Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Peri-inhimillinen tarve tulla rakastetuksi tekee meistä kaikista haavoittuvaisia.

Laura Mannisen (s. 1976) omaelämäkerrallinen esikoisteos Kaikki anteeksi kertoo pian nelikymppisestä Laurasta, jolla on hyvä työpaikka, harrastuksia ja ystäviä. Kun Laura tapaa Mikon, kaikki haaveet tuntuvat käyvän toteen. Mikko hurmaa heti kättelyssä paitsi Lauran, myös tämän sukulaiset ja ystävät ja jopa naapurin sitruunansyöneen kyttääjämummon.

”Hän sai ihmiset vapautumaan ja avautumaan. Me liikuimme ensimmäistä kertaa parina, ja minä olin ylpeä kuin tamma. Samaan aikaan tunsin itseni epävarmaksi. Oliko tämä taivaallinen olento todellakin valinnut minut? Jos oli, minä päätin, että tällä kertaa onnistuisin.”

Laura kiintyy nopeasti myös Mikon kolmeen lapseen. Ja lapset Lauraan. Pikku hiljaa miehestä paljastuu uusi, outo puoli. Synkkinä päivinä hän on ivallinen, vainoharhainen ja toisaalta masentunut. Mikko ei siis ole ihan kunnossa, mutta eihän rakasta ihmistä voi sairauden takia hylätä? Sitä paitsi Mikkokin oli tukena silloin, kun Lauralla epäiltiin rintasyöpää, helli ja hoivasi. Ja mies lupaa hakea apua, ja hakeekin. Kun Mikolla on hyvä päivä, hän on yhtä aurinkoa ja suurta sydäntä.

Kun Laura ja Mikko muuttavat saman katon alle, alkaa todellinen perhehelvetti. Tulee yö, jolloin Mikko pitää keittiöveistä Lauran kurkulla ja uhkaa tappaa. Sairaalloisen mustasukkainen mies piinaa Lauraa niin henkisellä, fyysisellä kuin seksuaalisella väkivallalla. Mutta kun myrskypilvet väistyvät, hän on taas oma hurmaava itsensä, katuu ja pyytää anteeksi. Ja Laura antaa anteeksi.

 

Mannisen eletyistä kokemuksista kertova teos muistuttaa muistelma- ja tietokirjaa, sillä kirjoittaja ei ole perinteiseen kaunokirjamaiseen tapaan etäännyttänyt omakohtaisia kokemuksiaan ja luonut niistä fiktiota. Kerrontatavan valinnasta kertoo osaltaan jo päähenkilön nimeäminen Lauraksi.

Teoksen vahvuus on juurikin Lauran rehellinen kerronta, mutta Mikon sisäistä maailmaa kuvaavat osiot puolestaan ontuvat, sillä kertoja ja päähenkilö Lauran ääni kuuluu niistäkin selkeästi läpi.

Teokseen hiipivä tietokirjamaisuus ja ajoittainen paatoksellisuus on toisaalta ymmärrettävää. Väkivaltaisessa suhteessa eläviä naisia kuulee valitettavan usein tuomittavan tyyliin: ”Tyhmähän siinä täytyy olla, oma syy kun ei tajua lähteä”. Kaikki anteeksi auttaa ymmärtämään, miksi tällaisesta suhteesta ei niin vain lähdetäkään.

Vaikka teos ei kerrontaratkaisunsa ja osaltaan myös kuluneiden kielikuviensa takia ole taiteellisesti korkeatasoisimpia tekstejä, on viestintäalalla työskentelevän Mannisen kerronta sujuvaa ja tarina niin mukaansa tempaava, että ahmaisin kirjan yhdeltä istumalta. Teoksen välillä hyvinkin ahdistavat ja väkivaltaiset tapahtumat kerrotaan taiten ja tyylillä, inhorealismilla mässäilemättä.

Peri-inhimillinen tarve tulla rakastetuksi tekee meistä kaikista haavoittuvaisia. Siksi myös Lauran kaltainen, kouluttautunut ja vahvatahtoiseksi feministiksi itsensä mieltävä nainen voi joutua väkivaltaisen suhteen vangiksi. Se, joka satuttaa pahemmin kuin kukaan, voi samalla olla myös se, jonka kanssa on joskus kokenut elämänsä onnellisimmat hetket.

 

Suomalainen vaikenemisen kulttuuri ja yhteiskunnan silmät ummistava suhtautuminen perheväkivaltaan nousevat teoksesta vahvasti esille. Niin poliisin, terveydenhuollon kuin lastensuojelun viranomaisten apu jää olemattomaksi. Lopulta Laura ottaa yhteyttä naisten turvakotiin, jonka tarjoaman keskusteluavun turvin hän rohkaistuu lähtemään suhteesta.

Kuten teoksen epilogissakin kerrotaan, on naisiin kohdistuva väkivalta Suomessa vakava ongelma. Lähes joka kolmas suomalainen nainen on kokenut tai kokee parisuhteessaan seksuaalista tai fyysistä väkivaltaa. Suomi on myös saanut lukuisia huomautuksia siitä, etteivät naisten ihmisoikeudet toteudu Suomessa YK-sopimuksen ja Euroopan neuvoston niin kutsutun Istanbulin sopimuksen mukaisesti. Miksi väkivaltaan ei silti puututa?

 

Mannisen esikoinen on tärkeä puheenvuoro liiaksi vaietusta aiheesta. Tematiikaltaan teos tuo mieleen Maria Jotunin Huojuva talon (1963) ja osin myös Rosa Liksomin Everstinnan (2017), mutta ihmeen vähän aihepiiristä on ylipäätään kirjoitettu. Tämäkin kertoo jotakin aiheen tabuluontoisuudesta.

Kaikki anteeksi on selviytymistarina ja ravisuttava tositarina, joka antaa äänen lukemattomille naisille. Samalla se on myös haaste: vaikenemalla mikään ei muutu.

Maria Kurtti

Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.

Lue lisää:

Tiina Lehikoinen: Yksityisiä tragedioita

Ahdistavinta Tiina Lehikoisen novelleissa on, että niissä lukija tunnistaa itsensä.

Toisinaan arki voi olla yhtä murhenäytelmää. Tiina Lehikoisen kirjoittama Yksityisiä tragedioita on kokoelma novelleja, jotka kertovat arjen ja henkisen hyvinvoinnin perusteiden järkkymisestä.

Lehikoisen novellien hahmot ovat kaikkea keski-ikäisestä luokanopettajasta viattomaan pikkupoikaan. Keskiöissä on henkilöiden päiden sisällä käyvä myllerrys, henkilökohtainen ja yksityinen sekaannuksen tila.

Yksityisiä tragedioita lähestyy hankalia aiheita sadun ja mielikuvituksen kautta. Se ei kerro mielenterveyspotilaan tai syrjäytyneen todellisuudesta likaisessa asunnossa, vaan siitä tilasta, joka näiden henkilöiden mielessä vallitsee.

Arjen rakenteita järkyttäneet tapahtumat ovat moninaisia, ja yhtä kirjavat ovat keinot niiden kanssa selviytymiseen. Yritykset tarrautua kiinni johonkin konkreettiseen ilmenevät niinkin triviaaleina tekoina kuin violetinpunaisen huulipunan jatkuvana levittämisenä, korjailuna ja tarkasteluna.

Yksi novelleista käsittelee pientä lasta, joka ei tunne kuuluvansa kehoonsa. Hän tahtoisi sonnustautua mekkoihin ja kietoutua käätyihin, mutta yhteiskunnan paine ajaa vanhemmat torjumaan lapsen toiveet. Lasten näkökulmasta kerrotut novellit ovat luonteeltaan sadunomaisia ja vaikeasti tulkittavia suhteessa muihin kirjan tarinoihin.

