Jutut kategoriassa Arviot - Sivu 12 14:stä

Miina Supinen: Mantelimaa

Mantelimaa ei ole ainoa paikka, jossa hämäryyksiltä suljetaan silmät.

Miina Supisen kuudes teos Mantelimaa antaa sanat joulun ja aikamme järjettömyydelle. Rönsyilevä kokonaisuus kertoo kuvitteellisella Länsi-Kyykkäällä sijaitsevasta Mantelimaasta, joka on jouluteemainen kauppakeskuksen ja huvipuiston risteytys. Ikuisen joulun irvokasta karnevaalia kätyröi toimitusjohtaja Jonne J. Halkio, entinen nuorisorikollinen, nykyinen ”rasittava paviaani”.

Pellon keskelle kyhätty Mantelimaa kätkee sisäänsä sekä ABC- että BB-Suomen kuvastot: keskiluokkaista viikonloppuviihtymistä perheille, joukkohysteriaa, strippareita ja tosi-tv-sarjan filmausta Mantelimaan arjesta. Mielleyhtymiä erääseen tuurilaiseen kyläkauppaan ei voi välttää.

Tarinan keskiössä on perheenäiti Molli, joka poptähteytensä hiivuttua värvätään taiteelliseksi johtajaksi Mantelimaan talvipäivänseisauksen kulkueeseen. Hän uppoutuu suunnittelemaan Elfetit-tanssiryhmän eroottista koreografiaa samalla kun aviomies Keke makaa koomassa sairaalassa. Tabletit ja puhelimet riittävät lapsenvahdeiksi Rosa- ja Lila-tyttärille. Sekametelisoppaa hämmentävät luova kirjanpitäjä Felix ja silikonielfetti Kissi, jonka kanssa Molli heittäytyy suhteeseen.

Mantelimaan toiminta ei vaikuta olevan laillisella pohjalla. Tapahtuu arvoituksellisia kuolemia, ja maanalaisesta hirviöstä huhutaan. Jäljet johtavat Mantelimaan paikalla takavuosina toimineeseen ongelmanuorten taideterapiakotiin, joka yhdistää Mollin, Jonnen ja Keken menneisyyden. Jouluisen pinnan alla kytee.

Supisen teksti on terävän dialogin juhlaa. Selfie murhapaikalla ja Täydellinen pellemeikki taas ovat esimerkkejä viihdyttävästi otsikoiduista lyhyistä luvuista, joitten ansiosta tarina etenee jouhevasti. Lievä puute on joidenkin henkilöhahmojen ohuus. Keskeisiin henkilöihin mahtuu onneksi inhimillisyyttä mutta myös oman edun tavoittelua, joka saa pohtimaan heidän motiiviensa moraalia. Hyvikset ovat harvassa.

Vaikka Supinen kuvaa pinnallisen oloista keinotodellisuutta, siitä löytyy syvempiä merkityksiä. Taustalta paistaa kritiikki, että tuosta keinotodellisuudesta on tullut arkea. Kun kirjailija kirjoittaa tyhjistä paketeista, sumusta ja Länsi-Kyykkään pimeydestä, niistä tulee väistämättä metaforia piittaamattomuudelle. Mantelimaa ei ole ainoa paikka, jossa hämäryyksiltä suljetaan silmät.

Julkaistu 11.11.201526.11.2019

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Ketun romaanissa rakkaus punnitaan jälleen ääriolosuhteissa, vankileirin veressä ja liassa.

Arviot Kulttuuri

TEKSTI Eleonoora Riihinen

Katja Ketun neljäs romaani Yöperhonen (Otava 2015) varioi samoja teemoja kuin hänen läpimurtoteoksensa Kätilö. Rakkaus punnitaan jälleen ääriolosuhteissa, vankileirin veressä ja liassa. Teos on jälleen epämiellyttävä muistutus siitä, että lähihistorian raakuudet tulevat myös tähän päivään. Systemaattisen väkivallan uhka ei ole kuollut. Sen tiedostaminen tekee vaikeaksi seurata, kuinka elämästään kamppaileva ihminen voi hylätä kaiken: ystävyyden, vanhemmuuden, ihmisyyden.

Tarina liikkuu kahdella eri aikatasolla. 1930-luvulta lähtien seurataan valkokenraalin tytärtä Irgaa, joka joutuu sattuman kautta Vorkutan vankileirille Neuvostoliittoon. Vuonna 2015 suomalainen Verna yrittää selvittää Venäjällä kuolleen isänsä kohtalon ja sen, mitä tämä puuhasi Marinmaalla. Lavran kovia kokeneet kyläläiset ovat kuitenkin salamyhkäistä porukkaa. Vähitellen Verna tuntee olonsa oudon kotoisaksi tutustuessaan suomalais-ugrilaisen kansan identiteettiin ja mystiseen kansanuskoon.

Kettu leikittelee surutta eri genrepiirteillä. Teoksen lähtöasetelmat takaa-ajosta murhaan tuovat mieleen jännitysdekkarit. Kirjailijalle tunnusomainen, kaunistelemattoman realistinen tyyli pääsee oikeuksiinsa, kun lukija viedään keskelle vankileirin kauhuja. Juuri kun lukija on päässyt sopivaan ryppyotsaisuuden tilaan historiallisen romaanin äärelle, tarinaan ilmestyy yliluonnollisia elementtejä ja aina vain lisää rikosromaanin piirteitä: on agentteja, murhia ja ennen kaikkea järisyttäviä salaisuuksia.

Kahden aikatason rytmitys toimii. Loppua kohden vauhti kiihtyy ja juonenkäänteet keikauttavat asetelmat päälaelleen. Suorastaan toimintaelokuvamaista spektaakkelia hipova loppu etäännyttää ratkaisevalla hetkellä.

Yritys luoda näin moninaisista aineksista uskottava tarina on kunnianhimoinen. Palasia pitää koossa Ketun verevä ja runsas kieli, joskin sekin meinaa hetkittäin kompastella omiin rönsyihinsä. Muoto lainaa paljon kirjailijan esikuvalta Timo K. Mukalta, joka loi omintakeisen hurmoksellisen tyylinsä yhdistämällä runollista balladia ja rujoa naturalismia.

On vaikea palata estradille läpimurron jälkeen. Yöperhonen vertautuu väistämättä kirjailijan läpimurtoteokseen Kätilöön jo aiheidensa ja samanlaisten henkilöidensä puolesta. Siinä missä Kätilö kouraisi kahdella suurella teemalla, sodalla ja rakkaudella, syvältä ja kipeästi, Yöperhonen kauhoo liian moneen suuntaan ja hukkaa välillä fokuksensa. Siitä huolimatta romaani kuuluu luultavasti syksyn parhaimmistoon. Suomen eturivin kirjailijoihin nousseelta Katja Ketulta on lupa odottaa paljon.

Julkaistu 21.10.201526.11.2019

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Lokakuun kulttuurimenot

Lokakuussa vierailimme valokuvanäyttelyssä ja osallistuimme Tottelemattomuuskouluun.

Arviot Kulttuuri

TEKSTI Anni Hyypiö

Meeri Koutaniemi: Vaihtoehto
Oulun taidemuseossa
3. tammikuuta 2016 asti

Kuvajournalisti Meeri Koutaniemen uusi näyttely Vaihtoehto käsittelee vaikeaa aihetta, naisten ympärileikkausta.
Hätkähdyttävä näyttely sisältää valokuvia kahdesta Afrikan maasta. Kenian mustavalkokuvissa kuvataan Masai-heimon ympärileikkausrituaalia ja sitä paenneita tyttöjä. Ugandassa kuvattujen värillisten henkilökuvien päähenkilöitä ovat entiset ympärileikkaajat, jotka ovat kääntyneet vastustamaan julmaa traditiota.

Kenian kuvat rakentuvat varjoista, ja niiden tunnelma on usein uhkaava, ahdistunut ja yllättävän intiimi – etenkin väkivaltaisia ympärileikkauskuvia katsova tuntee itsensä välillä tirkistelijäksi.
Ugandan heleäväristen kuvien merkitys ei avaudu yhtä helposti. Niitä katsoessa mieleen hiipii ajatus: olisivatko kuvat enemmän kotonaan lehden sivuilla tekstin parina, eivät yksinään näyttelyssä?
Siitä huolimatta näyttely on näkemisen ja kokemisen arvoinen.

Anni Hyypiö

Jani Leinonen:
Tottelemattomuuskoulu
Kiasmassa Helsingissä
31. tammikuuta 2016 asti

Kuvataiteilija Jani Leinosella on tärkeää asiaa. Hän haluaa haastaa ihmiset ajattelemaan uudella tavalla totutuista asioista. Leinonen kritisoi kapitalismia, megabrändien tekemisiä, kyseenalaistaa taiteen, politiikan ja koulumaailman tapoja.

Tottelemattomuuskoulu-näyttely on todella koulu, jossa Li Andersson, Karri ”Paleface” Miettinen, Riku Rantala & Tunna Milonoff, Marjaana Toiviainen sekä katutaiteilija Sampsa opettavat muun muassa kansalaisaktivismista ja mediakritiikistä.

Tottelemattomuuskoulu on myös perinteinen taidenäyttely. Leinonen pukee kritiikkinsä Kellog’sin muropaketteihin, Elovena-pakkauksiin ja jättibrändien logoihin. Näyttely on pysäyttävä, ajatuksia herättävä ja saa toivomaan, että jokainen näyttelykävijä pohtii näkemäänsä eikä vain jatka museonovista päästyään McDonaldsin ja Burger Kingin hampurilaisten syömistä.

Minna Koivunen

Julkaistu 21.10.201522.10.2015

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Lokakuun levyarviot

Chisu: Polaris Chisun neljäs pitkäsoitto on ollut odotettu musiikkitapaus artistin neljän vuoden levytyspaussin jälkeen. Tauko onkin hionut oman musiikkinsa tuottavan lahjakkuuden ilmaisua entistä parempaan tikkiin, ja Polaris edustaa pääpiirteissään sitä vakavampaa Chisua. Paikka paikoin taideruuvia on väännetty ehkä turhankin paljon kaakon suuntaan, mutta näin kunnianhimoista tyylipoppia suomen kielellä ei toisaalta pahemmin ole tehty. Lisäpisteitä makoisista […]

Arviot Kulttuuri

TEKSTI Marko Pyhähuhta

Chisu: Polaris
Chisun neljäs pitkäsoitto on ollut odotettu musiikkitapaus artistin neljän vuoden levytyspaussin jälkeen. Tauko onkin hionut oman musiikkinsa tuottavan lahjakkuuden ilmaisua entistä parempaan tikkiin, ja Polaris edustaa pääpiirteissään sitä vakavampaa Chisua. Paikka paikoin taideruuvia on väännetty ehkä turhankin paljon kaakon suuntaan, mutta näin kunnianhimoista tyylipoppia suomen kielellä ei toisaalta pahemmin ole tehty. Lisäpisteitä makoisista kasarivaikutteista.
4/5

Seli Seli: Puoliautiomaa
Oululainen Seli Seli on kiintoisa tulokas. Vasta julkaistulla esikoisalbumillaan nelikko esittäytyy tyylitajuisena ja rohkeana oman tiensä kulkijana, jonka äänimaailma on sekä avara että intensiivinen. Bändi pelaa melko yksinkertaisilla elementeillä mutta taiten, ja lyriikka täydentää mukavasti jumittavaa pohjaa.
Bändin teho on todistettu myös livenä, ja kokonaisuutena Seli Seli on enemmän kuin tervetullut vahvistamaan paikallista taiteellisemman rockin skeneä.
3/5

Laid Back Twonies: Watch Your Step
Oulusta on myös grungeosastolle ennakkoluulottomasti kurottava Laid Back Townies. LBT operoi sfääreissä, joissa kova vokalisti on aivan välttämättömyys, ja Lauri Peisterä suoriutuu postistaan kiitettävästi – kutkuttavimpina hetkinä mies tuo mieleen Chris Cornellin, vaikka ei ketään apinoikaan. Sävellyksellisesti ja soitollisesti jämäkän yhtyeen menossa on grungen ohella klassisempikin, bluesahtava vire, joka luo mielleyhtymiä myös Hendrixin tai Zeppelinin suuntaan.
4/5

Julkaistu 21.10.201522.10.2015

Marko Pyhähuhta

Oulun ylioppilaslehden avustaja jo vuodesta 2001. Monta päätoimittajaa uuvuttanut joka paikan höylä keskittyy lehdessä lähinnä levyarvioitten rustaamiseen, ja vuosien varrella ruodittuja albumeita on kertynyt satoja. Ylkkärin ulkopuolella häntä työllistävät muun muassa kielenkääntäminen ja elokuvien tekstittäminen sekä Kärppien kotipelit Kiekko-Kalevan leivissä. Twitter: @markopyhis

Lue lisää:

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Kirjailija onnistuu luonnehtimaan hahmojensa sisäistä maailmaa ja tunteita hyvinkin elävästi.

Arviot Kulttuuri

TEKSTI Sanna Häyrynen

Voiko runon lukeminen ajaa itsemurhaan? Tätä kysyy 32-vuotias Kaj Korkea-aho kolmannessa romaanissaan Paha kirja. Korkea-aho kuvaa Åbo Akademin kirjallisuudenopiskelijoiden keskellä vellovaa mysteeriä jännityselementtejä hyödyntäen. Suomenruotsalainen kulttuurieliitti ei romaanissa näyttäydy kovin kirkkaassa valossa.

Ahdistunut Pasi haluaa kirjoittaa esseen vaietusta runoilijasta Leander Granlundista, jonka säkeiden väitetään aiheuttavan lukijoilleen itsemurhia. Salattuihin runoihin on kuitenkin vaikea päästä käsiksi. Kuvioon liittyy hämäryyksiä, jotka kirjallisuudenlehtori Mickel tietää ja pitää itsellään.

Pasin tukena on ystävä Calle, joka luisuu henkilökohtaiseen talous- ja opiskelumotivaatiokriisiin, kun Helena-tyttöystävältä tulee rukkaset ja Kelalta kirje opintotuen lakkauttamisesta. Pasi ja Calle kuluttavat pilveä, mielialalääkkeitä ja alkoholia. Itsemurhiakin opiskelijapiirissä tapahtuu, kun runoja alkaa löytyä.

Romaanin päähenkilöitä ovat Calle ja tämän ikään kuin vanhempi versio lehtori-Mickel, jonka opiskelutoveri Dietrich valmisteli aikoinaan gradua noista pahamaineisista runoista – ja loppu oli surullinen. Mickelin toiminta koko romaanin ajan herättää moraalidilemmoja, mutta hän porskuttaa eteenpäin ja sanoo, että omatunto on valinta.

Kirjailija onnistuu luonnehtimaan hahmojensa sisäistä maailmaa, epävarmuutta ja tunteita hyvinkin elävästi. Etenkin Calle on moniulotteinen haavoittuvuudessaan mutta myös ylpey-dessään. Kirjailijan ansioihin kuuluu myös nykyhetken ärsykkeistä syntyvien assosiaatioiden limittäminen oivaltavasti menneisyyden tapahtumiin. Teksti pitää otteessaan.

Korkea-aho kuljettaa samaistuttavan arkisen yliopistoelämän kuvauksen mukana yliluonnollisia ulottuvuuksia. Loppua kohti romaani alkaa saada tragikoomisia piirteitä, jotka syövät uskottavuutta.

Kokonaisuus jättää hämilleen. Rivien välistä on luettavissa kritiikkiä yliopistojen rahoitusta, tieteenalojen epätasa-arvoisuutta ja opiskelijoiden pahoinvointia kohtaan. Yrittääkö Korkea-aho sanoa, että kirjallisuuden opiskelulla on voimaa, vaikka se ei elättäisi? Humanismin suossa voi ilmeisesti joutua niin syvälle, että tekee itsemurhan.

3/5 (Otava 2015)

Julkaistu 23.9.201526.11.2019

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Syyskuun levyarviot

Ane Brun: When I’m Free Norjalainen, sittemmin ruotsalaistunut Ane Brun on kuudennella sooloalbumillaan paljon velkaa myöhempien aikojen Kate Bushille, mutta aivan kuningattaren tasolle hän ei vieläkään yllä. Herkät ja ilmavat pop-tunnelmoinnit seuraavat toistaan, ja albumilla on kyse enemmän atmosfääristä kuin vaikuttavista tai erityisen tarttuvista melodioista. Pisteet lähtevät äänelle ja ajoittain kivasti selkäpiitä kutkuttavalle fiilikselle, miinusta […]

Arviot Kulttuuri

TEKSTI Marko Pyhähuhta

Ane Brun: When I’m Free
Norjalainen, sittemmin ruotsalaistunut Ane Brun on kuudennella sooloalbumillaan paljon velkaa myöhempien aikojen Kate Bushille, mutta aivan kuningattaren tasolle hän ei vieläkään yllä. Herkät ja ilmavat pop-tunnelmoinnit seuraavat toistaan, ja albumilla on kyse enemmän atmosfääristä kuin vaikuttavista tai erityisen tarttuvista melodioista. Pisteet lähtevät äänelle ja ajoittain kivasti selkäpiitä kutkuttavalle fiilikselle, miinusta taas tulee lievästä tylsyydestä.
3/5

Punaisen kuningattaren periaate: Kaksi suuntaa
Punaisen kuningattaren periaatteen kova livekunto tuli kesällä todettua pariinkin otteeseen, ja uuden pitkäsoiton nähtyä pikkuvaikeuksien jälkeen päivänvalon voi todeta tikin olevan hyvä myös levyllä. Mokka Laitisen väräjävä laulusoundi sopii 70-luvulle taipuvaan, pieteetillä toteutettuun progeiluun mainiosti, ja levyä palvelee liveantia hieman vähemmänkin hyökkäävä sävytys. Lyyrisesti liikutaan enimmäkseen kertomusten tuolla puolen ja tuokiokuvat toimivat genressään hyvin. Hyviä värinöitä.
4/5

Duran Duran: Paper Gods
Sedät jaksavat heilua – positiivisesti yllättäen. Nämä kasarijumalat eivät haikaile menneeseen, vaan ovat lähteneet tekemään uutta musiikkia kunnianhimoisesti ja nykyajan meiningillä fiittaajiakin (mm. Janelle Monáe) käyttäen. Menossa ei sinänsä ole mitään vikaa, ja Simon Le Bonin äänikin on jopa huimassa kuosissa, mutta vähän puuduttavan tasapaksua materiaali on. 12-raitaisen vakiolevyn biiseistä muutaman olisi voinut korvata bonusversion raikkaammilla lisillä.
3/5

Julkaistu 23.9.20156.10.2015