Tyttöjen tila vuonna 2021 kertoo, että jankuttamisen täytyy jatkua

Kansainvälisestä tyttöjen päivää vietetään vuosittain 11. lokakuuta. Kansainvälistä tyttöjen päivää vietetään 11. lokakuuta. Se on päivä juhlia tyttöjen voimaa sekä vaatia parannuksia tyttöjen asemaan. Tänä vuonna tyttöjen päivän teemana on tytöt ja tieto. Oulussa tyttöjen oikeuksien eteen tänäkin vuonna kampanjoivat Plan International Suomi ja Tyttöjen talo. Mutta miksi päivää ylipäätään vietetään ja miksi sitä tarvitaan? ”Sillä […]

Kansainvälisestä tyttöjen päivää vietetään vuosittain 11. lokakuuta. Kansainvälistä tyttöjen päivää vietetään 11. lokakuuta. Se on päivä juhlia tyttöjen voimaa sekä vaatia parannuksia tyttöjen asemaan. Tänä vuonna tyttöjen päivän teemana on tytöt ja tieto. Oulussa tyttöjen oikeuksien eteen tänäkin vuonna kampanjoivat Plan International Suomi ja Tyttöjen talo. Mutta miksi päivää ylipäätään vietetään ja miksi sitä tarvitaan?

”Sillä oli niin pieni paita, että kaikki tursusi ulos.” 

”Sellainen miestennielijä” 

Näin yhteiskuntajärjestelmämme ja patriarkaatti pitävät meidät tytöt kontrollissaan edelleen vuonna 2021. Kommentit ovat lainauksia Riina Tanskasen tämän vuoden elokuussa ilmestyneestä Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä -sarjakuvateoksesta (Into, 2021). Teos valottaa perusteellisesti sitä, miten yhteiskunnan rakenteet saavat meidät marginalisoimaan kaikkea tyttömäisenä pitämäämme ja laittaa tytöt kilpailemaan keskenään ylhäällä hierarkiassa kylmästi valtaa pitävän supernaisen paikasta. 

Tanskasen kirja on mitä mainiointa luettavaa tyttöjen päiväksi, jota vietetään taas 11.10. Se saa myös kysymään, mikä on tyttöjen tila Oulussa syksyllä 2021.

Mikä tyttöjen päivä?

Tyttöjen päivää ei pidä sekoittaa YK:n kansainväliseen naistenpäivään, jota vietetään 8. maaliskuuta. Kansainvälinen tyttöjen päivä (International Day of the Girl) on YK:n teemapäivä, jota vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 2011. Tyttöjen päivä oli alunperin kansainvälisen Plan international -lastenoikeusjärjestön aloite.

Päivän tarkoituksena on ennen kaikkea tiedottaa tyttöjen tilanteesta kaikkialla maailmassa ja tukea tyttöjä edistämällä heidän oikeuksiaan ja osallistumismahdollisuuksiaan esimerkiksi tukemalla tyttöjen koulutusta ja elämää ilman syrjintää ja väkivaltaa. 

Kaikkien tyttöjen päivä

Tyttöjen päivällä on kansainvälisesti juhlittuna päivänä luonnollisesti vahvasti globaali ulottuvuus, ja usein sen keskiössä vaikuttavat olevat esimerkiksi kehittyvien maiden tyttöjen ongelmat. Suomalaisia tyttöjä koskevat ongelmat vaikuttavat kehittyvien maiden tyttöjen ongelmien rinnalla varsin mitättömiltä.

Tanskasen kirja tuo kuitenkin ravistelevalla tavalla esiin sen, miten tyttöjen vähättely on arkipäivää myös Suomessa ja miten vakavat seuraukset sillä on koko yhteiskunnalle. Euroopan unionissa joka kolmas yli 15-vuotias nainen on kokenut fyysistä ja/tai seksuaalista väkivaltaa. Suomi on Tanskan jälkeen Euroopan unionin toiseksi turvattomin ja väkivaltaisin maa naisille

Rodullistettujen naisten tilanne on vielä heikompi – erityisesti Suomessa. EU:n vähemmistöjä ja syrjintää koskevan tutkimuksen (2018) mukaan Suomessa maahanmuuttajataustaiset kokevat EU-maista eniten rasistista häirintää. Kun naisten ja miesten välinen palkkaero Suomessa on EU-tasolla iso, on maahanmuuttajanaisen tilanne vielä huonompi. Maahanmuuttajanaisen euro oli vuonna 2014 Tilastokeskuksen mukaan vain 62 senttiä suomalaismiehen eurosta, 77 senttiä maahanmuuttajamiehen eurosta ja 84 senttiä suomalaisnaisen eurosta.

Myös Oulun yliopistossa seksuaalista häirintää esiintyy: viimeisen kahden lukuvuoden aikana on tehty kahdeksan ilmoitusta seksuaalisesta häirinnästä. Luku voi vaikuttaa pieneltä, mutta Oulun ylioppilaslehden aiemmin haastatteleman opintopsykologi Pia Partasen mukaan syynä vähäiseen ilmiantomäärään voi olla esimerkiksi se, että kaikki häirintätapaukset eivät ohjaudu yliopiston mukaiseen käsittelyprosessiin. Lisäksi on mahdollista, että kaikki opiskelijat eivät tunnista joutuneensa seksuaalisen häirinnän kohteeksi. 

Tiedon puute vieläkin ongelma

Tiedon puute on usein edelleen ongelma seksuaalisen häirinnän tunnistamisessa tai siihen puuttumisessa. 

Plan International Suomi -järjestö onkin nostanut tänä vuonna tyttöjen päivän teemaksi ”tytöt ja tieto”. Sivuillaan järjestö muistuttaa tiedon puutteen olevan yksi keskeisimpiä syitä sille, etteivät tyttöjen seksuaali- ja lisääntymisoikeudet toteudu. 

Oulun Tyttöjen talo jakaa vuosittain Vuoden tyttöteko -palkinnon paikalliselle tai lähiseudun henkilölle, joka jollakin tavalla omalla toiminnallaan edistää tyttöjen asemaa. Tänä vuonna palkinnon saa sukupuolta ja valtaa lasten vertaissuhteissa Oulun yliopistossa tutkinut KT, dosentti ja akatemiatutkija Tuija Huuki. Huuki on tuonut lisää ymmärrystä lasten seurustelusuhteiden valtavinoumista, jota on Suomessa aiemmin tutkittu vain vähän. Tyttöjen talon perusteiden mukaan tutkimus ”tukee ymmärrystä ja osaamista lasten kasvatus, opetus- ja ohjaustyössä”.


Aina joku muistaa huomauttaa, että Suomessa tyttöjen asiat ovat moniin maihin verrattuna kuitenkin hyvin. Tällaisesta vähättelevästä asenteesta kertoo myös esimerkiksi Tanskasen teoksen osakseen saama marginalisointi, josta Tanskanen kertoi äskettäin Tympeät tytöt -Instagram-tilillään. Kirja on esimerkiksi monissa kirjakaupoissa päätynyt lastenosastolle. 

Monia edistysaskelia on otettu ja esimerkiksi #MeToo-kampanjan myötä moni asia on muuttunut. Aktivismia ja uutta tietoa tarvitaan kuitenkin edelleen – jaksetaan siis jankuttaa.

Frida Ahonen

Suomen kielen ensimmäisen vuoden opiskelija, joka on valmistunut valtiotieteiden kandidaatiksi ranskalaisesta Sciences Po Pariisin yliopistosta.

Lue lisää:

Arvio: Katkenneita lankoja kertoo uupumuksesta ymmärryksellä

Uupumuksen kokeneelle moni tuttu asia – viha, kyynistyminen, loputon tarve nukkua – nostetaan teoksessa näkyville ymmärtäen. Suora puhe uupumuksesta muuttaa toivottavasti hiljalleen myös yhteiskuntaa.

Katkenneita lankoja – Tarinoita loppuunpalamisesta on tyylikäs, kovakantinen antologia, joka sisältää yhdeksän sarjakuvataiteilijan näkemyksiä uupumuksesta.

