Jutut kategoriassa Arviot - Sivu 11 14:stä

Maaliskuun kulttuurimenot

Laulu koti-ikävästä Oulun kaupunginteatterissa 21. toukokuuta saakka Itku tuli ja pitkin näytelmää nauratti. Oululaiselokuvaohjaaja Mika Ronkaisen esikoisohjaus teatterissa on erittäin onnistunut. Vaikka oli jo nähnyt vuonna 2013 ilmestyneen Laulu koti-ikävästä –dokumenttielokuvan, teatteriversio iski tunteisiin. Näytelmä kuten dokumenttikin kertoo Ruotsissa Göteborgissa lapsuutensa viettäneen Kai Latvalehdon ulkopuolisuuden ja juurettomuuden tunteesta. Hän on koko elämänsä kamppaillut identiteettinsä kanssa. […]

Arviot

TEKSTI Minna Koivunen

Laulu koti-ikävästä
Oulun kaupunginteatterissa
21. toukokuuta saakka

Itku tuli ja pitkin näytelmää nauratti. Oululaiselokuvaohjaaja Mika Ronkaisen esikoisohjaus teatterissa on erittäin onnistunut. Vaikka oli jo nähnyt vuonna 2013 ilmestyneen Laulu koti-ikävästä –dokumenttielokuvan, teatteriversio iski tunteisiin.

Näytelmä kuten dokumenttikin kertoo Ruotsissa Göteborgissa lapsuutensa viettäneen Kai Latvalehdon ulkopuolisuuden ja juurettomuuden tunteesta. Hän on koko elämänsä kamppaillut identiteettinsä kanssa. Latvalehto ei ole kokenut olevansa kunnon suomalainen ruotsinsuomalaisuutensa vuoksi. Dokumentti kertoi Latvalehdon ja hänen isänsä Tauno Latvalehdon vierailusta Göteborgiin.

Elokuvaan verrattuna näytelmässä on uusi taso, sillä lavalla nähdään Janne Raudaskosken esittämä ohjaaja Mika Ronkainen. Teos siis esittää, miten dokumentti syntyi. Kaikki on sanottu ja tapahtunut oikeasti. Tästä johtuen näytelmä on elokuvaa lähes puolet pidempi ja ensimmäinen puoliaika tuntuukin paikoin hieman puuduttavalta. Loppu menee itkiessä, sillä toisella puoliajalla tarina syvenee ja Latvalehdot avautuvat kunnolla.

Ronkaisen näytelmä ottaa vahvasti kantaa rasismiin Suomessa ja peräänkuuluttaa suvaitsevaisuutta. Hienoa, että joku tekee näin, koska tarvitsemme tällä hetkellä rakkautta ja lämpöä toisiamme kohtaan enemmän kuin pitkään aikaan.

Oulun Musiikkijuhlat
11.–24. maaliskuuta

Festivaalin taiteellinen johtaja Jaakko Kuusisto voi olla tyytyväinen. Oulun musiikkijuhlien tämän vuoden ohjelmisto oli pullollaan mielenkiintoisia ja raikkaita esityksiä. Jazz kiinnostaa –brunssi festivaalien avaussunnuntaina tarjosi vivahteikkaan elämyksen, kun samannimisen Radio Helsingin ohjelman toinen dj Matti Nives soitti jazzia ja teki suoran lähetyksen Oulusta.

Sirkuksen tiedotuskeskuksen myöntämän Sirkuksen Lumo -palkinnon juuri maaliskuussa saanut oululaislähtöinen ilma-akrobaatti Ilona Jäntti ihastutti kahden esityksen verran. Flow-sirkuksen tuottamat Handspun ja Pix Graeca yhdessä viulisti Mirka Malmin ja sellisti Klaus Mäkelän kanssa sykähdyttivät. Jäntin taiturimainen ja monipuolinen liikekieli yhdistettynä elävään jousimusiikkiin oli täydellistä katsottavaa.

Julkaistu 30.3.201631.3.2016

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Helmikuun kulttuurimenot

Ihan tiloissa Oulun taidemuseossa 20. maaliskuuta asti Jos näyttelyä kiertäessä tulee pohdittua taiteen merkitystä ja sitä, mitä esimerkiksi kuvataide voi olla ja miksi juuri nämä teokset on valittu taidemuseon seinille, on näyttely onnistunut. Näitä ajatuksia pyörittelin Ihan tiloissa –näyttelyssä, johon on koottu neljän Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin olevan nykytaiteilijan teoksia. Oulun taidemuseon kahteen tilaan levitetty näyttely esittelee […]

Arviot

TEKSTI Minna Koivunen

Ihan tiloissa
Oulun taidemuseossa
20. maaliskuuta asti

Jos näyttelyä kiertäessä tulee pohdittua taiteen merkitystä ja sitä, mitä esimerkiksi kuvataide voi olla ja miksi juuri nämä teokset on valittu taidemuseon seinille, on näyttely onnistunut. Näitä ajatuksia pyörittelin Ihan tiloissa –näyttelyssä, johon on koottu neljän Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin olevan nykytaiteilijan teoksia.

Oulun taidemuseon kahteen tilaan levitetty näyttely esittelee Jussi Gomanin (s. 1980) suuria ja värikkäitä maalauksia, Jenni Ylppärilän (s. 1980) erilaisten talojen pienoismalleja, Antti Oikarisen (s. 1974) minimalistisia maalauksia ja veistoksia sekä Jouna Karsin (s. 1980) hätkähdyttäviä pienoismallin tapaisia veistoksia luonnosta.

Jenni Ylppärilän luomat nukkekotikokoiset pienoismallit hylätyistä liiketiloista, lähiökaupoista ja palopostista venyttävät kuvataiteen rajoja ja osoittavat sen voivan olla kolmiulotteista. Katsoja on tyytyväinen, jos arvaa, mikä talo on kyseessä ja missä se sijaitsee.

Eniten näyttelyssä hämmentää Oikarisen teokset, joiden nimetkin kertovat jotain. ”Maalaus” ja ”Konstruktio” ovat nimenmukaisesti juuri näitä, mutta kuitenkin esittävät jotain muuta. Minulle nämä teokset tuntuvat sisällöttömiltä, ja niiden juju jää epäselväksi.

Luova laboratorio LABRA
Oulun Torinrannassa
Avoinna arkena kello 10–18

Elokuussa 2015 oululaiskaksikko Martta Tervonen ja Sami Mikkola päättivät vaihtaa silloiset työnsä luovuuden edistämiseen ja perustivat Luovan laboratorion, joka on muun muassa yhteistyöskentelytila ja erilaisten tapahtumien pitopaikka tunnelmallisessa aitassa. Työviikkoon on saanut mukavaa vaihtelua, kun on käynyt välillä tekemässä töitä Labran lämpimässä ja inspiroivassa ympäristössä.

Heillä on tarkoituksena täyttää Oulun luovuudella ja luoda Ouluun yhteisö, jossa luovuudesta kiinnostuneet ihmiset ja yritykset kohtaavat. Helmikuussa Tervonen ja Mikkola julkaisivat kirjan Luova laboratorio –15+1 tietä luovuuteen. Siinä muun muassa Meeri Koutaniemi, Minna Parikka, Miki Liukkonen, ja Pirjo Heikkilä puhuvat luovuudesta. Mitä luovuus on ja miten itse kukin voi toteuttaa itseään?

Julkaistu 10.2.201610.2.2016

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Helmikuun levyarviot

The Scenes: Sex, Drugs and Modern Art Oululaisten vientitoivo jatkaa kolmannella albumillaan omaperäisellä tyylillään. Taiteellisena pidetty The Scenes on lähestynyt rockia nyt suoraviivaisemmin ja sanoitukset edellä. Miki Liukkosen tekstit ovat kuitenkin sikäli runollista tavaraa, että Konsta Koiviston tulkintoina ne taipuvat rytmiinsä vähintäänkin mielenkiintoisesti läpi koko levyn. Jos sävellyksissä onkin vähemmän taidetta, lyriikan ja melodian yhteentörmäyksessä […]

Arviot

TEKSTI Marko Pyhähuhta

The Scenes: Sex, Drugs and Modern Art

Oululaisten vientitoivo jatkaa kolmannella albumillaan omaperäisellä tyylillään. Taiteellisena pidetty The Scenes on lähestynyt rockia nyt suoraviivaisemmin ja sanoitukset edellä. Miki Liukkosen tekstit ovat kuitenkin sikäli runollista tavaraa, että Konsta Koiviston tulkintoina ne taipuvat rytmiinsä vähintäänkin mielenkiintoisesti läpi koko levyn. Jos sävellyksissä onkin vähemmän taidetta, lyriikan ja melodian yhteentörmäyksessä sitä syntyy kuin itsestään.

3/3

Suede: Night Thoughts

Vuonna 2013 comebackin tehnyt Suede tulee taas ryminällä, nyt edellistäkin paremmalla albumilla. Bändi kuulostaa elinvoimaiselta ja entistä isommalta – ajoittain jopa pahaenteisen massiiviselta – ja koko kahdentoista biisin materiaali on hämmentävän kovaa. Brett Andersonin ääni on myös loistoiskussa hänen pureutuessaan tarinoihin, joissa nuoruus on enää muisto vain. Tätä on kypsien, kaiken kokeneiden ja opikseen ottaneiden brittipopparien tekeminen parhaimmillaan.

5/5

Bloc Party: Hymns

Yksitoista vuotta hienon esikoisensa ilmestymisestä Bloc Party on saanut tehtyä viidennen levynsä. Miehistönvaihdokset ja Kele Okereken sooloseikkailut lienevät antaneet tujauksen positiivista virtaa, sillä ”Virsillä” ryhmä kuulostaa jälleen tekemisestään kiinnostuneelle. Mainitut elementit ovat myös vieneet yhtyeen soundia yhä enemmän tylsähkön, joskin ilmavan elektro-indien suuntaan. Hengellisen teeman tunkemisesta lyriikoihin jää hieman väkinäisen konseptin maku.

3/5

Julkaistu 10.2.201616.2.2016

Marko Pyhähuhta

Oulun ylioppilaslehden avustaja jo vuodesta 2001. Monta päätoimittajaa uuvuttanut joka paikan höylä keskittyy lehdessä lähinnä levyarvioitten rustaamiseen, ja vuosien varrella ruodittuja albumeita on kertynyt satoja. Ylkkärin ulkopuolella häntä työllistävät muun muassa kielenkääntäminen ja elokuvien tekstittäminen sekä Kärppien kotipelit Kiekko-Kalevan leivissä. Twitter: @markopyhis

Lue lisää:

Alexandra Salmela: Antisankari

Vaikka kirjan muoto on olennainen osa sen sisältöä, teoksen dramaturgia jää auttamatta räikeän toteutuksen varjoon.

Arviot Kirja-arvostelu Kulttuuri

TEKSTI Eleonoora Riihinen

Huh huh. Bratislavassa syntyneen Alexandra Salmelan toinen romaani Antisankari jättää hengästyneen olon. Salmelan palkittu esikoisteos 27 eli kuolema tekee taiteilijan leikitteli railakkaasti eri kaunokirjallisuuden tekstilajeilla, mutta Antisankariin verrattuna se on hillitty kuin puhelinluettelo.

Antisankarin muoto toisintaa monimediaalista maailmaa, jonka tekstisilppu vilisee silmien edessä katkonaisena älämölönä. Sensaatiolööppien pinnallinen typeryys asettuu pelottavan tutulla tavalla osaksi kirjan luomaa todellisuutta. Tekstin typografia ja villi asemointi sivuilla häiritsevät tarkoituksellisesti kirjaan uppoutumista.

Mutta tekstikirjo ei ole ainoa kirjan eheyttä hajottava tekijä. Postmoderniin henkeen ironinen ja epäluotettava kertojaääni rikkoo tarinaa. Teoksessa eletään kahdessa vastakkaisessa maailmassa Utopiassa ja KoroNovossa. Utopia on ekologinen kommuuni, jossa eletään askeettisesti ankarissa olosuhteissa. KoroNovo puolestaan on jonkinlainen hyperkapitalistinen mukavuuskeidas, jossa on käynnissä jatkuvat kerskakulutusbileet.

Utopialainen camera obscuraa käyttävä lehtikuvaaja Antti Sankari saa puhujakutsun viherpesua henkivään ympäristötilaisuuteen KoroNovoon. Mukaan lähtee hyllytetty toimittaja ja hänen päiväkirjaa pitävä tyttärensä. Mystinen kertojahahmo tuntuu olevan vaarallisen kiinnostunut Antti Sankarin antisankarimaisista edesottamuksista. Lopulta lukija pääsee seuraamaan sankarikuvien, legendojen ja myyttien totaalista romutusta.

Vaikka kirjan muoto on olennainen osa sen sisältöä, teoksen dramaturgia jää auttamatta räikeän toteutuksen varjoon. Keskiössä on polarisoituvan maailmankuvamme, ekofasismin ja kulutushysterian vimmaisen groteski satirisointi. Teos sisältää luultavasti kotimaisen kirjallisuushistorian vastenmielisimmän kohtauksen, joka konkretisoi törkyviihteen olemuksen. Se on myös samalla teoksen parhaita kohtauksia, koska lukijaa haastetaan tällä tavoin Suomessa aivan liian harvoin.

Rohkeudesta huolimatta toteutus on ongelmallinen, koska nihilistinen rekisteri ja litteähköt karikatyyrihahmot tekevät itse kertomuksesta paikoitellen epäkiinnostavan. Vaikka kokeilullisuus on uutta luovana voimana taiteen edellytys, teoksen toivoisi kasvavan pelkkää muotokikkailua tai pilakuvaa suuremmaksi elämykseksi. Rikkonaisuus vaikeuttanee teoksen vastaanottoa, mutta se nousee joka tapauksessa esiin suomalaisesta kirjavirrasta kunnianhimoisen omaäänisyytensä ansiosta.

(Teos 2015)

Julkaistu 10.2.201626.11.2019

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Joulukuun levyarviot

Utunen: Utunen Esikoisensa julkaissut Utunen kuvaa musiikkiaan abstraktilla mutta suositulla termillä “psykedeelinen pop”. Kevyesti taiteellista meno on, ja kahdeksanhenkinen kokoonpano loihtii hämyisiä tunnelmia asiaankuuluvalla otteella. Määritelmän mukaan Utusen musiikissa soivat “yhtä lailla Bristolin 90-lukuinen trip-hop, 70-lukulainen Laurel Canyon sekä virret”. Kun tähän yhdistetään Mirjami Holopaisen pirtaan passaava laulu, ollaan syystalveen sopivasti syvissä vesissä. 3/5 Kylie […]

Arviot Kulttuuri

TEKSTI Marko Pyhähuhta

Utunen: Utunen

Esikoisensa julkaissut Utunen kuvaa musiikkiaan abstraktilla mutta suositulla termillä “psykedeelinen pop”. Kevyesti taiteellista meno on, ja kahdeksanhenkinen kokoonpano loihtii hämyisiä tunnelmia asiaankuuluvalla otteella. Määritelmän mukaan Utusen musiikissa soivat “yhtä lailla Bristolin 90-lukuinen trip-hop, 70-lukulainen Laurel Canyon sekä virret”. Kun tähän yhdistetään Mirjami Holopaisen pirtaan passaava laulu, ollaan syystalveen sopivasti syvissä vesissä.

3/5

Kylie Minogue: Kylie Christmas

Kylie Minoguen joululevy ei ehkä ollut juhlakauden odotetuimpia lahjoja, eikä paketin aukaiseminenkaan riemuhuutoja aiheuta. Sisältä paljastuu sekava kokoelma ylimakeita, amerikkalaistyyppisiä viihdemusiikkikarkkeja ja tähän aikaan tuiki erikoista joulupophattaraa. Reippaammilla raidoilla Kylie kuulostaa tekopirteältä ja hartaammat tulkinnat jättävät syventämisen varaa. Vierailijoina mm. edesmennyt Frank Sinatra sekä muuten vain haudantakaiselta kuulostava Iggy Pop.

2/5

Placebo: MTV Unplugged

Vuosituhannen vaihteen jälkeen välillä heräteltyä MTV Unplugged -konseptia hyödyntää Placebo Lontoossa tallennetulla konsertillaan. Uudet, akustisemmat sovitukset jousisektioineen ja vierailijoineen toimivat Placebon tapauksessa suurimman osan ajasta, mutta muutamaan otteeseen mennään turhassa riisumisessa överiksi. Myös kappalemateriaali jättää vähän kritisoimisen varaa: tässä tuskin ovat bändin 17 parhaiten tarkoitukseen soveltuvaa raitaa. Intiimiä kyllä on.

3/5

Julkaistu 9.12.20159.12.2015

Marko Pyhähuhta

Lue lisää:

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Kokoelman melankolinen, alkoholin huuruinen tunnelma istuu saumattomasti suomalaiseen sielunmaisemaan, jossa vodkan hajuinen isä on taas pilannut joulun ja mustasukkaisuus tappaa.

Arviot Kulttuuri

TEKSTI Eleonoora Riihinen

On hämmentävää, että yhdysvaltalaisen runoilijan ja novellistin Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta -klassikkokokoelman kaikki 17 novellia julkaistiin ensimmäistä kertaa suomennettuna vasta tänä syksynä.

Kokoelman melankolinen, alkoholin huuruinen tunnelma istuu saumattomasti suomalaiseen sielunmaisemaan, jossa vodkan hajuinen isä on taas pilannut joulun ja mustasukkaisuus tappaa.

Carverin novellit ovat minimalistisia. Henkilöhahmot ovat alempaa keskiluokkaa, duunareita, räkäisten motellien pitäjiä, maidonjakajia ja siivoojia. Jotkut ovat elämänsä hajoamispisteessä, vaikka eivät ehkä osaa aavistaa sitä. Toiset ovat kokeneet valtavan menetyksen. Emme tiedä mitä heille on tapahtunut tai miksi, mutta tunnemme katastrofin jälkiseuraukset. Maailma on kyyninen ja ahdistava. Onneksi on myös lämpimiä ja inhimillisiä kohtia. Niitä todella tarvitaan, koska paikoitellen rivien välissä piilevä väkivalta ja naisviha saavat ihon kananlihalle.

Voisi olettaa, että alkoholista ja väkivallasta ammentava likainen realismi tuntuisi lukukokemuksena tahmealta kuin ginin tahrima lattia. Carverin tyyli on kuitenkin edelleen raikas. Novellit käsittelevät tukahdutettua aggressiota melkein elegantilla tavalla.

Carver on yksityiskohtien mestari. Pienin liikkein tunnelma kasvaa aina vain painostavammaksi. Paineen täytyy jossain vaiheessa purkautua. Lukija tietää, että pian tapahtuu jotain kauheaa. Vaaran tunne ei hellitä edes viimeisen lauseen kohdalla – päinvastoin. Novellien viimeinen lause on monesti se häiritsevin. Välillä shokkilauseen kaava jopa häiritsee, vaikka se tuokin kokoelmaan yhtenäisyyttä.

Carver kuoli keuhkosyöpään 50-vuotiaana vuonna 1988. Klassikko puhuttelee jälleen uutta lukijasukupolvea. Nimikkonovellin keittiökohtaus nähtiin viime vuonna ohjaaja Alejandro González Iñárritun Oscar-palkitussa elokuvassa Birdman.
Suomessa liki 20 vuoden julkaisutauon jälkeen Carveriin tarttui Kustannusosakeyhtiö Sammakko, joka julkaisi pari vuotta sitten runokokoelman Sateisten päivien jälkeen. Sammakko jatkoi Carverin ystävien hemmottelua kustantamalla tämän novellikokoelman, jonka on suomentanut Seppo Lahtinen.

Carverin konstailematon kieli kääntyy sinänsä ongelmitta suomeksi. Toisaalta juuri kielen niukkuus tekee sen tunnelmasta haastavan käännettävän. Alkuperäiskielellä novellit ovat niin riisuttuja ja hiottuja, että niiden hienovarainen tasapaino väistämättä kärsii toiselle kielelle käännettäessä.

Julkaistu 9.12.20159.12.2015

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin