Jutut kategoriassa Elokuva-arvostelu

Valitut on tunnelmallinen elokuva pohjoisen kiistanalaisimmasta hurmosliikkeestä

Joukko ihmisiä hyppii villisti tasajalkaa, taputtaa rytmikkäästi ja huutaa: “Paapelin portot helvettiin!” Tämä on vasta alkua, sillä Tornionlaaksossa tapahtui 1930-luvulla kummempaakin. Jon Blåhedin elokuva Valitut, kertoo herätysliike korpelalaisuuden noususta ja tuhosta vahvoin kuvin. Valitut on ensimmäinen meänkielinen pitkä elokuva.

Arviot Elokuva-arvostelu

TEKSTI Pete Huttunen

Korpelalaisuus syntyi 1920-1930-luvuilla Pohjois-Ruotsin ja –Suomen lestadiolaisten keskuudessa. Liike herätti jo ainakaan paljon kohua hämmentävillä rituaaleillaan ja oudoilla tavoillaan.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Jon Blåhed on kotoisin Pohjois-Ruotsin Torniojokilaaksosta ja hän tarttui alueen vaiettuun historiaan. Valitut on tositapatumien innoittama elokuva ja se perustuu korpelalaisuutta tutkineen kirjailija Bengt Pohjasen romaaniin ja näytelmään Dagning ; röd! (Punainen aamunkoitto, 1988).

Elokuva on pohjoismainen yhteistuotanto ja rooleissa on suuri joukko Suomen eturivin näyttelijöitä.

Viestejä suoraan Jumalalta

Suosittu lestadiolainen saarnaaja Toivo Korpela (Samuli Niittymäki) riitaantuu liikkeen johdon kanssa ja muuttaa pois paikkakunnalta. Liike sai nimensä Korpelalta, mutta kyseenalaiset hurmokselliset piirteet kehittyivät vasta myöhemmin.

Teodor (Jakob Öhrman) saa unessa ilmestyksen, että uusi raamatunkäännös olisi Vanhan testamentin Danielin kirjassa mainittu ”Hävityksen kauhistus”.

Kuvissa nähdään palavia pensaita, ja ilmestyksiä tulee lisää.

Jumala ilmoittaa liikkeen profeetoille maailmanlopun päivämäärän ja ajan, jolloin kristalliarkki hakisi 666 korpelalaista turvaan Palestiinaan.

Kun arkki ei saavukaan sovitusti järven jäälle, liikkeen johtajat saavat ilmoituksen, että arkki onkin symbolinen. Paratiisi on maan päällä.

Kaikesta kielletystä saa nauttia vapaasti. Sallittua ovat tanssi, vapaa seksi, juopottelu ja kortinpeluu. Huhuja liikkuu jopa ihmisuhreista. Rituaaleihin kuuluu häpykarvojen kampaaminen sekä peräaukon pesu ja sively pullasudilla.

Tämä ei voi päättyä hyvin.

Kun loppu tulee, kaikki on turhaa

Vimmaisen ja alkoholisoituneen Teodorin esikuva on todennäköisesti lahkon profeettana toiminut Sigurd Siikavaara.

Teodorin puoliso ja kylän opettaja Rakel (Jessica Grabowsky), kamppailee uskonsa ja hurmoksellisen maailmanlopun kultin ristiriitojen keskellä.

Grabosky tekee hienon ja intiimin roolityön pääosassa. Kamera tulee paikoin todella lähelle ja Rakelin mielialat kerrotaan hienovaraisin ilmein.

Kun loppu on tulossa, lasten on turha mennä kouluun, pellot voi jättää viljelemättä ja omaisuuden voi polttaa. Rakelin järki kuitenkin pistää vastaan. Voiko hän valita toisin puolison johtaman hurmosliikkeen sijaan.

Naisen osa uskonnollisissa liikkeissä on usein taipua mielivaltaisiin sääntöihin. Esimerkkejä löytyy läheltä, sillä lestadiolaisia nuoria kuvaava Satu Majavan uusi dokumenttisarja Suvikset. Suvikset on nostattanut suuren määrän otsikoita viime päivinä.

Korpelaisuudessa nainen ei kuitenkaan vaikene. Elina Knihtilä yltää miltei turkkalaisiin sfääreihin saadessaan hurmoksessa jumalalta ilmoituksia. Oudot kuvakulmat korostavat häiriintynyttä tunnelmaa.

Murrosajan hysteriaa

Elokuvan kerronta on viipyilevää ja luottaa tunnelmaansa. Valitut voitti Rotterdamin elokuvajuhlien Big Screen –kilpasarjan. Elokuva kannattaakin ehdottomasti katsoa suurelta kankaalta.

Kuvaus on kaunista ja tarkkaan mietittyä. Miltei mistä kohdasta tahansa voisi poimia upean still-kuvan.

Kerrontaa tauottavat pysähtyneet panoraamakuvat alueen luonnosta. Palavat pensaat ja puut ovat enne uusista Jumalan ilmestyksistä.

Pääosin jousilla soitettu musiikki kertoo omalla kielellään ristiriidoista. Teema toistuu eri muunnelmina voimistuen välillä painostavan sahaavaksi.

Elokuva näyttää enemmän kuin selittää. Syitä joukkohurmokselle esitetään lyhyissä kohtauksissa tai kuvissa. Ruotsalaiset kallonmittaajat käyvät koulussa, sanomalehdessä vilahtaa hakaristi, kommunismin pelko kuullaan sivulauseissa.

Sortotoimet, köyhyys, menneisyyden traumat ja pelot tulevasta eivät voi olla vaikuttamatta. Vähemmästäkin tekee mieli huutaa perkelettä pois ja paeta kristalliarkilla.

