Tiina Lehikoinen: Yksityisiä tragedioita

Ahdistavinta Tiina Lehikoisen novelleissa on, että niissä lukija tunnistaa itsensä.

Toisinaan arki voi olla yhtä murhenäytelmää. Tiina Lehikoisen kirjoittama Yksityisiä tragedioita on kokoelma novelleja, jotka kertovat arjen ja henkisen hyvinvoinnin perusteiden järkkymisestä.

Lehikoisen novellien hahmot ovat kaikkea keski-ikäisestä luokanopettajasta viattomaan pikkupoikaan. Keskiöissä on henkilöiden päiden sisällä käyvä myllerrys, henkilökohtainen ja yksityinen sekaannuksen tila.

Yksityisiä tragedioita lähestyy hankalia aiheita sadun ja mielikuvituksen kautta. Se ei kerro mielenterveyspotilaan tai syrjäytyneen todellisuudesta likaisessa asunnossa, vaan siitä tilasta, joka näiden henkilöiden mielessä vallitsee.

Arjen rakenteita järkyttäneet tapahtumat ovat moninaisia, ja yhtä kirjavat ovat keinot niiden kanssa selviytymiseen. Yritykset tarrautua kiinni johonkin konkreettiseen ilmenevät niinkin triviaaleina tekoina kuin violetinpunaisen huulipunan jatkuvana levittämisenä, korjailuna ja tarkasteluna.

Yksi novelleista käsittelee pientä lasta, joka ei tunne kuuluvansa kehoonsa. Hän tahtoisi sonnustautua mekkoihin ja kietoutua käätyihin, mutta yhteiskunnan paine ajaa vanhemmat torjumaan lapsen toiveet. Lasten näkökulmasta kerrotut novellit ovat luonteeltaan sadunomaisia ja vaikeasti tulkittavia suhteessa muihin kirjan tarinoihin.

Kirjan lyhyet tarinat onnistuvat välittämään lukijalle viestin, jonka vastaanottaminen tekee lähes kipeää. Ahdistavinta Lehikoisen novelleissa on, että niissä lukija tunnistaa itsensä. Ei ole olemassa henkilöä, joka olisi immuuni surulle ja murheille. Halveksituksi tuleminen, läheisen kuolema ja hitaasti hiipuva parisuhde ovat monille tuttuja asioita. Niistä aiheutuva inhimillinen kärsimys voi saada kenet tahansa raiteiltaan tavalla tai toisella. Mielenterveyden häiriöt eivät ole mikään outo ja kaukainen asia, joka tapahtuu jossain toisessa todellisuudessa jollekulle muulle.

Aina ajankohtaisesta aiheesta huolimatta on hankala sanoa, mitä Lehikoinen yrittää novelleillaan kertoa. Välillä ne luotaavat syvällisesti yhteiskunnan sosiaalisia ongelmia, joskus taas kertovat hyvin monitulkintaisella tavalla henkilökohtaisista onnettomuuksista.

Kirjan punaista lankaa on hankala löytää, koska jokaisen elämänkulku on ainutlaatuinen. Arjen järkkyminen ei tarkoita vanhainkodissa asuvalle mummolle samaa kuin suuruuden päivistä unelmoivalle nuorelle miehelle.

Kirjan monipuolisuutta voi pitää sen vahvuutena. Lehikoisen ilmaisuvoimainen ja napakka kieli kykenee tarjoamaan ajattelemisen aihetta taustaltaan erilaisille lukijoille.

Nita Mäenpää

Lue lisää:

Arvio: PahkiSpeksin uudessa produktiossa vaikuttavinta on musiikki

Varjo Sanginsuun yllä lainaa vaikutteita kauhukirjailija H.P.Lovecraftin luomasta mytologiasta. Inspiraatio ei konkretisoidu kauhuksi: speksi ei pelota, mutta viihdyttää, välillä naurattaakin.

Lähtöasetelma on sangen herkullinen: Sanginsuussa, uneliaassa kaupunginosassa parinkymmenen kilometrin päässä Oulun keskustasta, sijaitsee mystinen ja ikiaikainen huvila. Aikojen alussa vietettyjen suurten viininmaistajaisten seurauksena Sanginsuuhun syntyi vedenpaisumus, ja huvila jäi merenpohjaan. Yksi viininmaistajaisten lystinpitäjistä sammui valtaisaan viinitynnyriin, ja on uinunut viinintuoksuisessa sopessaan siitä lähtien. Koska Muinainen kärsisi herätessään eittämättä mojovasta krapulasta, hänen heräämisensä olisi maailman säilymisen kannalta katastrofi. Muinaisen uinujan unta vartioivat huvilan omistajat, von Loncerot. Nyt uneen uhkaa tulla katastrofaalinen katkos, kun paikalle saapuvat von Lonceron suvun nuorison edustajat, kuusitoistavuotiaat Fanni ja Lenni Morsola.

Poikkitieteellisen PahkiSpeksin viides produktio Varjo Sanginsuun yllä lainaa selvästi vaikutteita kauhukirjailija H.P.Lovecraftin luomasta mytologiasta. Inspiraatio ei konkretisoidu kauhuksi: speksi ei pelota, mutta viihdyttää, välillä naurattaakin. Erilaiset populaarikulttuuriviittaukset ja oululaista opiskelijaelämää koskevat vitsit saivat suuren osan yleisöstä nauramaan hervottomasti, eli huumori upposi varsinaiseen kohdeyleisöönsä oivallisesti.

Esiintyjät antavat kaikkensa, vaikka laulusuoritukset eivät välillä aivan priimaa olekaan. Pääosaesittäjät Henna Parviainen (Fanni Morsola) ja Roope Litmanen (Lenni Morsola) selviytyvät torailevista siskosrooleistaan kunnialla. Siskosten eksentristä setää Laurentius Von Lonceroa näyttelevä Samuli Keränen on ensin hieman pidättyväinen, mutta esityksen edetessä hän esiintyi ja improvisoi yhä rennommin,

Sivuosaesittäjissä on mukavasti potkua. Vanhoja autoja ja naiskauneutta arvostavan Jampan (Anna Hukka) olemuksessa on jotain, joka naurattaa väistämättä. Astraalitasolla liitelevä Taru Perttilä (Suvi-Tuuli Palosaari) vetää höpsön osansa täysillä, ja on lisäksi erinomainen laulaja. Epäilyttävä talonmies Inge Eevilsson (Riina Isomursu) vetää roolinsa tunteella, vaikka suomenruotsalainen aksentti uhkaa unohtua.

Erityiskiitos kuuluu lisäksi speksin tanssijoille, jotka nostattavat yksinkertaisenkin musiikkikappaleen tempoa energisellä esiintymisellään ja mainiosti toteutetuilla maskeerauksillaan.

Tekniseltä toteutukseltaan Varjo Sanginsuun yllä on todella komea. Valojen käyttö on ammattimaista ja näyttävää, eikä sinänsä yksinkertaisessa lavastuksessakaan ole moitittavaa. Äänentoistossa häiritsi ainoastaan se, ettei osassa kappaleista laulujen sanoista saanut mitään selvää, eli laulu hukkui muun musiikkijylyn alle. Samoin puvustuksessa on löydetty toimivia ratkaisuja, ja erityisesti dramaattisen hirviön ulkomuoto on luotu taidokkaasti.

Speksin bändi suoriutuu haastavasta tehtävästään pääasiassa hyvin, vaikkakaan improvisointia ei musapuolella juuri syntynyt. (Jotkut omstarteista käynnistyneet kappaleet ovat selvästi käsikirjoitettu esitykseen, mikä syö illuusiota spontaaniudesta.)

Koko speksin ehdottomia huippukohtia olivat sen näyttävimmät musiikkiesitykset, kuten vaikuttava Legenda nimihirviöstä ja hauskasti nimetty Tuskaiset tynnyrivuodet. Sen sijaan osassa tutummista pop-kappaleiden uudelleensovituksista on hieman epävarmuutta: esimerkiksi siskosten tulon taustamusiikiksi valittu Voi ei! etenee hieman haparoiden.

Esityksen selkeimpänä ongelmana on sen rakenteen epätasaisuus. Lovecraftilainen lähtöasetelma on mainio, mutta juonenkuljetus uhkaa tyssätä turhaan seisoskeluun. Huikeita ja hienosti rakennettuja musiikkiesityksiä seuraavat rauhallisemmat kohdat, jolloin tarina ei etene minnekään ja näyttelijät lähinnä seisoskelevat keskellä näyttämöä. Näissä välillä kiusallisiksi äityvissä suvantokohdissa katsojan katse alkaa viipyillä lavasteissa, bändissä, edessä istuvan katsojan hiuksissa. Tilanne onneksi tasaantuu taas toisessa näytöksessä, jossa musiikille on annettu aiempaa suurempi osa.

Lisäksi muutama äänenkäyttöä koskeva ratkaisu häiritsi näytelmän seuraamista. Miksi ihmeessä ilmeisestikin kypsään aikuisikään ehtinyt Elviira Von Loncero (Kia Rautakivi) puhui lapsen äänellä, lievästi lässyttäen? Sama ongelma vaivaa ajoittain myös Fanni Morsolaa: teini-ikäisen kiukuttelun sijaan hän kuulostaa välillä ennemmin uhmaikäiseltä.

Vaikka esitys on kunnianhimoinen ja huolella tehty, omstarteihin reagoiminen vaatii hiomista. Ehkä kyse oli vain ensi-illan jännityksestä, mutta ensimmäisesä esityksessä monesta omstartista tuntui puuttuvan puhti ja heittäytyminen. Omstartin kuittaaminen yhdellä nokkelahkolla tokaisulla tai korkeintaan kaksi sekuntia kestävällä yrityksellä tuntui hieman laiskalta – onhan improvisointi ja yleisön toiveisiin reagointi juuri se seikka, mikä erottaa speksin tavallisesta teatterista. Eli vielä lisää reippautta ja rohkeutta omstarteihin, niin hyvä tulee!

 

Korjaus 19.3. kello 19.45: Korjattu virheellinen kohta speksin omista sävellyksistä ja uudelleensovituksista: toisin kuin aiemmin väitettiin, esityksessä ei ole originaalisävellyksiä.  Lisätty myös maininta puvustuksesta.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Marraskuun levyarviot

Pekka Tuomi: Pekka Tuomi Oulusta tamperelaistunut Pekka Tuomi on ensimmäisellä soolollaan syntetisoinut vuosien saatossa kertyneet vaikutteensa akustis-psykedeeliseksi tunnelmoinniksi. Punaisena lankana pitkälti maestron omalla panoksella toteutetussa kokonaisuudessa kulkee eeppisessä Aika-kappaleessa kiteytyvä tunnelma, jota tukee Tuomen usvainen laulusoundi kautta levyn. Vahvaa, hämyistä koherenssia on symboliikkaa ja eksistentialistisia kielikuvia tulvivissa lyriikoissakin. 3/5   Aivot: Aivot Puolileikillisesti oululaiseksi ”superbändiksi” […]

Oulun ylioppilaslehti 2016

Pekka Tuomi: Pekka Tuomi

Oulusta tamperelaistunut Pekka Tuomi on ensimmäisellä soolollaan syntetisoinut vuosien saatossa kertyneet vaikutteensa akustis-psykedeeliseksi tunnelmoinniksi. Punaisena lankana pitkälti maestron omalla panoksella toteutetussa kokonaisuudessa kulkee eeppisessä Aika-kappaleessa kiteytyvä tunnelma, jota tukee Tuomen usvainen laulusoundi kautta levyn. Vahvaa, hämyistä koherenssia on symboliikkaa ja eksistentialistisia kielikuvia tulvivissa lyriikoissakin.

3/5

 

Oulun ylioppilaslehti 2016

Aivot: Aivot

Puolileikillisesti oululaiseksi ”superbändiksi” tituleeratun AIVOT-yhtyeen esikoinen lunastaa monessa liemessä keitetyn nelikon jo livenä vakuuttavasti julistetun evankeliumin myös albumin muodossa – vain elektronisena julkaisuna tosin. AIVOT ei ehkä keksi suomirockia uusiksi, mutta kristallisoi ja päivittää sen omine höysteineen tähän aikaan makoisal-
la autotallitatsilla ja punk-asenteella. Debyytti on ladattavissa täällä.

4/5

 

Oulun ylioppilaslehti 2016

Leonard Cohen: You Want It Darker

Koska lie kuultu yhtä kaunista ja samalla hyytävää laulua kuin edesmenneen Leonard Cohenin viimeisellä levyllä? Vaikka jylhästä äänestä on jo sointi kadonnut ja lisäpuhtiakin on haettu äänitystekniikalla, on tunne aistittavissa vähintään yhtä voimallisena kuin ennen. Levyn tekemää vaikutusta yhtään romantisoimatta on kuoleman odotuskin vahvasti läsnä, mutta ei katkerassa tai alistuneessa vaan lähes ilkikurisessa hengessä. ”I’m ready, my Lord.” Mikä testamentti.

5/5

Marko Pyhähuhta

Oulun ylioppilaslehden avustaja jo vuodesta 2001. Monta päätoimittajaa uuvuttanut joka paikan höylä keskittyy lehdessä lähinnä levyarvioitten rustaamiseen, ja vuosien varrella ruodittuja albumeita on kertynyt satoja. Ylkkärin ulkopuolella häntä työllistävät muun muassa kielenkääntäminen ja elokuvien tekstittäminen sekä Kärppien kotipelit Kiekko-Kalevan leivissä. Twitter: @markopyhis

Lue lisää:

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia

Michael Cunningham kannustaa lukijaa asettumaan muiden asemaan.

Sadut elävät alitajunnassamme yhtä sitkeästi ja huomaamattomasti kuin aluskasvillisuus.

Satu siirtyy sujuvasti sukupolvelta toiselle, sillä sadut ovat ajattomia, sitomattomia tiettyyn vuoteen tai vuosituhanteen. Tuhat prinssiä suutelee tuhatta prinsessaa tuhat kertaa, menneisyydessä, tulevaisuudessa ja nykyisyydessä. Olipa kerran ja toisen kerran, ja kolmannenkin.

Parhaimmillaan sadun uudelleenkerronta avaa lukijalle uuden ja raikkaan tulkinnan vanhasta tarinasta. Kiusaannuttavimmillaan se tarjoaa saman kuluneen tarinan seksillä ja väkivallalla kuorrutettuna.

Michael Cunninghamin teos Villijoutsenet ja muita kertomuksia sijoittuu lukijan onneksi ensimmäiseen kategoriaan. Teos sisältää 11 upeasti kuvitettua satua ja tarinaa, joiden kerronta seurailee uskollisesti satujen kaarta: kaunotar saa hirviönsä, Lumikki suudelmansa, Tähkäpää pääsyn alas tornista.

Cunninghamin suurin ansio on siinä, kuinka huolellisesti hän avaa aiemmin selittämättömäksi jääneitä motiiveja. Miksi olkia kullaksi kehrännyt Tittelintuure haluaa itselleen prinsessan esikoisen, miksi noita-akka rakentaa talon piparista ja karamelleista?

Toisin kuin valitettavan monessa satuaiheisessa romaanissa, Cunninghamin tekstissä satujen viattomuuden turmeleminen rietastelulla ei ole itseisarvo. Keskeistä on sen sijaan se, että satuhahmojenkin teoilla on aina seurauksensa, eivätkä asiat tapahdu tyhjiössä. Kun Jaakko katkaisee pavunvarren jättiläisen alta, kuinka käy jättiläisen vaimolle? Millä rahalla myöhäiskeski-ikään ehtinyt joutsensiipinen prinssi maksaa vuokransa?

Cunningham kirjoittaa niin kuin keskiluokkainen Pulitzer-palkittu yhdysvaltalainen menestyskirjailija kirjoittaa: varmasti, hienostuneesti ja tyylikkäästi. Tarinat ovat pisimmilläänkin vain muutaman sivun mittaisia, joten koko 150-sivuisen teoksen ahmaisee hetkessä.

Ensilukemalla jää silti hieman epäselväksi, miksi koko teos on kirjoitettu. Kertomukset ovat kyllä kauniisti kerrottuja, höyhenenkevyen helppolukuisia, mutta mikä niiden funktio on?

Toinen lukukerta tarjoaa yhden mahdollisen vastauksen. Cunninghamin teksteistä puuttuu nimittäin satuihin oleellisesti kuuluva moraalinen opetus. Tuomittavaksi tarkoitettuja hahmoja kohtaan Cunningham synnyttääkin myötätuntoa. Oikean ja väärän tarkan erottelun tilalla on ambivalenssi. Paha saa edelleen palkkansa, mutta toisinaan aivan ansaitsemattomasti.

Tätä korostaa Cunninghamin toistama lukijan suora puhuttelu. Kerrontakeino saa lukijan kokemaan lukemansa henkilökohtaisemmin, läheisemmin.

Kenties siinä piileekin sadun opetuselementti, modernisoituna versiona vain. Cunningham kannustaa lukijaa asettumaan sekunniksi muiden asemaan, jotta hän ymmärtäisi, mikä teki hirviöstä hirviömäisen.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Lokakuun levyarviot

Ellinoora: Villi lapsi Tunnistettavalla äänellä varustettu oululaislähtöinen Ellinoora on sinkoutunut salamana suomalaisen radiopopin kärkikaartiin. Platinahitti Leijonakuningas saa nyt ympärilleen debyyttialbumillisen tuoretta, kohtuullisen tarttuvaa materiaalia, joka on suurelta osin lähtöisin laulajattaren omasta kynästä. Hatunnosto omaperäisyyden sijaan omavaraisuudelle, esikuville Pelle Miljoonasta Beatlesiin sekä maanläheisille, luonteville ja paikoin nokkelillekin lyriikoille. 3/5   Mira Luoti: Tunnelivisio PMMP:n Paula Vesalan […]

Oulun ylioppilaslehti 2016

Ellinoora: Villi lapsi

Tunnistettavalla äänellä varustettu oululaislähtöinen Ellinoora on sinkoutunut salamana suomalaisen radiopopin kärkikaartiin. Platinahitti Leijonakuningas saa nyt ympärilleen debyyttialbumillisen tuoretta, kohtuullisen tarttuvaa materiaalia, joka on suurelta osin lähtöisin laulajattaren omasta kynästä. Hatunnosto omaperäisyyden sijaan omavaraisuudelle, esikuville Pelle Miljoonasta Beatlesiin sekä maanläheisille, luonteville ja paikoin nokkelillekin lyriikoille.

3/5

 

Oulun ylioppilaslehti 2016

Mira Luoti: Tunnelivisio

PMMP:n Paula Vesalan ja Jori Sjöroosin jälkeen on Mira Luotin vuoro esitellä uusi projektinsa. Biisien tuottamisesta ja tekemisestä vastaa nyt Arto Tuunela, ja niinpä Tunnelivisiossa kuuluvat PMMP:n kaikujen lisäksi jopa huvittavan selvästi Pariisin Kevään tunnelmat. Levy on sinänsä mukavasti eteenpäin soljuvaa poppia, mutta silloin kun ei suoraan jäljitellä Pariisin Kevättä (esim. Lähiölaulu), on punainen lanka vähän hukassa. Päätösraita Päästä irti osuu maaliin.

3/5

 

Oulun ylioppilaslehti 2016

Sydän, sydän: Molskis

Avantgarde-poprockimme kirkkainta kärkeä edustava Sydän, sydän ilahduttaa ystäviään uudella albumilla neljän vuoden paussin jälkeen. Vaikka tuttuja elementtejä ei yhtyeen tekemisestä tarvitse Molskikseltakaan suurennuslasilla etsiä, paljon on taas menty omalla polulla eteenpäin. Kiemuroita ja polveilevuutta ei suinkaan ole aiempiin teoksiin verrattuna karsittu, mutta jotenkin bändi pudottelee menemään vielä entistäkin rennommin, itsevarmemmin ja hypnoottisemmin.

4/5

Marko Pyhähuhta

Oulun ylioppilaslehden avustaja jo vuodesta 2001. Monta päätoimittajaa uuvuttanut joka paikan höylä keskittyy lehdessä lähinnä levyarvioitten rustaamiseen, ja vuosien varrella ruodittuja albumeita on kertynyt satoja. Ylkkärin ulkopuolella häntä työllistävät muun muassa kielenkääntäminen ja elokuvien tekstittäminen sekä Kärppien kotipelit Kiekko-Kalevan leivissä. Twitter: @markopyhis

Lue lisää:

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku.

Teos ja sen tekijä, fiktio ja fakta sekoittuvat tavalla, jossa ironian tasot sakeutuvat erottamattomasti toisiinsa.

Johannes Ekholmin Rakkaus niinku ilmestyi elokuussa, ja se on ehditty jo kertaalleen julistaa y-sukupolven merkkiteokseksi. Dialogimuotoon kirjoitettu romaani kertoo kolmekymppisestä toimittajasta Joonasta, joka on muuttanut isänsä nurkkiin menetettyään työnsä ja luottotietonsa. Onneksi eräs kustantamo on päättänyt tehdä Joonasta ”sukupolvensa äänen”. Joona alkaa kerätä materiaalia kirjaa varten nauhoittamalla käymiään keskusteluja.

Teos ja sen tekijä, fiktio ja fakta sekoittuvat tavalla, jossa ironian tasot sakeutuvat erottamattomasti toisiinsa. Nyt puhutaan metailusta isolla ämmällä. Joonan tavoin kirjailija Johannes Ekholmia on useaan otteeseen tituleerattu sukupolvensa ääneksi. Kaspar Hauser -hittinäytelmän työryhmään kuulumisen lisäksi Ekholm tunnetaan Graafinen suunnittelu. Käytännöt, tekniikat ja strategiat -kirjasta. Se koostuu Ekholmin nauhoittamista ja litteroiduista keskusteluista.

Ekholmin teokset dokumentoivat vivahteikkaasti aikalaiskulttuuria. No millainen se kuuluisa sukupolvikokemus sitten on? Sitä värittävät ainakin venähtänyt nuoruus, talouskriisien aiheuttama epävarmuuden peruskokemus, kapitalismin pakkosyöttämien unelmien tyhjyys, eksistentiaalinen ahdistus post-kaikki-ajassa, hyperitsetietoisuus, ironia ja poseeraus sekä toisaalta autenttisuuden kokemuksen epätoivoinen kaipuu.

Ajan henkeen kuuluu myös, että muoto on sisältöä. Joona haluaa nauhoituksillaan rekisteröidä todellisuutta, pysäyttää ajan. Hän ei halua kirjailijaisänsä tavoin vääristellä todellisuutta perinteisellä proosamuodolla. Mutta miten ottaa pysäytyskuva nykyisyydestä, joka on luonteeltaan muuttuva? Jälkistrukturalistisessa hengessä problematisoidaan toki myös se, kuka kuvan ottaa ja kenestä.

Kyseenalaistetuksi joutuu kertojan rooli. Joona inhoaa kirjallisuutta, joka toimii valkoisen miehen itsensä luomisen alustana. Samalla tavoin hän itsekin ”etuoikeutettuna cis-miehenä” piehtaroi heikkouksissaan. Kyseessä on lopulta saman asian kaksi eri puolta: alfat rummuttavat rintaansa jo jossain taka-alalla, kun post-alfat itkevät glorifioituja kyyneleitä parrasvaloissa. Asetelma ei ole ongelmaton, mutta ongelmattomana sitä ei esitetäkään. Siksi se tuntuukin vilpittömältä yritykseltä purkaa sukupuolihegemonia. Kyseessä ei ole ainoa romutusyritys, vaan tulilinjalla on myös markkinaliberalistinen ideologia ja sen synnyttämä työkulttuuri, joka tunkee lonkeronsa ihmiselämän jokaiselle osa-alueelle.

Rakkaus niinku on kevyt ja raskas, hillittömän hauska ja pakahduttavan ahdistava. Se antaa virikkeitä useampaa lukukertaa varten. En voi tätä liikaa painottaa: Rakkaus niinku on tärkeä kirja. Sen hyperajankohtaiset viittaukset saavat kuitenkin pohtimaan sen kestävyyttä. Toisaalta romaani luikertelee tällaisten klassisten arvotusten ulkopuolella eikä edes yritä kestää aikaa vaan näyttää siitä jotain olennaista.

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää: