Johannes Ekholmin Rakkaus niinku ilmestyi elokuussa, ja se on ehditty jo kertaalleen julistaa y-sukupolven merkkiteokseksi. Dialogimuotoon kirjoitettu romaani kertoo kolmekymppisestä toimittajasta Joonasta, joka on muuttanut isänsä nurkkiin menetettyään työnsä ja luottotietonsa. Onneksi eräs kustantamo on päättänyt tehdä Joonasta ”sukupolvensa äänen”. Joona alkaa kerätä materiaalia kirjaa varten nauhoittamalla käymiään keskusteluja.
Teos ja sen tekijä, fiktio ja fakta sekoittuvat tavalla, jossa ironian tasot sakeutuvat erottamattomasti toisiinsa. Nyt puhutaan metailusta isolla ämmällä. Joonan tavoin kirjailija Johannes Ekholmia on useaan otteeseen tituleerattu sukupolvensa ääneksi. Kaspar Hauser -hittinäytelmän työryhmään kuulumisen lisäksi Ekholm tunnetaan Graafinen suunnittelu. Käytännöt, tekniikat ja strategiat -kirjasta. Se koostuu Ekholmin nauhoittamista ja litteroiduista keskusteluista.
Ekholmin teokset dokumentoivat vivahteikkaasti aikalaiskulttuuria. No millainen se kuuluisa sukupolvikokemus sitten on? Sitä värittävät ainakin venähtänyt nuoruus, talouskriisien aiheuttama epävarmuuden peruskokemus, kapitalismin pakkosyöttämien unelmien tyhjyys, eksistentiaalinen ahdistus post-kaikki-ajassa, hyperitsetietoisuus, ironia ja poseeraus sekä toisaalta autenttisuuden kokemuksen epätoivoinen kaipuu.
Ajan henkeen kuuluu myös, että muoto on sisältöä. Joona haluaa nauhoituksillaan rekisteröidä todellisuutta, pysäyttää ajan. Hän ei halua kirjailijaisänsä tavoin vääristellä todellisuutta perinteisellä proosamuodolla. Mutta miten ottaa pysäytyskuva nykyisyydestä, joka on luonteeltaan muuttuva? Jälkistrukturalistisessa hengessä problematisoidaan toki myös se, kuka kuvan ottaa ja kenestä.
Kyseenalaistetuksi joutuu kertojan rooli. Joona inhoaa kirjallisuutta, joka toimii valkoisen miehen itsensä luomisen alustana. Samalla tavoin hän itsekin ”etuoikeutettuna cis-miehenä” piehtaroi heikkouksissaan. Kyseessä on lopulta saman asian kaksi eri puolta: alfat rummuttavat rintaansa jo jossain taka-alalla, kun post-alfat itkevät glorifioituja kyyneleitä parrasvaloissa. Asetelma ei ole ongelmaton, mutta ongelmattomana sitä ei esitetäkään. Siksi se tuntuukin vilpittömältä yritykseltä purkaa sukupuolihegemonia. Kyseessä ei ole ainoa romutusyritys, vaan tulilinjalla on myös markkinaliberalistinen ideologia ja sen synnyttämä työkulttuuri, joka tunkee lonkeronsa ihmiselämän jokaiselle osa-alueelle.
Rakkaus niinku on kevyt ja raskas, hillittömän hauska ja pakahduttavan ahdistava. Se antaa virikkeitä useampaa lukukertaa varten. En voi tätä liikaa painottaa: Rakkaus niinku on tärkeä kirja. Sen hyperajankohtaiset viittaukset saavat kuitenkin pohtimaan sen kestävyyttä. Toisaalta romaani luikertelee tällaisten klassisten arvotusten ulkopuolella eikä edes yritä kestää aikaa vaan näyttää siitä jotain olennaista.