Ensimmäinen meänkielinen elokuva

Meänkielellä on Ruotsissa vähemmistökielen asema, mutta Suomessa sitä pidetään murteena. Kieleen tottuu nopeasti ja muutamia sanoja ja ilmaisuja lukuun ottamatta kaiken ymmärtää ilman tekstitystäkin.

Kieltä tärkeämpää ovat uskomattomat tositapahtumat, elokuvan vahva tunnelma ja loistavat roolityöt.

Valitut on kuvattu jopa harvinaisen selkeästi suurelle kankaalle. Pieneltä ruudulta katsottuna ilman kunnollista äänentoistoa sekä tilaa ja aikaa keskittyä, elokuva menettäisi varmasti suurimman osan tehostaan.

Valitut, Suomi 2025. Käsikirjoitus ja ohjaus: Jon Blåhed Pääosissa: Jessica Grabowsky, Jakob Öhrman, Elina Knihtilä, Alma Pöysti, Hannu Pekka Björkman, Sampo Sarkola, Samuli Niittymäki, Sakari Kuosmanen, Kati Outinen, Hannes Suominen. Ensi-ilta 21.3. Elokuvateatteri Star ja Finnkino Plaza.

Artikkelin kuvat: Mimmo Hildén ©Iris Film

Artikkelia muokattu 24.3. klo 9.31: Muutettu ingressistä Torniojokilaakso Tornionlaaksoksi ja leipätekstistä tarkennettu tekstin muotoiluja.

Julkaistu 22.3.202524.3.2025

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Uhma on havahduttava elokuva nuoren tytön kipuilusta raadollisen systeemin kourissa

Uhma kertoo ravistelevasti nuorisokotiin joutuvasta Vilmasta, joka haastaa mielivaltaisen laitoksen sortoa. Visa Koiso-Kanttilan ohjaama elokuva vie sisälle nuoren mielen voimaan ja samalla myös voimattomuuden tunteisiin. Uhma kauhistuttaa ja hätkähdyttää, mutta tarjoaa myös toivoa.

Arviot Elokuva-arvostelu Kulttuuri

TEKSTI Pete Huttunen

Visa Koiso-Kanttila tunnetaan raadollisen rehellisistä dokumenteistaan, joissa hän pureutuu yhteiskunnan kipukohtiin.

Syrjäytyneitä nuoria hän kuvasi jo vuoden 1997 elokuvassaan Vangitut, jossa käsitellään Helsingin lähiön nuorten ankaraa arkea.

Uhma on Koiso-Kanttilan toinen fiktioelokuva. Järkyttävintä on, että elokuva perustuu todellisiin tapahtumiin. Ohjaaja kertoi haastattelussa, että rankimpia asioita ei voinut edes käsitellä draamaelokuvassa, koska hän halusi säästää katsojia.

Koiso-Kanttila teki elokuvaa varten usean vuoden taustatyön – haastatteli entisiä laitosnuoria, laitosten työntekijöitä, sekä kävi läpi suuren määrän lastensuojelun asiakirjoja.

Vahvat roolityöt kantavat

Vilma on menettänyt isänsä ja perheessä on uusi isäpuoli ja pieni lapsi. Teini-ikäinen tyttö ei sopeudu uusperheen elämään ja oireilee monella tavalla. Lopulta hänet lähetetään nuorisokotiin, jossa olot ovat karmeat.

Laitoksessa nuoret kokevat monenlaista väkivaltaa. Säännöt ovat mielivaltaiset, nuoria nöyryytetään, eristetään ja pahoinpidellään. Mukana on myös henkistä ja fyysistä hyväksikäyttöä, päihteitä ja rasismia.

Elokuva alkaa voimakkaalla kohtauksella. Vilma on vihaa ja katkeruutta täynnä ja lähtee hakemaan aineita kaveriporukan kokoontumispaikalta. Kohtaus päättyy takaa-ajoon ja lopulta poliisin kiinniottoon.

Vilman käytös vaikuttaa täysin irrationaaliselta, mutta katsoja ei tiedä hänestä kaikkea. Kuvaus ja nopeat leikkaukset kertovat osaltaan hänen mielentilastaan.

Ona Huczkowski tekee vahvan roolityön kapinoivana ja vihaisena nuorena. Tanssijataustainen näyttelijä on omimmillaan rajuissa fyysisissä kohtauksissa, joissa hän on kuin irti päästetty luonnonvoima.

Viha ja kiukku eivät välity kuitenkaan silmissä kipunoivina katseina tai vahvoina ilmeinä. Ihmiset näyttävät tunteensa kasvoillaan eri tavoin.

Huczkowskin näytteleminen ei ole kuitenkaan ilmeetöntä riehumista. Vilmasta välittyy koskettavasti rajun käytöksen takaa pilkahteleva herkkyys.

Vilman lisäksi myös muut nuorten roolihahmot ovat uskottavia yksilöitä. He eivät jää ainoastaan seinäpaperiksi Vilman kapinoinnin ja nuorisokodin mielivaltaisuuden taustalle.

Hämmentävin hahmo on Kati Outisen hienosti näyttelemä nuorisokodin johtaja Anneli. Hän ei ole hyvä tai paha, mutta katseesta aistii, että jotakin on mennyt sisältä rikki.

Muut aikuiset hahmot ovat lähinnä hyviksiä tai sadistisia paskiaisia – ainakin he näyttäytyvät nuorten silmissä sellaisina. Tarina ei kuitenkaan kerro heistä.

Taidolla toteutettu tärkeä draamaelokuva

Kerronta on nuorten arkea kuvaavissa kohtauksissa dokumentaarisen toteavaa. Ohjaaja luottaa katsojan älyyn ja ei selittele turhia.

Välillä tuntuu siltä kuin katselisi laitokseen sijoittuvaa klaustrofobista kauhuelokuvaa. Kuvallinen kerronta pysyy kuitenkin tyylikkäästi hallinnassa, vaikka sävyt vaihtelevat.

Piilossa pidettyä rottaa käy heti sääliksi, jos on katsonut paljon elokuvia. Eläinystävä tuo kerrontaan mukaan symboliikkaa.

Rakkauden kaipuu ja uudelleen loukkuun astumisen vaara ovat samankaltaisia kiusatuilla ihmisillä ja muilla eläimillä.

Elokuva menettää dramaattista tehoaan viimeisissä kohtauksissa, joissa lakonisen harmaat värisävytkin kirkastuvat.

Loppu vähän latistaa synkkäsieluisen ihmisen kokemusta. Kyse ei kuitenkaan ole ohjaajan draamantajun puutteesta vaan tietoisesta valinnasta.

Uhma kertoo yhden nuoren taistelusta koneistoa vastaan. Samalla se on tärkeä puheenvuoro kaikkien noin 10 000 huostaanotetun nuoren puolesta ja laajemminkin lastensuojelun tilasta.

Uhman ensi-ilta 28.2. Elokuvateatteri Star ja Finnkino Plaza.

Julkaistu 28.2.202527.2.2025

Pete Huttunen

Lue lisää:

Toiset äänet -dokumenttielokuvan ohjaaja Annika Grofille yliopiston autonomian ja arvojen puolustaminen on tärkeää

Toiset äänet on vauhdikas dokumentti yliopiston arvojen näivettämisestä sekä tärkeä puheenvuoro vahvan vapaan ja autonomisen yliopiston puolesta. Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Annika Grof kuvasi neljää yliopistolaista, jotka taistelevat yliopistouudistuksen seurausten kanssa. Annika Grof on ohjannut pitkän näytelmäelokuvan, lyhytelokuvia, dokumentteja, TV-sarjoja, mainoksia ja tositeeveetä. Edellisestä dokumentista Liikkumavara (2009) on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Liikkumavara oli ehdolla parhaan dokumentin Jussin saajaksi […]

Arviot Elokuva-arvostelu Kulttuuri Opiskelu

TEKSTI Pete Huttunen

Toiset äänet on vauhdikas dokumentti yliopiston arvojen näivettämisestä sekä tärkeä puheenvuoro vahvan vapaan ja autonomisen yliopiston puolesta. Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Annika Grof kuvasi neljää yliopistolaista, jotka taistelevat yliopistouudistuksen seurausten kanssa.

Annika Grof on ohjannut pitkän näytelmäelokuvan, lyhytelokuvia, dokumentteja, TV-sarjoja, mainoksia ja tositeeveetä. Edellisestä dokumentista Liikkumavara (2009) on kulunut jo yli kymmenen vuotta.

Liikkumavara oli ehdolla parhaan dokumentin Jussin saajaksi ja voitti Tampereen elokuvajuhlien pitkän dokumentin pääpalkinnon sekä yleisöpalkinnon.

Yhteiskunnalliset aiheet ja politiikka kiinnostavat Annika Grofia. Liikkumavara käsittelee lain säätämisen prosessia ja Toiset äänet pureutuu lain säätämisen seurauksiin. Grof kertoo, että hän haluaa puhua tärkeistä asioista erityisesti arjen tasolla.

– Päätin Liikkumavara –dokumentin jälkeen, että en tee dokkaria ennen kuin tulee vastaan sellainen aihe, jonka ohi en voi kävellä, Grof kertoo

Elokuvan aihe nousi toisen elokuvan ennakkotutkimusta tehdessä ja vei mukanaan.

– Olin tekemässä toista elokuvaa, ja etsin keski-ikäisiä naisia, jotka ovat saaneet potkut törkeällä tavalla. Esille nousi Helsingin yliopiston valtava irtisanomisaalto 2016.

– Otin yhteyttä vanhaan ystävääni, entiseen opiskelijakaveriini, joka toimii nyt yliopistossa proffana. Hän kertoi, että sellaista yliopistoa ei enää ole olemassa, jonka muistan – yliopistoa, jossa opiskeltiin 1990-luvulla. Olin järkyttynyt.

– Olin kuvitellut, että kyse oli vain Sipilän hallituksen vuoden 2016 leikkauksista ja siitä johtuneista irtisanomisia, mutta kyse olikin paljon suuremmasta. Tuntemaani yliopistoa oli rapautettu ja tutkimuksen kenttää kavennettu ja ohennettu jo pitkän aikaa, Grof kertoo.

Hallitukset toisensa jälkeen ovat nakertaneet koulutusta

Vuonna 2010 tuli voimaan yliopistolaki, joka muutti koko yliopiston perusolemusta. Uusi laki irrotti yliopistot valtiosta ja teki niistä itsenäisiä laitoksia ja säätiöitä.

Kokoomuksen silloinen puheenjohtaja Jyrki Katainen hehkutti keväällä 2009 fantastista yliopistouudistusta: “Se on parasta mitä suomalaiselle yliopistosektorille on tapahtunut sen jälkeen kun ne on perustettu!”, hän julisti.

Yliopistolaisilta vietiin päätösvaltaa sen omista asioista, ja johtokuntiin valittiin yritysmaailman edustajia.

Yliopistot avattiin vapaalle markkinataloudelle ja kaikkea alettiin mitata rahassa. Tärkeimmiksi arvoiksi nousivat tuottavuus, tehokkuus, talouskasvu, innovatiivisuus sekä muodikkaat tutkimusalat. Tehokkuutta ja tuottavuutta haettiin irtisanomisilla.

Tehostaminen jatkui Sipilän oikeistohallituksen aikana. Vuonna 2016 tehtiin suuret koulutusleikkaukset. Hallituskaudella leikattiin koulutuksesta yli 690 miljoonaa euroa. Koulutuslupaukset petettiin röyhkeästi. Yliopistoilla alkoi jälleen YT-neuvottelut ja päädyttiin massairtisanomisiin.

Nykyinen vasemmistojohtoinen hallitus ei ole avannut yliopistolakia Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton vaatimuksista huolimatta. Uudessa korkeakoulutuksen visiossa suorituksiin perustuvaa mallia on entisestään kiristetty.

Tuottoon valjastettu ja elinkeinoelämän säännöillä toimiva yliopisto vaikuttaa siihen, mitä tutkitaan ja pahimmassa tapauksessa myös tutkimustuloksiin. Kun autonomia ja vapaus on menetetty, vähenee myös mahdollisuudet kritisoida valtaapitäviä.

Tutkittu tieto koskee meitä kaikkia

Annika Grofin arvokkaana pitämä yliopisto on muuttunut ammattikoulumaiseksi. Tavoitteena on tuottaa mahdollisimman nopeasti tekijöitä työelämän tarpeisiin. Opiskelijoiden laaja ja syvä ymmärrys maailmasta ja omasta tieteenalasta on heikentynyt.

– Yliopisto oli minulle kuin kivi – vakaa toimija muuttuvassa maailmassa, jonka totuudellisuuteen voin aina luottaa. Kun huomasin, että näin ei ole asia järkytti syvästi.

– Kysymys on todella suuresta asiasta, joka ulottuu demokratiamme perustaan asti – siihen miten vahva demokratia meillä Suomessa on, Grof kertoo.

Yliopistolaitoksen perusperiaatteiden muuttaminen ei koske ainoastaan yliopistolaisia. Tulokset heijastuvat koko yhteiskuntaan. Tästä oli kerrottava.

– Emme halunneet tehdä dokumenttia akateemiselle maailmalle tai poliitikoille. Elokuva on suunnattu niille äänestäjille, jotka eivät vielä ymmärrä vapaan, vahvan ja autonomisen yliopiston merkitystä omassa arjessaan.

– Esimerkiksi lääkärit ja opettajat on koulutettu yliopistossa. Jos näiden ihmisten osaaminen lähtee hapertumaan ja tieteellinen maailmankuva kapenee, se vaikuttaa jokaisen ihmisen elämään – ei ainoastaan yliopistomaailmaan, Grof valaisee.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Annika Grof. Kuva Sanna Kaesma.

Dokumentin tärkeä ensemble

Elokuvan neljä päähenkilöä ovat mielenkiintoisia ja keskenään erilaisia persoonia. Professori (nyk. emeritus) ja vuoden 2019 kansanedustajaehdokas Jukka Kekkonen päätti muuttaa yliopistolakia vaikka yksin.

Helsingin yliopiston Lehtori (2009 – 2016) Gaela Keryel haastoi yliopiston laittomasta irtisanomisestaan oikeuteen. Apulaisprofessori ja dosentti Lena Näre sekä postdoc taiteilija Taina Saarikivi taistelevat vapaan yliopiston puolesta

– Elokuvassa, myös dokumenttielokuvassa ensemble on tärkeä. Kuvasin noin kolmen kuukauden aikana keväällä 2019 useita henkilöitä. Tähän valikoitui lopulta kiinnostavia ihmisiä, jotka taistelevat aktiivisesti omassa elämässään yliopistouudistusten seurausten kanssa, Grof kertoo.

Jukka Kekkonen, elokuvan päähenkilö Kuva Tarasow Films.

Viihdyttävä elokuva vaikeasta ja monimutkaisesta aiheesta

– Teemme elokuvia tiiminä elokuvan tuottaja Joon Tervakarin kanssa. Hän ymmärsi heti aiheen tärkeyden ja oli tarpeeksi rohkea lähtemään tällaiseen projektiin, Grof kertoo.

Grofin mukaan elokuvan kepeä muoto päätettiin ihan alussa. Nopearytminen kollaasielokuva on jopa hengästyttävä kokemus. Leikkaukset ovat nopeita, paikka ja aika vaihtuvat tiuhaan.

– Aihe on monimutkainen, ja ehkä vähän kuivakkakin. Pyrkimys oli kuitenkin tehdä jäntevä ja kepeä elokuva – sellainen, joka on helppo katsoa. Emme halunneet kuvata puhuvia päitä ja tehdä elokuvasta raskasta.

Groffilla on vakaa usko, että elokuvalla on merkitys ja sillä pystyy vaikuttamaan.

– Luulen että kaikilla elokuvantekijöillä, kaikilla taiteilijoilla on usko mahdollisuuteen vaikuttaa. Elokuvan tekeminen on kallista, ja olisi moraalitonta tehdä sellaista mistä en tiedä tai mihin en usko.

Annika Grof uskoo, että elokuva herättää laajaa keskustelua. Ensimmäisten näytösten jälkeen palaute on ollut positiivista.

– Koko tekijätiimille on ollut tärkeää, että elokuvan nähneet ovat kertoneet, että nyt ymmärtävät jotain sellaista, mitä eivät ole koskaan tulleet ajatelleeksi suhteessa yliopistoon.

– Toinen tärkeä asia on, että ensi-illan jälkeen ihmiset ihmettelivät, miten ihmeessä saitte tehtyä tällaisesta aiheesta näin viihdyttävän elokuvan. Tämä oli meillä tavoitteena, ja oli hienoa huomata, että ihmiset kokivat asian niin, Grof summaa.

Toiset äänet -elokuvan näytökset Finnkinon elokuvateatterissa ympäri Suomen sekä Oulussa elokuvateatteri Starissa.

Julkaistu 3.6.20228.11.2022

Pete Huttunen

Lue lisää:

Arvio: Pahanhautoja rikkoo täydellisen kuoren ja säröstä kurkistaa musta terävä kynsi

Pahanhautoja. 88 min. Ensi-ilta 4.3.2022. K16. Ohjaus Hanna Bergholm, Käsikirjoitus Hanna Bergholm ja Ilja Rautsi, kuvaus Jarkko T. Laine, leikkaus Linda Jildmalm. Päärooleissa Siiri Solalinna, Sophia Heikkilä, Jani Volanen, Reino Nordin, Oiva Ollila. Jos lapsellasi on sängyn alla mörkö, ei tarvitse olla huolissaan. Mutta kun lapsesi löytää linnunmunan, johon hän hautoo peiton alla kaiken negatiivisen ja vihan, jotakin […]

Elokuva-arvostelu

TEKSTI Pete Huttunen

Jos lapsellasi on sängyn alla mörkö, ei tarvitse olla huolissaan. Mutta kun lapsesi löytää linnunmunan, johon hän hautoo peiton alla kaiken negatiivisen ja vihan, jotakin pahaa tapahtuu. Muna kasvaa suuremmaksi ja kuoriutuva olento saattaa olla pelottava.

Hanna Bergholmin ohjaama Pahanhautoja on kamala ja ihana kotimainen kauhuelokuva. Kansainvälistä huomiota saanut Pahanhautoja on Bergholmin ensimmäinen kokopitkä elokuva. Elokuva sai Sundancen elokuvajuhlilla huikeita arvosteluja ja voitti Gérardmerin elokuvafestivaalin pääpalkinnon.

Käsikirjoittaja Ilja Rautsi tunnetaan muun muassa hillittömästä kauhulyhäristä Helsinki Mansplaining Massacre (2018). Rautsi käsittelee pelkoa ja kauhua häiriinnyttävän vinksahtaneella huumorilla.

Ihana muovinen elämä

Tinjan äiti (Sophia Heikkilä) esittelee Ihana arki -videoblokissaan täydellistä perhe elämäänsä. Sisustus, puutarha, puoliso ja urheileva tytär ovat kuin suoraan sisustus- tai elämäntapalehtien sivuilta. Perhe hymyilee kuvissa kirkkaan valkoiset hampaat säihkyen.

Elokuvassa kaikki näyttää kuitenkin häiritsevän vieraalta ja muoviselta. Mikään ei ole oikein todellisen näköistä. Äiti vaatii Tinjalta (Siiri Solalinna) menestystä ja suorituksia, sillä ihanaan elämään kuuluu tietenkin menestyvä ja voittava tytär.

Äiti ei osaa olla aikuinen ja vanhempi lapselleen, mikä aiheuttaa Tinjalle suurta ahdistusta. Tinja haluaa ja tarvitsee hyväksyntää ja rakkautta. Hän yrittää kaikin keinoin miellyttää äitiään. Se ei voi olla vaikuttamatta.

Siiri Solalinna on loistava Tinjan haastavassa roolissa. Pieni tyttö välittää uskottavasti äärimmäisiä tunteita kauhuelokuvan pääosassa.

Isä on perheen dynamiikassa pelkkä statisti. Jani Volanen on roolissa hykerryttävän vähäeleinen. Äidin rakastuessa toiseen mieheen (Reino Nordin), isä toteaa Tinjalle: “Sun äitis on tosi vahva persoona, tietää, mitä haluaa”.

Kun Tinja alkaa hautoa pahaa oloaan munaan, muovinen elämä alkaa säröillä. Venyvääkin muovia voi venyttää vain tiettyyn pisteeseen asti, ennen kuin se ratkeaa.

Tytön aggressio saa olennossa muodon

Pahanhautoja on poikkeuksellinen elokuva. Suomessa kauhuelokuvia on tehty hämmästyttävän vähän. Oikeastaan ainoa, joka kannattaa tässä yhteydessä mainita on Erik Blombergin Valkoinen peura (1952).

Pahanhautoja on myös kallein koskaan tehty naisohjaajan elokuva. Tämä kannattaa huomioida, vaikka taideteoksen arviointi tekijän sukupuolen tai position perusteella on usein hedelmätöntä. Elokuvan teema on uusi ja raikas. Naisen aggression käsittely kauhuelokuvassa tai yleensäkin elokuvassa on hyvin yksipuolista. Tytön tai naisen ei kuulu näyttää negatiivisia tunteita tai vihaa.

Pahanhautoja ei kuitenkaan ole ainoastaan aggressiivinen ja vakava. Se taiteilee tarkasti hiuksenhienolla rajalla, jolloin katsoja ei tiedä pitäisikö olla kauhuissaan vai nauraa. Tasapaino kuitenkin säilyy, vaikka elokuva hämmentää ja pitää koko ajan vähän varpaillaan. Huumori on nerokkaan kieroa. Kuoriutuva olentokin on yhtä aikaa kamala ja jotenkin niin hellyttävän suloinen. Leikittely näillä rajoilla on toimivimmissa kohtauksissa tehokasta.

Pahanhautoja houkuttelee, miltei kutsuu ylitulkintoihin. Symboliikkaa on tahallisesti ja ehkä tahattomastikin ripoteltu jokaiseen kohtaukseen. Taitavasti toteutetun elokuvan voi kokea usealla eri tavalla.

Epätodellista tunnelmaa ja kauhuelokuvan konventioita

Kauhuelokuvassa on perinteensä ja tutut genreen kuuluvat keinot. Bergholm ja Rautsi tuntevat kauhuelokuvan. Yletöntä määrää säikyttelyä tai verellä ja sisäelimillä läträämistä ei kuitenkaan nähdä.

Pahanhautoja luottaa ennen kaikkea tunnelmaansa. Häiritsevää tunnetta luo myös alun ihanan elämän vieraannuttava outous. Kaikki on tuttua, mutta jotenkin epätodellista.

Välillä pitää tietenkin säpsäyttää, ja elokuvassa on läpikuluneitakin asioita. Jos kauhuelokuvassa esitellään lemmikki, sen kohtalo on aina ikävähkö ja ratkiriemukas ruokasota on järisyttävän kauheaa ja ärsyttävää. Loppuhuipennus on vähän laiskasti kirjoitettu, vaikka se sykettä nostaakin. Hienovaraisempi toteutus olisi ollut huomattavasti tehokkaampi.

Pienistä ongelmista huolimatta Pahanhautoja on hieno kauhuelokuva, joka tuo jähmettyneeseen genreen oikeasti jotakin uutta, ehkä jopa uusia katsojia. Suosittelen vilpittömästi.

Traileri: Pahanhautoja

Julkaistu 25.3.202225.3.2022

Pete Huttunen

Lue lisää:

Arvio: Mykistävä Cats-elokuva on näkemisen arvoinen kaikista vääristä syistä

Menestysmusikaalin elokuvasovitus Les Misérablesin ohjaajalta on katastrofaalisin ja mieleenpainuvin Hollywood-floppi vuosikausiin.

Elokuva-arvostelu Kulttuuri

TEKSTI Raita Niva

Cats

Pääosissa James Corden, Judi Dench, Jason Derulo, Idris Elba, Jennifer Hudson, Ian McKellen, Taylor Swift, Rebel Wilson, Francesca Hayward. Käsikirjoitus Tom Hooper ja Lee Hall. Ohjaus Tom Hooper. Ensi-ilta elokuvateattereissa 3.1.2020.

Viime kesänä monia häkellytti traileri, jossa digitaalisella turkilla verhotut Hollywoodin suurnimet sipsuttelivat merkillisinä kissaihmisinä Andrew Lloyd Webberin menestysmusikaalin elokuvasovituksessa. Kenties kaiken kruununa keikisteli kissaistunut pop-tähti Taylor Swift, sirotellen kissanminttua lentävällä kuunsirpillä.

Trailereiden aiheuttama hämmennys ja meemitulva eivät auttaneet tekemään elokuvasta myyntimenestystä. Valmis teos on odotetun kummallinen, suorastaan mykistävä kokemus.

Elokuvan keskiössä on Jellicle-katukissaheimon vuotuinen seremonia, jonka lopputuloksena yksi kissoista pääsee taivaaseen ja syntyy uuteen elämään. Kilpaillessaan paikasta tuonpuoleisessa kissat esittävät laulu- ja tanssinumeroita.

Kohokohtina mainittakoon paksu katti (Rebel Wilson, Pitch Perfect) tanssimassa ihmiskasvoisten torakoiden ja epämuodostuneiden hiirien kanssa, seurapiirikissan (James Corden, The Late Late Show) kirjaimellisesti roskaämpäriin mätkähtävä esitys ja silinteripäisen taikurikissan (Laurie Davidson) latteaksi jäävä mutta sinnikäs lavashow.

Musiikkiesitysten taka-alalla pahaenteinen katti Macavity (Idris Elba) juonittelee toveriensa pään menoksi. Loppuratkaisu on jopa hullumpi kuin näiden kohtausten jälkeen voisi olettaa. Usea epäuskoinen älähdys kaikui ympärilläni teatterissa, kun paljastui, millaisella kulkupelillä kissataivaaseen lopulta edetään.

Elokuvan visuaalinen toteutus on sanalla sanoen häiritsevä. Näyttelijäntyötä ja animaatiota yhdistävä lopputulos saa näyttelijät näyttämään alastomilta mutanteilta. Vajotessaan neljälle raajalle he muistuttavat innottomasti sähiseviä viiksekkäitä apinoita.

Nämä kissat asuvat apokalyptisen tyhjässä Lontoossa, joten voimme kenties olettaa viiksekkäiden hirviöiden kukistaneen lajimme lopulliseen sukupuuttoon.

Animaatio ei kuitenkaan ole elokuvan suurin ongelma. Olisi vaadittu ihme, jotta absurdista ja pitkälti juonettomasta Cats-musikaalista olisi saatu kerronnallisesti johdonmukainen elokuva. Juuri semmoista ohjaaja Tom Hooper tiimeineen kuitenkin uskoakseni yritti tehdä.

Lopputuloksena tarinan satumaiset elementit latistuvat ja vaikuttavat hölmöiltä. Perinteisempään muottiin, rakkauskuvioineen kaikkineen, pakotettu juoni puolestaan tuntuu hyvin väkinäiseltä, eikä koskaan pääse vauhtiin.

Laulut ovat Lloyd Webberille tuttuun tyyliin iskeviä ja mieleenpainuvia. Yliampuva ja häiritsevä visuaalinen ilme ei kuitenkaan jätä musiikille tai esiintyjille tilaa loistaa. Lauluja esittävät usein varsin ponnettomasti näyttelijät, joista monelta puuttuu tarvittava laulukokemus.

Musikaalin tunnetuimman sävelen, Memory-balladin, esittävä Jennifer Hudson suoriutuu esiintymisestään parhaiten. Pääosin näyttelijäsuoritukset eivät jää mieleen, joskin konkari Ian McKellen (Taru sormusten herrasta) ja uusi lahjakkuus Laurie Davidson kuin ihmeen kaupalla erottuvat edukseen kissanviiksiensä alta.

Kunnianhimoisissa tanssikohtauksissa esiintyjien taituruus hukkuu lähes täysin levottomiin taustoihin ja mielikuvituksettomaan leikkaukseen.

Cats-musikaalin ystävät tuskin lämpenevät sovitukselle, joka ei ole rakkauskirje oudolle laulunäytelmälle, vaan välinpitämätön yritys muokata persoonallisen absurdista lähdemateriaalista perinteinen Hollywood-satu. Catsista vähemmän tietävä katsoja kenties turhautuu jo heikkoon juoneen. Elokuvan surullisenkuuluisaksi noussut irvokas visuaalinen maailma puolestaan tuskin puhuttelee ketään.

Suosittelen elokuvaa niille, jotka haluavat todistaa täysin ainutlaatuista sekasotkua, jonka olemassaoloa on hankala edes käsittää. Vaikka luimistelin myötähäpeästä monta kertaa elokuvan aikana, sen päätyttyä hymyilin leveästi todistamalleni viihdyttävälle katastrofille. Cats on täysin ainutlaatuinen kammotus – ja sellaisena katsomisen arvoinen.

Alkuperäisestä musikaalista kiinnostuneille suosittelen vuonna 1998 julkaistua elokuvaa, joka kuvastaa Lontoossa toteutettua teatteriversiota. Musikaalin viralliselta Youtube-kanavalta löytyy otteita elokuvassa loistavasti esitetyistä lauluista, vailla digitaalisen turkin vilahdustakaan.

Julkaistu 10.1.2020

Raita Niva

Tiedeviestinnän opiskelija, aasialaisen ruuan ystävä ja optimisti. Twitter: @rtkniva

Lue lisää:

Arvio: Bohemian Rhapsody on hämmentävä fiilistelyelokuva ja maineenhallintayritys Queenin elossa olevilta jäseniltä

Epäuskottava kerronta laittaa epäilemään Bohemian Rhapsodyssa kaikkea muuta paitsi Queenin kuolemattomia lauluja.

Elokuva-arvostelu Kulttuuri

TEKSTI Henna Rannanpää

Bohemian Rhapsody

Pääosissa Rami Malek, Lucy Boynton, Gwilym Lee, Ben Hardy, Joseph Mazzello, Tom Hollander, Mike Myers. Käsikirjoitus Anthony McCarten. Ohjaus Bryan Singer. Ensi-ilta elokuvateattereissa 2.11.2018.

Ajattelepa asiaa omalta kohdaltasi: jos tekisit elokuvan omasta elämästäsi, kuinka rehellinen uskaltaisit olla? Kertoisitko hankalista asioista, keskittyisitkö mieluummin onnistumisiin?

Vaikka monella meistä ei ole yhtä tunnettua tarinaa kerrottavana kuin Queen-yhtyeen jäsenillä, jokainen voi ainakin pohtia omaa uskallusta sielunsa paljastamiseen.

Elokuvissa otetaan ja tuleekin ottaa taiteellisia vapauksia. Bohemian Rhapsody pakottaa kuitenkin pohtimaan sitä, missä menee raja mutkien suoristamiselle ja toisaalta draaman lypsämiselle.

Bohemian Rhapsody kertoo Queen-yhtyeen tarinan Freddie Mercuryn (oikealta nimeltään Farrokh Bulsara) näkökulmasta. Aikalaismedia piti Mercurya Queenin kiinnostavimpana hahmona, ja elokuva seurailee tätä näkemystä. Mercurya esittää Rami Malek, joka lipsynkkaa Mercuryä onnistuneesti. Bohemian Rhapsodyn parasta antia ovatkin yhtyeen musiikin ohella Malekin roolisuoritus ja Freddien hulvattoman pistävät lausahdukset.

Hetkittäin Malek näyttää täysin Mercuryltä – etenkin kohtauksissa, joissa hän eläytyy lavalla Mercuryn spontaaniin liikehdintään. Elokuvassa on osattu tuoda esille Mercuryn ainutlaatuinen ääni, välitön lavaesiintyminen ja persoonallinen pukeutuminen.

Gwilym Lee on yhtyeen kitaristi Brian May, Ben Hardy rumpali Roger Taylor ja Joseph Mazzello esittää basisti John Deaconia. Brian May on yhtyeen jäsenistä toisiksi eniten kuvissa ja äänessä, hänkin silti melko maltillisesti. Roger Taylor saa pienen hetkensä kohtauksessa, jossa elokuvan nimikkolaulua äänitetään ja hän kailottaa “Galileota” korkealta. Basisti Deaconin rooli on jäädä lähinnä myötäilemään muita.

Bohemian Rhapsodyssa onnistutaan toisinaan näyttämään bändin musiikin luomisprosesseja kiinnostavasti. Harmillista on, että muut kuin Freddie Mercury jäävät katsojalle irrallisiksi hahmoiksi. Queen oli kuitenkin neljän ihmisen – ei pelkästään Mercuryn – yhtye, ja jokaisella oli kulisseissakin oma roolinsa.

Kerronnalliset ratkaisut vääristävät

Yhteen elokuvaan ei voi mahduttaa kaikkea, eikä tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan voi saada sopimaan koko historiaa. Bohemian Rhapsodyssa tarinan sujuvan kulun kannalta on järkevää esittää, että Freddie Mercury ryhtyi yhden illan aikana bändin laulajaksi tavattuaan bändikaverinsa keikalla. Vaikka todellisuudessa bändin syntymisen prosessi oli hitaampi, elokuvallisesti se olisi ollut liian hidastempoinen aloitus tarinalle.

Ongelmia alkaa kuitenkin kasaantua, kun elokuvan kerronnalliset ratkaisut ovat oikoreittejä toinen toisensa perään. Tarinan hämmentävä eteneminen ja jatkuvasti silmille hyppäävät, faktasta fiktioksi muutetut yksityiskohdat saavat lopulta epäilemään, onko koko elokuva pelkkää liioittelua.

Suurin haaste koskee Freddie Mercuryn hahmoa.

Elokuva antaa ymmärtää, että yhtye lähes hajosi vuonna 1984 Mercuryn rahanhimon ja sooloprojektin vuoksi. Todellisuudessa rumpali Roger Taylorin sooloprojektialbumi Fun in Space julkaistiin jo vuonna 1981. Kaikki bändin jäsenet tekivät omia projektejaan, ja jokainen halusi jossain vaiheessa lähteä bändistä, ei pelkästään Mercury, kuten elokuva vahvasti vihjaa.

Elokuvassa myös esitetään, että bändi olisi pitänyt taukoa ennen vuoden 1985 Lontoon Wembleyllä soitettua Live Aid -konserttia. Todellisuudessa bändi oli ollut kiertueella toukokuuhun saakka. Tällä kerronnallisella päätöksellä haluttaneen painottaa bändin yhtenäisyyttä ja lisätä dramaturgista painetta elokuvan loppuun. Lopputulos on kuitenkin sekava.

Maineenhallintatemppu elokuvan keinoin?

Bohemian Rhapsodyssa keskitytään eniten Freddien hahmoon. Herää kysymys: kenellä on lupa kertoa Freddie Mercuryn elämäntarina? Onko elossa olevilla bändin jäsenillä oikeus kertoa oma versionsa laulajan elämästä?

Siinä missä muiden jäsenten elämää esitellään hyvin pintapuolisesti, Freddie Mercuryn elämän esittely menee retostelun puolelle. Etenkin aikuisella iällä muut yhtyeen jäsenet näyttäytyvät rauhallisina perheellisinä ihmisinä, kun taas Freddie Mercury esitetään bilettävänä ja irtosuhteita harrastavana hankalana diivana.

Epäuskottavuutta lisää, että elokuvassa ohitetaan monta bändin historiassa tärkeää ja ongelmallista asiaa. Queen esimerkiksi esiintyi apartheid-aikaisessa Etelä-Afrikassa, ja asiaa ruodittiin ahkerasti mediassa. Puolustuksekseen bändi kertoi, ettei “se ole poliittinen yhtye” ja että “on mukava soittaa eri paikoissa”. Vaikuttaa siltä, että elokuvan tekijöillä ei ole ollut rohkeutta tarttua ongelmallisiin asioihin.

Elokuvalla on ollut isoja tuotannollisia hankaluuksia, jotka heijastuvat myös valkokankaalle. Alunperin koomikko Sasha Baron Cohenin oli tarkoitus näytellä pääroolia. Myös ohjaaja Bryan Singer sai potkut ja oli hetken sivussa, jolloin Dexter Fletcher palkattiin ohjaajaksi. Singer on kuitenkin kirjattu elokuvan ainoaksi ohjaajaksi.

Bohemian Rhapsodyn tekijät ovat unohtaneet, että rehellisyys on kiinnostavaa – se saa katsojan kiinnittymään elokuvaan. Esimerkit osoittavat, että kerronnaltaan kiinnostavia, tositapahtumiin perustuvia elokuvia on mahdollista tehdä. N.W.A. -bändistä kertova Straight Outta Compton (2015) on esimerkki elokuvasta, jossa tekijät ovat laittaneet myös itsensä likoon. Se kuvaa viiltävän rehellisesti niin ystävyyttä, musiikin tekemistä kuin sisäisiä erimielisyyksiä.

Fiilistelyelokuva Queen-faneille

Vaikka Bohemian Rhapsodyn loppu sujuu parhaiten, elokuvan viimeiseen puolituntiseen on tungettu aivan liikaa asioita. Loppuhuipennuksena toimivaan Live Aid -päivään on sullottu konsertin lisäksi muun muassa Mercuryn AIDS-diagnoosi (mikä tapahtui todellisuudessa pari vuotta myöhemmin). Suurimmat panokset on laitettu parikymmenminuuttiseen Live Aid -konserttiin. Vuoden 1985 legendaarinen rock-konsertti onkin toteutettu elokuvassa vakuuttavasti.

Bohemian Rhapsodysta on haluttu tehdä vakavasti otettava elokuva. Lopulta se on vain sekavuudessaan ärsyttävä kiiltokuvaversio bändistä ja Freddiestä, elokuva, joka ei tarjoa mitään uutta yhtyeen tarinan tietäville.

Bändin elossa olevat jäsenet ovat toimineet elokuvan “musiikillisina ja luovina konsultteina”. Elokuvan nähtyään tuntuu, että pääsyy sen tekemiselle onkin ollut Queenin jäsenten halu muistella hyviä aikoja, onnistunutta Live Aid -konserttia sekä heille tärkeää Freddietä.

Suurin anti on Queenin taianomaisessa musiikissa: elokuva herää eloon yhtyeen musiikin ja konserttien dramatisoinnin aikana. Keep Yourself Alive, We Will Rock You ja elokuvan nimeä kantava Bohemian Rhapsody tarjoavat bändin faneille musiikillisia fiilistelyhetkiä.

Queen – ja etenkin Freddie Mercury – olisi ansainnut enemmän. Tämän bändiläisten siloitteleman omituisen fiilistelyversion sijaan olisin mieluummin nähnyt kattavan dokumentin yhtyeestä värikkäillä keikkataltioinneilla höystettynä.

Julkaistu 12.11.2018

Henna Rannanpää

Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.