Kirjan lyhyet tarinat onnistuvat välittämään lukijalle viestin, jonka vastaanottaminen tekee lähes kipeää. Ahdistavinta Lehikoisen novelleissa on, että niissä lukija tunnistaa itsensä. Ei ole olemassa henkilöä, joka olisi immuuni surulle ja murheille. Halveksituksi tuleminen, läheisen kuolema ja hitaasti hiipuva parisuhde ovat monille tuttuja asioita. Niistä aiheutuva inhimillinen kärsimys voi saada kenet tahansa raiteiltaan tavalla tai toisella. Mielenterveyden häiriöt eivät ole mikään outo ja kaukainen asia, joka tapahtuu jossain toisessa todellisuudessa jollekulle muulle.

Aina ajankohtaisesta aiheesta huolimatta on hankala sanoa, mitä Lehikoinen yrittää novelleillaan kertoa. Välillä ne luotaavat syvällisesti yhteiskunnan sosiaalisia ongelmia, joskus taas kertovat hyvin monitulkintaisella tavalla henkilökohtaisista onnettomuuksista.

Kirjan punaista lankaa on hankala löytää, koska jokaisen elämänkulku on ainutlaatuinen. Arjen järkkyminen ei tarkoita vanhainkodissa asuvalle mummolle samaa kuin suuruuden päivistä unelmoivalle nuorelle miehelle.

Kirjan monipuolisuutta voi pitää sen vahvuutena. Lehikoisen ilmaisuvoimainen ja napakka kieli kykenee tarjoamaan ajattelemisen aihetta taustaltaan erilaisille lukijoille.

Nita Mäenpää

Lue lisää:

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia

Michael Cunningham kannustaa lukijaa asettumaan muiden asemaan.

Sadut elävät alitajunnassamme yhtä sitkeästi ja huomaamattomasti kuin aluskasvillisuus.

Satu siirtyy sujuvasti sukupolvelta toiselle, sillä sadut ovat ajattomia, sitomattomia tiettyyn vuoteen tai vuosituhanteen. Tuhat prinssiä suutelee tuhatta prinsessaa tuhat kertaa, menneisyydessä, tulevaisuudessa ja nykyisyydessä. Olipa kerran ja toisen kerran, ja kolmannenkin.

Parhaimmillaan sadun uudelleenkerronta avaa lukijalle uuden ja raikkaan tulkinnan vanhasta tarinasta. Kiusaannuttavimmillaan se tarjoaa saman kuluneen tarinan seksillä ja väkivallalla kuorrutettuna.

Michael Cunninghamin teos Villijoutsenet ja muita kertomuksia sijoittuu lukijan onneksi ensimmäiseen kategoriaan. Teos sisältää 11 upeasti kuvitettua satua ja tarinaa, joiden kerronta seurailee uskollisesti satujen kaarta: kaunotar saa hirviönsä, Lumikki suudelmansa, Tähkäpää pääsyn alas tornista.

Cunninghamin suurin ansio on siinä, kuinka huolellisesti hän avaa aiemmin selittämättömäksi jääneitä motiiveja. Miksi olkia kullaksi kehrännyt Tittelintuure haluaa itselleen prinsessan esikoisen, miksi noita-akka rakentaa talon piparista ja karamelleista?

Toisin kuin valitettavan monessa satuaiheisessa romaanissa, Cunninghamin tekstissä satujen viattomuuden turmeleminen rietastelulla ei ole itseisarvo. Keskeistä on sen sijaan se, että satuhahmojenkin teoilla on aina seurauksensa, eivätkä asiat tapahdu tyhjiössä. Kun Jaakko katkaisee pavunvarren jättiläisen alta, kuinka käy jättiläisen vaimolle? Millä rahalla myöhäiskeski-ikään ehtinyt joutsensiipinen prinssi maksaa vuokransa?

Cunningham kirjoittaa niin kuin keskiluokkainen Pulitzer-palkittu yhdysvaltalainen menestyskirjailija kirjoittaa: varmasti, hienostuneesti ja tyylikkäästi. Tarinat ovat pisimmilläänkin vain muutaman sivun mittaisia, joten koko 150-sivuisen teoksen ahmaisee hetkessä.

Ensilukemalla jää silti hieman epäselväksi, miksi koko teos on kirjoitettu. Kertomukset ovat kyllä kauniisti kerrottuja, höyhenenkevyen helppolukuisia, mutta mikä niiden funktio on?

Toinen lukukerta tarjoaa yhden mahdollisen vastauksen. Cunninghamin teksteistä puuttuu nimittäin satuihin oleellisesti kuuluva moraalinen opetus. Tuomittavaksi tarkoitettuja hahmoja kohtaan Cunningham synnyttääkin myötätuntoa. Oikean ja väärän tarkan erottelun tilalla on ambivalenssi. Paha saa edelleen palkkansa, mutta toisinaan aivan ansaitsemattomasti.

Tätä korostaa Cunninghamin toistama lukijan suora puhuttelu. Kerrontakeino saa lukijan kokemaan lukemansa henkilökohtaisemmin, läheisemmin.

Kenties siinä piileekin sadun opetuselementti, modernisoituna versiona vain. Cunningham kannustaa lukijaa asettumaan sekunniksi muiden asemaan, jotta hän ymmärtäisi, mikä teki hirviöstä hirviömäisen.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku.

Teos ja sen tekijä, fiktio ja fakta sekoittuvat tavalla, jossa ironian tasot sakeutuvat erottamattomasti toisiinsa.

Johannes Ekholmin Rakkaus niinku ilmestyi elokuussa, ja se on ehditty jo kertaalleen julistaa y-sukupolven merkkiteokseksi. Dialogimuotoon kirjoitettu romaani kertoo kolmekymppisestä toimittajasta Joonasta, joka on muuttanut isänsä nurkkiin menetettyään työnsä ja luottotietonsa. Onneksi eräs kustantamo on päättänyt tehdä Joonasta ”sukupolvensa äänen”. Joona alkaa kerätä materiaalia kirjaa varten nauhoittamalla käymiään keskusteluja.

Teos ja sen tekijä, fiktio ja fakta sekoittuvat tavalla, jossa ironian tasot sakeutuvat erottamattomasti toisiinsa. Nyt puhutaan metailusta isolla ämmällä. Joonan tavoin kirjailija Johannes Ekholmia on useaan otteeseen tituleerattu sukupolvensa ääneksi. Kaspar Hauser -hittinäytelmän työryhmään kuulumisen lisäksi Ekholm tunnetaan Graafinen suunnittelu. Käytännöt, tekniikat ja strategiat -kirjasta. Se koostuu Ekholmin nauhoittamista ja litteroiduista keskusteluista.

Ekholmin teokset dokumentoivat vivahteikkaasti aikalaiskulttuuria. No millainen se kuuluisa sukupolvikokemus sitten on? Sitä värittävät ainakin venähtänyt nuoruus, talouskriisien aiheuttama epävarmuuden peruskokemus, kapitalismin pakkosyöttämien unelmien tyhjyys, eksistentiaalinen ahdistus post-kaikki-ajassa, hyperitsetietoisuus, ironia ja poseeraus sekä toisaalta autenttisuuden kokemuksen epätoivoinen kaipuu.

Ajan henkeen kuuluu myös, että muoto on sisältöä. Joona haluaa nauhoituksillaan rekisteröidä todellisuutta, pysäyttää ajan. Hän ei halua kirjailijaisänsä tavoin vääristellä todellisuutta perinteisellä proosamuodolla. Mutta miten ottaa pysäytyskuva nykyisyydestä, joka on luonteeltaan muuttuva? Jälkistrukturalistisessa hengessä problematisoidaan toki myös se, kuka kuvan ottaa ja kenestä.

Kyseenalaistetuksi joutuu kertojan rooli. Joona inhoaa kirjallisuutta, joka toimii valkoisen miehen itsensä luomisen alustana. Samalla tavoin hän itsekin ”etuoikeutettuna cis-miehenä” piehtaroi heikkouksissaan. Kyseessä on lopulta saman asian kaksi eri puolta: alfat rummuttavat rintaansa jo jossain taka-alalla, kun post-alfat itkevät glorifioituja kyyneleitä parrasvaloissa. Asetelma ei ole ongelmaton, mutta ongelmattomana sitä ei esitetäkään. Siksi se tuntuukin vilpittömältä yritykseltä purkaa sukupuolihegemonia. Kyseessä ei ole ainoa romutusyritys, vaan tulilinjalla on myös markkinaliberalistinen ideologia ja sen synnyttämä työkulttuuri, joka tunkee lonkeronsa ihmiselämän jokaiselle osa-alueelle.

Rakkaus niinku on kevyt ja raskas, hillittömän hauska ja pakahduttavan ahdistava. Se antaa virikkeitä useampaa lukukertaa varten. En voi tätä liikaa painottaa: Rakkaus niinku on tärkeä kirja. Sen hyperajankohtaiset viittaukset saavat kuitenkin pohtimaan sen kestävyyttä. Toisaalta romaani luikertelee tällaisten klassisten arvotusten ulkopuolella eikä edes yritä kestää aikaa vaan näyttää siitä jotain olennaista.

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Alexandra Salmela: Antisankari

Vaikka kirjan muoto on olennainen osa sen sisältöä, teoksen dramaturgia jää auttamatta räikeän toteutuksen varjoon.

Huh huh. Bratislavassa syntyneen Alexandra Salmelan toinen romaani Antisankari jättää hengästyneen olon. Salmelan palkittu esikoisteos 27 eli kuolema tekee taiteilijan leikitteli railakkaasti eri kaunokirjallisuuden tekstilajeilla, mutta Antisankariin verrattuna se on hillitty kuin puhelinluettelo.

Antisankarin muoto toisintaa monimediaalista maailmaa, jonka tekstisilppu vilisee silmien edessä katkonaisena älämölönä. Sensaatiolööppien pinnallinen typeryys asettuu pelottavan tutulla tavalla osaksi kirjan luomaa todellisuutta. Tekstin typografia ja villi asemointi sivuilla häiritsevät tarkoituksellisesti kirjaan uppoutumista.

Mutta tekstikirjo ei ole ainoa kirjan eheyttä hajottava tekijä. Postmoderniin henkeen ironinen ja epäluotettava kertojaääni rikkoo tarinaa. Teoksessa eletään kahdessa vastakkaisessa maailmassa Utopiassa ja KoroNovossa. Utopia on ekologinen kommuuni, jossa eletään askeettisesti ankarissa olosuhteissa. KoroNovo puolestaan on jonkinlainen  hyperkapitalistinen mukavuuskeidas, jossa on käynnissä jatkuvat kerskakulutusbileet.

Utopialainen camera obscuraa käyttävä lehtikuvaaja Antti Sankari saa puhujakutsun viherpesua henkivään ympäristötilaisuuteen KoroNovoon. Mukaan lähtee hyllytetty toimittaja ja hänen päiväkirjaa pitävä tyttärensä. Mystinen kertojahahmo tuntuu olevan vaarallisen kiinnostunut Antti Sankarin antisankarimaisista edesottamuksista. Lopulta lukija pääsee seuraamaan sankarikuvien, legendojen ja myyttien totaalista romutusta.

Vaikka kirjan muoto on olennainen osa sen sisältöä, teoksen dramaturgia jää auttamatta räikeän toteutuksen varjoon. Keskiössä on polarisoituvan maailmankuvamme, ekofasismin ja kulutushysterian vimmaisen groteski satirisointi. Teos sisältää luultavasti kotimaisen kirjallisuushistorian vastenmielisimmän kohtauksen, joka konkretisoi törkyviihteen olemuksen. Se on myös samalla teoksen parhaita kohtauksia, koska lukijaa haastetaan tällä tavoin Suomessa aivan liian harvoin.

Rohkeudesta huolimatta toteutus on ongelmallinen, koska nihilistinen rekisteri ja litteähköt karikatyyrihahmot tekevät itse kertomuksesta paikoitellen epäkiinnostavan. Vaikka kokeilullisuus on uutta luovana voimana taiteen edellytys, teoksen toivoisi kasvavan pelkkää muotokikkailua tai pilakuvaa suuremmaksi elämykseksi. Rikkonaisuus vaikeuttanee teoksen vastaanottoa, mutta se nousee joka tapauksessa esiin suomalaisesta kirjavirrasta kunnianhimoisen omaäänisyytensä ansiosta.

(Teos 2015)

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Miina Supinen: Mantelimaa

Mantelimaa ei ole ainoa paikka, jossa hämäryyksiltä suljetaan silmät.

Miina Supisen kuudes teos Mantelimaa antaa sanat joulun ja aikamme järjettömyydelle. Rönsyilevä kokonaisuus kertoo kuvitteellisella Länsi-Kyykkäällä sijaitsevasta Mantelimaasta, joka on jouluteemainen kauppakeskuksen ja huvipuiston risteytys. Ikuisen joulun irvokasta karnevaalia kätyröi toimitusjohtaja Jonne J. Halkio, entinen nuorisorikollinen, nykyinen ”rasittava paviaani”.

Pellon keskelle kyhätty Mantelimaa kätkee sisäänsä sekä ABC- että BB-Suomen kuvastot: keskiluokkaista viikonloppuviihtymistä perheille, joukkohysteriaa, strippareita ja tosi-tv-sarjan filmausta Mantelimaan arjesta. Mielleyhtymiä erääseen tuurilaiseen kyläkauppaan ei voi välttää.

Tarinan keskiössä on perheenäiti Molli, joka poptähteytensä hiivuttua värvätään taiteelliseksi johtajaksi Mantelimaan talvipäivänseisauksen kulkueeseen. Hän uppoutuu suunnittelemaan Elfetit-tanssiryhmän eroottista koreografiaa samalla kun aviomies Keke makaa koomassa sairaalassa. Tabletit ja puhelimet riittävät lapsenvahdeiksi Rosa- ja Lila-tyttärille. Sekametelisoppaa hämmentävät luova kirjanpitäjä Felix ja silikonielfetti Kissi, jonka kanssa Molli heittäytyy suhteeseen.

Mantelimaan toiminta ei vaikuta olevan laillisella pohjalla. Tapahtuu arvoituksellisia kuolemia, ja maanalaisesta hirviöstä huhutaan. Jäljet johtavat Mantelimaan paikalla takavuosina toimineeseen ongelmanuorten taideterapiakotiin, joka yhdistää Mollin, Jonnen ja Keken menneisyyden. Jouluisen pinnan alla kytee.

Supisen teksti on terävän dialogin juhlaa. Selfie murhapaikalla ja Täydellinen pellemeikki taas ovat esimerkkejä viihdyttävästi otsikoiduista lyhyistä luvuista, joitten ansiosta tarina etenee jouhevasti. Lievä puute on joidenkin henkilöhahmojen ohuus. Keskeisiin henkilöihin mahtuu onneksi inhimillisyyttä mutta myös oman edun tavoittelua, joka saa pohtimaan heidän motiiviensa moraalia. Hyvikset ovat harvassa.

Vaikka Supinen kuvaa pinnallisen oloista keinotodellisuutta, siitä löytyy syvempiä merkityksiä. Taustalta paistaa kritiikki, että tuosta keinotodellisuudesta on tullut arkea. Kun kirjailija kirjoittaa tyhjistä paketeista, sumusta ja Länsi-Kyykkään pimeydestä, niistä tulee väistämättä metaforia piittaamattomuudelle. Mantelimaa ei ole ainoa paikka, jossa hämäryyksiltä suljetaan silmät.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää: