Jutut kategoriassa Arviot - Sivu 2 13:stä

Ortotopologian dosentti Aapo Heikkilä palaa yliopistolle: Markku Pölösen ohjaama näytelmä on riemastuttava henkilökuva poikkeusyksilöstä

Ortotopologian lopulliset alkeet – dosentti Aapo Heikkilä L1. Käsikirjoitus ja ohjaus Markku Pölönen. Rooleissa Mika Nuojua. Tuottajat Juha Vidgren, Kimmo Paananen ja Pia Ervasti. Puvustus Seija Mällinen. Maskeeraus Mirka Ojala. Valokuvat Timo Heikkala. Tuotanto yhdessä Oulun yliopisto, Oulun Yliopiston Ylioppilaskunta (OYY), Klaffi Tuotannot Oy, Suomen Filmiteollisuus Oy. Ensi-ilta Oulun yliopiston L1 -salissa 21.4.2022. Oulun yliopiston suurin sali L1 […]

Arviot Kulttuuri Teatteriarvostelu Tiede Tuttu kasvo kampukselta Uutiset

TEKSTI Pete Huttunen

Oulun yliopiston suurin sali L1 on täynnä iloista puheensorinaa ja tunnelma on odottava. Pian alkaa dosentti Aapo Heikkilän luento. Parhaat paikat salin edestä ovat menneet jo aikaa sitten, kuten ortotopologian luennolla vuosikymmeniä sitten. Aapo Heikkilä on kuitenkin vaihtanut jo ulottuvuutta. Ehkäpä hän keskustelee teorioista para avaruudessa sinisten enkeleiden kanssa? Aapon henki elää kuitenkin täälläkin. Markku Pölönen on käsikirjoittanut ja ohjannut legendaarisen tähtiluennoitsijan elämästä huikean näytelmän Ortopologian lopulliset alkeet – dosentti Aapo Heikkilä L1.

Luennolle osallistujien joukko on kirjava. Nuorimmille Aapo saattaa olla uusi tuttavuus, mutta osa on varmasti tuntenut varjotutkijan ja osallistunut hänen luennoilleen. Yliopisto-opintonsa jo päättäneet muistelevat, että suuressa salissa on käyty ainakin tenteissä. Mieleen on jäänyt myös salin ärsyttävät portaat, joita noustaan askelmalta toiselle aina samalla jalalla.

Aapo saapuu lavalle suosionosoitusten saattamana. Tapaamme illan aikana myös Aapon lapsuudenystävän Jorma “Joppe” Ojalan, varadekaani Osmo Pulkkisen, konstaapeli Reino Torstin sekä rovasti Heimo Ignatiuksen. Kaikki roolit näyttelee Mika Nuojua hämmästyttävällä eläytymisellä ja taidolla. Aapo on varmasti hengessä mukana eliminoituaan jollakin filtterillä ulottuvuuksien väliset esteet.

Näytelmässä käydään läpi Aapon ja muiden hahmojen kertomana myyttisen legendan elämää lapsuudesta lähtien. Jos on Mika Nuojualla useita rooleja, niitä oli myös Aapolla. Maanviljelijän poika Haapavedeltä toimi muun muassa tekaistuilla papereilla opettajana Pulkkilassa sekä psykiatrina Vaasassa.

Yhteiskunta ei osannut arvostaa tällaista puoskarointia, vaikka ansiotodistukset ovat tietenkin aitoja: “Kyllä se aito on, kun minä olen sen itse kirjoittanut”, Aapo toteaa.

Tie vei suojelupoliisin kuulusteluihin ja lopulta Aapo sai pitkän vankeustuomion. Tarinan mukaan presidentti Kekkonen kuitenkin armahti hänet heti Aapon anomuksen luettuaan.

Tieteellinen ura

Vasta perustettuun Oulun yliopistoon Aapo Heikkilä hakeutui fysiikan ja matematiikan luennoille 1960-luvun alussa. Pian hän nimitti itsensä ortotopologian dosentiksi ja sai työhuoneen fysiikan laitoksen siivouskomerosta. Yliopistossa hän toimi pitkään, noin 30 vuotta. Hänet tunnettiin laajasti yliopistomaailmassa ja luentokutsuja sateli ympäri Suomen.

Ortotopologia on Aapo Heikkilän kehittämä näennäistiede, oppi kaikista mahdollisista luonnonilmiöistä ja kaikesta olevaisesta. Tieteellinen termistö ja akateeminen koukeroinen esitystapa on Aapolla hallussa, mutta teorioita ei ole vielä pystytty todistamaan tai tuloksia toisintamaan. Ehkäpä dosentti oli liian paljon aikaansa edellä?

Mielikuvitusrikkaasta, älykkäästä ja huumorintajuisesta dosentista tuli tiedeyhteisön lemmikki, eräänlainen maskotti. Muutaman kerran vuodessa pidetyt luennot olivat performansseja ja ne vetivät suuret salit reunoja myöten täyteen. Hitaimmat jäivät ulkopuolelle.

Hyväntahtoinen ja sydämellinen herrasmies ei turhia tärkeillyt. Hän ehkä ymmärsi, että luennot ovat ainakin osaksi leikkiä, tieteen parodiaa. Hilpeästä tunnelmasta huolimatta yleisö ei nauranut hänelle vaan hänen kanssaan.

Vauhdikasta kerrontaa

Aapon luento alkaa vauhdikkaasti ortotopologian luennolla ja tieteenalan peruskäsitteen ultrafiltterin määrittelyllä. Täysi sali kuulijoita on saman tien Nuojuan hyppysissä. Tähtiluennoitsijan valloittava tyyli maneereineen sekä nokkela tilannekomiikka on lennokasta.

Ultrafiltteri on tärkeä työkalu. Sillä eliminoidaan yhtälöstä kaikki ylimääräinen, kuten numerot. Paras ratkaisu yhtälöihin on: joko-tai. Luennolla sivutaan myös sinisen enkelin selviytymistä para avaruudessa. Tontun pään tilavuuden kaavaan emme tällä kertaa perehdy, sillä se kuuluu joulun alla pidettävään luentoon.

Mika Nuojua vaihtaa roolia sujuvasti takkia ja lakkia vaihtamalla. Taitava näyttelijä ei muuta tarvitse, ja yleisö pysyy mukana kerronnassa.

Ohjaaja Markku Pölönen samaistui Aapon optimismiin

Markku Pölönen on tunnettu erityisesti maalaiskomedioistaan, joissa on erikoisia ja erityisiä persoonia. Hahmoja yhdistävä piirre on suuri lämmin sydän. Pölösen pitkän elokuvauran kohokohtia ovat muiden muassa Kivenpyörittäjän kylä (1995) ja Koirankynnen leikkaaja (2004).

Pölösen näkökulma Aapon elämään ja persoonaan on ymmärtävä ja lempeä. Kaikki Aapon kertoma ei välttämättä ole ihan tarkalleen totta. Sillä ei ole lopulta väliä, myyttinen hahmo ja tarinat elävät vuosikymmenestä toiseen.

Markku Pölönen kertoo, että hän samaistui Aapossa katteettomaan optimismiin, jonka varaan hän kaikki hankkeensa rakensi.

– Aapo herätti minussa lapsenomaisuudellaan suojeluvaiston, niin kuin tuntuu herättäneen lähes kaikissa aikanaan tapaamissaan ihmisissä.

– Koskettavaa on Aapon pyyteettömyys; hänelle kelpasi vaatimatonkin elämä, mutta haaveena oli ansaita jollakin keinolla rahaa muun muassa tutkimuslaitteiden hankintaan. Aapo halusi auttaa ihmisiä.

– Aapon tarinassa on mielenkiintoisinta tapa, jolla hän löysi roolinsa tiedeyhteisön hassusti vääristävänä peilinä, Pölönen kertoo.

Tärkeä näytelmä erityisen ihmisen elämästä ja yliopistosta

Ortopologian lopulliset alkeet ei ole ainoastaan tirskuva komedia, tasoja on useita. Aapo on myös traaginen hahmo. Mielenterveyteen liittyvät pohdinnat liittyvät toiseen juttuun, mutta optimismistaan huolimatta kaikki ei ole Aapolle varmasti ollut helppoa.

Ystävällinen ja kohtelias Aapo sai yliopistolla paljon ystäviä ja hänellä oli tärkeä terapeuttinen tehtävä vakavan ja raskaan puurtamisen keskellä. Hänen merkityksensä tunnustettiin opiskelijoiden ja henkilökunnan vireyden ylläpitäjänä.

Kaikki eivät kuitenkaan ilahtuneet, että uusi, vielä profiiliaan etsivä, yliopisto henkilöityy veijarimaiseen pseudotieteilijään. Nykyisin Aapon kaltaiselle persoonalle ei ehkä löytyisi tilaa, vaikka ihmisen kyky ja tarve haltioitua eivät ole varmasti muuttuneet. Väitteistä huolimatta ihmiset ovat edelleen suvaitsevaisia, vaikka joskus sanovat väärän sanan. Ajan ilmapiiri on kuitenkin raaistunut.

Hieno näytelmä ja sen upea toteutus autenttisessa ympäristössä on Oulussa kulttuuriteko. Näytelmä avaa toivottavasti kapealaisuuteen ja tulostavoitteisiin pakotettujen yliopistolaisen silmiä näkemään toisin. Miksi tiedon temppelistä on tehty talouden lainalaisuuksia noudattava halpahalli? Se ei ole luonnonlaki ainakaan tässä ulottuvuudessa.

Jumalan kaava oli Aapolla työn alla. Sitä hän ei ehtinyt ratkaista. Kauniita unelmia ja haaveita kannattaa vaalia. Tätä voi pohtia vaikkapa vappuna opiskelijoiden karnevaaleissa.

Seuraavat näytökset: 28.4 ja 29.4. klo 18 ja 30.4. klo 15.

Näytelmän lipputulot ohjataan lyhentämättömänä hyväntekeväisyyteen, Oulun yliopiston opiskelijoiden mielenterveystyön tukemiseen.

Julkaistu 28.4.202228.4.2022

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Arvio: Jäniksen vuosi. Lempeä ja hauska satiiri pienistä nisäkkäistä maailman pyörteissä

Oulun teatteri: Jäniksen vuosi. Käsikirjoitus Esa Leskinen, Sami Keski-Vähälä, Kristian Smeds. Perustuu Arto Paasilinnan romaaniin. Ohjaus Eljas Liinamaa. Lavastus Aino Koski. Pukusuunnittelu Pasi Räbinä. Valosuunnittelu Elina Romppainen. Äänisuunnittelu Jukka Lappalainen. Kampaus- ja maskisuunnittelu Eija Juutistenaho. Rooleissa Heli Haapalainen, Aki Pelkonen, Mirjami Kukkola, Timo Reinikka ja Tuula Väätäinen. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 2.4.2022. Datanomi Vatasella on huono päivä. Elämä […]

Teatteriarvostelu

TEKSTI Pete Huttunen

Datanomi Vatasella on huono päivä. Elämä ei ole tuntunut hyvältä ja omalta pitkään aikaan. Ajaessaan metsätietä Vatanen (Heli Haapalainen) päästää irti, hän ei enää jaksa. Ja sitten rytisee. Vatanen herää metsässä ja löytää haavoittuneen Jäniksen (Aki Pelkonen). Vatanen ja Jänis, kaksi pientä nisäkästä, lähtevät matkalle.

Onko Vatasella ja Jäniksellä enää toivoa? Oulun teatterin näytelmä Jäniksen vuosi alkaa syvistä vesistä, mutta kasvaa toivoa ja elämänuskoa huokuvaksi hauskaksi ja absurdiksi odysseiaksi. Näytelmän on ohjannut Eljas Liinamaa.

Oulun teatterin Jäniksen vuosi perustuu Esa Leskisen, Sami Keski-Vähälän ja Kristian Smedsin Ryhmäteatterille 2013 tekemään käsikirjoitukseen. Smeds tunnetaan muun muassa klassikkosovituksestaan Tuntematon sotilas, jota pidettiin teatterikerrontaa uudistavana merkkiteoksena ja toisaalta myös pyhäinhäväistyksenä.

Näytelmän käsikirjoitus perustuu Arto Paasilinnan suosittuun romaaniin, jonka julkaisusta on pian kulunut 50 vuotta. Paasilinnan romaanin henki ei ole vanhentunut, ja näissä käsissä teos saa railakkaan päivityksen nykyaikaan.

Puhuva Jänis on villi eläin ihmeellisessä maailmassa

Paasilinnan romaani on kaukainen, miltei viitteellinen lähtökohta. Teoksen humaani ja lempeästi piikittelevä asenne ja ilmapiiri ovat kuitenkin tallella. Jäniksen vuosi on hellyttävä yhteiskunnallinen satiiri.

Pupukorvaiset kertojat vihjaavat aluksi, että ainakin jokin taso matkalla on unta. Vatasen tietoisuuden tilaan saattavat vaikuttaa myös kolhittu mieli, pitkät ryyppyputket ja taikasienet. Toisaalta jos metsän eläimet puhuvat sinulle, kaiken saa tulkita myös konkreettisesti. Jänis ei tuomitse.

Oulun teatteri – Jäniksen vuosi. Kuvassa Heli Haapalainen, Mirjami Kukkola ja Timo Reinikka. Kuva: Janne-Pekka Manninen.

Pääosassa ei ole Paasilinnan kirjasta ja Risto Jarvan elokuvasovituksesta tuttu keski-ikäinen, keskiluokkainen valkoinen mies. Heli Haapalainen täyttää Vatasen saappaat komeasti. Vatanen on “vain Vatanen”, jolla ei ole etunimeä ja sukupuolella ei ole merkitystä.

Aki Pelkonen revittelee hulvattomana jäniksenä, jolla on myös herkkä puolensa. Mikään inhimillinen tai eläimellinen ei ole tälle lähiöjänikselle vierasta. Näytelmässä on nelisenkymmentä herkullista sivuhahmoa, joita esittää vain neljä näyttelijää. Annika Apajalahti, Mirjami Kukkola, Timo Reinikka ja Tuula Väänänen hoitavat kaikki roolit hämmästyttävällä energialla ja rytmillä.

Hämmentävässä maailmassa nisäkäs katoaa

Ihmiset kamppailevat arki- ja työelämän vaatimusten ja paineiden kanssa. Ilmasto tuhoutuu, Euroopassa soditaan ja yhteiskunta eriarvoistuu. Aivoihin tulvii valtava määrä oikeaa ja väärää informaatiota jokaisena hetkenä. Masennuslääkkeitä syö Vatasen lisäksi yli puoli miljoonaa suomalaista.

Tämän todellisuuden keskellä pieni nisäkäs ahdistuu ja kadottaa lapsuuden ihmettelyn taidon. Joka puolelta tiiviiksi puristettu näkökenttä on jo niin ahdas, että kauneutta on mahdoton havaita.

Lopulta ei ole merkityksellistä, onko matka Vatasen pään sisäinen vai todellinen. Mikä on todellista, kun suljet silmäsi ja vaivut uneen? Onko taivaansini totta?

Näyttämöllä Vatanen ja “tosi hyvin” karaokea laulava jänis ovat uskomattomia, mutta maailma on totta. Huomiot yhteiskunnan epäkohdista ovat teräviä. Kapitalismi ja rötösherrat pyörittävät maailmaa. Vanhukset kärrätään hoitokotiin, jossa maksut ovat suuria ja hoito huonoa.

Kaikki piikit eivät ole teräviksi tarkoitettuja. Esimerkiksi eläinlääkäri (evp) Kärkkäinen (Timo Reinikka) kuvataan omituisena hörhönä, joka uskoo homeopatiaan ja kaikkeen huuhaahan. Jollekin saattaa tulla mieleen eräs kauppias, mutta tämä hahmo on onnistunut ja hauska.

Oulun teatteri – Jäniksen vuosi. Kuvassa Aki Pelkonen ja Heli Haapalainen. Kuva: Janne-Pekka Manninen.

Parhaissa tarinoissa on useita tasoja

Riemukkaat ja koskettavat tapahtumat seuraavat vauhdikkaasti toisiaan. Käsikirjoituksen ja toteutuksen onnistumisesta kertoo, että parhaimmillaan kohtaukset ovat samaan aikaan hauskoja, viisaita ja herkkiä. Tunnekirjon yhdistäminen toimivasti on äärimmäisen harvinaista, ja lopputulos on usein kiusallista katsottavaa.

Kun ympäri Suomea riekkunut Vatanen passitetaan sairaalaan vähän latautumaan, hän pääsee keskustelemaan ylihoitajan (Tuula Väänänen) kanssa. He käyvät läpi syviä tunteita, ja kohtauksessa on valtava intensiteetti. Tunnelma ei ole kuitenkaan hetkeäkään raskas, vaikka kerronnassa ja sisällössä on useita tasoja.

Kohtaus rajautuu katosta laskeutuvalla läpinäkyvällä verholla. Aino Kosken lavastus on pelkistetty ja kuin unimaailmaan tyylitelty. Verhoja käytetään rajaamaan tilaa. Suuren näyttämön mittakaava sopii parhaiten esimerkiksi suurmusikaaliin, jossa on valtavia joukkokohtauksia. Tehokas rajaaminen tiivistää näyttämön pienille nisäkkäille sopivaksi.

Verhot toimivat myös kuin esirippuina ja rajaavat Vatasen mielen – tajunnan ja alitajunnan kerroksia. Välillä minimalistinen ja kaunis lavastus ja valaistus (Elina Romppainen) vie mukaan Vatasen ja jäniksen satumaailmaan.

Pasi Räbinän luoma puvustus tukee kerrontaa, jossa on ihmeellisiä asioita. Koreilun ja näyttävyyden sijaan pienillä asioilla on merkitystä. On selvää, että ihmisoletettukin kuulee paremmin tai ainakin toisin, kun saa jäniksen korvat.

Lohduttava matka kohti tärkeitä asioita

Kahden pienen nisäkkään lohduttavalla matkalla ystävykset etsivät häiritylle mielelle rauhaa. Maailma on kaoottinen paikka, ja oman paikkansa löytäminen ei ole helppoa. Kun ymmärtää ja hyväksyy, että perille ei voi koskaan päästä ja maailmakin on vielä kesken, oman kokoinen paikka saattaa löytyä. Jänis kehottaa pysähtymään ja ihmettelemään. Ehkä jossakin on vielä salaisuus.

Jäniksen vuosi on hauska, mutta lempeä satiiri. Jänis havainnoi ja ymmärtää, mutta ei saarnaa. Jäniksellä on myös suuri sydän. Viihdyttävä näytelmä onnistuu yhdistämään kepeyden syviin inhimillisiin tunteisiin.

Julkaistu 21.4.202221.4.2022

Pete Huttunen

Lue lisää:

Tuoretiski: Kolkyt. Uudet tekijät pääsevät loistamaan Oulun Ylioppilasteatterissa

Oulun Ylioppilasteatteri. Tuoretiski: Kolkyt. Käsikirjoitus Maarit Nousiainen. Ohjaus ja Jenni Ronkainen ja Maarit Nousiainen. Tuotanto Jenni Ronkainen, Maarit Nousiainen, Susanna Herranen, Peeta Moilanen. Tuotanto/OYT: Ari-Matti Lappalainen. Johtiskummi Essi Karjalainen. Puvustus, lavastus ja tarpeisto Susanna Herranen ja Emilia Siponen. Maskeeraus Emilia Siponen, Peeta Moilanen ja Susanna Herranen. Valosuunnittelu Mira Tolvanen, Peeta Moilanen. Äänisuunnittelu Emilia Siponen. Rooleissa Elisa Alakoski, […]

Teatteriarvostelu

TEKSTI Pete Huttunen

Nuoren naisen suhdekuviot ovat monimutkaisia ja pariutuminen on haastavaa. Ennen lähdettiin baariin tai yökerhoon kuuntelemaan äärettömän kekseliäitä iskurepliikkejä kuten: “Onko sun vanhemmat simpukoita, kun olet tuollainen helmi?”

Nykyisin kontaktia kiinnostuksen kohteeseen haetaan yhä useammin netissä – treffisivustoilla, Tinderissä tai jopa perinteisillä somealustoilla, kuten Instagramissa.

Oulun Ylioppilasteatterin pienoisnäytelmä Tuoretiski: Kolkyt pureutuu hauskasti ja oivaltavasti nuorten aikuisten naisten pariutumisen ja parisuhteiden iloihin ja ongelmakohtiin. Näytelmän on käsikirjoittanut Maarit Nousiainen ja ohjauksesta vastaa Nousiaisen kanssa Jenni Ronkainen.

Tuoretiski uusille tekijöille

Mutta mikä on Tuoretiski? Oulun Ylioppilasteatterin järjestösihteeri ja useissa tuotannoissa mukana ollut Ari-Matti Lappalainen kertoo, että kaikkien Oulun Ylioppilasteatterin näytelmien castingit ovat avoimia kaikille yli 18-vuotialle näyttelemisestä ja teatterista kiinnostuneille.

– Tuoretiski-näytelmäproduktiot ovat räätälöity kuitenkin varta vasten uusille jäsenhalukkaille. Tuoretiskejä on järjestetty nykyisessä muodossaan vuodesta 2005 lähtien. Tuoretiski järjestetään kerran vuodessa, vaikkakin syklistä on jouduttu silloin tällöin poikkeamaan.

– Tavallisesti uusia jäseniä tulee teatteriin eniten Tuoretiskien kautta. Jotkut hakeutuvat heti seuraaviin produktioihin ja haluavat mahdollisesti mukaan myös yhdistystoimintaan.

– Toiset liittyvät jäseniksi ja lähtevät uudelleen mukaan, kun kiinnostava näytelmä osuu kohdalle. Joillekin Tuoretiski voi olla kertaluontoinen kokeilu teatteriharrastamisen maailmaan – heitä on kuitenkin vähemmistö, Lappalainen kertoo.

Kuvassa *Maria Antola*, *Essi Vainio*, *Moona Komulainen* ja *Milja Rautio*. Kuva: Mira Tolvanen

Onnistunut lyhytnäytelmä

Lavalla on siis vain uusia tulokkaita, joilla ei varmasti kaikilla ole aiempaa, ainakaan laajaa kokemusta näyttelemisestä. Alkuun vähän yleisössäkin jännittää. Mitä jos näytelmä on takkuilevan herttainen, kuten koulunäytelmät parhaimmillaan tai pahimmillaan?

Pian pelko kuitenkin unohtuu ja näyttelijät ja näytelmäteksti vievät mukanaan.

Nooralla (Essi Vainio) on Raakelille (Milja Rautio) ja Eveliinalle (Maria Antola) kerrottavaa. Hän on eronnut ja miettii nyt uusia kuvioita: Pitäisikö heittäytyä deittailun maailmaan vai vaihtaa paikkakuntaa ja repäistä itsensä menneestä irti?

Tapahtumat sijoittuvat johonkin baariin yhden illan ajalle. Kolme naista keskustelee ja vähän tanssahtelee. Karikatyyrimäiset sivuhenkilöt tuovat hieman staattiseen asetelmaan vauhtia ja hauskoja tilanteita.

Tapaamme muiden muassa sitoutujan, eroajan, sarjaiskijän, sometyypin ja mukavan miehen. Yhdyssanamies kirjoittaa ilmoituksiin sanat erikseen ja romantikko uskoo kaiken voittavaan rakkauteen.

Asetelma on pääosien näyttelijöille haastava, sillä kolmikko käytännössä seisoo rivissä koko näytelmän ajan. Liike olisi ehkä vapauttanut näyttelijät vieläkin paremmin eloon. Paikallaan näytteleminen lipsahtaa helposti vuorosanojen lausumiseksi.

Riemukkaat sivuhenkilöt kuitenkin keskeyttävät kolmikon pohdinnat säännöllisesti ja rytmittävät näytelmää onnistuneesti.

Tuoretiskin näyttelijät ovat taitavia, ja hetkeäkään ei ole kiusallista. Yleisöllä on hauskaa puolituntisen alusta loppuun. Näytelmän ainoa harmituksen aihe onkin lyhyt kesto. Tätä olisi katsonut ilolla pidempään.

Tuoretiskillä kaikilla on hauskaa

Tuoretiski -näytelmäkavalkadissa uudet tulokkaat pääsevät näyttelemään, lavastamaan, maskeeraamaan, puvustamaan, tuottamaan, suunnittelemaan ja ajamaan valoja sekä ääniä.

Kolkyt -näytelmässä Nooraa näyttelevä Essi Vainio kertoo, että hän ja useat muut työryhmästä olivat nähneet Oulun Ylioppilasteatterin Instagramissa ilmoituksen Tuoretiskistä.

– Maarit Nousiaisen käsikirjoittama näytelmä oli niin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava, että nyt oli pakko hakea. Onneksi päätin osallistua, sillä tämä projekti on ollut todella antoisa ja mukava.

– Siitä on noin 20 vuotta aikaa, kun olen viimeksi näytellyt yleisön edessä, joten hieman jännitti nousta taas lavalle. Pieni jännitys on toki aina hyvästä. Yleisö eli ihanasti mukana ja antoi hyvää energiaa lavalle, Vainio summaa.

Tuoretiski: Kolkyt on uusille tekijöille merkittävä kokemus, ehkä jopa näytön paikka. Tärkein on kuitenkin lopputulos, näytelmä yleisön edessä. Oulun Ylioppilasteatterin uudet tulokkaat onnistuvat pienen näytelmän toteutuksessa. Tehokas ja hauska käsikirjoitus on hyvä lähtökohta ja ilmapiiristä aistii, että ohjaus on ollut antoisaa ja taitavaa.

Julkaistu 1.4.20221.4.2022

Pete Huttunen

Lue lisää:

Arvio: Diiva – teineyden ylistys. Teinitytön mielenvaellus on haastavaa seurattavaa

Oulun teatterin pieni näyttämö: Diiva. Ensi-ilta 19.3.2022. Perustuu Monika Fagerholmin romaaniin Diva. (Suom. Diiva,1998). Dramatisointi ja ohjaus Laura Mattila. Lavastus ja pukusuunnittelu Julia Jäntti. Äänisuunnittelu Rauno Paananen. Valosuunnittelu Elina Romppainen. Kampaus- ja maskisuunnittelu Eija Juutistenaho. Rooleissa Annika Apajalahti, Aki Pelkonen, Janne Raudaskoski, Anne Syysmaa ja Juho Uusitalo. Teintytön mielenmaisema on täynnä valtavia tunteita – hillitöntä iloa […]

Teatteriarvostelu

TEKSTI Pete Huttunen

Teintytön mielenmaisema on täynnä valtavia tunteita – hillitöntä iloa ja suurta suurempaa surua. Aikuisen näkökulmasta kaikki on kohtuutonta. Miten kaiken tämän voisi sanoittaa ja kuvittaa?

Ohjaaja ja dramatisoija Laura Mattilan vastaus on sekava näytelmä, josta on vaikea saada otetta. Oulun teatterin näytelmä perustuu Monika Fagerholmin romaaniin.

Diiva on katkelmallinen ja absurdi – erittäin kummallinen näytelmä. Jos haluat lukea tätä edelleen, älä pelkää juonipaljastuksia, sillä en tiedä jutun juonta. Perusteatterista ei siis ole kyse.

Heti alkuun tehdään selväksi, että emme ole Oulun teatterissa vaan teinitytön olohuoneessa tai olotilassa. Tällainen metataso on joskus vähän kömpelö, koska katsojan positio teatterissa on jo määritetty. Teatteri puhuu katsojalle. Diiva (Anne Syysmaa) kertoo:

”Olen Diiva, kaikki mitä kerron on totta. Sulje silmäsi, uneksi kauneimmasta mitä olla saattaa. Avaa silmäsi. Katso minua. Diiva-Lucia. Kolmetoista vuotta, kohta neljätoista. BabyWonder, hän jota ei uskottu olevan. Suruton ja kaunis. Enimmäkseen lapsi.”

Puhuuko Diiva näytelmässä sittenkään ihan totta? On vain yksi Diiva, mutta lavalla roolissa on viisi näyttelijää. Onko sittenkin viisi Diivaa ja näyttelijät ovat Diivan eri puolia, heilahtelevan mielen tiloja?

Uskomaton trippi teinitytön mieleen

Aki Pelkonen keimailee, lässyttää ja ryntäilee lavan puolelta toiselle pienessä hamosessa ja sukkahousuissa ja vaihtaa roolia lennosta. Olo on todella epätodellinen. Katson näytelmää aluksi kulmat koholla ja suu ympyränä. Mitä vitt..! Kettuilevatko he minulle, katsojalle?

Oulun teatteri – Diiva. Kuvassa Anne Syysmaa, Annika Aapalahti, Janne Raudaskoski, Juho Uusitalo ja Aki Pelkonen. Kuva Kati Leinonen.

Näyttelijät Annika Apajalahti, Aki Pelkonen, Janne Raudaskoski, Anne Syysmaa ja Juho Uusitalo on päästetty kunnolla irti ja jokainen vetää Diivan tulkinnan överiksi. En ole varma näytelmän tyylilajista. Tässä yhteydessä ei voi kuitenkaan puhua ylinäyttelemisestä. Puhtaasta farssista ei silti ole kyse.

Näyttelijöiden uskottavuutta Diivana ei kannata pohtia, kaikki ovat herkullisissa rooleissaan loistavia, vaikka ihan jokainen ei välttämättä ole ollut aiemmin teinityttö.

Ongelmaksi muodostuu näytelmän rakenne ja nopeus. Jokainen näyttelijä on Diivan lisäksi usea muu hahmo, ja roolit vaihtuvat saumattomasti jopa kohtauksen sisällä. Esimerkiksi Aki Pelkonen on Diiva, Kari, Sebbe, suukkojahalauslintu, äiti, SannaMaria ja moni muu.

Diivan lisäksi muita hahmoja ei esitellä ja rooliasuja ei vaihdeta. Muutama tunnistamista helpottava attribuutti on mukana, kuten tähkäpään pitkä letti tai kultainen jääkiekkokypärä, mutta niidenkin huomaamiseen menee hetki kaiken kohkaamisen keskellä.

Ehkäpä näytelmä on trippi teinitytön epävarmaan ja kuohuvaan mieleen? Ehkä kaikkea ei ole tarkoituskaan jokaisena hetkenä ymmärtää? Ratkaisu on kunnianhimoinen, mutta katsojalle haastava ja raskas.

Tarinaa ei juuri ole, mutta jotakin tapahtuu

Diiva, kolmetoista vuotta, kohta neljätoista, asuu jossain suuren kaupungin lähiössä. Kiekkopojat saavat kaiken huomion ja käyttävät valtaa teinityttöjen ja muun nuorison keskuudessa. Lapsellinen SannaMaria on pitkän lettinsä kanssa kiekkopoikien kiertopalkinto tai ehkä hän kierrättää poikia.

Diivallla on suhde vanhempaan mieheen. Jotakin tapahtuu – osa on totta, osan on teinisupersankarin mieli rakentanut suojapanssariksi. Diiva sanoittaa ajatuksiaan paperille, ja kirjoittamisella on suuri merkitys.

Ymmärrän, ettei tarkkaa rajaa mielikuvituksen ja toden välillä ole. Idea on hieno, mutta toteutus puuduttaa. On todella raskasta olla koko ajan hämmentynyt ja epätietoinen. Edes jostakin pitäisi saada kiinni. Pienikin ote tapahtumista helpottaisi seuraamista.

Audiovisuaalinen kerronta on vuosi vuodelta nopeampaa, villimpää ja äänekkäämpää. Asia on helppo huomata vertaamalla varhaisia animaatioelokuvia nykyiseen räiskeeseen. Tämä on tietenkin yksinkertaistus, mutta nykyisin vaaditaan uudenlaista kerronnan lukutaitoa. On turhauttavaa huomata, että oma lukutaito ei riitä ymmärtämäiseen.

Diiva on myös vauhdikas ja hauska näytelmä

Vaikka näytelmän punainen lanka on sykkyrällä jossain aivolohkojen välitilassa, diiva on paikoin viihdyttävää teatteria. Yliampuva näytteleminen, vitsit ja gägit – pienet visuaaliset pilat ovat näytelmän kontekstissa tasapainossa. Osa kohtauksista on todella hauskoja ja kekseliäitä.

Julia Jäntin lavastus ja puvut sekä Eija Juutistenahon maskeeraus ovat onnistuneita. Etenkin värimaailma on hieno. Pienen näyttämön tilaa hyödynnetään kekseliäästi.

Kampaukset maskit ja puvut tekevät jokaisesta näyttelijästä Diivan. Alun jälkeen ei ole merkityksellistä tai ainakaan silmiinpistävää, että teinitytön roolissa on kolme miestä. Hauskuus ei perustu siihen, että mies pukeutuu naisen vaatteisiin.

Näytelmä vaativaan makuun

Teatteriesitys voi olla vaikuttava, vaikka siitä ei pitäisi. Nyt yksi katsoja ja näytelmä eivät kohdanneet kuin hetkittäin parin tunnin aikana. Ehkä kerronta ja teemat avautuvat toisella tavalla entisille tai nykyisille teinitytöille.

Fagerholmin romaani koskettaa edelleen ja kirjailija saa vielä parinkymmenen vuoden jälkeen nuorilta lukijoita palautetta. Teoksen lukeneet tunnistavat varmasti vahvasti tyylitellystä toteutuksesta muuten epäselviksi jäävät hahmot ja tapahtumat.

Kova huuto melskaus ja vilisevät valot pitävät hereillä, mutta mikään shokkiefekti ei saisi puutunutta ja alistunutta mieltä kunnolla toimimaan. Yhteydet jäävät toteutumatta, koska ei ole tarpeeksi asioita, joihin voisi tarttua. Siksi sisällöstä jää nyt paljon ymmärtämättä.

Samasta syystä varmasti koskettavaksi tarkoitettu loppu jää laimeaksi. Lopussa hiljennyttään ja lasketaan naamiot. Ehkä tyttölapsi on vähän kasvanut, ehkä vähän eheytynyt. Yksi asia jää näytelmän jälkeen mieleen: Onneksi en ole teinityttö!

Julkaistu 29.3.202229.3.2022

Pete Huttunen

Lue lisää:

Arvio: Pahanhautoja rikkoo täydellisen kuoren ja säröstä kurkistaa musta terävä kynsi

Pahanhautoja. 88 min. Ensi-ilta 4.3.2022. K16. Ohjaus Hanna Bergholm, Käsikirjoitus Hanna Bergholm ja Ilja Rautsi, kuvaus Jarkko T. Laine, leikkaus Linda Jildmalm. Päärooleissa Siiri Solalinna, Sophia Heikkilä, Jani Volanen, Reino Nordin, Oiva Ollila. Jos lapsellasi on sängyn alla mörkö, ei tarvitse olla huolissaan. Mutta kun lapsesi löytää linnunmunan, johon hän hautoo peiton alla kaiken negatiivisen ja vihan, jotakin […]

Elokuva-arvostelu

TEKSTI Pete Huttunen

Jos lapsellasi on sängyn alla mörkö, ei tarvitse olla huolissaan. Mutta kun lapsesi löytää linnunmunan, johon hän hautoo peiton alla kaiken negatiivisen ja vihan, jotakin pahaa tapahtuu. Muna kasvaa suuremmaksi ja kuoriutuva olento saattaa olla pelottava.

Hanna Bergholmin ohjaama Pahanhautoja on kamala ja ihana kotimainen kauhuelokuva. Kansainvälistä huomiota saanut Pahanhautoja on Bergholmin ensimmäinen kokopitkä elokuva. Elokuva sai Sundancen elokuvajuhlilla huikeita arvosteluja ja voitti Gérardmerin elokuvafestivaalin pääpalkinnon.

Käsikirjoittaja Ilja Rautsi tunnetaan muun muassa hillittömästä kauhulyhäristä Helsinki Mansplaining Massacre (2018). Rautsi käsittelee pelkoa ja kauhua häiriinnyttävän vinksahtaneella huumorilla.

Ihana muovinen elämä

Tinjan äiti (Sophia Heikkilä) esittelee Ihana arki -videoblokissaan täydellistä perhe elämäänsä. Sisustus, puutarha, puoliso ja urheileva tytär ovat kuin suoraan sisustus- tai elämäntapalehtien sivuilta. Perhe hymyilee kuvissa kirkkaan valkoiset hampaat säihkyen.

Elokuvassa kaikki näyttää kuitenkin häiritsevän vieraalta ja muoviselta. Mikään ei ole oikein todellisen näköistä. Äiti vaatii Tinjalta (Siiri Solalinna) menestystä ja suorituksia, sillä ihanaan elämään kuuluu tietenkin menestyvä ja voittava tytär.

Äiti ei osaa olla aikuinen ja vanhempi lapselleen, mikä aiheuttaa Tinjalle suurta ahdistusta. Tinja haluaa ja tarvitsee hyväksyntää ja rakkautta. Hän yrittää kaikin keinoin miellyttää äitiään. Se ei voi olla vaikuttamatta.

Siiri Solalinna on loistava Tinjan haastavassa roolissa. Pieni tyttö välittää uskottavasti äärimmäisiä tunteita kauhuelokuvan pääosassa.

Isä on perheen dynamiikassa pelkkä statisti. Jani Volanen on roolissa hykerryttävän vähäeleinen. Äidin rakastuessa toiseen mieheen (Reino Nordin), isä toteaa Tinjalle: “Sun äitis on tosi vahva persoona, tietää, mitä haluaa”.

Kun Tinja alkaa hautoa pahaa oloaan munaan, muovinen elämä alkaa säröillä. Venyvääkin muovia voi venyttää vain tiettyyn pisteeseen asti, ennen kuin se ratkeaa.

Tytön aggressio saa olennossa muodon

Pahanhautoja on poikkeuksellinen elokuva. Suomessa kauhuelokuvia on tehty hämmästyttävän vähän. Oikeastaan ainoa, joka kannattaa tässä yhteydessä mainita on Erik Blombergin Valkoinen peura (1952).

Pahanhautoja on myös kallein koskaan tehty naisohjaajan elokuva. Tämä kannattaa huomioida, vaikka taideteoksen arviointi tekijän sukupuolen tai position perusteella on usein hedelmätöntä. Elokuvan teema on uusi ja raikas. Naisen aggression käsittely kauhuelokuvassa tai yleensäkin elokuvassa on hyvin yksipuolista. Tytön tai naisen ei kuulu näyttää negatiivisia tunteita tai vihaa.

Pahanhautoja ei kuitenkaan ole ainoastaan aggressiivinen ja vakava. Se taiteilee tarkasti hiuksenhienolla rajalla, jolloin katsoja ei tiedä pitäisikö olla kauhuissaan vai nauraa. Tasapaino kuitenkin säilyy, vaikka elokuva hämmentää ja pitää koko ajan vähän varpaillaan. Huumori on nerokkaan kieroa. Kuoriutuva olentokin on yhtä aikaa kamala ja jotenkin niin hellyttävän suloinen. Leikittely näillä rajoilla on toimivimmissa kohtauksissa tehokasta.

Pahanhautoja houkuttelee, miltei kutsuu ylitulkintoihin. Symboliikkaa on tahallisesti ja ehkä tahattomastikin ripoteltu jokaiseen kohtaukseen. Taitavasti toteutetun elokuvan voi kokea usealla eri tavalla.

Epätodellista tunnelmaa ja kauhuelokuvan konventioita

Kauhuelokuvassa on perinteensä ja tutut genreen kuuluvat keinot. Bergholm ja Rautsi tuntevat kauhuelokuvan. Yletöntä määrää säikyttelyä tai verellä ja sisäelimillä läträämistä ei kuitenkaan nähdä.

Pahanhautoja luottaa ennen kaikkea tunnelmaansa. Häiritsevää tunnetta luo myös alun ihanan elämän vieraannuttava outous. Kaikki on tuttua, mutta jotenkin epätodellista.

Välillä pitää tietenkin säpsäyttää, ja elokuvassa on läpikuluneitakin asioita. Jos kauhuelokuvassa esitellään lemmikki, sen kohtalo on aina ikävähkö ja ratkiriemukas ruokasota on järisyttävän kauheaa ja ärsyttävää. Loppuhuipennus on vähän laiskasti kirjoitettu, vaikka se sykettä nostaakin. Hienovaraisempi toteutus olisi ollut huomattavasti tehokkaampi.

Pienistä ongelmista huolimatta Pahanhautoja on hieno kauhuelokuva, joka tuo jähmettyneeseen genreen oikeasti jotakin uutta, ehkä jopa uusia katsojia. Suosittelen vilpittömästi.

Traileri: Pahanhautoja

Julkaistu 25.3.202225.3.2022

Pete Huttunen

Lue lisää:

Arktinen Frozen People -festivaali liikutti juhlakansaa ja toi iloa talven keskelle

Meren jäällä vastaan kävelee vain hymyileviä ihmisiä. Aurinko paistaa kirkkaasti ja musiikin rytmi tahdittaa askeleita. Lapset, aikuiset ja koiratkin ihmettelevät kummia taideteoksia. Muutama nuori keinuu musiikin tahdissa katse kohti lasista koppia. Käynnissä on Frozen People, elektronisen musiikin sekä arktisen taiteen ja tyylin festivaali Oulun Nallikarin jäällä lauantaina 12.3. Pääsymaksuton tapahtuma järjestetään nyt ensimmäistä kertaa. Nuori perhe on tullut […]

Arviot Kulttuuri

TEKSTI Pete Huttunen

KUVAT Mari Kivioja

Meren jäällä vastaan kävelee vain hymyileviä ihmisiä. Aurinko paistaa kirkkaasti ja musiikin rytmi tahdittaa askeleita. Lapset, aikuiset ja koiratkin ihmettelevät kummia taideteoksia. Muutama nuori keinuu musiikin tahdissa katse kohti lasista koppia.

Käynnissä on Frozen People, elektronisen musiikin sekä arktisen taiteen ja tyylin festivaali Oulun Nallikarin jäällä lauantaina 12.3. Pääsymaksuton tapahtuma järjestetään nyt ensimmäistä kertaa.

*Valaistua juhlaväkeä. Katja, Lari ja Noora saapuvat paikalle auringon laskiessa. Herran koristeltu asu on alun perin Nokian valmistama happosuojapuku 70- luvulta. Kuva Mari Kivioja.*

Nuori perhe on tullut nauttimaan Iltapäivän auringosta kahden koiran kanssa. He kyselevät yllättyneinä, että mitä täällä tapahtuu? Tapahtuma herättää vilpitöntä innostusta. He kertovat miltei yhdellä suulla, että kaupunkikulttuuri tarvitsee tällaisia ennakkoluulottomia ja uudenlaisia tapahtumia.

Frozen People –festivaalin järjestää kulttuuriyhdistys Oulu Urban Culture. Aallonmurtajalla, Nallikarin majakan vieressä DJ:t soittavat lasikopin sisällä, ja jäällä on innovatiivisia ja osin hyvinkin eläviä taideteoksia.

Lämmin tapahtuma karussa ympäristössä

Ennen uudenlaista festivaalia ei juuri kukaan tiennyt mitä odottaa. Vertailukohtia ei juuri ole. Nimestä tulee mieleen Nevadan aavikolla vietettävä legendaarinen Burning Man –festivaali. Kuulen myöhemmin, että Burning Man on ollut tapahtumaa ideoitaessa esillä.

Meren jää ja aavikko ovat molemmat karuja ympäristöjä juhlille. Toisaalta pienellä lämminhenkisellä jäätapahtumalla ja valtavalla aavikkobakkanaalilla on suuri ero. Burning Man on jo elämäntapahippien saavuttamattomissa satojen, jopa tuhansien taalojen pääsymaksuineen. Myös bilekansan pioneerit ovat jättäneet palavan miehen vuosia sitten.

*Lankuri on aluetaideteoksista eläväisin. Hän kuulemma saapui maahan iloksemme madonreikää pitkin. Mirjami Mäkelällä saattaa olla asiasta tarkempaa tietoa. Kuva Mari Kivioja.*

Frozen People on uusi ja innovatiivinen festivaali. Yhteinen ihmettelyn aihe keskusteluissa on, että miksei kylmässä ja kovassa maassa ole järjestetty musiikki- ja taidetapahtumia ulkona talvisessa ympäristössä. Kysyntää olisi ja Frozen Peoplelle toivoivat kaikki jatkoa.

Iloa pimeään ja kylmään talveen

Festivaalin aluetaidetuotannosta vastaava Inka Koutaniemi kertoo tapahtuman taustasta.

”Frozen People -festari suunniteltiin alunperin pidettäväksi kulttuuripääkaupunkivuonna 2026, mutta saatuamme rahoituksen Suomen Kulttuurirahastolta tälle vuodelle päätimme tuottaa pilottitapahtuman nyt.”

”Halusimme luoda jotain uutta sekä tehdä pimeästä ja kylmästä talvesta edes hieman siedettävämmän”, Koutaniemi kertoo.

*Tuottaja Inka Koutaniemi hymyilee arvoituksellisesti illan jo pimettyä. Kuva Mari Kivioja.*

Koronan synkkä varjo on leijunut viimeiset pari vuotta kaiken tapahtumatuotannon yllä. Frozen Peopleakin siirrettiin varmuuden vuoksi.

”Festarin alkuperäinen ajankohta olisi ollut helmikuun loppupuolella, mutta tammikuussa teimme päätöksen siirtää festivaalia parilla viikolla eteenpäin”, Koutaniemi muistelee.

Päätös oli onnistunut, sillä tähdet olivat nyt kohdallaan. Ihmiset olivat lähteneet joukolla liikkeelle oululaisten hiihtolomaviikon päättyessä ja lähimmän tähden kirkkauden innostamina.

Kaunis auringonlasku värittää tunnelmaa

Auringon laskiessa taivas värittyy pastellisävyin. Lapsiperheet nelijalkaisine ystävineen poistuvat hiljalleen paikalta. Iltaan varautunut bilekansa syttyttää asujensa led-valoja ja taideteokset nousevat lumesta selkeämmin esille.

Tulet palavat räiskyen ja DJ-seteissä biitti nopeutuu. Ihmisiä siirtyy tanssimaan lähemmäksi lasikoppia. Ainakin reiveissä tai teknobileissä käyneille, musiikin voima ja paine säilyy kuitenkin yllättävän maltillisena illan hämärryttyä ja yleisön vaihduttua. Ehkäpä lumi imee äänen voimasta suurimman tehon.

*Hybridivoimala tuottaa sähköä taideteoksiin auringon, tuulen ja polkusähkögeneraattorin voimin. Kuva Mari Kivioja.*

Osa juhlakansasta harmittelee, että joutuu poistumaan hyvissä ajoin ennen loppua viimeiselle bussille. Kulkuyhteydet Nallikariin ovat heikot, ja ihmiset kaipasivat järjestettyjä kuljetuksia ainakin keskustasta paikalle ja takaisin.

*Infopisteen työntekijä *Jarkko pilkkii ravintoa infopisteellä*. Kuva Mari Kivioja.*

Lopussa on villiä menoa

Innokkaimmat juhlijat jaksavat tietenkin festivaalin loppuun asti, ja kuten usein, bileet ovat parhaimmillaan juuri ennen loppua.

DJ Jayday eli Juhani Oivo kertoo, että oli suuri kunnia soittaa ensimmäisen Frozen Peoplen viimeinen setti.

”Valitsin keikkalevyt rutisevat jäälohkareet, talven pohjaton pimeys sekä maailmantila mielessäni. Festareilla oli kokonaisuudessaan niin mukava meininki, että ehkä sinne sujahti myös pari toiveikkaampaakin kevättä uumoilevaa kappaletta.”

”Paljon jäi myös soittamatta biisejä, joita olin kuvitellut siellä ruuvaavani. Tunti vierähti aivan liian nopeasti.”

”DJ-kopin huuruisten ikkunoiden läpi katsottuna yleisö vaikutti nautiskelevan ja loppua kohden meininki äityi aika villiksikin”, Oivo summaa.

Onnistuneet juhlat saavat jatkoa

Tuottaja Inka Koutaniemi kertoo, että arvion mukaan festareilla kävi yli tuhat ihmistä.

”Kävijämäärä oli suurempi kuin alun perin arvioimme, mihin vaikutti varmasti myös upea keli.”

Hänen mukaansa kaikki meni hienosti ja suuremmilta ongelmilta vältyttiin. ”Jäi erittäin positiiviset fiilikset. Tästä suuret kiitokset yhteistyökumppaneille, joiden kanssa työskentely sujui jouhevasti.”

”Nyt suuntaamme katseen ensi vuoteen ja alamme suunnitella entistä hienompaa festaria, nyt jo asteen verran kokeneempina. Tähtäämme siihen, että festivaali saataisiin pidettyä vuosittain.”

”Kaikki huipentuu vuonna 2026, kun festivaali järjestetään isossa mittakaavassa ja mukana on myös esiintyjiä ja taiteilijoita muualta pohjoismaista sekä Euroopasta”, Koutaniemi paljastaa.

*Osaavat DJ:t soittavat settinsä lasikopisssa. Tunnelmat vaihtelevat maalailevasta keinunnasta lopun täyteen tykitykseen. Kuva Mari Kivioja.*

Tapahtumajärjestäjänä ja– tuottajanakin tunnettu Juhani Oivo summaa DJ-keikan ja festivaalin päätyttyä tunnelmat hienosti:

”Tapahtuma oli upea ja hyvin järjestetty! Auringonlasku ja horisontin muuttuminen neonväriloisteesta pilkkopimeäksi syöveriksi oli ikimuistoinen kokemus. Puitteet ovat kansainvälistä tasoa ja näen tapahtumalla valtavasti potentiaalia!”

Juttua korjattu 23.3. klo 9:28. Muokattu kuvatekstien asiavirheitä.

Julkaistu 18.3.202223.3.2022