse julisteista äänisuunnitteluun, valoihin, puvustukseen ja lavastukseen. Emme hae pelkästään näyttelijöitä.” Huotari ja Kettunen painottavat.
Oulun ylioppilasteatteri, Tuoretiski: Aamiainen sotakentällä. Käsikirjoitus Fernando Arrabal. Suomennos Aili Palmén. Ohjaus Heidi Maria Huotari. Tuotanto/OYT Ari-Matti Lappalainen. Puvustus Heidi Maria Huotari. Lavastus työryhmä. Tekniikka Iina Huotari, Maija Koivulampi, Maria Antola. Lavalla Hiski Toikkanen, Olli Kaihua, Petra Määttä, Katariina Karjalainen, Kukka Heikkinen ja Henna Korkala. Ensi-ilta Valvenäyttämöllä 24.2.
Paper Flower Buffet. Käsikirjoitus Paper Flower Buffet työryhmä. Ohjaus Anna-Kaisa Kettunen. Tuotanto/OYJ Ari-Matti Lappalainen. Lavastus ja pukusuunnittelu työryhmä. Ääni- ja valosuunnittelu Iina Huotari, Maija Koivulampi ja Maria Antola. España cañí viulusovitus Mau Järvinen. Rooleissa Meija Lohiniva, Ibrahim, Mira Naukkarinen, Patrick Nesbit, Vilma Tietäväinen ja Vilma Vanhala. Artikkelikuva Heidi Maria Huotari.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Oulun Ylioppilasteatteri: Viinasukeltajat. Käsikirjoitus Matti Sipola. Ohjaus Matti Sipola ja Matias Tapaninen. Tuotanto Maija Koivulampi. Tuotanto/OYT Ari-Matti Lappalainen. Lavastus Eveliina Regina, Sanni-Elina Karvonen, Mika Turunen, Marjo Ervasti, Raija Kurkela ja Elisa Leppänen. Puvustus Raija Kurkela ja Marjo Ervasti. Maskeeraus Sanni-Elina Karvonen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Jake Ronimus. Musiikki ja äänisuunnittelu Matias Tapaninen. Lavalla Elisa Leppänen, Jarkko Iisakka, Laura […]
Oulun Ylioppilasteatteri: Viinasukeltajat. Käsikirjoitus Matti Sipola. Ohjaus Matti Sipola ja Matias Tapaninen. Tuotanto Maija Koivulampi. Tuotanto/OYT Ari-Matti Lappalainen. Lavastus Eveliina Regina, Sanni-Elina Karvonen, Mika Turunen, Marjo Ervasti, Raija Kurkela ja Elisa Leppänen. Puvustus Raija Kurkela ja Marjo Ervasti. Maskeeraus Sanni-Elina Karvonen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Jake Ronimus. Musiikki ja äänisuunnittelu Matias Tapaninen. Lavalla Elisa Leppänen, Jarkko Iisakka, Laura Määttä, Tanja Lappalainen, Laura Ala-Anttila, Maria Antola ja Muhammad Ibrahim. Ensi-ilta Valvenäyttämöllä 7.10.2022.
Sukeltaja nousee pinnalle ja vetää henkeä. Puolitoistatuntinen vauhdikas ja hämmentävä retki jonkin ajasta unohtuneen kaupungin laitamille alkaa. Oulun Ylioppilasteatterin absurdissa komediassa sukelletaan viinaa. Matti Sipolan käsikirjoittama ja Sipolan sekä Matias Tapanisen ohjaama Viinasukeltajat on hauska ja omituinen teatterikokemus.
Sukeltajat elävät yhteiskunnan ulkopuolella. He nostavat viinapulloja hylyistä ja elävät myymällä vanhoja arvokkaita pulloja sopivaan hintaan. Jonkin tahon suunnitelmissa on nostaa kaikki hylyt kerralla, ja sukeltajien elinkeino on vaarassa.
Rannalla on selkeästi kuuma ja hahmot elävät maailman laidalla. Yksinkertainen lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat onnistuneita ja kohtaukset vaihtuvat saumattomasti tarkan valaistuksen avulla. Viinasukeltajien tunnelmalliseen maailmaan on helppo eläytyä.
Pääosien näyttelijät ovat taitavia vaativissa rooleissaan. Elisa Leppänen, Jarkko Iisakka ja Laura Määttä loistavat viinasukeltajina ja Komppa-niminen hylkyjä nostava yrittäjä Tanja Lappalainen vakuuttaa pitkällä monologillaan.
Sanoja on valtavasti, ja näytelmän kohokohtia ovat pitkät vuodatukset. Esimerkiksi Kompan yllättävä pohdinta ihmisen sisällä olevista pienistä ihmisistä, joista täytyy pitää huolta, on oivaltava. Näytelmä on vaikuttavimmillaan kohtauksissa, joissa näyttelijät ovat rooleissaan sisällä ja sujuvasti sanojen takana.
Kaikki näyttelijät ovat uskottavia, mutta tuntuu, että sivuhahmot hahmot ovat tarinassa turhia. Näytelmä olisi toiminut paremmin vain neljän hahmon voimin. Esimerkiksi tarinan kolmiodraama jää irralliseksi. Tiiviimpi ja myös lyhyempi toteutus olisi ollut tehokkaampi.
Näytelmä on jokaiselle omanlainen kokemus
Absurdi teksti ei noudata totutun tietoisen logiikan lakeja. Teatterilaji syntyi toisen maailmansodan jälkeen ja perinteinen absurdi näytelmä kuvastaa ihmiselämän merkityksettömyyttä.
Sipolan teksti on kuitenkin pääosin hulvatonta komediaa, jossa korostuu eksistentiaalisen tuskan sijaan vapaa assosiaatio. Toisaalta Viinasukeltajat elävät ehkä dystopiassa, ehkä jopa viimeisellä rannalla.
Rohkeasti omanlaisensa ja omituinen teksti jättää mahdollisuuksia tulkinnoille. Välillä vaaditaan myös mielikuvitusta liittää kohtauksia toisiinsa. Mieli etsii kuitenkin merkityksiä.
Kuvassa Jarkko Iisakka ja Elisa Leppänen. Kuvat Akseli Taipale.
Pitkä näytelmä ilman väliaikaa olisi kaivannut selkeämpää jaksotusta ja rytmin muutoksia. Hyvissä juonellisissa tarinoissa on usein alku, keskikohta ja loppu, joissa intensiteetti vaihtelee. Etenkin loppu on tärkeä. Aina ei tarvita nostattavaa finaalia, mutta katsojana on kiva itse huomata, milloin näytelmä päättyy.
Viinasukeltajat nousee silti aina pinnalle. Kerronta etenee vauhdikkaasti ja syviä merkityksiä ei jäädä epätietoisena vatvomaan. Sen sijaan kannattaa pohtia tärkeämpiä asioita: Onko oikein herätä siihen, että hämähäkki puree kieleen? Onko oikein, että yksi sukeltaja saa toistuvasti ja näyttävästi turpaan?
Mutta ovatko kaikki törmäilyt ja hölmöt sattumukset tarpeellista? Tässä kokonaisuudessa ne ovat, sillä näytelmä vaatii katsojalta keskittymistä. Pitkä kesto sekä valtava sanamäärä on paikoin uuvuttavaa. Hauskat kohtaukset jättävät tilaa hengittää.
Pelkästä hölmöilystä ei kuitenkaan ole kyse. Lopussa mietitään omaehtoisen elämän merkitystä ja yhteiskuntaan sopeutumista. Halutessaan näytelmästä voi löytää myös kapitalistisen yhteiskunnan kritiikkiä.
Absurdi näytelmä antaa vapauden kokea usealla tavalla. Yleisössä eri ihmiset nauroivat eri kohdissa. Sipolan teksti saattaa toimia eri tasoilla, tasojen välissä ja jopa niiden ulkopuolella. Jokaisella oli hauskaa omalla tavallaan.
Kesto: noin 1h 30 min
Seuraavat esitykset: ke 12.10., pe 14.10., la 15.10., ke 19.10., la 22.10., su 23.10., ke 2.11., pe 4.11., su 6.11., ke 9.11., pe 11.11. ja la 12.11. Kaikki esitykset klo 19 Valvenäyttämöllä.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Toiset äänet on vauhdikas dokumentti yliopiston arvojen näivettämisestä sekä tärkeä puheenvuoro vahvan vapaan ja autonomisen yliopiston puolesta. Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Annika Grof kuvasi neljää yliopistolaista, jotka taistelevat yliopistouudistuksen seurausten kanssa. Annika Grof on ohjannut pitkän näytelmäelokuvan, lyhytelokuvia, dokumentteja, TV-sarjoja, mainoksia ja tositeeveetä. Edellisestä dokumentista Liikkumavara (2009) on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Liikkumavara oli ehdolla parhaan dokumentin Jussin saajaksi […]
Toiset äänet on vauhdikas dokumentti yliopiston arvojen näivettämisestä sekä tärkeä puheenvuoro vahvan vapaan ja autonomisen yliopiston puolesta. Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Annika Grof kuvasi neljää yliopistolaista, jotka taistelevat yliopistouudistuksen seurausten kanssa.
Annika Grof on ohjannut pitkän näytelmäelokuvan, lyhytelokuvia, dokumentteja, TV-sarjoja, mainoksia ja tositeeveetä. Edellisestä dokumentista Liikkumavara (2009) on kulunut jo yli kymmenen vuotta.
Liikkumavara oli ehdolla parhaan dokumentin Jussin saajaksi ja voitti Tampereen elokuvajuhlien pitkän dokumentin pääpalkinnon sekä yleisöpalkinnon.
Yhteiskunnalliset aiheet ja politiikka kiinnostavat Annika Grofia. Liikkumavara käsittelee lain säätämisen prosessia ja Toiset äänet pureutuu lain säätämisen seurauksiin. Grof kertoo, että hän haluaa puhua tärkeistä asioista erityisesti arjen tasolla.
– Päätin Liikkumavara –dokumentin jälkeen, että en tee dokkaria ennen kuin tulee vastaan sellainen aihe, jonka ohi en voi kävellä, Grof kertoo
Elokuvan aihe nousi toisen elokuvan ennakkotutkimusta tehdessä ja vei mukanaan.
– Olin tekemässä toista elokuvaa, ja etsin keski-ikäisiä naisia, jotka ovat saaneet potkut törkeällä tavalla. Esille nousi Helsingin yliopiston valtava irtisanomisaalto 2016.
– Otin yhteyttä vanhaan ystävääni, entiseen opiskelijakaveriini, joka toimii nyt yliopistossa proffana. Hän kertoi, että sellaista yliopistoa ei enää ole olemassa, jonka muistan – yliopistoa, jossa opiskeltiin 1990-luvulla. Olin järkyttynyt.
– Olin kuvitellut, että kyse oli vain Sipilän hallituksen vuoden 2016 leikkauksista ja siitä johtuneista irtisanomisia, mutta kyse olikin paljon suuremmasta. Tuntemaani yliopistoa oli rapautettu ja tutkimuksen kenttää kavennettu ja ohennettu jo pitkän aikaa, Grof kertoo.
Hallitukset toisensa jälkeen ovat nakertaneet koulutusta
Vuonna 2010 tuli voimaan yliopistolaki, joka muutti koko yliopiston perusolemusta. Uusi laki irrotti yliopistot valtiosta ja teki niistä itsenäisiä laitoksia ja säätiöitä.
Kokoomuksen silloinen puheenjohtaja Jyrki Katainen hehkutti keväällä 2009 fantastista yliopistouudistusta: “Se on parasta mitä suomalaiselle yliopistosektorille on tapahtunut sen jälkeen kun ne on perustettu!”, hän julisti.
Yliopistolaisilta vietiin päätösvaltaa sen omista asioista, ja johtokuntiin valittiin yritysmaailman edustajia.
Yliopistot avattiin vapaalle markkinataloudelle ja kaikkea alettiin mitata rahassa. Tärkeimmiksi arvoiksi nousivat tuottavuus, tehokkuus, talouskasvu, innovatiivisuus sekä muodikkaat tutkimusalat. Tehokkuutta ja tuottavuutta haettiin irtisanomisilla.
Tehostaminen jatkui Sipilänoikeistohallituksen aikana. Vuonna 2016 tehtiin suuret koulutusleikkaukset. Hallituskaudella leikattiin koulutuksesta yli 690 miljoonaa euroa. Koulutuslupaukset petettiin röyhkeästi. Yliopistoilla alkoi jälleen YT-neuvottelut ja päädyttiin massairtisanomisiin.
Nykyinen vasemmistojohtoinen hallitus ei ole avannut yliopistolakia Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton vaatimuksista huolimatta. Uudessa korkeakoulutuksen visiossa suorituksiin perustuvaa mallia on entisestään kiristetty.
Tuottoon valjastettu ja elinkeinoelämän säännöillä toimiva yliopisto vaikuttaa siihen, mitä tutkitaan ja pahimmassa tapauksessa myös tutkimustuloksiin. Kun autonomia ja vapaus on menetetty, vähenee myös mahdollisuudet kritisoida valtaapitäviä.
Tutkittu tieto koskee meitä kaikkia
Annika Grofin arvokkaana pitämä yliopisto on muuttunut ammattikoulumaiseksi. Tavoitteena on tuottaa mahdollisimman nopeasti tekijöitä työelämän tarpeisiin. Opiskelijoiden laaja ja syvä ymmärrys maailmasta ja omasta tieteenalasta on heikentynyt.
– Yliopisto oli minulle kuin kivi – vakaa toimija muuttuvassa maailmassa, jonka totuudellisuuteen voin aina luottaa. Kun huomasin, että näin ei ole asia järkytti syvästi.
– Kysymys on todella suuresta asiasta, joka ulottuu demokratiamme perustaan asti – siihen miten vahva demokratia meillä Suomessa on, Grof kertoo.
Yliopistolaitoksen perusperiaatteiden muuttaminen ei koske ainoastaan yliopistolaisia. Tulokset heijastuvat koko yhteiskuntaan. Tästä oli kerrottava.
– Emme halunneet tehdä dokumenttia akateemiselle maailmalle tai poliitikoille. Elokuva on suunnattu niille äänestäjille, jotka eivät vielä ymmärrä vapaan, vahvan ja autonomisen yliopiston merkitystä omassa arjessaan.
– Esimerkiksi lääkärit ja opettajat on koulutettu yliopistossa. Jos näiden ihmisten osaaminen lähtee hapertumaan ja tieteellinen maailmankuva kapenee, se vaikuttaa jokaisen ihmisen elämään – ei ainoastaan yliopistomaailmaan, Grof valaisee.
Ohjaaja ja käsikirjoittaja Annika Grof. Kuva Sanna Kaesma.
Dokumentin tärkeä ensemble
Elokuvan neljä päähenkilöä ovat mielenkiintoisia ja keskenään erilaisia persoonia. Professori (nyk. emeritus) ja vuoden 2019 kansanedustajaehdokas Jukka Kekkonen päätti muuttaa yliopistolakia vaikka yksin.
Helsingin yliopiston Lehtori (2009 – 2016) Gaela Keryel haastoi yliopiston laittomasta irtisanomisestaan oikeuteen. Apulaisprofessori ja dosentti Lena Näre sekä postdoc taiteilija Taina Saarikivi taistelevat vapaan yliopiston puolesta
– Elokuvassa, myös dokumenttielokuvassa ensemble on tärkeä. Kuvasin noin kolmen kuukauden aikana keväällä 2019 useita henkilöitä. Tähän valikoitui lopulta kiinnostavia ihmisiä, jotka taistelevat aktiivisesti omassa elämässään yliopistouudistusten seurausten kanssa, Grof kertoo.
Jukka Kekkonen, elokuvan päähenkilö Kuva Tarasow Films.
Viihdyttävä elokuva vaikeasta ja monimutkaisesta aiheesta
– Teemme elokuvia tiiminä elokuvan tuottaja Joon Tervakarin kanssa. Hän ymmärsi heti aiheen tärkeyden ja oli tarpeeksi rohkea lähtemään tällaiseen projektiin, Grof kertoo.
Grofin mukaan elokuvan kepeä muoto päätettiin ihan alussa. Nopearytminen kollaasielokuva on jopa hengästyttävä kokemus. Leikkaukset ovat nopeita, paikka ja aika vaihtuvat tiuhaan.
– Aihe on monimutkainen, ja ehkä vähän kuivakkakin. Pyrkimys oli kuitenkin tehdä jäntevä ja kepeä elokuva – sellainen, joka on helppo katsoa. Emme halunneet kuvata puhuvia päitä ja tehdä elokuvasta raskasta.
Groffilla on vakaa usko, että elokuvalla on merkitys ja sillä pystyy vaikuttamaan.
– Luulen että kaikilla elokuvantekijöillä, kaikilla taiteilijoilla on usko mahdollisuuteen vaikuttaa. Elokuvan tekeminen on kallista, ja olisi moraalitonta tehdä sellaista mistä en tiedä tai mihin en usko.
Annika Grof uskoo, että elokuva herättää laajaa keskustelua. Ensimmäisten näytösten jälkeen palaute on ollut positiivista.
– Koko tekijätiimille on ollut tärkeää, että elokuvan nähneet ovat kertoneet, että nyt ymmärtävät jotain sellaista, mitä eivät ole koskaan tulleet ajatelleeksi suhteessa yliopistoon.
– Toinen tärkeä asia on, että ensi-illan jälkeen ihmiset ihmettelivät, miten ihmeessä saitte tehtyä tällaisesta aiheesta näin viihdyttävän elokuvan. Tämä oli meillä tavoitteena, ja oli hienoa huomata, että ihmiset kokivat asian niin, Grof summaa.
Toiset äänet -elokuvan näytökset Finnkinon elokuvateatterissa ympäri Suomen sekä Oulussa elokuvateatteri Starissa.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