Kokoelmateoksen tarinat on koottu aitojen, työuupumuksesta kärsineiden ihmisten kokemuksista. Anssi Vieruahon ja Karoliina Korhosen toimittaman teoksen tuotoista suurin osa lahjoitetaan mielenterveystyöhön. Mukana on kokeneita tekijöitä suomalaisen sarjakuvan kentältä, mutta myös uusia nimiä.

Tuisku Hiltusen sanaton, irtoavien hiusten ympärille kietoutuva tarina ahdistuksesta ja väsymyksestä on vahva aloitus antologialle. Hiltusen tarina koskettaa ja muistuttaa tärkeästä asiasta: yksin ei pidä jäädä.

Seuraavaksi Emmi Niemisen utuinen ilmaisu näyttää, kuinka uupunut voi tuntea itsensä läpinäkyväksi. Niemisen kerronta on runollisen harmonista läpi tarinan. Ainoastaan tekstaus, joka näyttää koneella kirjoitetulta, pistää hieman silmään.

Sami Nyyssölän tuhruinen viiva kuvaa oivaltavasti loppuunpalamisen tunnelmaa. Rajallinen tila antologiassa tuo mukanaan haasteita, mutta pakottaa toisaalta keskittymään olennaiseen. Niko-Petteri Nivan tyylin pehmeys muodostaa kiinnostavan kontrastin sisältöön: siihen hetkeen, kun uupuneen läheisetkin tuntuvat taakalta ja lusikan kilahdus kupissa riittää rikkomaan keskittymisen.

Oululaislähtöisen Mari Ahokoivun abstrakti kerronta ilahduttaa väreillään ja on tehokas väline aiheen käsittelyssä. Uupumus rikkoo ihmisen ja kaikki aiemmin selkeä muuttuu sekasotkuksi. Milla Paloniemen työ taas muistuttaa tarinallisesti Hevoshullusta tuttuja sarjakuvia. Loppu on onnellinen ja sisältää opetuksen, mutta toteutus jää hieman pinnalliseksi.

Henri Tervapuron juutalaiseen tarustoon nimellään viittaava, sisältä kuollut ”Golemi” sijoittuu päähenkilön valinnallaan piristävästi vähemmistöön: myös duunariäijä voi uupua. Tervapuron väritys sytyttää ahdistavan, lisää vaativan ympäristön palamaan. Tämän tykittelyn jälkeen Avi Heikkisen selkeä, elokuvallinen ja graafinen tyyli tuntuu helpottavalta. Toimitustyö on siis onnistunutta. Antologian päättävän Anssi Vieruahon apokalyptinen maaliskuun aurinko kirvoittaa naurut tässä kaamoksessa. Yksityiskohtainen, mustavalkoinen maailma sopii loppuunpalaneen mestarin mielenmaisemaan.

Uupumuksen kokeneelle moni tuttu asia – viha, kyynistyminen, loputon tarve nukkua – nostetaan teoksessa näkyville ymmärtäen. Suora puhe uupumuksesta muuttaa toivottavasti hiljalleen yhteiskuntaa, joka vaatii paljon ja tuottaa väsyneitä yksilöitä.

Osa tarinoista on omaelämäkerrallisia, vaikka esipuheessa painotetaankin haastattelujen osuutta. Se, kuinka haastatteluosuus tuodaan kerronnassa esille, vaikuttaa lukukokemukseen. Niemisen autofiktiivinen ”Haastattelu 16-vuotiaan minäni kanssa” vetää lukijan suoraan kokemuksen keskelle, kun taas Paloniemen rempseä haastattelun korostaminen etäännyttää.

Kokonaisuutena Katkenneita lankoja on hieman epätasainen. Silti on virkistävää saada lukea sarjakuvia tärkeästä aiheesta. Vaikka antologia sisältää tyylillisesti ja kerronnallisesti erilaisia kertomuksia uupumisesta, ydinsanoma pysyy. Kuka tahansa voi väsyä. Ennen joulua ja etätöiden ja -opintojen tiimellyksessä se on hyvä ja lohdullinen muistutus.

Katkenneita lankoja on esillä myös Oulun sarjakuvafestivaaleilla 2020 joulukuun 8. päivään asti.

Reija Korkatti

Oululainen kirjailija.

Lue lisää:

Kirja-arvio: entä jos koko ihmiskunta uskoisikin hyvyyteen?

Ihminen ei olekaan pohjimmiltaan paha, kirjoittaa alankomaalainen historioitsija Rutger Bregman. Hänen mukaansa väkivalta ei ole ihmiselle tyypillinen tapa reagoida sodassa ja kriiseissä, ja ihmisten välisellä luottamuksella korjattaisiin monia väärinkäsityksiä ja väkivallantekoja.

Menneisyys on täynnä muistutuksia ihmisluonnon pahuudesta. Voiko ihminen olla pohjimmiltaan mitään muuta kuin paha, kun muistellaan holokaustia ja maailmansotia?

Alankomaalainen historioitsija Rutger Bregman väittää teoksessaan Hyvän historia (Atena 2020, suomentajana Mari Janatuinen) täysin päinvastaista. Hänen mukaansa ihminen on pohjimmiltaan hyvä, eikä pahuus ole kirjoitettu meidän luontoomme. Bregman pyrkii teoksessaan kumoamaan tunnetuimmat väitteet, joita käytetään pahuuden todisteluun. Hänelle pahuus on yksittäisen ihmisen piirre, ei mitään tähtiin kirjoitettua.

Bregman ottaa teoksessaan harteilleen painavan taakan: ihmiskunnan historian uudelleenkirjoittamisen hyvyyden näkökulmasta. Teos alkaa maininnalla tunnetusta klassikosta Kärpästen herrasta (1954). Se jos joku teos on merkki siitä, kuinka luonnollista pahuus ihmiselle on. Bregmanin käsittelyssä Kärpästen herrasta kuitenkin tulee juuri sitä mitä se on – kaunokirjallinen teos, ei tieteellinen maksiimi.

Teoksessa käsitellään tunnetuimpia psykologisia kokeita, joilla on pyritty perustelemaan se, että tosipaikan tullen ihminen saattaakin muuttua empaattisesta pahaksi ja väkivaltaiseksi. Esimerkiksi Stanfordin vankilakoe, jonka Philip Zimbardo toteutti vuonna 1971, saa kokonaisen luvun Hyvän historiassa. Kokeessa 24 vapaaehtoista miesopiskelijaa jaettiin vankeihin ja vanginvartioihin. Kokeen aikana vanginvartijoiden toiminta riistäytyi kuitenkin väkivaltaisuuksiin ja koe jouduttiin keskeyttämään jo kuuden päivän päästä.

Bregman pyrkii teoksessaan todistamaan, että todellisuudessa kaikki nämä kokeet olisivat menneet täysin päinvastaiseen suuntaan, jos osapuolten välillä olisi ollut edes ripaus luottamusta. Hänen pääteesinsä pahuutta vastaan onkin juuri luottamus. Lukemattomissa kokeissa, joita Bregman käy lävitse, ihmiset ovat tehneet pahaa siksi, että tilanne johon heidät on asetettu, on irrotettu todellisuudesta. 

Osaksi Hyvän historian luoma kuva ihmisyydestä tuntuu kuitenkin utopistiselta. Ei kansanmurhia ja yksittäisiä väkivallantekoja voida perustella pelkästään luottamuksen puutteella tai velvollisuudella auktoriteettia kohtaan. Silti Bregman osuu oikeaan, kun toteaa että ihmisen pahuudessa on kyse vain yksittäisistä tapauksista. Ihminen ei ole luonnostaan välttämättä niin väkivaltaan taipuvainen, kuin yleensä ajatellaan. Hyvänä esimerkkinä tässä toimivat Bregmanin esimerkit siitä, kuinka ensimmäisessä maailmansodassa suurin osa sotilaista ampuivat vasta silloin, kun heidät siihen pakotettiin. 

Meidät on kuitenkin kristillisesti kasvatettu uskomaan ihmisen pahuuteen. Lähes kaikki maailman uskonnot perustuvat ajatukseen siitä, että ihminen on pohjimmiltaan syntinen tai jollain tavalla väkivaltaisuuteen ja pahuuteen taipuvainen ilman jumalallista johdatusta. Hyvän historian suurin huti tuntuukin olevan se, että uskontoja käsitellään vain sivulauseissa ja yksittäisissä lauseissa sen sijaan, että se saisi kokonaisen lukunsa. 

Hyvän historia on kirjoitettu yleistajuisen iskevästi. Bregmanin teoksen tarkoituksena onkin saada kärkevillä yleistyksillä ja otsikoilla lukija pohtimaan asioita uudelleen. Teos on osittain miltei ärsyttävän ylipositiivinen, mutta siitä paistaa läpi tarkasti ja huolellisesti tehty taustatyö. Historioitsijalle tyypillisesti Bregman perustelee jokaisen väitteensä, vaikkei lukija nielaisisikaan kaikkea pureskelematta.

Pohjimmiltaan ihmisen täytyisi luottaa toistensa hyvyyteen. Luottamus onkin teema, joka toistuu läpi teoksen. Jos ihmiset luottaisivat toisiinsa, väkivalta ja mielipaha vähentyisivät. Ihmisen ei tarvitse välttämättä olla empaattinen, sillä liiallinen empaattisuus esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ja uutisia lukiessa saattaa aiheuttaa turhaa ahdistusta. 

Bregman pitääkin liiallista uutisten lukemista pahana ihmiselle, sillä uutisiin nousevat usein vain ihmisten pahuutta todistelevat tapahtumat. Hänen mukaansa todellisuudessa maailma on menossa kohti parempaa ja tämä petaa parempia mahdollisuuksia ihmisen hyvyydelle ja luottamukselle. Teoksen viimeinen luku tuntuukin, kuin selfhelp-oppaista poimitulta: Bregman esittää kymmenen ohjetta, joita jokaisen täytyisi noudattaa. Yksi niistä on edellä mainittu liiallisten uutisten lukemisen välttäminen.  

Mutta onko hyvyyteen uskominen naiivia? Onko se vain sinisilmäisyyttä maailmassa, joka on täynnä väkivaltaa, terrorismia ja sotia? Tämä tuntuu olevan tyypillinen vastaus kyyniseltä keskustelukaverilta. Bregman on kuitenkin eri mieltä: “Päinvaston: rauhaan ja anteeksiantoon uskova on rohkea ja realistinen.”

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Kirja-arvio: Ei vain äiti, ei vain uraohjus

Tyttären varjon Leda on hahmona epämukavan realistinen – vaikka hänen päätöksiään on vaikea hyväksyä, lukija ymmärtää hänen mielenliikkeensä.

Mitä jos äitinä oleminen ei riitä?

Tätä pohtii Elena Ferranten Tyttären varjo (La figlia oscura). Teos ilmestyi italiaksi jo vuonna 2006, ennen Ferranten kuuluisuuteen nostanutta Napoli-sarjaa. Nyt Ferranten aikaisempia ja vähemmän tunnettuja teoksia on suomennettu yhä etenevissä määrin. Viime vuonna ilmestyi uudistettu laitos Ferranten esikoisromaanista Amalian rakkaus (2019, L’amore molesto), Tyttären varjo ilmestyi huhtikuun lopussa Helinä Kankaan suomentamana.

Kiehtovaa supersuositussa Ferrantessa on se, ettei hänestä tiedetä muuta kuin hänen kotimaansa ja nimensä – ja nimikin on salanimi.

Tyttären varjossa kertojana toimii viisissäkymmenissä oleva yliopisto-opettaja Leda, jonka lapset ovat muuttaneet isänsä luokse Kanadaan. Leda matkustaa rantalomalle Etelä-Italiaan, päällimmäisenä tunteena helpotus – viimein hän pystyisi tekemään töitä ilman syyllisyyttä ja huolta.

Rannalla Ledan katse kiinnittyy napolilaisperheeseen, erityisesti nuoreen äitiin Ninaan ja kolmivuotiaaseen Elenaan. Perheen ja sen sisäistä kiristynyttä dynamiikkaa seuratessa Leda palaa muistoihinsa, jotka eivät olekaan niin idyllisiä kuin kirjan alkuasetelmat vielä lupaavat. Pohjimmiltaan Leda onkin ollut äitiyden ilosta huolimatta tyytymätön elämäänsä. Rakkaus lapsiin ei aina riitä kantamaan läpi elämän, sillä Leda haluaa olla muutakin kuin äiti.

Ferrante kuljettaa teosta kahden kerrontatason välillä. Ledan minäkertojan ääni on läsnä koko ajan, vaikka Ferrantelle tyypilliseen tapaan takautumat rytmittävät nykyhetkeä. Ferrante kykenee taidokkaasti limittämään yhteen nykyhetken ja menneisyyden, muodostaen kertojaminän, joka elää yhtä aikaa kummassakin todellisuudessa.

Tyttären varjo käsittelee äidin ja tyttären välistä myyttistä sidettä. Teoksessa Ferrante kuvaa äidin väsymistä ja sitä, kuinka rakkauskaan ei riitä varmistamaan hyviä välejä. Ferranten äidit ovat raadollisia hahmoja, jotka äidiksi tulonsa jälkeen huomaavat, kuinka hankalaa perhe-elämän ja omien intohimojen yhteensovittaminen on. Hänen teoksissaan naiset vastustavat ajatusta, ettei heillä olisi yhteiskunnassa muuta asemaa kuin äitiys. 

Leda on hahmona epämukavan realistinen – vaikka hänen päätöksiään on vaikea hyväksyä, lukija ymmärtää hänen mielenliikkeensä. Erityisesti minuun vetosi se, kuinka Leda sisimmässään tuntee syyllisyyttä yrityksestään työn avulla unohtaa roolinsa äitinä.

Tyttärien muuttaessa isänsä luokse Kanadaan Tyttären varjon Leda luulee vapautuvansa, mutta alun helpotuksen jälkeen hän alkaa silti kaivata lapsiaan. Leda sekä inhoaa että rakastaa rooliansa huonona äitinä. Nykyajan yhteiskunta odottaa äidiltä ehdotonta rakkautta ja uhrautuvaisuutta, mikä asettaa Ledan vaikean päätöksen eteen. Perhe-elämää on vaikea jättää kokonaan taakseen kunnianhimoisuuden ja omien unelmien saavuttamiseksi.

Nuori Nina on Ledan kaksoisolento: perhe-elämän ja äitiyden häkkiin lukitsema nainen, joka yrittää pyristellä pakoon äitiyden rajoituksista. Ledan tavoin Nina tuntee syyllisyyttä omista unelmistaan ja tarpeistaan. Ehkä juuri siksi kumpikin naisista samaistuu toisiinsa. Nina on nuori ja kaunis, elämänsä alussa, mutta tuntee olonsa epämukavaksi äidin ja aviovaimon roolissa. Nina näkee Ledassa tulevaisuutensa, sekä hyvässä että pahassa. Leda taas on näennäisesti vapautunut perhe-elämästään, mutta on pohjimmiltaan onneton. Leda taas näkee Ninassa nuoruutensa ja kaipuunsa ihmiskosketukseen. Tilanteiden erilaisuudesta huolimatta kumpikin heistä on äitiyden ja naiseuden ideaalin vangitsemia. 

Ferrante kirjoittaa suorasukaisesti, peittelemättä haluaan kuvata naiset sellaisina kuin he ovat. Naishahmoja ajaa eteenpäin halu muuttaa elämäänsä, oli sitten kyse Tyttären varjon Ledasta ja Ninasta, tai Napoli-sarjan Linasta ja Elenasta.

Teoksen lyhykäisyydestä huolimatta Ferrante ehtii kuvata sekä Ledaa että Ninaa tilanteessa, jossa kumpikin joutuu arvioimaan uudelleen elämänsä. Ferrantelle tuttuun tapaan lopputulos ei ole yksiselitteinen, vaan jättää tulkinnanvaraa suuntaan ja toiseen.

Leda ja Nina eivät ole vain lapsia hylkääviä uraohjuksia tai vain kodinhengettäriä – he ovat inhimillisiä ihmisiä, jotka yrittävät tasapainotella perheen ja itsenäisyyden välillä.

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Kirja-arvio: nainen syntyy uudestaan Euroopan myllerryksessä

Jenny Erpenbeckin Päivien loppu on kudelmaromaani, jossa yksi nainen syntyy uudestaan monta kertaa 1900-luvun alun sotien myllerryksessä.

Vuonna 1902 tyttölapsi syntyy ja kuolee. Suru on suuri. Äiti istuu samalla tuolilla seitsemän päivää juutalaisten perinteiden tapaisesti, kristitty isä pakenee Amerikkaan. 

Tyttö tulee syntymään uudestaan monta kertaa 1900-luvun aikana; hän on nuori nainen sodan aikaisessa Saksassa, vallankumouksellinen vankileirillä ja unohteleva vanhus vanhainkodissa.

Jenny Erpenbeckiä (s. 1967) on tituuleerattu yhdeksi aikamme ajankohtaisiksi kirjailijoiksi. Itä-Berliinissä syntynyt kirjailija käsittelee teoksissaan Saksaa keskellä eurooppalaista myllerrystä.  Erpenbeckiltä on aikaisemmin suomennettu kolme teosta, Päivien loppu ilmestyi alunperin saksaksi vuonna 2012. Teos ilmestyi nyt Jukka-Pekka Pajusen käännöksenä Tammen Keltainen kirjasto-sarjassa huhtikuun alussa. Pajusen käännös säilyttää Erpenbeckin kirjoitustyylin soljuvuuden. 

Päivien loppu rakentuu menneisyyden kudelmien varaan; aika on omalakinen eikä välitä yksittäisen ihmisen kohtalosta. Kaikki kietoutuu yhteen 1900-luvun tapahtumiin Euroopassa. Teoksessa näkyvät maailmansodat, poliittiset myllerrykset ja sotien jälkeiset humanitaariset kriisit. Saksalaisena kirjailijana Erpenbeck on sotien jättämien traumojen keskiössä, mutta yhtä kaikki sota näyttäytyy turhana ja järjettömänä.

On mahdotonta sanoa onko teos juoni- vai henkilökeskeinen. Päätyisin vastaamaan, ettei kumpikaan. Erpenbeck kuvaa teoksessaan tavallista elämää, jossa yksittäiset, pieniltä tuntuvat päätökset muuttavat suuntaa täysin päinvastaisesti.

Pitempiä osioita tahdittavat intermezzot, välinäytökset, joissa kyseenalaistetaan elämän sattumavaraisuus. Mitä jos nainen olisi noussut vasemmistoikoniksi sen sijaan, että kuoli vankileirillä? Mitä jos elämä olisi ollut yksinkertaisesti oikeudenmukainen?

Erpenbeck kuitenkin osoittaa, että kaikki harvoin tapahtuu täysin oikein. Teoksessa korostuu elämän hetkellisyys ja kuoleman läsnäolo. Päivien loppu ei ole kuitenkaan lohduton; aina on joku, joka jää kaipaamaan. 

Kertoja on ainoa, joka kirjassa pysyy muuttumattomana. Kertojan ääni ei jätä mitään huomioimatta, vaan kommentoi tapahtumia välillä miltei säälimättömästi. Samaan aikaan kieli on kauniin soljuvaa, sekoittaen realismia ja unenomaisuutta. 

Päivien loppu on äärimmäisen hyvä esimerkki siitä, että teknologisesta ja älyllisestä kehittyneisyydestään huolimatta ihminen ei pysty leikkimään jumalaa; kuolema tulee, äkkiseltään, eivätkä suuret päätökset ole aina niitä, jotka muuttavat elämän kulkua. 

Joskus kyseessä voi olla ainoastaan yksittäinen lause, askel, joka muuttaa kaiken peruuttamattomasti. 

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Kirja-arvio: tiedekirja näyttää, että unta voi tutkia ja kysyy, voiko sitä ymmärtää

Anna Tommolan uutuuskirja sukeltaa unitutkimuksen maailmaan. Viehätys unten mystiseen luonteeseen ja tahto ymmärtää ihmisen alitajuntaa yhdistävät tutkijoita ja arkipäivän uni-intoilijoita.

Yhteenlaskettuna maailman ihmiset näkevät yhden yön aikana kymmeniä miljardeja unia, mutta vain pieni osa niistä muistetaan aamulla. Unet ovat ihastuttaneet, kauhistuttaneet, inspiroineet ja hämmentäneet näkijöitään aina muinaisuudesta saakka. Unia on tulkittu ja tulkitaan niin mystiikan, uskonnon kuin oman järjenkin avulla. Näiden perinteiden ohelle on kehittynyt unitutkimuksen tieteenala.

Uni kiehtoo samasta syystä niin jokamiestä kuin kovaa tieteilijääkin – unennäkö ja sen prosessit ovat yhä pitkälti mysteeri.

Mitä se yksi todella outo toistuva unesi oikein merkitsee? Miten voit varmistaa, ettet enää ikinä näe hirvittäviä painajaisia? Miten opit näkemään selkounia, joissa voit hallita tapahtumia ja toteuttaa villeimmät fantasiasi? Vapaa toimittaja ja kirjailija Anna Tommola ei uutuuskirjassaan pysty ehdottomasti vastaamaan näihin kysymyksiin.

Sen sijaan kirja esittelee monenlaisia teorioita ja näkemyksiä, jotka auttavat lukijaa muodostamaan omia näkemyksiään unista sekä subjektiivisena että universaalina ilmiönä. Kirjassa pohditaan muun muassa unien tarkoitusta, niiden aiheiden luonnetta, painajaisten syitä ja vaikutuksia, unien hallintaa ja unitutkimuksen luonnetta.

Kirja on hyvin populaari yleiskatsaus unitutkimuksen maailmaan. Tommola kertoo kirjassaan monialaisten uniasiantuntijoiden näkemyksiä suhteessa eri uni-ilmiöihin. Lisäksi pitkin teosta esimerkkeinä käytetään Tommolan itse keräämiä otoksia suomalaisten näkemistä unista. Kenties omintakeisimman lisän kirjan sisältöön antaa Tommolan omien unien käsittely osana analyysia. Henkilökohtainen lähestymistapa tuo kirjailijan kokemuksen hyvin lähelle lukijaa.

Unien syvä subjektiivinen, mielikuvituksellinen ja jopa taianomainen luonne ovat osa kirjan kerrontaa. Tuloksena teksti on toisinaan varsin tarinamaista, kollaasinomaistakin. Esimerkiksi Turun saaristossa sijaitsevan Seilin saarella toteutettuja unikokeita kuvataan jopa runollisin sanankääntein. Lukuisten oikeiden uniesimerkkien käyttö tekee tietyissä kappaleissa tekstistä hiukan katkonaisentuntuista.

Tunne ja kokemus ovat kenties kaikkein tärkeimmät tekijät koko kirjassa. Teos pitää silti kiinni tieteellisistä lähtökohdistaan. Muun muassa unien neurofysiologisia selityksiä esitellään ja analysoidaan, joskin pintapuolisesti ja teoksen yleistajuisen luonteen omaisesti. Kirja myös esittelee laajaotantaisia unitutkimuksia ja vetää johtopäätöksiä unien kollektiivisesta, ei vain subjektiivisesta luonteesta.

Kirjailija tekee eron tieteellisen keskustelun ja ainoastaan tunneperäisten mietintöjen ja pseudotieteellisten tulkintojen välillä. Unien kaltaisen arvoituksellisen aiheen tapauksessa näiden erotusten tekeminen ei kuitenkaan ole aina niin helppoa kuin voisi toivoa.

Teos puhuttelee eniten lukijoita, joilla on jo valmiiksi kiinnostusta sekä omiinsa että muiden uniin. Kirja on varsin kevyt ja viihteellinen katsaus tieteenalaan, joka etsii yhä identiteettiään ja paikkaansa tiedeyhteisössä. Sen suurin anti on sen nostattama uteliaisuus ymmärtää ihmismieltä ja omaa alitajuntaansa.

Raita Niva

  Tiedeviestinnän opiskelija, aasialaisen ruuan ystävä ja optimisti. Twitter: @rtkniva

Lue lisää: