Rutger Bregman(s. 1988) esittelee teoksessaan Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman äkikseltään hullun radikaaleilta kalskahtavia ratkaisuja maailman suurimpiin ongelmiin. Hän tekee sen kuitenkin vankoin perusteluin.
Kaikki on nykyään paremmin kuin ennen. Maailman väestöstä 84 % eli äärimmäisessä köyhyydessä vuonna 1820, nyt osuus on alle 10 %.
Rikas Onnela on paradoksaalisesti surullinen: olemme rahan ja työn masentuneita orjia, oli meillä niitä tai ei. Enää ei ole filosofiaa eikä suuria ideoita, pelkkää teknokratiaa ja kuluttamista.
”On jälleen utopioiden aika”, Bregman kannustaa. Edistys on nykyään yhtä kuin taloudellinen hyvinvointi, mutta tämän vuosisadan haasteena on keksiä muita keinoja elämänlaatumme parantamiseksi.
Bregman kertoo menestyksekkäistä perustulokokeiluista: ilmainen eli vastikkeeton raha ei tee köyhiä laiskoiksi, päinvastoin. Maailma voisikin näyttää aika erilaiselta, jos presidentti Nixon olisi 1970-luvulla saanut perustulosuunnitelmansa läpi.
Köyhyys olisi mahdollista hävittää, mutta raamatullinen pakkomielle työstä pistää kapuloita rattaisiin. Teknologisen kehityksen myötä työtä ei riitä kaikille, silti työttömyyttä pidetään ihmisen omana syynä. Tuensaajien valvominen ja ”aktivoiminen” vie yhteiskunnalta valtavasti rahaa, mutta ei hyödytä sitä. Ilmaisen rahan jakaminen tulisi paljon halvemmaksi.
15 tunnin työviikko jakaisi työn tasaisemmin ja aikaa jäisi oikeasti merkityksellisille asioille. Samalla bullshit-hommat – työt, joita niiden tekijätkin pitävät turhina – joutaisivat hiiteen. Silloin tärkeistä töistä, kuten opettamisesta, siivoamisesta ja hoivasta, maksettaisiin kunnon korvausta.
Bregman kannattaa myös rajojen avaamista maahanmuutolle, jolloin työvoima siirtyisi vapaasti valtiosta toiseen ja kehitysavusta tulisi tarpeetonta.
Runsailla anekdooteilla elävöitetty teos kannustaa unelmoimaan maailmasta, joka vaikuttaa olevan liian hyvä ollakseen totta. 27 kielelle käännetty teos on sysännyt myös konkreettisesti liikkeelle perustuloa kannattavan ryhmän, joka on herättänyt laajaa kansainvälistä huomiota.
Aikanaan heitä, jotka vaativat orjuuden lopettamista ja naisten äänioikeutta pidettiin hulluina ja vaatimuksiaan yhteiskunnan kannalta kestämättömiltä.
Kuulostavatko Bregmanin ideat tässä ajassa yhtä hulluilta?
Miettikääpä sitä.
Julkaistu
SHARE
Maria Kurtti
Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.
Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput inspiroi tarttumaan romaanikirjallisuuden helmiin, mutta chick litille ja yksinäisen Bridget Jonesin kännäämiselle ja kilojen kyttäämiselle ei vakavilta kriitikoilta ymmärrystä heru.
Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput (2018) koostuu tekijöiden kirjallisuutta käsittelevästä esseedialogista sekä kolmenkymmenen kotimaisen ja ulkomaisen romaanin lopetuksia tarkastelevista pienoisesseistä. Teos sai alkunsa Vuolan ja Melenderin käymästä keskustelusta: miksi romaanin päättäminen on kirjailijalle niin vaikeaa ja miksi edes suurimpien klassikkojen viimeisistä virkkeistä harva muistaa mitään?
Neljään lukuun jakautuvassa teoksessa valotetaan tekijöiden kirjallisia mieltymyksiä, lähestytään lopettamisen problematiikkaa kirjailijan näkökulmasta ja esitellään ”epäonnistuneita” romaanien lopetuksia sekä (kriittisellä otteella) myös yleisiä romaanin lopetuksen kaavoja. Lopuksi tekijät kertovat omista suosikkilopetuksistaan ja pohtivat vaihtoehtoisia lopetuksia.
Kumpikaan tekijöistä ei juuri innostu perinteisestä juoniromaanista, vaan molemmat ovat kiinnostuneita erityisesti romaanin kielelliset seikoista, kuten tyylillisistä ratkaisuista. Kaikessa Vuolan ja Melenderin mieltymykset eivät käy yksiin, ja hyvä niin, sillä siten dialogi avaa lukijalle lisää kiinnostavia näkökulmia aiheisiin.
Tekijöiden lausumaton rajanveto ”korkean” ja ”matalan” kirjallisuuden välille ei jää lukijalle epäselväksi. Genrekirjallisuus ei kaavamaisine loppuineen tekijöitä juuri kiinnosta. Yksi genrekirjallisuutta edustava teos, Helen FieldinginBridget Jones – elämäni sinkkuna on kuitenkin otettu mukaan ikään kuin ”rumana kaverina”, jota vasten korkeuksistaan hymyävät, taitavasti lopetetut teokset näyttäytyvät entistäkin viehättävämpinä:
”Teoksen yhteydet toisen päähenkilön eli Mark Darcyn nimeä myöten Jane AusteninYlpeyteen ja ennakkoluuloon eivät riitä kohottamaan sen kaunokirjallista tasoa. […] Loppuratkaisu on itsestään selvä. Sen täytyy olla onnellinen ja kääntyä päähenkilölle voitoksi – eli rakkaudeksi, kun chick litistä on kyse. Jo antiikissa tunnettiin ajatus ”vakavasta” kirjallisuuden lajista (tragedia) ja ”ajanvietteestä” (komedia). Viihdekirjallisuudelta lukija ei etenkään kaipaa yllätyksiä tai poikkeamia.”
Herää kysymys: entäs sitten? Ehkä viihdekirjallisuudellakin on ansaittu paikkansa lukevan yleisön keskuudessa? Onko siitä haittaa, jos vaikkapa reilu tuhatsivuisen, hankaluutensa (eli ”korkeutensa”?) takia monelta kesken jäävän Infinite Jestin läpi kahlattuaan huoahtaa hetkisen höpsösti koheltavan Bridget Jonesin seurassa?
Ehkä pieni ennalta-arvattava viihde tekee vakavimmallekin ajattelijalle välillä hyvää – elämä on rankkaa, ja sen tietää myös murheisiinsa ryyppäävä Jones.
Joka tapauksessa kirjallisesti sivistyneiden kirjailijoiden tekstiä on nautinnollista lukea: Vuola ja Melender tietävät mistä puhuvat. Lisäksi romaanin lopettamisen haasteellisuus on kirjailijoille omakohtaisesti tuttua. Teos innoittaa lukemaan kiinnostavasti läpikäydyt, tutut ja tuntemattomat romaanit. Jos siis lukulistasi on jo ennestään pitkä, tulee se tämän teoksen myötä entisestään kasvamaan.
Antoisinta oli muutamankin suosikkini, kuten Albert Camus’nSivullisen ja Fjodor Dostojevskin Kirjoituksia kellarista löytyminen teoksesta. Sivullista käsittelevästä esseestä sain sytykkeen lukea James M. Cainin Postimies soittaa aina kahdesti, Kirjoituksia kellarista kohdalla taas sain vinkin tutustua Dostojevskiltä vaikutteita ottaneen, japanilaisen Osamu Dazain romaaniin Ei enää ihminen.
Kirjallisuutta käsitellään teoksessa helposti lähestyttävällä otteella, joten lukijan ei tarvitse tuntea kirjallisuudentutkimuksen termejä tai teoriaa saadakseen teoksesta jotakin irti. Kiinnostus kaunokirjallisuuden lukemiseen ja mahdollisesti myös kirjoittamiseen riittävät. Teos tarjoaakin aloitteleville ja vähän edistyneemmillekin kirjoittajille eväitä sanataiteensa kehittämiseen.
Maailmojen lopuissa siteerattu Jean-Paul Sartren lausahdus ”Taide on olemassa vain toista ihmistä varten ja vain toisen avulla” kuvaa osuvasti teoksessa keskeiseksi nousevaa ajatusta: lukijan rooli kaunokirjallisen teoksen kohdalla on yhtä tärkeä kuin kirjailijankin, sillä lukija on teoksen toinen tekijä. Taitava kirjailija ei aliarvioi lukijaansa, vaan jättää tilaa tulkinnalle. Tekijöiden mukaan romaanin loppu on onnistunut silloin, kun teoksen maailmaa ei ole kirjoitettu umpeen. Näin teos voi jatkaa elämäänsä lukijan mielessä vielä vuosia lukemisen jälkeen.
Tyylikkäästi kirjoitetulla teoksella on myös tyylikäs lopetus. Maailmojen loput päättyy Virginia WoolfinMajakkaa tarkastelevaan esseeseen ja loppuu seuraavasti: ”Se on ohi. Minäkin näen taiteilijan väsymyksen, kun hän laskee kädestään siveltimen, valmiina luopumaan taideteoksestaan – näen uupumuksen urakan jäljiltä, helpotuksen, surunkin.”
Julkaistu
SHARE
Maria Kurtti
Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.
Pääosissa Rami Malek, Lucy Boynton, Gwilym Lee, Ben Hardy, Joseph Mazzello, Tom Hollander, Mike Myers. Käsikirjoitus Anthony McCarten. Ohjaus Bryan Singer. Ensi-ilta elokuvateattereissa 2.11.2018.
Ajattelepa asiaa omalta kohdaltasi: jos tekisit elokuvan omasta elämästäsi, kuinka rehellinen uskaltaisit olla? Kertoisitko hankalista asioista, keskittyisitkö mieluummin onnistumisiin?
Vaikka monella meistä ei ole yhtä tunnettua tarinaa kerrottavana kuin Queen-yhtyeen jäsenillä, jokainen voi ainakin pohtia omaa uskallusta sielunsa paljastamiseen.
Elokuvissa otetaan ja tuleekin ottaa taiteellisia vapauksia. Bohemian Rhapsody pakottaa kuitenkin pohtimaan sitä, missä menee raja mutkien suoristamiselle ja toisaalta draaman lypsämiselle.
Bohemian Rhapsody kertoo Queen-yhtyeen tarinan Freddie Mercuryn (oikealta nimeltään Farrokh Bulsara) näkökulmasta. Aikalaismedia piti Mercurya Queenin kiinnostavimpana hahmona, ja elokuvaseurailee tätä näkemystä. Mercurya esittää Rami Malek, joka lipsynkkaa Mercuryä onnistuneesti. Bohemian Rhapsodyn parasta antia ovatkin yhtyeen musiikin ohella Malekin roolisuoritus ja Freddien hulvattoman pistävät lausahdukset.
Hetkittäin Malek näyttää täysin Mercuryltä – etenkin kohtauksissa, joissa hän eläytyy lavalla Mercuryn spontaaniin liikehdintään. Elokuvassa on osattu tuoda esille Mercuryn ainutlaatuinen ääni, välitön lavaesiintyminen ja persoonallinen pukeutuminen.
Gwilym Lee on yhtyeen kitaristi Brian May, Ben Hardy rumpali Roger Taylor ja Joseph Mazzello esittää basisti John Deaconia. Brian May on yhtyeen jäsenistä toisiksi eniten kuvissa ja äänessä, hänkin silti melko maltillisesti. Roger Taylor saa pienen hetkensä kohtauksessa, jossa elokuvan nimikkolaulua äänitetään ja hän kailottaa “Galileota” korkealta. Basisti Deaconin rooli on jäädä lähinnä myötäilemään muita.
Bohemian Rhapsodyssa onnistutaan toisinaan näyttämään bändin musiikin luomisprosesseja kiinnostavasti. Harmillista on, että muut kuin Freddie Mercury jäävät katsojalle irrallisiksi hahmoiksi. Queen oli kuitenkin neljän ihmisen – ei pelkästään Mercuryn – yhtye, ja jokaisella oli kulisseissakin oma roolinsa.
Kerronnalliset ratkaisut vääristävät
Yhteen elokuvaan ei voi mahduttaa kaikkea, eikä tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan voi saada sopimaan koko historiaa. Bohemian Rhapsodyssa tarinan sujuvan kulun kannalta on järkevää esittää, että Freddie Mercury ryhtyi yhden illan aikana bändin laulajaksi tavattuaan bändikaverinsa keikalla. Vaikka todellisuudessa bändin syntymisen prosessi oli hitaampi, elokuvallisesti se olisi ollut liian hidastempoinen aloitus tarinalle.
Ongelmia alkaa kuitenkin kasaantua, kun elokuvan kerronnalliset ratkaisut ovat oikoreittejä toinen toisensa perään. Tarinan hämmentävä eteneminen ja jatkuvasti silmille hyppäävät, faktasta fiktioksi muutetut yksityiskohdat saavat lopulta epäilemään, onko koko elokuva pelkkää liioittelua.
Suurin haaste koskee Freddie Mercuryn hahmoa.
Elokuva antaa ymmärtää, että yhtye lähes hajosi vuonna 1984 Mercuryn rahanhimon ja sooloprojektin vuoksi. Todellisuudessa rumpali Roger Taylorin sooloprojektialbumi Fun in Space julkaistiin jo vuonna 1981. Kaikki bändin jäsenet tekivät omia projektejaan, ja jokainen halusi jossain vaiheessa lähteä bändistä, ei pelkästään Mercury, kuten elokuva vahvasti vihjaa.
Elokuvassa myös esitetään, että bändi olisi pitänyt taukoa ennen vuoden 1985 Lontoon Wembleyllä soitettua Live Aid -konserttia. Todellisuudessa bändi oli ollut kiertueella toukokuuhun saakka. Tällä kerronnallisella päätöksellä haluttaneen painottaa bändin yhtenäisyyttä ja lisätä dramaturgista painetta elokuvan loppuun. Lopputulos on kuitenkin sekava.
Maineenhallintatemppu elokuvan keinoin?
Bohemian Rhapsodyssa keskitytään eniten Freddien hahmoon. Herää kysymys: kenellä on lupa kertoa Freddie Mercuryn elämäntarina? Onko elossa olevilla bändin jäsenillä oikeus kertoa oma versionsa laulajan elämästä?
Siinä missä muiden jäsenten elämää esitellään hyvin pintapuolisesti, Freddie Mercuryn elämän esittely menee retostelun puolelle. Etenkin aikuisella iällä muut yhtyeen jäsenet näyttäytyvät rauhallisina perheellisinä ihmisinä, kun taas Freddie Mercury esitetään bilettävänä ja irtosuhteita harrastavana hankalana diivana.
Epäuskottavuutta lisää, että elokuvassa ohitetaan monta bändin historiassa tärkeää ja ongelmallista asiaa. Queen esimerkiksi esiintyi apartheid-aikaisessa Etelä-Afrikassa, ja asiaa ruodittiin ahkerasti mediassa. Puolustuksekseen bändi kertoi, ettei “se ole poliittinen yhtye” ja että “on mukava soittaa eri paikoissa”. Vaikuttaa siltä, että elokuvan tekijöillä ei ole ollut rohkeutta tarttua ongelmallisiin asioihin.
Elokuvalla on ollut isoja tuotannollisia hankaluuksia, jotka heijastuvat myös valkokankaalle. Alunperin koomikko Sasha Baron Cohenin oli tarkoitus näytellä pääroolia. Myös ohjaaja Bryan Singersai potkut ja oli hetken sivussa, jolloin Dexter Fletcher palkattiin ohjaajaksi. Singer on kuitenkin kirjattu elokuvan ainoaksi ohjaajaksi.
Bohemian Rhapsodyn tekijät ovat unohtaneet, että rehellisyys on kiinnostavaa – se saa katsojan kiinnittymään elokuvaan. Esimerkit osoittavat, että kerronnaltaan kiinnostavia, tositapahtumiin perustuvia elokuvia on mahdollista tehdä. N.W.A. -bändistä kertova Straight Outta Compton (2015) on esimerkki elokuvasta, jossa tekijät ovat laittaneet myös itsensä likoon. Se kuvaa viiltävän rehellisesti niin ystävyyttä, musiikin tekemistä kuin sisäisiä erimielisyyksiä.
Fiilistelyelokuva Queen-faneille
Vaikka Bohemian Rhapsodyn loppu sujuu parhaiten, elokuvan viimeiseen puolituntiseen on tungettu aivan liikaa asioita. Loppuhuipennuksena toimivaan Live Aid -päivään on sullottu konsertin lisäksi muun muassa Mercuryn AIDS-diagnoosi (mikä tapahtui todellisuudessa pari vuotta myöhemmin). Suurimmat panokset on laitettu parikymmenminuuttiseen Live Aid -konserttiin. Vuoden 1985 legendaarinen rock-konsertti onkin toteutettu elokuvassa vakuuttavasti.
Bohemian Rhapsodysta on haluttu tehdä vakavasti otettava elokuva. Lopulta se on vain sekavuudessaan ärsyttävä kiiltokuvaversio bändistä ja Freddiestä, elokuva, joka ei tarjoa mitään uutta yhtyeen tarinan tietäville.
Bändin elossa olevat jäsenet ovat toimineet elokuvan “musiikillisina ja luovina konsultteina”. Elokuvan nähtyään tuntuu, että pääsyy sen tekemiselle onkin ollut Queenin jäsenten halu muistella hyviä aikoja, onnistunutta Live Aid -konserttia sekä heille tärkeää Freddietä.
Suurin anti on Queenin taianomaisessa musiikissa: elokuva herää eloon yhtyeen musiikin ja konserttien dramatisoinnin aikana. Keep Yourself Alive, We Will Rock You ja elokuvan nimeä kantava Bohemian Rhapsody tarjoavat bändin faneille musiikillisia fiilistelyhetkiä.
Queen – ja etenkin Freddie Mercury – olisi ansainnut enemmän. Tämän bändiläisten siloitteleman omituisen fiilistelyversion sijaan olisin mieluummin nähnyt kattavan dokumentin yhtyeestä värikkäillä keikkataltioinneilla höystettynä.
Julkaistu
SHARE
Henna Rannanpää
Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.
Helsingin Sanomien toimittajan Satu Vasantolan (s. 1965) esikoisteos En palaa takaisin koskaan, luulen kertoo pysäyttävän tarinan juuriltaan lähteneistä ja menneisyytensä piinaamista ihmisistä.
Eteläpohjalaisesta maalaiskylästä Helsinkiin muuttanut ja juristiksi opiskellut Susanna on sukulaisten silmissä vieraalta tuntuva ”herra”. Irakilainen Fatima on paennut lastensa ja veljensä kanssa Suomeen kotimaansa väkivaltaa. Susannan eno Tapio muuttaa 60-luvulla töiden perässä Ruotsiin, jossa finnjävelit ovat yhteiskunnan pohjasakkaa. Epäreilun kohtelun suututtamana hän tekee kohtalokkaan virheen ja palaa nöyryytettynä kotiin.
Pakolaisten ja Tapion tarinat hyljeksittyinä muukalaisina rinnastuvat teoksessa alleviivaamatta. Niin ikään lapsesta saakka hyljeksitty Susanna ottaa Fatiman lapsineen kotiinsa asumaan. Teoksessa kuvataan inhimillistä kärsimystä eri muodoissaan, mutta koskettavimmillaan se on, kun aito lähimmäisenrakkaus ja lämpö pilkahtavat esiin, usein arkisissa ja pienissä teoissa.
Susannan mumma tuo kontrastia juurettomille hahmoille. Mummola on suvun kiintopiste ja turvapaikka. Pelkäksi uhrautuvaksi äitihahmoksi mumma ei kuitenkaan typisty, vaan raskasta salaisuutta kantava nainen on toiveineen ja seksuaalisine haluineen aidon moniulotteinen ihminen.
Kolmeen osaan jaettu romaani on useista miljöönvaihdoksistaan ja isohkosta henkilökavalkadistaan huolimatta eheä kokonaisuus. Taitavasti rakennettu tarina koukuttaa ensimmäiseltä sivulta lähtien.
Tekstin ajoittaiset epätavalliset sanajärjestykset pistävät aluksi silmään. Ne tuovat teokseen vanhahtavaa maalaismurteen sointia, ja sopivat hyvin etenkin mumman suuhun. Myös se-pronominin käyttäminen henkilöistä tuo maaseutu–Helsinki -vastakkainasettelun tematiikkaan sopivaa puhekielisyyttä.
Teoksen henkilöt ovat uskottavia, epätäydellisiä ihmisiä, jotka kaipaavat rakkautta ja kipuilevat kukin haavojensa kanssa. Maailmassa paha saa harvoin palkkansa eivätkä kaikki haavat parane, mutta hyväkin ottaa joskus erävoiton. Toisista huolta pitämällä, olemalla ihminen ihmiselle, pelastetaan henkiä ja luodaan elintärkeää yhteisöllisyyttä; yksin ei selviä kukaan.
Vihapuheen ja vastakkainasettelun ajassa onnistuu Vasantolan humaani teos herättämään uskoa ihmiseen ja yhteiseen tulevaisuuteen. Teosta voi suositella kaikille synnyinmaahan ja asuinpaikkaan katsomatta, pienellä varoituksella tosin.
Romaanin henkilöiden mukana eläminen voi vakavasti horjuttaa lukijansa maailmankatsomusta.
Julkaistu
SHARE
Maria Kurtti
Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.
Spike Leen ohjaama BlacKkKlansman on rehellisesti poliittinen elokuva, joka perehtyy rasismin menneisyyteen ja pakottaa huomaamaan nykypäivän ihmisvihan
Pääosissa John David Washington, Adam Driver, Laura Harrier, Topher Grace, Jasper Pääkkönen. Käsikirjoitus Charlie Wachtel, Davis Rabinowitz, Kevin Willmott, Spike Lee. Ohjaus Spike Lee. Ensi-ilta elokuvateattereissa 10.08.2018
Tässä on elokuva, jolta ei voi ummistaa silmiään. Asiaa korostaa BlacKkKlansmanin aloituslause: “Dis joint is based upon some fo’ real, fo’ real shit.”
Spike Leen ohjaama elokuva perustuu uskomattomalta kuulostavaan tositapahtumaan: Colorado Springsin ensimmäisenä afroamerikkalaisena poliisina toiminut Ron Stallworth (John David Washington) pääsi vuonna 1979 soluttautumaan paikalliseen Ku Klux Klanin osastoon.
Stallworthin kollega, valkoihoinen Flip Zimmerman (Adam Driver) esittää Stallworthia ja osallistuu hänenä Ku Klux Klanin kokouksiin ja toimintaan. Peitetoiminnan seurauksena Zimmerman alkaa pohtia omaa tapajuutalaisuuttaan ja muuttaa käsitystään rasistisista kollegoistaan. Adam Driver tuo katsojalle ensiluokkaisella tavalla näkyväksi Zimmermanin sisäisen taistelun.
John David Washington, näyttelijä Denzel Washingtonin poika, kantaa pääroolia uskottavasti. Valkoisten kollegoiden ympäröimänä hän joutuu kestämään syrjintää joka päivä. Stallworth haluaa muuttaa poliisilaitoksen hyväksyvämmäksi ja samalla tuhota Ku Klux Klanin – siinä on paljon työtä pienelle tiimille.
Ku Klux Klanin jäsenet ovat vihassaan yksinkertaisia rasisteja ja huutelevat ”Amerikka ensin”, kuten Jasper Pääkkösen esittämä Felix Kendrickson. Silti pelottavin rasisti on hillityn asiallinen, Ku Klux Klanin kansallinen johtaja David Duke (Topher Grace).
Duke on varakas pukumies, joka artikuloi selkeästi rodullistetun vihapuheensa Stallworthille puhelinkeskusteluissa. Topher Gracen vaikuttava roolisuoritus on hämmentävä yhdistelmä ylimielisyyttä, toisinaan lähes sympaattista esiintymistä ja kylmää rasismia. Se osoittaa, kuinka pitkälle hillityllä ja huolitellulla ulkonäöllä valkoinen mies voi päästä, haluaahan Duke vaikuttaa kaikista korkeammilla hallinnon paikoilla saadakseen haluamansa valkoisen Amerikan. (Duke pyrki Yhdysvaltojen presidentiksi vuonna 1988, tuki vuonna 2016 Donald Trumpia presidentiksi ja on pyrkinyt useita kertoja kongressiin.)
BlacKkKlansman on sekoitus draamaa, komediaa ja jännittävää poliisielokuvaa. Elokuvan komedialliset hetket alleviivaavat Ku Klux Klanin jäsenten älyttömyyttä. Tälle absurdille ryhmälle olisi helpompi nauraa, ellei sen kylvämä ihmisviha olisi totta.
“Vihainen musta mies” elokuvantekijänä
BlacKkKlansman on ajankohtainen elokuva, ja sellaisia Spike Lee on tunnetusti tehnyt aiemminkin. Leen elokuvat pureutuvat yhteiskunnallisiin asioihin ja etenkin afroamerikkalaiseen kulttuuriin.
Leen tunnetuimpia elokuvia ovat rotuvihaa ja kulttuurien kohtaamista käsittelevä Do The Right Thing – Kuuma päivä (1989), elämäkertaelokuva ihmisoikeustaistelijasta Malcolm X (1992) ja hurrikaani Katrinan tuhoavista vaikutuksista kertova dokumentti When the Levees Broke: A Requiem in Four Acts (2006).
Leetä on kutsuttu “vihaiseksi mustaksi elokuvantekijäksi”, mutta tosiasiassa hänen elokuvansa ovat monitahoisempia. Lee ei tee kevyttä elokuvallista viihdettä, vaan keskittyy yhteiskunnallisiin aiheisiin, etnisyyden lisäksi esimerkiksi luokkaeroihin ja sukupuolirooleihin. Lee kertoo tarinoita, joita kovin moni muu afroamerikkalainen ohjaaja ei ole päässyt kertomaan suurelle yleisölle. Tuntuu kuin Leellä olisi velvollisuus kertoa tarinoita hiljennetyistä asioista ja ihmisistä.
Leen elokuvien yhteiskunnallisuus vaikutti myös siihen, että vuonna 1991 hän alkoi opettaa elokuvaa Harvardissa. Nykyään hän toimii professorina New Yorkin yliopiston Tisch School of the Arts:ssa. Tämän elokuvan aikana tuntuu kuin katsoja olisi professori Leen Amerikan kulttuurihistorian luennolla.
Elokuvassa on paljon kerrostumia ja viittauksia afroamerikkalaiseen kulttuuriin ja Yhdysvaltojen historiaan. Mielenkiintoista on, että Lee siirsi elokuvan tapahtuma-aikaa vuoteen 1972, jotta saisi sisällytettyä elokuvaan viittauksia Richard Nixonin uudelleenvalintaan päätyneestä presidentinvaalikampanjasta, jonka on epäilty olevan Ku Klux Klanin tukema. Siirtämällä tapahtuma-aikaa taaksepäin elokuvaan pystyttiin sisällyttämään viittauksia 1970-luvun alussa suosittuihin ns. blaxploitaatio-elokuviin, joissa mustat esitettiin stereotyyppisillä tavoilla ja joissa ihailtiin väkivaltaa.
BlacKkKlansmanin musiikki asettaa tarinan 1970-luvulle ja antaa tunnelmaa nopealle toiminnalle ja hyvin etenevälle dialogille. Elokuva etenee pääsääntöisesti afroamerikkalaisen musiikin, kuten James BrowninSay It Loudin, The Edwin Hawkins Singersin Oh Happy Dayn sekä Cornelius Brothers & Sister Rosen Too Late to Turn Back Nown, avulla.
Elokuvan eräässä hyytävimmistä kohtauksista Harry Belafonten esittämä aktivisti muistelee näkemäänsä lynkkausta. Kohtauksessa tuodaan esille elokuvan voima: Belafonten hahmo kertoo, kuinka vuonna 1915 ilmestynyt D.W. Griffithin ohjaama elokuva Birth of a Nation salonkikelpoisti rasismia ja inspiroi ihmisiä raakuuksiin. Elokuva pilkkasi mustia ja näytti heidät ala-arvoisina ihmisinä, samalla kun se näytti valkohuppuiset ja -kaapuiset ratsastajat “pelastajina” mustien vallalta. Kansalliseksi menestykseksi noussut elokuva auttoi Ku Klux Klanin uudelleensyntymisessä.
Jasper-maniaa mediassa
Kun suomalainen menestyy ulkomailla, kuuluu kotimaasta heti innostuneita Torille!-huutoja. Nyt median on villinnyt Jasper Pääkkönen, tällä hetkellä kiistatta kansainvälisesti menestynein suomalaisnäyttelijä.
Hän on näytellyt useissa kotimaisissa menestyselokuvissa, ja yksi päärooleista Dome Karukosken Leijonasydän-elokuvassa (2013) mahdollisti hänen kansainvälisen uransa. Uusnatsin roolin myötä Pääkkönen sai uuden agentin ja pääsi Viikingit-sarjaan esittämään verenhimoista Halfdan Mustaa vuosina 2016–2018.
Jasper Pääkkösestä on kirjoitettu Suomessa maanisen innostuneesti. Jutuissa on kuvailtu hänen katsettaan hurmaavaksi ja vangitsevaksi, aksenttia uskottavaksi ja hänen on sanottu säteilevän punaisella matolla. Pääkkösestä on kirjoitettu runsaasti “Salkkareiden Saku on kasvanut mieheksi” -tyylisiä henkilökuvia – unohtamatta Pääkkösen miljoonabisneksiä, kalamiesmainetta ja sitä kuinka hän on ystävystynyt idolinsa Leen kanssa. Pääkkösen saama ylistys on ihan ansaittua, onhan Pääkkönen vihaa kylvävässä roolissaan vakuuttava. Toivottavasti hän pääsee tulevissa kansainvälisissä tuotannoissa näyttämään monipuolisempaa tunneskaalaa.
Taiteella ja empatialla rasismia vastaan
Jasper Pääkkönen on todennut elokuvan olevan valitettavasti aiheeltaan entistä ajankohtaisempi. BlacKkKlansman heijastelee historiaa ja nykypäivää, ja se on sosiaalinen kommentaari nykyisen presidentti Trumpin hallinnolle. Tämä tositapahtumiin pohjautuva taide haluaa avoimesti herättää katsojat huomaamaan maailmassa jylläävän ihmisvihan. Siksi se on toisinaan karmivaa katsottavaa.
Elokuvan lopussa on kuvamateriaalia viime vuonna tapahtuneista mielenosoituksista Charlottesvillestä, jossa uusnatsi ajoi vastamielenosoittajien päälle autolla. Rasismia vastustava aktivisti Heather Heyer kuoli ja 19 ihmistä loukkaantui. Myös Ku Klux Klan osallistui mielenosoituksiin. Presidentti Trump kommentoi lausunnossaan, että “molemmilla puolilla oli oikein hienoja ihmisiä”.
Elokuvallaan Lee alleviivaa katsojalle: “Kyllä, Yhdysvaltojen presidentiksi voi päästä avoimesti ihmisoikeuksia polkeva ihminen.”
BlacKkKlansman muistuttaa, että Trumpin Amerikka ensin -puheet eivät ole tulleet tyhjästä, vaan ne voidaan jäljittää rasismin historiasta.
Julkaistu
SHARE
Henna Rannanpää
Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.
Pääosissa Amy Schumer, Michelle Williams, Tom Hopper, Rory Scovel, Adrian Martinez, Busy Phillipps, Aidy Bryant, Emily Ratajkowski. Ohjaus ja käsikirjoitus Marc Silverstein ja Abby Kohn. Ensi-ilta elokuvateattereissa 11.5.2018
Renee (Amy Schumer) on huonosta itsetunnosta kärsivä nainen, joka haaveilee tuntevansa olonsa kauniiksi. Toive toteutuu, kun Renee saa spinning-tunnilla tällin päähänsä. Pään kolautuksen seurauksena hän näkee itsensä kauniina.
Kun Reneen itsetunnon voluumi on käännetty kaakkoon, hän uskaltautuu lirkuttamaan sujuvan monisanaisesti miehille ja hakemaan uutta työpaikkaa meikkifirman reseptionistina.
Vaikka päähenkilö ei koe ulkoista muodonmuutosta, katsojalla on vapaus kuvitella, millaisena Renee näkee itsensä muutoksen jälkeen. Itse uskon, että Renee näkee itsensä itsenään – mutta ei vain tiedä sitä. Renee luulee, että muutos on taikuutta (kuten elokuvassa Big) ja nauttii muuttuneesta itsetunnosta ennen kuin taika raukeaa.
Löyhän ja hämmentävän juonensa takia I Feel Pretty on keikkuvalla pohjalla ison asian edessä. Tätä elokuvaa olisi hyvin helppoa haukkua sen hassusta juonesta, ennalta-arvattavasta komedian kaavasta ja muutamasta oudosta juonihyppäyksestä.
Silti elokuvan tärkeä aihe, itsetunto, vaatii laajempaa keskustelua. Helppo lyttäys ei sitä tekisi.
Keholla on valtaa
Elokuvan alku on murskaavan totuudellinen: ulkonäöllä, kropan muodolla ja painolla on todellista vaikutusta siihen, miten ihmisiin suhtaudutaan. Kapeat kauneusihanteet ovat kontrollin muotoja, jolla hallitaan etenkin naista ja hänen kehoaan.
Länsimaiset kauneusihanteet vaaleasta ihosta ja laihasta kehosta korostuvat ja vääristyvät entisestään lehtien ja somen muokattujen kuvien myötä. Epätodelliset kuvat aiheuttavat ahdistusta – toisaalta käsittelemättömien kuvien julkaiseminen saa ihmisissä aikaan positiivisia reaktioita.
Ulkonäköpaineistä kärsii moni. Helsingin yliopistossa tehdyssä tuoreessa väitöstutkimuksessa tutkittiin itsetunnon kehittymistä nuoruudesta aikuisuuteen. Tutkimuksessa ilmeni, että naisilla on miehiä huonompi itsetunto ja että huonoon itsetuntoon vaikuttaa muun muassa ylipaino. Paine laihduttamiseen näkyy esimerkiksi Ylen Taloustutkimuksella teettämässä kyselyssä, jonka mukaan 84 prosenttia suomalaisnaisista ja 78 prosenttia suomalaismiehistä haluaa pudottaa painoaan.
I Feel Pretty esittää, että huonon itsetunnon vuoksi elämä saattaa jäädä elämättä. Itsevarmuus, oman tien kulkeminen ja lannistavien sanojen ohittaminen ovat vallankumouksellisia tekoja.
Elokuvan ovat ohjanneet ja käsikirjoittaneet Marc Silverstein ja Abby Kohn, jotka tekivät myös How To Be Single -elokuvan (2016). Vaikka molemmissa elokuvissa tartutaan isoihin teemoihin, lopputulokset ovat perinteisiä hattaranmakeita komedioita. Isot teemat kuten sinkkuelämä ja itsetunto ovat vaarassa jäädä komedioiden jäykkien kaavojen tallomaksi.
I Feel Pretty toistaa perinteisiä Hollywoodin romanttisen komedian maneereita: pääpari on valkoinen heteropari, omituiset ystävät ovat ylipainoisia ja elokuvan lopussa on odotettu tunnustuskohtaus, jossa Renee näkee kauneutensa ja itsensä ilman taikuutta.
Kenties kehopositiivisuuden teeman vuoksi Reneestä on haluttu tehdä ”jokanainen”, johon naiset voivat samaistua. Ongelmana on, että elokuva ei tarjoa huonon itsetunnon lisäksi muuta näkökulmaa päähenkilöön. Katsojina emme tiedä mitään Reneen taustasta, perheestä tai mielipiteistä. Koska elokuvan juonessa tai päähenkilössä ei ole suurempaa tarttumapintaa, jäljelle jää lopulta vain pääosanäyttelijä, Amy Schumer, johon katsoja voi samaistua.
Ja tässä lienee yksi merkittävimmistä syistä, miksi elokuvaa on haukuttu Yhdysvalloissa rapa roiskuen.
Amy Schumerista ollaan aina jotain mieltä
Amy Schumer jakaa vahvasti mielipiteitä. Schumer ärsyttää monia, ei vain suorasukaisen komediansa, vaan myös poliittisten mielipiteidensä vuoksi: hän tuki Hillary Clintonia Yhdysvaltojen presidentiksi ja vastustaa aseväkivaltaa.
Suoraan puhuminen on myös osa hänen komediallista rooliaan. Huumori syntyy siitä, että soveliaisuuden rajoja koetellaan äärimmäisellä rehellisyydellä.
I Feel Pretty on aiheuttanut Yhdysvalloissa runsasta keskustelua. Siitä on kirjoitettu sekä haukkuvia että ylistäviä kritiikkejä. Elokuvasta on kirjoitettu arvosteluja myös pelkän trailerin perusteella. (Sitä voi verrata siihen, jos kirjoittaja käyttäisi pro gradu -tutkielmassaan ainoana lähteenä Wikipediaa.)
Schumerin itsensä mukaan elokuvan haukkuviin arvosteluihin on vaikuttanut se, että suurin osa kriitikoista on keski-ikäisiä valkoisia miehiä: “Mikään ei pelota ihmisiä enemmän kuin itsevarma nainen”.
Osa arvostelijoista on pohtinut, voiko Amy Schumerin näköinen (eli kokoinen) nainen olla romanttisen komedian päähenkilö. Usein ei-langanlaihalle naiselle on varattu komedian sivuhenkilön, hassuttelevan pullukan, rooli. Katsojina olemme tottuneet näkemään naispääosassa vaalean, hoikan ja nuoren ihmisen.
I Feel Pretty -elokuvassa esiintyvä Schumer on osalle kriitikoista liian kaunis (“miten tuon näköisellä ihmisellä voi olla itsetunto-ongelmia”) ja joillekin taas liian lihava (“kuinka tuon kokoinen ihminen voi olla romanttisen komedian pääosassa”).
Shokeeraavinta hänen painossaan lienee se, että siltä Schumer nykyäänkin näyttää. Hän ei “rohkeasti” lihottanut itseään rooliin vaan on itsensä kokoinen. Normaalipainoisen Schumerin naispääosa tuntuu vallankumoukselliselta. (Toki elokuvan muut naisroolien esittäjät ovat lähes poikkeuksetta niitä kauniita, hoikkia naisia, joihin olemme katsojina tottuneet.)
Iso aihe, kevyt käsittely
I Feel Pretty haluaa kunnianhimoisesti käsitellä isoa aihetta, ja siinä se on tervetullut lisä kevyen komedian kuvastoon. Toki kuten Bill Maher huomautti, samaa aihetta on käsitelty komediassa jo aiemmin. Eddie Murphyn hahmo elokuvassa Pähkähullu professori (1996) käy läpi saman kehityskaaren, jossa ylipainoinen nörtti oppii hyväksymään itsensä.
Toinen esimerkki samaa teemaa sivuavasta Hollywood-elokuvasta on Hal ja iso rakkaus (2001), jossa Jack Blackin esittämä pinnallinen Hal näkee lihavan Gwyneth Paltrow’n ”sisäisen kauneuden” (eli hoikan Gwyneth Paltrow’n).
Yksi elokuva tuskin pystyy muuttamaan maailmaa. Puutteistaan huolimatta I Feel Pretty voi tarjota kevyen huumorin ystäville uutta ajateltavaa itsetunnosta, kehopositiivisuudesta ja siitä, kannattaako ihmisiä lokeroida ulkonäön mukaan. Toivottavasti tämä elokuva avaa tietä yhä monipuolisempien naiskuvien ja tärkeiden aiheiden kuvaamiselle. Toivon, että komediassa rikottaisiin rajoja ja rakenteita entistä rohkeammin. Ehkä tästäkin elokuvasta olisi tullut nasevampi, jos Schumer itse olisi ollut mukana käsikirjoitustiimissä.
Myös sillä on merkitystä, minkä näköisiä ja kokoisia ihmisiä elokuvissa nähdään. Sen vuoksi tämä elokuva on monelle merkittävä.
Kun elokuvia tekemässä on yhä monipuolisempi joukko, sen myötä voi syntyä aivan uudenlaisia ja ennalta-arvaamattomia tarinoita. Monipuolisten representaatioiden myötä ihmiset löytävät herkemmin itsestään uusia puolia ja hyväksyvät erilaisuutta muissa ihmisissä. Joko me kaikki olemme kauniita tai ei kukaan ole.
Julkaistu
SHARE
Henna Rannanpää
Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.
