Laura Mannisen (s. 1976) omaelämäkerrallinen esikoisteos Kaikki anteeksi kertoo pian nelikymppisestä Laurasta, jolla on hyvä työpaikka, harrastuksia ja ystäviä. Kun Laura tapaa Mikon, kaikki haaveet tuntuvat käyvän toteen. Mikko hurmaa heti kättelyssä paitsi Lauran, myös tämän sukulaiset ja ystävät ja jopa naapurin sitruunansyöneen kyttääjämummon.
”Hän sai ihmiset vapautumaan ja avautumaan. Me liikuimme ensimmäistä kertaa parina, ja minä olin ylpeä kuin tamma. Samaan aikaan tunsin itseni epävarmaksi. Oliko tämä taivaallinen olento todellakin valinnut minut? Jos oli, minä päätin, että tällä kertaa onnistuisin.”
Laura kiintyy nopeasti myös Mikon kolmeen lapseen. Ja lapset Lauraan. Pikku hiljaa miehestä paljastuu uusi, outo puoli. Synkkinä päivinä hän on ivallinen, vainoharhainen ja toisaalta masentunut. Mikko ei siis ole ihan kunnossa, mutta eihän rakasta ihmistä voi sairauden takia hylätä? Sitä paitsi Mikkokin oli tukena silloin, kun Lauralla epäiltiin rintasyöpää, helli ja hoivasi. Ja mies lupaa hakea apua, ja hakeekin. Kun Mikolla on hyvä päivä, hän on yhtä aurinkoa ja suurta sydäntä.
Kun Laura ja Mikko muuttavat saman katon alle, alkaa todellinen perhehelvetti. Tulee yö, jolloin Mikko pitää keittiöveistä Lauran kurkulla ja uhkaa tappaa. Sairaalloisen mustasukkainen mies piinaa Lauraa niin henkisellä, fyysisellä kuin seksuaalisella väkivallalla. Mutta kun myrskypilvet väistyvät, hän on taas oma hurmaava itsensä, katuu ja pyytää anteeksi. Ja Laura antaa anteeksi.
Mannisen eletyistä kokemuksista kertova teos muistuttaa muistelma- ja tietokirjaa, sillä kirjoittaja ei ole perinteiseen kaunokirjamaiseen tapaan etäännyttänyt omakohtaisia kokemuksiaan ja luonut niistä fiktiota. Kerrontatavan valinnasta kertoo osaltaan jo päähenkilön nimeäminen Lauraksi.
Teoksen vahvuus on juurikin Lauran rehellinen kerronta, mutta Mikon sisäistä maailmaa kuvaavat osiot puolestaan ontuvat, sillä kertoja ja päähenkilö Lauran ääni kuuluu niistäkin selkeästi läpi.
Teokseen hiipivä tietokirjamaisuus ja ajoittainen paatoksellisuus on toisaalta ymmärrettävää. Väkivaltaisessa suhteessa eläviä naisia kuulee valitettavan usein tuomittavan tyyliin: ”Tyhmähän siinä täytyy olla, oma syy kun ei tajua lähteä”. Kaikki anteeksi auttaa ymmärtämään, miksi tällaisesta suhteesta ei niin vain lähdetäkään.
Vaikka teos ei kerrontaratkaisunsa ja osaltaan myös kuluneiden kielikuviensa takia ole taiteellisesti korkeatasoisimpia tekstejä, on viestintäalalla työskentelevän Mannisen kerronta sujuvaa ja tarina niin mukaansa tempaava, että ahmaisin kirjan yhdeltä istumalta. Teoksen välillä hyvinkin ahdistavat ja väkivaltaiset tapahtumat kerrotaan taiten ja tyylillä, inhorealismilla mässäilemättä.
Peri-inhimillinen tarve tulla rakastetuksi tekee meistä kaikista haavoittuvaisia. Siksi myös Lauran kaltainen, kouluttautunut ja vahvatahtoiseksi feministiksi itsensä mieltävä nainen voi joutua väkivaltaisen suhteen vangiksi. Se, joka satuttaa pahemmin kuin kukaan, voi samalla olla myös se, jonka kanssa on joskus kokenut elämänsä onnellisimmat hetket.
Suomalainen vaikenemisen kulttuuri ja yhteiskunnan silmät ummistava suhtautuminen perheväkivaltaan nousevat teoksesta vahvasti esille. Niin poliisin, terveydenhuollon kuin lastensuojelun viranomaisten apu jää olemattomaksi. Lopulta Laura ottaa yhteyttä naisten turvakotiin, jonka tarjoaman keskusteluavun turvin hän rohkaistuu lähtemään suhteesta.
Kuten teoksen epilogissakin kerrotaan, on naisiin kohdistuva väkivalta Suomessa vakava ongelma. Lähes joka kolmas suomalainen nainen on kokenut tai kokee parisuhteessaan seksuaalista tai fyysistä väkivaltaa. Suomi on myös saanut lukuisia huomautuksia siitä, etteivät naisten ihmisoikeudet toteudu Suomessa YK-sopimuksen ja Euroopan neuvoston niin kutsutun Istanbulin sopimuksen mukaisesti. Miksi väkivaltaan ei silti puututa?
Mannisen esikoinen on tärkeä puheenvuoro liiaksi vaietusta aiheesta. Tematiikaltaan teos tuo mieleen Maria Jotunin Huojuva talon (1963) ja osin myös Rosa Liksomin Everstinnan (2017), mutta ihmeen vähän aihepiiristä on ylipäätään kirjoitettu. Tämäkin kertoo jotakin aiheen tabuluontoisuudesta.
Kaikki anteeksi on selviytymistarina ja ravisuttava tositarina, joka antaa äänen lukemattomille naisille. Samalla se on myös haaste: vaikenemalla mikään ei muutu.
Julkaistu
SHARE
Maria Kurtti
Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.
Pääosissa Sally Hawkins, Michael Shannon, Richard Jenkins, Doug Jones, Michael Stuhlbarg ja Octavia Spencer. Käsikirjoitus Guillermo del Toro ja Vanessa Taylor. Ohjaus Guillermo del Toro. Ensi-ilta elokuvateattereissa 9.2.2018
Elisa (Sally Hawkins) työskentelee siivoojana salaisessa tutkimuslaitoksessa Baltimoressa. Elisa ja hänen naapurinsa Giles (Richard Jenkins) asuvat elokuvateatterin yllä ja vapaa-ajallaan katsovat Hollywood-musikaaleja ja syövät piirakoita.
Kylmän sodan kilpavarustelu Amerikan ja Venäjän välillä tuo tarpeen paeta arkea. Taide tarjoaa Elisalle lempeän tunneskaalan, helpon tavan havaita oikea ja väärä sekä viihdyttävän annoksen eskapismia. Aivan kuten tämä elokuvakin, Guillermo del Toron ohjaama Shape of Water.
Elisan rutiininomainen ja yksinäinen elämä muuttuu, kun laitokseen tuodaan tutkittavaksi mystinen vesiolento (Doug Jones).
Tapa, jolla salaperäistä olentoa tutkitaan, on väkivaltainen. Valkoinen mies näkee itsensä jumalan kuvana ja muut ihmiset ja olennot alempiarvoisena.
Vesiolennon fyysisillä ominaisuuksilla ja tunneälykkyydellä ei loppujen lopuksi ole erityisen suurta merkitystä. Amerikkalaisille olento toimii poliittisena pelinappulana, sillä pääasia on, että se “ei ole venäläisten käsissä”.
Ei ole yllätys, että olento on lopulta inhimillisempi kuin amerikkalainen kenraali kunniamerkkeineen.
Kuin Kaunotar ja Hirviö
Shape of Waterin päähenkilöt muistuttavat ranskalaisen kaunotar ja hirviö -sadun hahmoja.
Tämän tarinan Belle, Elisa, on “äänetön prinsessa”, joka näkee inhimillisyyden erilaisen pinnan alta. Hän on myös idealisti, joka puolustaa rohkeasti oikeaksi kokemiaan asioita, kuten rakkautta.
Vesiolento taas on selvästi hirviöhahmo: päältä ruma mutta sisältä humaani ja lempeä. Inhimillisenä ja romanttisena päähenkilönä olento saa katsojan pohtimaan rakkauden ydintä.
Elisan naapuri Giles on hänen isähahmonsa, joka saa voimaa Elisan rohkeudesta. Itsekeskeinen Gaston on vesimiehen kaapannut Richard Strickland (Michael Shannon). Hän haluaa Elisaa, mutta julmuutensa ja egoistisuutensa vuoksi hän ei koskaan voisi voittaa Elisaa puolelleen.
Shape of Water on lopulta monikerroksinen rakkaustarina useine vertauskuvineen ja hienovaraisine teemoineen.
Elokuvan naispääosan esittäjä Sally Hawkins tekee upean roolin mykkänä Elisana. Kun Elisa ja vesiolento löytävät yhteisen aaltopituuden, sanoja ja usein edes viittomakieltä ei tarvita siihen, että katsoja aistii naisen mielenliikkeet ja tuntemukset.
Monikerroksellisuutta lisäävät syvälliset sivuhahmot, jotka tuovat tarinaan uusia vivahteita ja näkökulmia. Hahmot tuovat elokuvaan tarttumapintaa, sillä ne eivät ole yksinkertaistettuja pahuudessaan tai hyvyydessään.
Tarina ja sen hahmot tuntuvat aidolta – jopa nimetön vesimieshahmo. (Siinäpä muuten kerrassaan erilainen romanttisen elokuvan miespääosan esittäjä!)
Herää kysymys: miksi kaunottaren ja hirviön tarinan mukaelmissa on aina kyse pinnan alle näkevästä naisesta ja rumasta miesoletetusta? Itselleni ainoa mieleen tuleva esimerkki päinvastaisista rooleista on Hal ja iso rakkaus (2001).
Kylmä sota, lämmin sydän
Ohjaaja Guillermo del Toron visuaalisuus on elokuvassa huipussaan. Pelkillä värimaailman muutoksilla del Toro näyttää, kuinka näkymättömästä ja harmaasta Elisasta kuoriutuu hehkuva ja rakastunut nainen.
Shape of Waterin romantiikkaa siivittää hyvin tehty äänimaailma: lempeät chansonit ja klassiset Hollywood-elokuvien balladit luovat tunnelmaa. Myös vesimiehen äänisuunnittelu tunnetilojen kuvaamisessa on onnistunut: olennon äänimaailma vaihtelee valaan laulusta raskaisiin hengitysääniin ja eläimellisistä tuskanhuudoista ilahtuneisiin hymähdyksiin.
Shape of Waterissa merkittävässä roolissa on myös del Toron rakkaus elokuvia kohtaan. Kaunis ja klassinen elokuvateatteri punaisine penkkeineen on romantiikan ja eskapismin tyyssija.
Tunteiden ylipursumista keskeyttää ja tasapainottaa del Toron elokuville ominainen verenpuna ja raadollisuus. Ohjaajan outo fiksaatio kasvojen ja etenkin poskien haavoihin saa Pan’s Labyrinth (2006) ja Crimson Peak (2015) -elokuvien lisäksi jatkoa myös Shape of Water –elokuvassa. Raa’at verta ja mätää pursuavat kohtaukset laittavat ajattelemaan väkivallan järjettömyyttä ja ihmisvartalon rajallisuutta.
Elokuvan tunteellisuus on vahvasti vastakkainaseteltu kylmän sodan politiikan, rotuerottelun ja keskiluokkaisen konservatiivisuuden kanssa. Amerikkalaisen unelman harha näyttäytyy tyhjänä ja haitallisena: se on tehty muovista, Cadillacin maalikerroksista ja vihreistä hyytelökakuista. Konservatiivisessa lähiökodin puristuksessa ei ole tilaa tunteille.
Rakkaus on kuin vesi
Shape of Water on vastavoima kovalle politiikalle ja ihmisyyden unohtamiselle. Sen pääelementtejä ovat vesi ja rakkaus, jotka molemmat ovat samalla elinehtoja elämälle.
Elokuva saa olon höpöksi sydämellisyydestä ja innoittaa keksimään korneja vertauksia rakkaudelle ja vedelle. Vedellä ja rakkaudella on sama luonne, sillä molemmat muuttuvat ja muuttavat luonnollisesti. Ei pakosti takomalla, vaan virtaamalla elämän mukana.
Rakkaus omaksuu uusia muotoja kuten vesi. Rakkaus ja vesi muuttuvat olotilojen ja ympäristön myötä. Molemmat luonnonvoimat voivat puhdistaa, rentouttaa, hivellä, hukuttaa tai auttaa hengittämään. Ne voivat myös satuttaa ja jäätyä.
Shape of Water antaa ymmärtää, että kaikki elämän tapahtumat johtavat jokaisen kohdalla lopulta ansaitsemaansa kohtaloon. Mikä olisikaan lohdullisempaa ja romanttisempaa.
Julkaistu
SHARE
Henna Rannanpää
Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.
95 on siinä mielessä lohdullinen elokuva, että onnellinen loppu on tiedossa. Nostalgiatripin lisäksi elokuva on sokerikuorrutteinen, viihdyttävä ja ennalta-arvattava lätkäelokuva muutenkin kuin pelin lopputuloksen kannalta, Henna Rannanpää arvioi.
Pääosissa Laura Birn, Hannu-Pekka Björkman, Samuli Edelmann, Frida Hallgren, Kalle Lamberg, Timo Lavikainen, Mikko Leppilampi, Samuli Niittymäki, Ylermi Rajamaa, Roope Salminen, Pekka Strang ja Jari Virman. Käsikirjoitus Joona Tena, Tatiana Elf ja Juha Karvanen. Ohjaus Aleksi Mäkelä. Ensi-ilta elokuvateattereissa 25.12.2017.
Jääkiekon maailmanmestaruuskisat Tukholmassa vuonna 1995. Suomen jääkiekon maajoukkue valmistautuu maailmanmestaruuskisoihin päävalmentaja Curt ”Curre” Lindströmin johdolla ja lopulta finaaliin Ruotsia vastaan.
Suomi ei ollut ennen voittanut yhtään kultaa joukkuelajeissa ja monet epäilivät, että isoveli-Ruotsi vetää jälleen pidemmän korren.
Niin ei kuitenkaan käynyt.
Joulupäivänä ensi-iltaan tullut 95 on siinä mielessä lohdullinen elokuva, että onnellinen loppu on tiedossa. Nostalgiatripin lisäksi elokuva on sokerikuorrutteinen, viihdyttävä ja ennalta-arvattava lätkäelokuva muutenkin kuin pelin lopputuloksen kannalta.
95 seuraa lätkäjoukkueen lisäksi kahdeksaa eri tarinaa toukokuisen viikonlopun aikana. Kaikkia elokuvan episodeja yhdistää jääkiekon maailmanmestaruuskisat.
Yksinhuoltajaäiti (Laura Birn) haluaa ostaa pojalleen uudet luistimet. Kuolemansairas mies (Pekka Strang) haluaa katsoa entisten joukkuekavereidensa (Mikko Leppilampi, Timo Lavikainen) kanssa finaalin. Ruotsalaisesta firmasta potkut saanut mies (Ylermi Rajamaa) taas lähtee ystäviensä kanssa Tukholmaan kostoreissulle.
Ketään pelaajista ei erityisesti nosteta ylitse muiden, mutta yhtenä oivallisena keinona elokuvassa käytetään maalivahti Jukka Tammea (Lauri Tilkanen) eräänlaisen tarkkailijan roolissa. Tammi ei päässyt turnauksessa pelaamaan yhtään peliä maalissa.
Jääkiekko ja 95-elokuvan maailma on miehinen. Jääkiekkoa pelaavat pojat tai miehet ja sen asiantuntijoita ovat miehet, ja naiset toimivat taustajoukoissa ja katsojina.
Suurimman poikkeuksen tekee Ruotsin jääkiekkoliitossa työskentelevä Birgitta (Frida Hallgren), joka valmistelee Ruotsin voitonjuhlia. Laura Birnin hahmon harteille on asetettu yhdeksänkymmentäluvun laman paineiden havainnollistaminen.
Ei Mertarantaa rakkaampaa
Elokuvan mestaruuspelin tapahtumat ovat alkuperäisestä pelistä. Elokuvaan kuvattiin jäällä näyttelijöistä lähikuvia ja keskustelua vaihtopenkillä sekä harjoittelua ennen varsinaista peliä. Suurin osa elokuvasta ja turnauksesta käydään kuitenkin jään ulkopuolella, pukukopeissa ja hotellihuoneissa – tämä ratkaisu saattaa olla joillekin lätkäfaneille pettymys.
Arkistomateriaalin lisäksi elokuvassa käytetään Antero Mertarannan omaperäistä selostusta, joka on tuttua ja turvallista. Elokuvassa Mertaranta toimii eräänlaisena kertojanäänenä.
Raimo Summasta elokuvassa esittävä Akseli Mattila kuvailee, kuinka Mertaranta nykypäivänäkin nostattaa kisakatsomon ihan omiin sfääreihinsä.
”Kylmät väreet menee joka kerta, kun vanhaa peliä katselee ja [kuulee sen] kuinka Mertaranta eläytyy siihen.”
Mertaranta nostatti katsojien tunnelmia omistautuvalla, monisanaisella ja kekseliäällä selostuksellaan. Taklaus oli ”pusu” ja taitavan maalin myötä ”Ruotsin puolustus pelataan kebabkioskille”.
Elokuvan ohjaaja Aleksi Mäkelä kertoo, että elokuvan traileria valmistellessa he kokeilivat Mertarannan kanssa ottaa uusiksi tunteellisia selostuksia. Niistä kuitenkin luovuttiin, sillä ne eivät vetäneet vertoja alkuperäisille, joista A-tyyppi teki laulun Ihanaa, Leijonat, ihanaa. Alkuperäiset selostukset tuovat tunnelatausta ja tunnistettavuutta elokuvaan.
Elokuvan jääkiekkoasiantuntijana toimi Jere Lehtinen, joka usean muun vuoden 1995-joukkueen pelaajan lailla vilahtaa valkokankaalla. Jokainen cameo-rooli on kuin silmänisku jääkiekkofaneille.
Urosleijonia ja miehisiä sankareita
Maailmanmestaruus sai suomalaiset sekoamaan. Helsingin Sanomien (10.5.1995) ”Voitonjuhlat täyttä terapiaa” –jutussa yli 100 000 osallistujan voitonjuhlia kuvataan sanoilla ”hurmos”, ”hysteria”, ”riemu” ja ”karnevaali”.
Helsingin kauppatorilla pidetyissä voitonjuhlissa Saku Koivu tiivisti tunnelmat:”Koko kansa on voittanut”. Maailmanmestaruuden kerrotaan nostaneen Suomen henkisestä lamasta ja taittaneen myös taloudellisen laman.
Vuonna 1994 Suomen kansa äänesti Euroopan unionin jäsenyydestä. Jälkeenpäin on kirjoitettu, että jakaantunut kansa yhdistyi jääkiekon maailmanmestaruuden myötä.
Miksi juuri jääkiekko ja sen maailmanmestaruus kykenee nostamaan kokonaisen yhteiskunnan lamaannuksesta ja epätoivosta? Ja kuinka totta se lopulta on?
Mäkelä analysoi, että jälkeenpäin asiaa on tulkittu niin että mestaruus nosti Suomen lamasta.
”Asiat eivät monesti tapahtumahetkellä ole merkityksellisiä, mutta kun niitä pohditaan jälkikäteen, on siinä varmasti jokin totuuspohja.”
Ruotsalaiset toimivat hävittyään viisaan ja lempeän isoveljen lailla, ja antoivat suomalaisille omiin kotikisojen mestaruusjuhliin varatut kultakypärät, mestaruusbussin sekä voitonjuhlat Tukholman Sergelin torilla. Mäkelä arvelee, että mikäli tilanne olisi ollut vastakkainen, suomalaiset eivät olisi tehneet samaa palvelusta ruotsalaisille.
”Ruotsalaiset ovat aina olleet parempia häviämään. Jos nuo kisat olisivat olleet Suomessa ja Ruotsi olisi voittanut, niin ei olisi puhettakaan että täällä olisi annettu ruotsalaisille yhtään mitään muuta kuin selkään. Se on valitettava tosiasia. Me emme ole kasvaneet aikuisiksi tässä asiassa. Me olemme huonoja häviäjiä, ehkä se johtuu siitä että on hävitty niin monta kertaa.”
Kalle Virtapohjaanalysoi väitöskirjassaan (1998), kuinka ihmisillä on kaipuu ja tarve yhtenäisyyteen, jota haetaan esimerkiksi urheilun kautta. Ihmisillä on kaipuu yhteisöllisyyteen, ja urheilu tarjoaa raamit tunteiden osoittamiseen ja yhteen hiileen puhaltamiseen.
Mäkelä pohtii myös television merkitystä osallistumisen kannalta.
”Televisiointi on koko ajan kehittynyt, ja katsojina olemme lähempänä ja lähempänä semmoisia paikkoja minne ennen ei ole päästy. Lajista riippumatta katsojan ei tarvitse olla enää paikan päällä, että pääsee lähelle tapahtumia.”
Filosofi Timo Airaksinen on pohtinut, kuinka urheilusta on tullut suomalaisille uskonto. Urheilu on kanava osoittaa intohimoaan ja se sallii tunteiden näyttämisen myös miehille.
Joukkuelajeissa katsojilla on yksilölajeja todennäköisemmin mahdollisuus löytää joukosta juuri oma suosikkinsa, omakuvansa ja idolinsa.
Akseli Mattila epäilee, että vuoden 1995 mestaruus onkin syynä sille, miksi jääkiekko on Suomen suosituimpia lajeja.
”Kun muita joukkuelajeja miettii, niin ei samanlaista menestystä ole tullut.”
Kuvassa ohjaaja Aleksi Mäkelä (vas.) ja Akseli Mattila, joka näyttelee elokuvassa Raimo Summasta.
Suomen suosituin ruotsalainen
Elokuvassa Kalervo Kummola (Hannu-Pekka Björkman) palkkaa Curt Lindströmin (Jens Hultén) Suomen jääkiekkojoukkueen päävalmentajaksi vuoden 1993 MM-kisojen discossa. Curre esiintyy iloisesti tanssivana hahmona, jota jäyheät suomalaiset tuijottavat baaritiskillä.
Vuonna 1994 Suomi kuitenkin hävisi Kanadalle maailmanmestaruuden rangaistuslaukauskisassa, ja häviötä seurannut pettymys oli suuri. Kirvelevän häviön vuoksi myös lehdistö parjasi Currea.
Vuoden 1995 mestaruuden myötä ääni kuitenkin muuttui kellossa, ja Lindströmiä ehdotettiin mediassa jopa “vuoden äidiksi”. Suomalaisille Curren pehmeät arvot ja lempeä valmennustapa olivat asioita, jota ei täysin ymmärretty. Aiemmin valmentaja oli huutava ja kiroileva hahmo kentän laidalla.
Mäkelä kuvailee Currea edeltänyttä Pentti Matikaista ”purukumia jauhavaksi äijävalmentajaksi”, kun taas ”Curre oli enemmän henkinen valmentaja kuin fyysinen piiskaaja.”
Eräs osoitus Lindströmin pehmeistä arvoista valmennuksessa oli hänen kirjoittamansa kirje pelaajille finaalipäivän aamuna.
Mäkelä kertoo, että eräs pelaajista ei edes muista Lindströmin kirjettä, sillä finaalin jälkeisestä intensiivisestä ajasta on jäänyt hatarat muistot.
”Kutsuvierasnäytöksissä on ollut katsomassa entisiä pelaajia ja sieltä on tullut aika vetisiä silmiä ulos salista ja he ovat muistelleet että tuollaistako se oli.”
Elokuvassa Lindströmillä esitetään olevan painajaisia. Curt Lindström on itse kertonut, ettei hänellä ollut paniikkikohtauksia ja painajaisia, vaikka turnauksen aikaan hän oli jännittynyt. Ohjaaja perustelee elokuvassa tehtyä ratkaisua sillä, että ”hänellä on omat demoninsa, ja jos joku pelkäsi, että vuoden 1994 Milanon kisojen tapahtumat toistuvan, niin se oli Curre.”
Joukkuelajeissa ja sodassa käytetään usein samaa retoriikkaa. Ottelut taistellaan ja vastustaja on vihollinen.
”Suomileijona on jääkiekko, ei sen enempää soturi voi olla”, Aleksi Mäkelä toteaa.
Jääkiekossa ollaan isojen asioiden äärellä
Entä ne tavalliset arjen sankarit?
Vuoden 1995 MM-voitto tarjosi suomalaiselle miehelle onnistumisia. Lama oli vienyt työpaikkoja, ja suomalainen mies ei enää pystynyt tuomaan leipää pöytään ja huolehtimaan perheestään. Kultamitali toi syyn hymyillä, ainakin mestaruushuuman ajaksi.
Elokuvana 95 on sokerikuorrutettu ja ennalta-arvattavissa oleva nostalgiatrippi, mutta se saanee kulttimaineen ajan myötä. Heille, jotka sitä tarvitsevat, elokuva toimii tarpeeksi hyvänä tekosyynä palata taas nostalgian huumaan ja mestaruushetkiin ja laulaa J. Karjalaisen Sankareita. Koko elokuva tuntuu olevan ennen kaikkea suuri kunnianosoitus mestaruuden voittaneelle joukkueelle.
Vaikka nostalgia vetoaakin osaan katsojista, osa sen sijaan toivoo, että Suomessa tunnustettaisiin jo hieman monimuotoisempaa sankaruutta – ja että Suomi 100 -tukia olisi jaettu sota- ja lätkäelokuvien lisäksi monipuolisempiin projekteihin. Herää myös kysymys, tarjoaako 95 aikaa muistamattomille ja milleniaaneille tarpeeksi tarttumapintaa.
”Se tuntui minusta jotenkin käsittämättömältä”, Aleksi Mäkelä naurahtaa.
”Ymmärrän, että katsotaan Tuntematon sotilas itsenäisyyspäivänä, mutta pitääkö näyttää vuoden 1995 koko kisojen kooste, joka kestää puolitoista tuntia. Kyllä siinä aletaan olla isojen asioiden äärellä.”
Julkaistu
SHARE
Henna Rannanpää
Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.
The Last Jedi on Star Wars -saagan viimeisin ja pisin osa – ja siltä se myös tuntuu. Elokuva yrittää miellyttää jokaista, ja on siksi liian turvallinen ja paikoin ontto. Kahdeksas episodi tarjoaa parhaat palat siitä, mitä aiemmat ovat opettaneet toivomaan ja odottamaan.
Pääosissa Daisy Ridley, Mark Hamill, Adam Driver, John Boyega, Carrie Fisher, Oscar Isaac, Domhnall Gleeson, Andy Serkis, Laura Dern, Benicio Del Toro, Gwendoline Christie ja Kelly Marie Tran. Käsikirjoitus Rian Johnson, George Lucas (hahmot). Ohjaus Rian Johnson. Kuvaus Steve Yedlin, musiikki John Williams. Ensi-ilta elokuvateattereissa 13.12.2017.
Loppuvuoden elokuvatapaus The Last Jedi jatkaa siitä, mihin seitsemäs episodi The Force Awakens jäi, ja trilogia alkaa enenevissä määrin muistuttaa aitoa alkuperäistä. Kapinalliset ovat tuhonneet planeettoja tuhoavan tukikohdan ja pahuuden voimat iskevät takaisin.
Alun isojen kahakoiden jälkeen sodasta tulee väsytystaistelua, jonka aikana ristiriitainen parivaljakko Rose (Kelly Marie Tran) ja Finn (John Boyega) rientävät seikkailusta toiseen, ja jedivoimia opetteleva orpo Rey (Daisy Ridley) kohtaa syrjäisellä planeetalla opettajansa Luken (Mark Hamill) sekä vanhempiaan koskevat kysymykset. Kaiken aikaa julma, ryppyisen suurvaltiaan oppipoika, mustiin pukeutunut kypäräpää Kylo Ren – jota Adam Driver upeasti metodiraivollaan esittää – jahtaa galaksin viimeisiä jedejä.
Hahmot, design, vitsit, jediopetukset ja sukulaissuhteilla jännäämiset ovat niin vanhoja tuttuja, että Rian Johnsonin käsikirjoitus tuntuu enemmän Imperiumin vastaiskun 40-vuotispäivitykseltä kuin saagan kahdeksannelta osalta.
Kuten Imperiumin vastaiskussa aikanaan, kapinalliset ja Ensimmäinen ritarikunta (ent. Imperiumi) vievät galaktista juonta eteenpäin räjäyttelemällä toisiaan niin avaruudessa, aavikoilla kuin kaupungeissakin, mutta mielenkiintoisimmat teemat pyörivät edelleen Voimaan tutustuvien ja sitä käyttävien keskinäisiin kahnauksiin.
Mikä Voima on? Mitä sillä pitää tehdä? Kuka kallistuu valon puolelle, kuka pimeyden? Kuka voittaa ja mitä?
Kylo Ren (Adam Driver). Kuva: Lucasfilm Ltd.
The Last Jedi kopsuttelee Disneyn konttorissa tarkkaan harkituilla ja turvallisiksi todetuilla askelilla täydellisen eskapistista reittiä lähtöruudusta maaliin. Matkalla vastataan kaikenikäisten tarpeisiin draamalla, seikkailuilla, vitseillä – niin lapsellisilla kuin hienovaraisemmillakin – sekä tietysti elämää suuremmalla toiminnalla ja efekti-ilottelulla.
Vaikka hurjastelu on hauskaa ja nostalgista pakoa todellisuudesta, juuri Voiman lennokas filosofointi kiinnostaa lopulta eniten. Siinä kohtaa The Last Jedi palaa alkuperäistrilogiaan vahvimmin ja koukuttavimmin. Elokuvan jedit ja sithit kamppailevat sisäisten ristiriitojensa ja erityisesti Voimaa (eli elämää) koskevien kysymysten kanssa niin paljon, että katsojakin voi lähteä valitsemansa kokoiselle henkiselle matkalle.
Tyylistä elokuvaa ei voi moittia. Audiovisuaalisesti teos on yhtä hulppea kuin aikaisempikin ja alkuperäistrilogia aikanaan, ja John Williamsin klasarisoinnut nostattavat entiseen malliin. Upeus ei silti kanna koko kaksi- ja puolituntista kestoa, koska monet käänne-, seikkailu- ja toimintakohdista ovat joko tarpeettomia tai tarpeettoman pitkiä – mikä taitaa kuitenkin olla tosifanien mieleen.
Tyylikästä on myös elokuvan roolitus, jossa näkee pienen askeleen kohti tasa-arvoisempaa elokuvateollisuutta. Vaikka valtaosa näyttelijöistä on edelleen valkoisia, Finn ja Maz Kanata (Lupita Nyong’o) eivät ole enää ainoina vähemmistössä, vaan rooleihin on saatu pari aasialaistakin. Matkaa on siis vielä paljon, mutta erityisesti vahvat naishahmot ovat hyvin edustettuina. (Itkut tosin ovat edelleen varattu naisille ja erityisesti Ridleyn Reylle, jonka hallittu kyynel alkoi jo toistaa itseään).
Ja nyt, kun tyylipisteitä jaellaan, vähiten niitä saa Domhnall Gleesonin kenraali Hux, joka pompöösissä brittiupseerimaisuudessaan tuntuu turhan sketsihahmomaiselta. Siitä tuskin voi liikaa napista, koska kyseessä on kevyttä elokuvaviihdettä, jossa hahmot ovat lähinnä karrikoituja arkkityyppejä.
Ja kyllähän tätä kaikesta huolimatta lisää haluaa. Ei muuta kuin Soloa ja yhdeksättä episodia odottelemaan.
Julkaistu
SHARE
Timo Utterström
Taiteen maisteri lähti Oulusta maailmalle etsimään totuutta ja löysi sen näyttelemisestä. Tutkii nyt elokuvien kautta niin itseään kuin maailmaakin.
Tokasikajuttu näyttää Pertti Kurikan Nimipäivien viimeisten vuosien ilot ja surut, ja molempia tunteita mahtuu yhteen dokumenttiin pökerryttävän paljon. On kolmiodraamaa ja sydämen särkymistä, pikkuasioista ärtymistä, huvittunutta keskustelua ruumiin eritteistä, välillä rehellisen väkivaltaisia tunteita bändikaveria kohtaan.
Pääosissa Pertti Kurikan Nimipäivät (Kari Aalto, Sami Helle, Pertti Kurikka, Toni Välitalo), Niila Suoranta, Jutta Tahvanainen. Käsikirjoitus ja ohjaus: Jukka Kärkkäinen ja J-P Passi. Kuvaus: J-P Passi. Ensi-ilta elokuvateattereissa 13.10.2017.
Tokasikajutun (2017) ensimmäinen kohtaus tiivistää timanttisesti sen, missä tunnelmissa punkyhtye Pertti Kurikan Nimipäivät oli muutama vuosi sitten.
Vaikka keikkaa riittää ja bändin saama vastaanotto on riemuisaa, lähes kaikki vituttaa kaikkia yhtyeen jäseniä armottomasti: vitutusta aiheuttaa niin bändikaverin naama, esiintymispaikan väärät juomat kuin sekin, ettei pääse vessaan. Aina mun pitää käydä keikalla!
Menestyksen hintana on sen tuomat paineet: on keikkailtava, on edustettava, ja tietysti katseltava niitä bändikavereiden naamoja päivästä toiseen.
Ei ihme, että myöhemmässä kohtauksessa kitaristi Pertti Kurikan huokauksessa on tavattomasti tunnetta mukana: Onneks pääsee eläkkeelle.
Vuonna 2012 valmistunutKovasikajuttu on erinomainen dokumentti: hauska, koskettava, elämäniloinen ja äärettömän rehellinen kuvaus vuonna 2009 helsinkiläisen kehitysvammaisille palveluja tarjoavan Lyhty-yhdistyksen taidetyöpajalla syntyneestä punkyhtyeestä.
Syksyn Rakkautta ja Anarkiaa -filmifestivaaleilla ensi-iltansa saanut Tokasikajuttu on edeltäjäänsä synkempi, dokumenttia värittävät surun, ärtymyksen, turhautumisen ja vihan tunteet. Dokumentin ohjanneet ja käsikirjoittaneet Jukka Kärkkäinen ja J-P Passi ovat koonneet Pertti Kurikan Nimipäivien kolmesta viimeisestä vuodesta huikean tarinan, joka pitää tiukasti otteessaan viimeisiin minuutteihin asti.
Tokasikajuttu näyttää bändin viimeisten vuosien ilot ja surut, ja molempia tunteita mahtuu yhteen dokumenttiin pökerryttävän paljon. On kolmiodraamaa ja sydämen särkymistä, pikkuasioista ärtymistä, huvittunutta keskustelua ruumiin eritteistä, välillä rehellisen väkivaltaisia tunteita bändikaveria kohtaan. Kun tapahtuu paljon, tunteetkin ovat pinnalla.
Yksi tunteikkaimmista kohtauksista on se, jossa Pertti Kurikka ilmoittaa jäävänsä eläkkeelle 60 vuotta täytettyään. Tuliluontoinen basisti Sami Helle reagoi ilmoitukseen dramaattisesti: elämä on pilalla, bändi on pilalla!
Mutta surun ja ärhentelyn lisäksi läsnä on ystävyys ja anteeksianto. Vaikka ensin rähistään, pian loukkaukset on halausten myötä annettu anteeksi, ja soitto jatkuu taas samaan malliin.
Dokumentin keskiössä on tietysti vuoden 2015 suuri yllätys, bändin tykittely Uuden Musiikin Kilpailun kautta Suomen Euroviisuedustajaksi. UMK:n voitto tarjoaa muutaman dokumentin herkullisimmista kohtauksista, kuten riemukkaan bändin heittämässä ylävitosia Angelo De Nilen taustatanssijoiden, öljyttyjen roomalaissotureiden kanssa.
Dokumentissa on paljon ihastuttavan absurdeja ja hillittömän hauskoja kohtia. Wienissä pidetty lehdistötilaisuus tuntuu jo saavuttavan jonkinlaisen huvittuneen ja epävarman kiusallisuuden multihuipentuman. Edustaminen suurlähettilään vastaanotolla tuntuu monelle bändiläiselle hieman vaikealta, vain poliittisesti aktiivinen Sami Helle tuntuu viihtyvän pukumiesten ja -naisten maailmassa.
”No politics, no polizei, no no no”, manailee kyllästyneen oloinen vokalisti Kari Aalto.
Lopulta Wienissä koettu pettymys on käsinkosketeltava, murskaava: kimaltavaa konfettia sataa voittajien päälle, mutta kulisseissa on hyytävän yksinäistä. Vaikka bändissä nahisteltiin jatkuvasti, Wieniin oltiin menty ehdottoman voitontahtoisina. Häviön jälkeen taas vituttaa, ja aivan syystäkin!
Vaikka parin vuoden takaisten Euroviisujen lopputulos onkin tiedossa, silti semifinaalissa tippumisen pettymyksen todistaminen kirpaisee ja kuristaa kurkkua. Onneksi tuskaa lievittää bändiläisten saama riemuisa vastaanotto Piritorilla.
Pertti Kurikan Nimipäivät soitti viimeisen keikkansa joulukuussa 2016. Bändi ehti soittaa uransa aikana 16 eri maassa, ja yhteensä esiintymisiä kertyi lähes 300.
Tokasikajutunkin loppu on hypnoottinen, hurmaava ja kerta kaikkisen oikealta tuntuva: kamera jää pyörimään moshpittiin hurmoksellisten fanien keskuuteen. Vaikka bändi lopetti, musiikki ja fanit jäävät. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.
Tapaan Pertti Kurikan alkukuusta Oulussa järjestetyssä lehdistönäytöksessä. Hän kertoo elokuvan aikojen kertovan vihaisesta ajasta, mutta nyt vihan tunteille ei ole enää tarvetta. Kitaraa hän soittaa kyllä edelleen, mutta vain kämpillä omaksi ilokseen.
Dokumenttia hän piti itsekin oikein hyvänä, mutta haikeutta takaisin entisiin aikoihin hän ei tunne.
”Ei ole yhtään ikävä noita aikoja eikä keikalle. Ei yhtään.”
Mutta meillä tulee ikävä teitä, Pertti.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Jos 1980-luvulla syntyneet traumatisoituivat minisarjasta, eiköhän uudellakin versiolla saada ainakin muutama uusi ja sitkeästi pysyvä pelletrauma synnytettyä.
Pääosissa Bill Skarsgård, Jaeden Lieberher, Jeremy Ray Taylor, Sophia Lillis, Finn Wolfhard, Wyatt Oleff, Chosen Jacobs, Jack Dylan Grazer, Nicholas Hamilton. Ohjaaja Andy Muschietti, käsikirjoitus Chase Palmer, Cary Joji Fukunaga ja Gary Dauberman.
Yksinäisessä punaisessa ilmapallossa ei pitäisi olla mitään pelottavaa, ei liioin vesisateen täyttämissä viemäreissä tai keltasadetakkisissa pikkupojissa.
Kiitos Stephen Kingin vuonna 1986 julkaistunikonisen kauhuromaanin ja romaanista filmatun tv-minisarjan (1990), nämä asiat muistuttavat meitä ikuisesti Siitä, muotoaan muuttavasta, lapsia ahnaasti syövästä pahasta.
Se -romaanissa paha palaa Derryn kaupunkiin aina 27 vuoden välein.
Kenties nyt, 27 vuotta tv-sarjan ilmestymisestä, aika oli viimein kypsä uudelleenfilmatisoinnille?
Ohjaaja Andy Muschietti ei ota omassa Se-tulkinnassaan suuria taiteellisia vapauksia, vaan noudattelee lähes kuva kuvalta kirjan ja sarjan kulkua.
Keskiössä on Derry, näennäisesti idyllinen amerikkalainen pikkukaupunki, jossa kauheita ja järkyttäviä asioita tuntuu tapahtuvan poikkeuksellisen usein.
Tapahtumat käynnistyvät kuusivuotiaan George Denbroughin (Jackson Robert Scott) kurjasta kuolemasta viemärissä hekottelevan Pennywise-pellen (Bill Skarsgård) käsissä.
Georgen katoaminen on kova pala hänen isoveljelleen Billille (Jaeden Lieberher), mutta monille muille Derryssä George on vain yksi monista kadonneista lapsista, yhdet uudet kasvot ”Kadoksissa” -julisteissa.
Vaikka aikuiset tuntuvat suhtautuvan kadonneisiin lapsiin oudon välinpitämättömästi, Bill ja hänen esiteini-ikäiset ystävänsä (Häviäjien kerho) joutuvat kukin Pennywisen hirvittävien näkyjen säikyttelemäksi, ja siten osaksi pahaa vastaan käytävää taistelua.
Elokuvan alkukohtaus synkkine viemäreineen ja irvistelevine pellenkasvoineen on melkoisen millintarkka mukaelma kirjan ja tv-sarjan tapahtumista, ja brutaaliudessaan asettaa odotukset korkealle koko loppuleffalle.
Ja onhan Se kieltämättä paikka paikoin aika kauhea. Muutama elokuvan säikyttelykohtauksista on oikeasti häiritsevä ja saa pulssin mukavasti nousemaan ja sormet pureutumaan käsinojiin. Bill Skarsgård on Pennywise-pellenä (tunnetaan myös Pelle Penninvenyttäjänä, toim.huom.) fyysinen, rujo ja oudon eläimellinen.
Se ei kuitenkaan kerro ainoastaan kauhusta ja kuolemasta, vaan vähintään yhtä suuri osuus on ihmissuhteilla, ystävyyden ja lapsuuden kuvauksella.
Vaikka Pennywisen luimistelussa on häijyä voimaa, elokuvan ehdottomia loistajia ovat lapsinäyttelijät. Häviäjien jengin hieman stereotyyppiset henkilöhahmot heräävät henkiin herkkyydellä ja pietiteetillä. Jokaisella seitsemästä on oma taakkansa kannettavaan: esimerkiksi kauniilla Beverlyllä (Sophia Lillis) on ahdistava isänsä, hinkuvasti hengittävällä Eddiellä (Jack Dylan Grazer) ylihuolehtivaisuudessaan hirveä äitinsä. Kunpa vain nuori, rakastunut ja jotenkin itkettävän samaistuttava Ben Hanscom (Jeremy Ray Taylor) olisi saanut vielä enemmän aikaa loistaa!
Kaunista lapsuudenkuvausta vahvistaa huumori, puun takaa yllättävä New Kids on the Block -fiilistely, nerokas soundtrack (kivisota Anthraxin Antisocialin soidessa, kuinka loistokasta!) ja nostalginen kasariestetiikka.
Ratkaisu siirtää elokuvan tapahtumat 1950-luvulta 1980-luvulle on toimiva, vaikkakin kasarifiilikset tuovat väistämättä mieleen toisen 80-luvulle sijoittuvan ”neuvokkaat lapset maailmaa pelastamassa” -kuvauksen, pian toisen kauden aloittava Stranger Thingsin.Yhtäläisyyttä lisää yhteinen näyttelijä, ilmeikäs ja luonteva Finn Wolfhard (elokuvassa Richie Tozier).
Valtavan laajaa järkäleromaania ei tietenkään tiivistetä kahteen tuntiin jättämättä jotain oleellista pois. Muutaman asian poisjääminen harmittaa alkuperäisteoksen uskollista fania.
Esimerkiksi Häviäjien jengiä piinaavan Henry Bowersin (Nicholas Hamilton) julman jengin hahmonrakennus jää hengettömäksi, hieman irralliseksi. Nyt tymäkkää takatukkaa kasvattavien pahisten motiivit Häviäjien piinaamiseksi jäävät kokonaan selittämättä.
Toki kyseessä on Derry – tarvitseeko pahuutta ja väkivaltaa aina selittääkään? Derry kun on Derry.
Se on sekälipputuloilla että arvosteluilla mitattuna syksyn menestyjä, ja vaikka julkaisuvuotta jatko-osalle ei tätä kirjoittaessa ole vielä julkaistu, sellainen on lähes pomminvarmasti vielä tulossa.
Usko pois, Se palaa vielä.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
