Kategoria: Arviot

Natalia Kalliolla on yllään teoksensa pressikuvassa panta, jossa lukee I ♥ pussy. En voi olla pitämättä tästä asenteesta. Siinä on samaa paatosta, manifestia ja itsevarmuutta kuin Liv Strömquistin sarjakuvissa. ”I’m tired of feeling meaningless” -säkeen kohdalla koen väistämättä yhteenkuuluvuutta runon puhujaan. Kallio astuu sukupuoliroolien käsittelyssään perinteisen roolirunon yli ja puhuttelee lukijaansa suoraan.

Teoksen nimi She needs bigger boots (Kosmos 2019) sisältää intertekstuaalisen viittauksen Nancy Sinatran tunnetuksi tekemään kappaleeseen. Myös Kallio on löytänyt bootsit ja on täysin luonteva pötkötellessään ne jaloissaan teoksen takakannessa. Nainen vaatii suurempia kenkiä fetisoiduille jaloilleen. Se on mahtavaa. Vaatimus toistuu läpi teoksen, mutta yksi oivallus ei vielä riitä.

Kallio kirjoittaa englanniksi. Runo ei elä, jos kieltä ei hengitä. Kenties myös tekijän esiintyminen teoksen kuvituksena vahvistaa instarunouden vaikutelmaa. Se ei sinällään ole millekään kokoelmalle tappioksi. Instarunous on yksi runouden muoto. Kaiken ei tarvitse olla vaikeaa. Toisaalta, juuri sisältönsä tavoittelemassa vaativuudessa Kallion runot törmäävät helpoksi mielletyn instarunouden määritelmän kanssa. Sisustustaulun tai kömpelön aforismin kaltaiset ”I am priceless and still you can’t afford me” -tekstit kuitenkin puuduttavat, vaikka niiden taustalla olisi vallankumouksen vaatimus.

Teos luottaa pitkälti Kiia Beilinsonin luomaan visuaaliseen ilmeeseen. Kansitaiteen muovilipare hämmentää. Onko se muovia? Miksi? Vaikka se ei olisi muovia, se näyttää siltä. Millä tämä muovin estetiikka on perusteltu tänä päivänä?

Ajoittain Beilinsonin videotaidetta ja kollaasia muistuttava kuvitus nousee runoja kiinnostavammaksi. Siinä on montaasinomaista liikettä. Populaarikulttuurinen kuvasto korostaa runon puhujan vaatimusten vilpittömyyttä. Teoksen visuaaliset piirteet myös onnistuvat laajentamaan runojen merkityksiä.

Vaikka ulkoasua olisi korostettu, myös sisältö voi olla täyttä. Juuri sisältöä Kallion julistava runous jää valitettavasti kaipaamaan, lihaa ja verta saappaiden täytteeksi.

Ajoittain vastaan tulee säkeitä tai julistuksia, jotka eivät kompastu omaan kliseisyyteensä, kuten ”Where is my full orgasm? The bigger the better.”. Kun jätetään turha selittäminen tai vaihtoehtoisesti mennään syvemmälle, julistukset nousevat kliseisyyden yläpuolelle – esimerkiksi tamponien kuvilla täytetyllä aukeamalla, jonka keskellä on vain teksti: ”DO NOT HIDE YOUR TAMPONS”. Näissä hetkissä teksti tavoittaa minussa, lukijassa, koettua häpeää, joka ylläpitää ja tuottaa uudelleen ja uudelleen valtarakenteita, joita vastaan Kalliokin kamppailee. Nämä säkeet ovat puhdasta ja toimivaa manifestia.

Runojen puhuja on vihainen ja syyllistävä, mikä on täysin oikeutettua. Ei ole sorretun tehtävä käyttäytyä kohteliaasti tai runon puhujan työ toimia. Hän voi myös pelkästään osoittaa epäoikeudenmukaisuutta ja todeta sen olemassaolon. Toiminta on kaikkien vastuulla. Välillä osoittelut tuntuvat silti itsestäänselvyyksien toistolta, vaikka tiedän että esimerkiksi suostumuksen käsite on valitettavan monelle vielä hankalasti tajuttava asia.

Silti mietin, kuka on runojen syyttävä us, kuka syyllinen all you? Kenties se selviää vain tarttumalla teokseen. Se, joka tuntee pistoksen omassatunnossaan, tietää. Kun runouden yleisöt edelleen pirstaloituvat, tarttuuko syyllinen tähän kokoelmaan?

Koen lukijana ristiriidan: Kallion sanoma on tärkeä, mutta sanat eivät kanna. Haluan rohkaista kaikkia nuoria vähemmistöjen edustajia astumaan esiin ja vaatimaan itselleen suurempia saappaita. Teoksen viesti ja sen asettamat konkreettiset vaatimukset kuten tytöttelyn lopettaminen ja patriarkaatin murtaminen ovat minulle tärkeitä ja rakkaita. Se, että niitä ei ole vielä saavutettu, saa minut itkemään.

Runoutena kokoelma ei kuitenkaan avaa minussa mitään, en tunne virtausta, en erota ääntä joka huutaa suuret saappaat jaloissaan. Ehkä painettu kirja on väärä formaatti tälle teokselle? Kenties sähköisessä muodossa tai lavarunoutena kokoelma pääsisi todella oikeuksiinsa, onnistuisi pysäyttämään ihmisen vaatimuksillaan.

Porilaisen Hanna-Riikka Kuisman (s. 1978) kuudes teos Kerrostalo (Like, 2019) on raadollisen naturalistinen kuvaus teollisuuskaupungin rapistuneen kerrostalolähiön urbaanista köyhyydestä. Kerronnan edetessä romaanista  kehkeytyy vahvasti orwellilainen dystopia.

1970-luvulla rakennettu lähiö on alussa unelmien täyttymys: on palvelut, uudet asunnot ja lähellä sijaitsevat satama- ja tehdastyöpaikat. Paratiisista ei jää jälkeäkään, kun työpaikat ja palvelut katoavat, miehet ratkeavat ryyppäämään ja turhautuneet nuorisojengit vaanivat vanhuksia kadulla.

Ylisukupolvinen köyhyyden, päihteiden ja väkivallan täyttämä helvetti räjähtää käsiin.

Kuisman kerronta iskee hämmästyttävän terävänä virke toisensa perään. Teoksessa ei ole riviäkään tyhjää sisältöä, se ei moralisoi eikä säälittele. Se näyttää kurjuuden kaikessa inhorealismissaan sellaisena kuin se on. Ja se pistää todellakin miettimään.

Kirja on jaettu eri henkilöhahmojen elämää avaaviin lukuihin, joista jokainen kertoo karua tarinaansa. Lähiö pitää otteessaan jokaista: vaikka elämää kerrostalossa on sietämätöntä kestää ainakaan selvinpäin, ei sieltä osaa lähteäkään. Se on sentään koti, kaikessa turvattomuudessaan tuttu, kuten väkivaltainen puoliso.

Yksi keskeisistä henkilöistä on Jessica, joka on jo kerran onnistunut pääsemään pois. On kunnollinen aviomies, työpaikka, lapsi ja kaunis koti kaupungissa. Menneisyys pysyy kuitenkin läsnä kuin polttomerkki ihossa ja vieraassa ympäristössä vanhat tavat houkuttelevat puoleensa. Kun Jessica menettää kaiken, ei ole muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin.

Köyhän mielessä on jatkuvasti raha, eli sen puute. Ilman rahaa ei pärjää kukaan, ja vaikka elämä on helvettiä, ajaa selviytymisvaisto tekemään rahan eteen mitä tahansa: pettämään ystävät, oman lapsen luottamuksen ja ennen kaikkea itsensä.

Teokseen tuo trillerimäisen juonteen uudessa tornitalossa tukikohtaansa pitävä hämäräperäinen sijoitusyhtiö. Kun lähiön omistus siirtyy yhtiölle, alueesta muotoutuu konkreettisestikin vankila. Kameroita asennetaan joka nurkalle, kerrostalo ympäröidään aidalla, jatkuvia uusia määräyksiä ja kieltoja sisältäviä lappuja jaetaan asukkaiden postiluukkuihin ja monet häädetään kodeistaan. Yksi häädetyistä on kerrostalossa vuosikymmeniä asunut Terttu-mummo.

Syntynyt vankila on filosofi Jeremy Benthamin ideoima ja myöhemmin filosofi Michel Foucault’n teoretisoima panoptikon, jossa kukaan ei pääse piiloon alati valvovalta katseelta. Jatkuvan pelon alaisena valvotut alkavat itse tarkkailla itseään ja varoa jokaista liikettään. Hyytävän tehokas vallankäytön muoto ajaa ennen tiiviisti yhtä pitäneet asukkaat toisiaan vastaan: vanhat ystävät kulkevat apua pyytävän Tertun ohitse kuin eivät tätä huomaisikaan.

Kenelläkään ei ole varaa tulla häädetyksi, sillä lähiön laitamilla on jotakin vielä pahempaa: kammottavimpien nistien sillanalus ja rappioalkoholistien parakkialue, jossa juopot joko pieksevät toisiaan tai tulevat jengiläisten muussaamiksi, ja tapahtumat kuvataan pukumiesten järjestämänä väkivaltaviihteeksi nettiin. Pukumiesten omistajataho käärii tuotot myös lähiössä rehottavasta huumekaupasta, eikä siksi tietenkään puutu tilanteeseen.

Markus Ånäs tulkitsee Suomen Kuvalehteen kirjoittamassaan arvostelussa Kerrostalon osoittavan, ”mihin nykyinen vastikkeeton sosiaalitukijärjestelmä on johtanut”, kun lähiön asukkaat eivät tee kunnon töitä, vaan huoraavat, kauppaavat huumeita ja elelevät mielenterveysongelmaisina loisina varhaiseläkkeellä.

Hieman kriittisemmin yhteiskuntaan ja vallitsevaan talousjärjestelmään suhtautuvan tulkinnan mukaan teos kuvaa sitä, miten harvojen käsiin päätyvien rikkauksien ja vallan maailmassa moraalisille ja ihmisarvon kysymyksille nauretaan päin naamaa. Eriarvoisuus ja erityisesti lapsiperheiden vahvasti periytyvä köyhyys ovat Suomessa viime vuosina edelleen lisääntyneet. Rikkaudet revitään köyhän ja alistetun selkänahasta: ei ole rikasta ilman köyhää. Työttömyys ei ole hyväosaista kiinnostava ongelma, mutta työtöntä itseään siitä on tarkoituksenmukaista syyllistää.

Teos antaa äänen kurjuuden ja arvottomuuden tunteen nujertamille, jotka eivät tule sitä ikinä itse käyttämään – eivät äänestyskopeissa eivätkä mielenosoituksissa.

Tummasävyisestä teoksesta löytyy myös pieniä toivonpilkahduksia. Jessica on kyllä pirinisti ja toivottomaan tilanteeseen ajautunut huumepomon orja, mutta myös älykäs ja ällistyttävän sitkeä nainen, jonka pitää hengissä tunteista kenties suurin. Jessican ainoa toive on päästä pakoon, jotta hän saisi vielä joskus tavata huostaanotettua lastaan.

Ehkä tilaisuus vielä joskus tarjoutuu? Ehkä on sittenkin mahdollista paeta orjuudesta ja aloittaa alusta?