Arvio: Huikea Tokasikajuttu naurattaa, viihdyttää ja itkettää

Tokasikajuttu näyttää Pertti Kurikan Nimipäivien viimeisten vuosien ilot ja surut, ja molempia tunteita mahtuu yhteen dokumenttiin pökerryttävän paljon. On kolmiodraamaa ja sydämen särkymistä, pikkuasioista ärtymistä, huvittunutta keskustelua ruumiin eritteistä, välillä rehellisen väkivaltaisia tunteita bändikaveria kohtaan.

Tokasikajuttu.

Pääosissa Pertti Kurikan Nimipäivät (Kari Aalto, Sami Helle, Pertti Kurikka, Toni Välitalo), Niila Suoranta, Jutta Tahvanainen. Käsikirjoitus ja ohjaus: Jukka Kärkkäinen ja J-P Passi. Kuvaus: J-P Passi. Ensi-ilta elokuvateattereissa 13.10.2017. 

 

Tokasikajutun (2017) ensimmäinen kohtaus tiivistää timanttisesti sen, missä tunnelmissa punkyhtye Pertti Kurikan Nimipäivät oli muutama vuosi sitten.

Vaikka keikkaa riittää ja bändin saama vastaanotto on riemuisaa, lähes kaikki vituttaa kaikkia yhtyeen jäseniä armottomasti: vitutusta aiheuttaa niin bändikaverin naama, esiintymispaikan väärät juomat kuin sekin, ettei pääse vessaan. Aina mun pitää käydä keikalla!

Menestyksen hintana on sen tuomat paineet: on keikkailtava, on edustettava, ja tietysti katseltava niitä bändikavereiden naamoja päivästä toiseen.

Ei ihme, että myöhemmässä kohtauksessa kitaristi Pertti Kurikan huokauksessa on tavattomasti tunnetta mukana: Onneks pääsee eläkkeelle.

 

Vuonna 2012 valmistunut Kovasikajuttu on erinomainen dokumentti: hauska, koskettava, elämäniloinen ja äärettömän rehellinen kuvaus vuonna 2009 helsinkiläisen kehitysvammaisille palveluja tarjoavan Lyhty-yhdistyksen taidetyöpajalla syntyneestä punkyhtyeestä.

Syksyn Rakkautta ja Anarkiaa -filmifestivaaleilla ensi-iltansa saanut Tokasikajuttu on edeltäjäänsä synkempi, dokumenttia värittävät surun, ärtymyksen, turhautumisen ja vihan tunteet. Dokumentin ohjanneet ja käsikirjoittaneet Jukka Kärkkäinen ja J-P Passi ovat koonneet Pertti Kurikan Nimipäivien kolmesta viimeisestä vuodesta huikean tarinan, joka pitää tiukasti otteessaan viimeisiin minuutteihin asti.

Tokasikajuttu näyttää bändin viimeisten vuosien ilot ja surut, ja molempia tunteita mahtuu yhteen dokumenttiin pökerryttävän paljon. On kolmiodraamaa ja sydämen särkymistä, pikkuasioista ärtymistä, huvittunutta keskustelua ruumiin eritteistä, välillä rehellisen väkivaltaisia tunteita bändikaveria kohtaan. Kun tapahtuu paljon, tunteetkin ovat pinnalla.

Yksi tunteikkaimmista kohtauksista on se, jossa  Pertti Kurikka ilmoittaa jäävänsä eläkkeelle 60 vuotta täytettyään. Tuliluontoinen basisti Sami Helle reagoi ilmoitukseen dramaattisesti: elämä on pilalla, bändi on pilalla!

Mutta surun ja ärhentelyn lisäksi läsnä on ystävyys ja anteeksianto. Vaikka ensin rähistään, pian loukkaukset on halausten myötä annettu anteeksi, ja soitto jatkuu taas samaan malliin.

Dokumentin keskiössä on tietysti vuoden 2015 suuri yllätys, bändin tykittely Uuden Musiikin Kilpailun kautta Suomen Euroviisuedustajaksi. UMK:n voitto tarjoaa muutaman dokumentin herkullisimmista kohtauksista, kuten riemukkaan bändin heittämässä ylävitosia Angelo De Nilen taustatanssijoiden, öljyttyjen roomalaissotureiden kanssa.

Dokumentissa on paljon ihastuttavan absurdeja ja hillittömän hauskoja kohtia. Wienissä pidetty lehdistötilaisuus tuntuu jo saavuttavan jonkinlaisen huvittuneen ja epävarman kiusallisuuden multihuipentuman. Edustaminen suurlähettilään vastaanotolla tuntuu monelle bändiläiselle hieman vaikealta, vain poliittisesti aktiivinen Sami Helle tuntuu viihtyvän pukumiesten ja -naisten maailmassa.

”No politics, no polizei, no no no”, manailee kyllästyneen oloinen vokalisti Kari Aalto.

Lopulta Wienissä koettu pettymys on käsinkosketeltava, murskaava: kimaltavaa konfettia sataa voittajien päälle, mutta kulisseissa on hyytävän yksinäistä. Vaikka bändissä nahisteltiin jatkuvasti, Wieniin oltiin menty ehdottoman voitontahtoisina. Häviön jälkeen taas vituttaa, ja aivan syystäkin!

Vaikka parin vuoden takaisten Euroviisujen lopputulos onkin tiedossa, silti semifinaalissa tippumisen pettymyksen todistaminen kirpaisee ja kuristaa kurkkua. Onneksi tuskaa lievittää bändiläisten saama riemuisa vastaanotto Piritorilla.

 

Pertti Kurikan Nimipäivät soitti viimeisen keikkansa joulukuussa 2016. Bändi ehti soittaa uransa aikana 16 eri maassa, ja yhteensä esiintymisiä kertyi lähes 300.

Tokasikajutunkin loppu on hypnoottinen, hurmaava ja kerta kaikkisen oikealta tuntuva: kamera jää pyörimään moshpittiin hurmoksellisten fanien keskuuteen. Vaikka bändi lopetti, musiikki ja fanit jäävät. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa. 

Tapaan Pertti Kurikan alkukuusta Oulussa järjestetyssä lehdistönäytöksessä. Hän kertoo elokuvan aikojen kertovan vihaisesta ajasta, mutta nyt vihan tunteille ei ole enää tarvetta. Kitaraa hän soittaa kyllä edelleen, mutta vain kämpillä omaksi ilokseen.

Dokumenttia hän piti itsekin oikein hyvänä, mutta haikeutta takaisin entisiin aikoihin hän ei tunne.

”Ei ole yhtään ikävä noita aikoja eikä keikalle. Ei yhtään.”

Mutta meillä tulee ikävä teitä, Pertti.

 

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Arvio: Me kaikki kellumme täällä – Uusi Se on yhtä kauhea kuin edeltäjänsäkin

Jos 1980-luvulla syntyneet traumatisoituivat minisarjasta, eiköhän uudellakin versiolla saada ainakin muutama uusi ja sitkeästi pysyvä pelletrauma synnytettyä.

Se (It). 

Pääosissa Bill Skarsgård, Jaeden Lieberher, Jeremy Ray Taylor, Sophia Lillis, Finn Wolfhard, Wyatt Oleff, Chosen Jacobs, Jack Dylan Grazer, Nicholas Hamilton. Ohjaaja Andy Muschietti, käsikirjoitus Chase Palmer, Cary Joji Fukunaga ja Gary Dauberman. 

Yksinäisessä punaisessa ilmapallossa ei pitäisi olla mitään pelottavaa, ei liioin vesisateen täyttämissä viemäreissä tai keltasadetakkisissa pikkupojissa.

Kiitos Stephen Kingin vuonna 1986 julkaistun ikonisen kauhuromaanin ja romaanista filmatun tv-minisarjan (1990), nämä asiat muistuttavat meitä ikuisesti Siitä, muotoaan muuttavasta, lapsia ahnaasti syövästä pahasta.

Se -romaanissa paha palaa Derryn kaupunkiin aina 27 vuoden välein.

Kenties nyt, 27 vuotta tv-sarjan ilmestymisestä, aika oli viimein kypsä uudelleenfilmatisoinnille?


Ohjaaja Andy Muschietti 
ei ota omassa Se-tulkinnassaan suuria taiteellisia vapauksia, vaan noudattelee lähes kuva kuvalta kirjan ja sarjan kulkua.

Keskiössä on Derry, näennäisesti idyllinen amerikkalainen pikkukaupunki, jossa kauheita ja järkyttäviä asioita tuntuu tapahtuvan poikkeuksellisen usein.

Tapahtumat käynnistyvät kuusivuotiaan George Denbroughin (Jackson Robert Scott) kurjasta kuolemasta viemärissä hekottelevan Pennywise-pellen (Bill Skarsgård) käsissä.

Georgen katoaminen on kova pala hänen isoveljelleen Billille (Jaeden Lieberher), mutta monille muille Derryssä George on vain yksi monista kadonneista lapsista, yhdet uudet kasvot ”Kadoksissa” -julisteissa.

Vaikka aikuiset tuntuvat suhtautuvan kadonneisiin lapsiin oudon välinpitämättömästi, Bill ja hänen esiteini-ikäiset ystävänsä (Häviäjien kerho) joutuvat kukin Pennywisen hirvittävien näkyjen säikyttelemäksi, ja siten osaksi pahaa vastaan käytävää taistelua.


Elokuvan alkukohtaus
 synkkine viemäreineen ja irvistelevine pellenkasvoineen on melkoisen millintarkka mukaelma kirjan ja tv-sarjan tapahtumista, ja brutaaliudessaan asettaa odotukset korkealle koko loppuleffalle.

Ja onhan Se kieltämättä paikka paikoin aika kauhea. Muutama elokuvan säikyttelykohtauksista on oikeasti häiritsevä ja saa pulssin mukavasti nousemaan ja sormet pureutumaan käsinojiin. Bill Skarsgård on Pennywise-pellenä (tunnetaan myös Pelle Penninvenyttäjänä, toim.huom.) fyysinen, rujo ja oudon eläimellinen.

Jos 1980-luvulla syntyneet traumatisoituivat minisarjasta, eiköhän tälläkin leffalla saada ainakin muutama uusi ja sitkeästi vuodesta toiseen pysyvä pelletrauma synnytettyä.

Se ei kuitenkaan kerro ainoastaan kauhusta ja kuolemasta, vaan vähintään yhtä suuri osuus on ihmissuhteilla, ystävyyden ja lapsuuden kuvauksella.

Vaikka Pennywisen luimistelussa on häijyä voimaa, elokuvan ehdottomia loistajia ovat lapsinäyttelijät. Häviäjien jengin hieman stereotyyppiset henkilöhahmot heräävät henkiin herkkyydellä ja pietiteetillä. Jokaisella seitsemästä on oma taakkansa kannettavaan: esimerkiksi kauniilla Beverlyllä (Sophia Lillis) on ahdistava isänsä, hinkuvasti hengittävällä Eddiellä (Jack Dylan Grazer) ylihuolehtivaisuudessaan hirveä äitinsä. Kunpa vain nuori, rakastunut ja jotenkin itkettävän samaistuttava Ben Hanscom (Jeremy Ray Taylor) olisi saanut vielä enemmän aikaa loistaa!

Kaunista lapsuudenkuvausta vahvistaa huumori, puun takaa yllättävä New Kids on the Block -fiilistely, nerokas soundtrack (kivisota Anthraxin Antisocialin soidessa, kuinka loistokasta!) ja nostalginen kasariestetiikka.

Ratkaisu siirtää elokuvan tapahtumat 1950-luvulta 1980-luvulle on toimiva, vaikkakin kasarifiilikset tuovat väistämättä mieleen toisen 80-luvulle sijoittuvan ”neuvokkaat lapset maailmaa pelastamassa” -kuvauksen, pian toisen kauden aloittava Stranger Thingsin. Yhtäläisyyttä lisää yhteinen näyttelijä, ilmeikäs ja luonteva Finn Wolfhard (elokuvassa Richie Tozier).

Valtavan laajaa järkäleromaania ei tietenkään tiivistetä kahteen tuntiin jättämättä jotain oleellista pois. Muutaman asian poisjääminen harmittaa alkuperäisteoksen uskollista fania.

Esimerkiksi Häviäjien jengiä piinaavan Henry Bowersin (Nicholas Hamilton) julman jengin hahmonrakennus jää hengettömäksi, hieman irralliseksi. Nyt tymäkkää takatukkaa kasvattavien pahisten motiivit Häviäjien piinaamiseksi jäävät kokonaan selittämättä.

Toki kyseessä on Derry – tarvitseeko pahuutta ja väkivaltaa aina selittääkään? Derry kun on Derry.


Se 
on sekä lipputuloilla että arvosteluilla mitattuna syksyn menestyjä, ja vaikka julkaisuvuotta jatko-osalle ei tätä kirjoittaessa ole vielä julkaistu, sellainen on lähes pomminvarmasti vielä tulossa.

Usko pois, Se palaa vielä.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Elokuun levyarviot

Ookkonää uutta musiikkia vailla? Lue, mitä levyarvioija Pekka Ohtokangas sanoo Pukin, Sleeping in Seattlen ja The Aeonin levyistä.

Puk – Murhalaulut

(Wood Productions, 2016)

Puk tuo mieleen vaikka ja mitä vertauksia, kuulostaa siltä ja tältä ja toisinaan ärsyttää, toisinaan ihastuttaa, saman levyn aikana. Viitekehyksen ripustamisen vuoksi on pakko mainita post punk sekä kitara- ja taiderock.

Levy alkaa kohtalokkaasti viiltävillä syntikoilla ja konerytmillä. Laulu kuulostaa alakuloiselta, alistuneelta. Pian kylmyys väistyy ja sen korvaa ymmärtävä surumielisyys, joka kantaa levyn läpi.

Sanat kai kertovat synkeistä asioista. Toisessa kappaleessa porataan öljyä Jäämerestä.

Meillä on käytössämme uskomattoman rikas ja vivahteikas kieli, jota käytämme sanomaan kaiken niin suoraan kuin vain mahdollista. Niin Pukinkin tapauksessa. Puk luo arvoituksia jättämällä asioita sanomatta ja kysymällä kysymyksiä.

Murhalaulut on vivahteikas ja vilpitön levy, joka avautuu vaivihkaan. Alkava syksy voi olla hyvinkin otollista aikaa sen kuuntelemiselle.

3/5

 

Sleeping in Seattle – Another Morning in Your Divine Light

(omakustanne, 2017)

Helsinkiläistynyt oululaisbändi soittaa dramaattista indierockia. Yhtyeen debyyttijulkaisu Another Morning in Your Divine Light on urakka sanoa ja kovaa kamaa kuunnella.

Laulun falsettikoukut ja tietty dramaattisuus antaisivat ymmärtää Musen olevan ilmiselvä innoittaja. Diskomaiset bassokuviot taas tuovat Interpolin mieleen.

Bassosta on löydetty muitakin taajuuksia kuin se alin alakerta, kitarat ovat paikoillaan, syntikat ovat mukavasti läsnä ja The Scenesiltä lainattu rumpali soittaa rumpuja perin vimmatusti. Joko nykyään luotetaan suomalaiseen tuotantoon niin paljon, ettei tarvitse kehua äänitteen kuulostavan ulkomaiselta?

Levyn puolivälissä kuulijan keskittyminen alkaa herpaantua. Biisit kohkaavat ja paisuvat, säkäsäkä-komppi tamppaa tempon korvaan ja tuntuu, että kaikki annettava on annettu. Toiseksi viimeinen kappale, Jackal antaa lupauksen hengähdystauosta, mutta (anteeksi spoileri) sieltähän ne säkättävät rummut taas kajahtavat ja biisi ottaa ja paisuu taas suureksi ja dramaattiseksi.

Pitkähköt biisit pelaavat samaa peliä, mutta toisaalta jos peli on mieluisa, on äänite ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen.

3/5

 

The Aeon – Songs of the Great Beast

(Luova Records, 2017)

Songs of the Great Beast -levyn kappaleet ovat mainion Nazca-yhtyeen kitaristin Tuukka Tyvelän säveltämiä ja maagi Aleister Crowleyn sanoittamia. Ei paha!

Yhtye koostuu oululaisista moniosaajamuusikoista. Keskiaikaiselta balkanilaiselta folkilta kuulostavat kappaleet ovat ihastuttavan akustisia ja mystisiä. Levyllä on sähköisiäkin soittimia, mutta ne pysyvät piilossa, tehden tehtävänsä. Käsiperkussiot ja kielisoitinten helke ja narina luovat tunnelman. Urkupisteet (tai drone, te nykyihmiset) luovat harmonisesti painostavan tunnelman.

Levyn alkupuolen kappaleet kuulostavat äkkiseltään samalta, ja keskittyminen herpaantuu. Ajatukset lipuvat folkin kulttuurisen lainaamisen ongelmallisuuteen. Onko oikein rakentaa kokonaisuutta vajaan tiedon päälle? The Aeonin balkanilainen mystiikka jää hetkeksi jauhamaan samojen ideoiden varaan.

Viides kappale, instrumentaali Opium Delirium herättää aatoksista. Ehkä rakennuspalikat ovat vielä samat, mutta menevämpi pala puhaltaa uutta tuulta purjeisiin, joka kantaa loppuun saakka. Pieteetillä soitettu ja sovitettu levy kuulostaa hyvälle ja kestää kuuntelua. Tietenkin kun sanoittajana on Mister Crowley olisi toivottavaa sanojen löytyvän levyn ohesta.

3/5

Pekka Ohtokangas

Pekka Ohtokangas on oululainen muusikko, toimittaja ja opiskelija, samassa pehmeässä paketissa.

Lue lisää:

Tiina Lehikoinen: Yksityisiä tragedioita

Ahdistavinta Tiina Lehikoisen novelleissa on, että niissä lukija tunnistaa itsensä.

Toisinaan arki voi olla yhtä murhenäytelmää. Tiina Lehikoisen kirjoittama Yksityisiä tragedioita on kokoelma novelleja, jotka kertovat arjen ja henkisen hyvinvoinnin perusteiden järkkymisestä.

Lehikoisen novellien hahmot ovat kaikkea keski-ikäisestä luokanopettajasta viattomaan pikkupoikaan. Keskiöissä on henkilöiden päiden sisällä käyvä myllerrys, henkilökohtainen ja yksityinen sekaannuksen tila.

Yksityisiä tragedioita lähestyy hankalia aiheita sadun ja mielikuvituksen kautta. Se ei kerro mielenterveyspotilaan tai syrjäytyneen todellisuudesta likaisessa asunnossa, vaan siitä tilasta, joka näiden henkilöiden mielessä vallitsee.

Arjen rakenteita järkyttäneet tapahtumat ovat moninaisia, ja yhtä kirjavat ovat keinot niiden kanssa selviytymiseen. Yritykset tarrautua kiinni johonkin konkreettiseen ilmenevät niinkin triviaaleina tekoina kuin violetinpunaisen huulipunan jatkuvana levittämisenä, korjailuna ja tarkasteluna.

Yksi novelleista käsittelee pientä lasta, joka ei tunne kuuluvansa kehoonsa. Hän tahtoisi sonnustautua mekkoihin ja kietoutua käätyihin, mutta yhteiskunnan paine ajaa vanhemmat torjumaan lapsen toiveet. Lasten näkökulmasta kerrotut novellit ovat luonteeltaan sadunomaisia ja vaikeasti tulkittavia suhteessa muihin kirjan tarinoihin.

Kirjan lyhyet tarinat onnistuvat välittämään lukijalle viestin, jonka vastaanottaminen tekee lähes kipeää. Ahdistavinta Lehikoisen novelleissa on, että niissä lukija tunnistaa itsensä. Ei ole olemassa henkilöä, joka olisi immuuni surulle ja murheille. Halveksituksi tuleminen, läheisen kuolema ja hitaasti hiipuva parisuhde ovat monille tuttuja asioita. Niistä aiheutuva inhimillinen kärsimys voi saada kenet tahansa raiteiltaan tavalla tai toisella. Mielenterveyden häiriöt eivät ole mikään outo ja kaukainen asia, joka tapahtuu jossain toisessa todellisuudessa jollekulle muulle.

Aina ajankohtaisesta aiheesta huolimatta on hankala sanoa, mitä Lehikoinen yrittää novelleillaan kertoa. Välillä ne luotaavat syvällisesti yhteiskunnan sosiaalisia ongelmia, joskus taas kertovat hyvin monitulkintaisella tavalla henkilökohtaisista onnettomuuksista.

Kirjan punaista lankaa on hankala löytää, koska jokaisen elämänkulku on ainutlaatuinen. Arjen järkkyminen ei tarkoita vanhainkodissa asuvalle mummolle samaa kuin suuruuden päivistä unelmoivalle nuorelle miehelle.

Kirjan monipuolisuutta voi pitää sen vahvuutena. Lehikoisen ilmaisuvoimainen ja napakka kieli kykenee tarjoamaan ajattelemisen aihetta taustaltaan erilaisille lukijoille.

Nita Mäenpää

Lue lisää:

Arvio: PahkiSpeksin uudessa produktiossa vaikuttavinta on musiikki

Varjo Sanginsuun yllä lainaa vaikutteita kauhukirjailija H.P.Lovecraftin luomasta mytologiasta. Inspiraatio ei konkretisoidu kauhuksi: speksi ei pelota, mutta viihdyttää, välillä naurattaakin.

Lähtöasetelma on sangen herkullinen: Sanginsuussa, uneliaassa kaupunginosassa parinkymmenen kilometrin päässä Oulun keskustasta, sijaitsee mystinen ja ikiaikainen huvila. Aikojen alussa vietettyjen suurten viininmaistajaisten seurauksena Sanginsuuhun syntyi vedenpaisumus, ja huvila jäi merenpohjaan. Yksi viininmaistajaisten lystinpitäjistä sammui valtaisaan viinitynnyriin, ja on uinunut viinintuoksuisessa sopessaan siitä lähtien. Koska Muinainen kärsisi herätessään eittämättä mojovasta krapulasta, hänen heräämisensä olisi maailman säilymisen kannalta katastrofi. Muinaisen uinujan unta vartioivat huvilan omistajat, von Loncerot. Nyt uneen uhkaa tulla katastrofaalinen katkos, kun paikalle saapuvat von Lonceron suvun nuorison edustajat, kuusitoistavuotiaat Fanni ja Lenni Morsola.

Poikkitieteellisen PahkiSpeksin viides produktio Varjo Sanginsuun yllä lainaa selvästi vaikutteita kauhukirjailija H.P.Lovecraftin luomasta mytologiasta. Inspiraatio ei konkretisoidu kauhuksi: speksi ei pelota, mutta viihdyttää, välillä naurattaakin. Erilaiset populaarikulttuuriviittaukset ja oululaista opiskelijaelämää koskevat vitsit saivat suuren osan yleisöstä nauramaan hervottomasti, eli huumori upposi varsinaiseen kohdeyleisöönsä oivallisesti.

Esiintyjät antavat kaikkensa, vaikka laulusuoritukset eivät välillä aivan priimaa olekaan. Pääosaesittäjät Henna Parviainen (Fanni Morsola) ja Roope Litmanen (Lenni Morsola) selviytyvät torailevista siskosrooleistaan kunnialla. Siskosten eksentristä setää Laurentius Von Lonceroa näyttelevä Samuli Keränen on ensin hieman pidättyväinen, mutta esityksen edetessä hän esiintyi ja improvisoi yhä rennommin,

Sivuosaesittäjissä on mukavasti potkua. Vanhoja autoja ja naiskauneutta arvostavan Jampan (Anna Hukka) olemuksessa on jotain, joka naurattaa väistämättä. Astraalitasolla liitelevä Taru Perttilä (Suvi-Tuuli Palosaari) vetää höpsön osansa täysillä, ja on lisäksi erinomainen laulaja. Epäilyttävä talonmies Inge Eevilsson (Riina Isomursu) vetää roolinsa tunteella, vaikka suomenruotsalainen aksentti uhkaa unohtua.

Erityiskiitos kuuluu lisäksi speksin tanssijoille, jotka nostattavat yksinkertaisenkin musiikkikappaleen tempoa energisellä esiintymisellään ja mainiosti toteutetuilla maskeerauksillaan.

Tekniseltä toteutukseltaan Varjo Sanginsuun yllä on todella komea. Valojen käyttö on ammattimaista ja näyttävää, eikä sinänsä yksinkertaisessa lavastuksessakaan ole moitittavaa. Äänentoistossa häiritsi ainoastaan se, ettei osassa kappaleista laulujen sanoista saanut mitään selvää, eli laulu hukkui muun musiikkijylyn alle. Samoin puvustuksessa on löydetty toimivia ratkaisuja, ja erityisesti dramaattisen hirviön ulkomuoto on luotu taidokkaasti.

Speksin bändi suoriutuu haastavasta tehtävästään pääasiassa hyvin, vaikkakaan improvisointia ei musapuolella juuri syntynyt. (Jotkut omstarteista käynnistyneet kappaleet ovat selvästi käsikirjoitettu esitykseen, mikä syö illuusiota spontaaniudesta.)

Koko speksin ehdottomia huippukohtia olivat sen näyttävimmät musiikkiesitykset, kuten vaikuttava Legenda nimihirviöstä ja hauskasti nimetty Tuskaiset tynnyrivuodet. Sen sijaan osassa tutummista pop-kappaleiden uudelleensovituksista on hieman epävarmuutta: esimerkiksi siskosten tulon taustamusiikiksi valittu Voi ei! etenee hieman haparoiden.

Esityksen selkeimpänä ongelmana on sen rakenteen epätasaisuus. Lovecraftilainen lähtöasetelma on mainio, mutta juonenkuljetus uhkaa tyssätä turhaan seisoskeluun. Huikeita ja hienosti rakennettuja musiikkiesityksiä seuraavat rauhallisemmat kohdat, jolloin tarina ei etene minnekään ja näyttelijät lähinnä seisoskelevat keskellä näyttämöä. Näissä välillä kiusallisiksi äityvissä suvantokohdissa katsojan katse alkaa viipyillä lavasteissa, bändissä, edessä istuvan katsojan hiuksissa. Tilanne onneksi tasaantuu taas toisessa näytöksessä, jossa musiikille on annettu aiempaa suurempi osa.

Lisäksi muutama äänenkäyttöä koskeva ratkaisu häiritsi näytelmän seuraamista. Miksi ihmeessä ilmeisestikin kypsään aikuisikään ehtinyt Elviira Von Loncero (Kia Rautakivi) puhui lapsen äänellä, lievästi lässyttäen? Sama ongelma vaivaa ajoittain myös Fanni Morsolaa: teini-ikäisen kiukuttelun sijaan hän kuulostaa välillä ennemmin uhmaikäiseltä.

Vaikka esitys on kunnianhimoinen ja huolella tehty, omstarteihin reagoiminen vaatii hiomista. Ehkä kyse oli vain ensi-illan jännityksestä, mutta ensimmäisesä esityksessä monesta omstartista tuntui puuttuvan puhti ja heittäytyminen. Omstartin kuittaaminen yhdellä nokkelahkolla tokaisulla tai korkeintaan kaksi sekuntia kestävällä yrityksellä tuntui hieman laiskalta – onhan improvisointi ja yleisön toiveisiin reagointi juuri se seikka, mikä erottaa speksin tavallisesta teatterista. Eli vielä lisää reippautta ja rohkeutta omstarteihin, niin hyvä tulee!

 

Korjaus 19.3. kello 19.45: Korjattu virheellinen kohta speksin omista sävellyksistä ja uudelleensovituksista: toisin kuin aiemmin väitettiin, esityksessä ei ole originaalisävellyksiä.  Lisätty myös maininta puvustuksesta.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Marraskuun levyarviot

Pekka Tuomi: Pekka Tuomi Oulusta tamperelaistunut Pekka Tuomi on ensimmäisellä soolollaan syntetisoinut vuosien saatossa kertyneet vaikutteensa akustis-psykedeeliseksi tunnelmoinniksi. Punaisena lankana pitkälti maestron omalla panoksella toteutetussa kokonaisuudessa kulkee eeppisessä Aika-kappaleessa kiteytyvä tunnelma, jota tukee Tuomen usvainen laulusoundi kautta levyn. Vahvaa, hämyistä koherenssia on symboliikkaa ja eksistentialistisia kielikuvia tulvivissa lyriikoissakin. 3/5   Aivot: Aivot Puolileikillisesti oululaiseksi ”superbändiksi” […]

Oulun ylioppilaslehti 2016

Pekka Tuomi: Pekka Tuomi

Oulusta tamperelaistunut Pekka Tuomi on ensimmäisellä soolollaan syntetisoinut vuosien saatossa kertyneet vaikutteensa akustis-psykedeeliseksi tunnelmoinniksi. Punaisena lankana pitkälti maestron omalla panoksella toteutetussa kokonaisuudessa kulkee eeppisessä Aika-kappaleessa kiteytyvä tunnelma, jota tukee Tuomen usvainen laulusoundi kautta levyn. Vahvaa, hämyistä koherenssia on symboliikkaa ja eksistentialistisia kielikuvia tulvivissa lyriikoissakin.

3/5

 

Oulun ylioppilaslehti 2016

Aivot: Aivot

Puolileikillisesti oululaiseksi ”superbändiksi” tituleeratun AIVOT-yhtyeen esikoinen lunastaa monessa liemessä keitetyn nelikon jo livenä vakuuttavasti julistetun evankeliumin myös albumin muodossa – vain elektronisena julkaisuna tosin. AIVOT ei ehkä keksi suomirockia uusiksi, mutta kristallisoi ja päivittää sen omine höysteineen tähän aikaan makoisal-
la autotallitatsilla ja punk-asenteella. Debyytti on ladattavissa täällä.

4/5

 

Oulun ylioppilaslehti 2016

Leonard Cohen: You Want It Darker

Koska lie kuultu yhtä kaunista ja samalla hyytävää laulua kuin edesmenneen Leonard Cohenin viimeisellä levyllä? Vaikka jylhästä äänestä on jo sointi kadonnut ja lisäpuhtiakin on haettu äänitystekniikalla, on tunne aistittavissa vähintään yhtä voimallisena kuin ennen. Levyn tekemää vaikutusta yhtään romantisoimatta on kuoleman odotuskin vahvasti läsnä, mutta ei katkerassa tai alistuneessa vaan lähes ilkikurisessa hengessä. ”I’m ready, my Lord.” Mikä testamentti.

5/5

Marko Pyhähuhta

Oulun ylioppilaslehden avustaja jo vuodesta 2001. Monta päätoimittajaa uuvuttanut joka paikan höylä keskittyy lehdessä lähinnä levyarvioitten rustaamiseen, ja vuosien varrella ruodittuja albumeita on kertynyt satoja. Ylkkärin ulkopuolella häntä työllistävät muun muassa kielenkääntäminen ja elokuvien tekstittäminen sekä Kärppien kotipelit Kiekko-Kalevan leivissä. Twitter: @markopyhis

Lue lisää: