Jutut kategoriassa Teatteriarvostelu

Oulun ylioppilasteatterin fantasiaseikkailu – Myrsky-yö ihastuttaa herkullisilla mielikuvitusolennoillaan

Ukkonen jyrisee ja taivas salamoi. Yöllä on liikkeellä kaikenlaista kummallista väkeä. Nuppu puristaa pehmoapinaa tiukemmin rintaansa vasten. Vähän pelottaa. Valvenäyttämöllä on alkamassa Oulun ylioppilasteatterin rempseä fantasiaseikkailu Myrsky-yö.

Arviot Kulttuuri Teatteriarvostelu

TEKSTI Pete Huttunen

Myrsky-yö sukeltaa aikuisuuden kynnyksellä olevan Nupun (Jenna Vanha) mielikuvitukseen ja pelkoihin lempeästi ja hyväntuulisesti. Säikyttelyä tai sykettä nostattavaa kauhua ei katsojan tarvitse pelätä.

Ajatus uppoutua nuoren tytön mielikuvitusmaailmaan ei ole mitenkään uusi. Tällä kertaa ei kuitenkaan hypätä ikiaikaisen ihmemaan Liisan kaninkoloon. Myrsky-yön tarina on raikas.

Oivaltavan ja runsaan käsikirjoituksen on kirjoittanut Madi Blum ja ohjaajia on peräti kolme: Blumin lisäksi Anne Nuojua ja Maria Antola.

Toteutus on kuitenkin yhtenäinen. Vaikka meno on välillä villiä, ylimääräistä sähläämistä ei juuri ole. Vähemmälläkin määrällä hahmoja olisi hyvin pärjätty, mutta Myrsky-yö on poikkeuksellisen huolella rakennettu kokonaisuus.

Esittelytekstissä varoitetaan, että näytelmässä on ahdistelua sekä fyysistä ja henkistä vallankäyttöä. Toteutus on kuitenkin rempseä ja dialogi paikoin niin absurdia, että tunnelma on ahdistavan sijaan kuin iloisessa lastennäytelmässä.

Tietenkin tässä ajassa on hyvä varoittaa vaikeista tunteista, koska suurinta ääntä pitävät kulttuurin ystävät ovat sielultaan hyvin herkkiä. Pienimmille lapsille Myrsky-yötä ei kuitenkaan ole tarkoitettu, sillä ikäsuositus on +12. Omituisia juttelevaa Kuolemaakaan (Maria Antola) on silti hankala pelätä.

Herkullisia hahmoja ja ilkeä opettaja

Näytelmä tarraa kiinni ja ottaa mukaansa heti ensimmäisistä minuuteista lähtien. Intiimin Valvenäyttämön tunnelma on tavallistakin tiiviimpi, kun lava on rajattu verholla syvyyssuunnassa kahtia. Ratkaisu on onnistunut, ja näytelmän hahmot ovat lähellä.

Salamoiden välke ja ukkosen jyrähtely on toteutettu kekseliäästi valoilla ja äänillä. Lavastuksessa ei ole mitään ylimääräistä. Nupun pylvässänky on ainoa suurempi elementti lavalla.

Yöllä Nupun pehmoapina Tossukka (Laura Lähdesmäki) herää eloon. Yön kummaa mielikuvitusväkeä ovat myös ihmisiä pelkäävä metsän asukas Röllezi (Jutta Kotala), boheemi juhlia järjestävä Reivikeiju (Julia Latvala) ja vitsaileva Jesteri (Aada Oinas).

Tarinan herkullisin hahmo on viinikellarissa asuva ja runoja paatoksella lausuva Kreivi Dokula (Miska Myllylä). Kaikki kummalliset olennot myös puhuvat ilahduttavan kummia.

Jokainen mielikuvitushahmo on omalla tavallaan hassu. Tarinan kuljettamisen kannalta hahmoilla ei ole jokaisessa kohtauksessa tehtävää, mutta mielikuvitusmaailmassa on oma logiikkansa.

Mielikuvituksen lentoa häiritsevät ylihuolehtiva Huoltaja (Tiina Sulku) ja kamalan opettajan karikatyyri Tuudori (Tuukka Suhonen). Opettaja luottaa kuriin ja pelkoon kasvatusmetodina.

*Kuvassa (vas.) Sara Kosunen ja Tiina Sulku. Kuva Jutta Kotala.*

Todellisuuden ja mielikuvitusmaailman pelkoja on sekoiteltu näytelmässä hieman jäsentymättömästi, mutta kerronnan rytmi säilyy silti alusta loppuun.

Hauska fantasiaseikkailu

Vaikka tekstiä on paljon, kaikki näyttelijät ovat ensi-illassa hämmentävän hyviä. Runsas ja nokkela teksti sekä välillä villiksikin intoutuva liike on sisäistetty.

Kun väliverho avautuu ja bändi pääsee esiin, svengaava tunnelma antaa hengähdystauon runsaan tekstitulvan väliin. Yli 70 minuuttinen näytelmä ilman väliaikaa tuntuu kuitenkin loppua kohden pitkältä.

Teatterikokemukseen vaikuttaa myös Valvenäyttämön katsomo, jossa penkkien suunnittelijan ajatus ergonomiasta ja ihmisen anatomia eivät kohtaa.

Myrsky-yö on mielikuvituksellinen ja hyväntuulinen näytelmä, joka olisi toiminut vieläkin paremmin rönsyjä ja kestoa karsimalla.

Odotin esittelytekstin varoitusten perusteella ahdistavaa ja syvälle uppoutuvaa pelon ja kuoleman käsittelyä. Näytelmä on kuitenkin pikemminkin taidolla toteutettu hassutteleva fantasiaseikkailu.

Kuvassa (vas.) Sara Kosunen, Jutta Kotala, Julia Latvala, Laura Lähdesmäki, Iiris Ollanketo, Miska Myllylä, Eemil Koivumäki ja Pinja Saukkoriipi. Kuva Jutta Kotala.

OULUN YLIOPPILASTEATTERI: MYRSKY-YÖ

Ensi-ilta 21.3. Käsikirjoitus Madi Blumm. Ohjaus Anne Nuojua, Madi Blumm ja Maria Antola. Lavastus työryhmä. Puvustus Iida Savilaakso. Maskeeraus Celine Schultz. Valot Elias Huotari. Ääni Kase Saraste. Bändi Lilli Honkala ja Hiipparit: Lilli Honkala, Esteri Kiuru ja Pinja Saukkoriipi.

Lavalla Jenna Vanha, Laura Lähdesmäki, Tiina Sulku, Tuukka Suhonen, Miska Myllylä Jutta Kotala, Julia Latvala, Aada Oinas, Maria Antola, Juho Silvennoinen ja Emil Koivumäki.

Kaikki esitykset Valvenäyttämöllä. Seuraavat esitykset: ke 26.3. klo 19 / pe 28.3. klo 19 / la 29.3. klo 19 / su 30.3. klo 19 / ti 1.4. klo 19 / ke 2.4. klo 19 / ti 8.4. klo 19 / ke 9.4. klo 19.

Artikkelin kuvat: Oulun Ylioppilasteatteri (c) Jutta Kotala.

Julkaistu 25.3.202525.3.2025

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Ikuiset teekutsut – PahkiSpeksin esitys jää kaninkoloon

PahkiSpeksin esitykset tarjoavat usein hersyvää huumoria. Tänä vuonna produktion teemana on kuitenkin läheisen kuolema ja suru, joten lähtökohtaisesti ollaan speksille uusien aiheiden äärellä.

Arviot Kulttuuri Teatteriarvostelu

TEKSTI Kalle Parviainen

Lewis Carrollin rakastettu lastensatu Liisan seikkailut ihmemaassa on poikinut lukuisia sovituksia vuoden 1865 ilmestymisestään lähtien. Nyt oman versionsa tarjoilee oululainen PahkiSpeksi. Kaikille avoin ja poikkitieteellinen produktio on jo järjestyksessään 12. PAHKI ry:n toteuttama speksi.

Speksi on improvisaatiota hyödyntävä musiikkiteatteriesitys. Yleisö voi vaikuttaa lavan tapahtumiin huutamalla omstart, jonka jälkeen lavalla esitetään tapahtumat uudestaan. Omstart-huudon perään voi lisätä myös jonkin määreen, esimerkiksi ”omstart, hitaammin”.

Oulun ylioppilaslehti kävi katsomassa Itu Torvisen ohjaaman produktion ensi-illan.

Raskas aihe, kepeä juoni

Juonellisesti Kaninkolon syövereissä on ehkä turhankin yksinkertainen. Päähahmo Iisak (Valtteri Säynäjäkangas) siirtyy siskonsa hautajaisista Ihmemaahan, ja hänen täytyy päästä sieltä pois. Käytännössä juoni etenee kohtauksesta toiseen ja asiat seuraavat toisiaan ilman suurempaa dramaattista jännitystä tai selkeitä syy-seuraussuhteita.

Vaikka eräs Ihmemaan piirre onkin absurdius, olisi tarinalta toivonut merkittävästi enemmän revittelyä. Paluu todelliseen maailmaan ei vaikuta erityisen tärkeältä, sillä tapahtumapaikka ei olekaan kovin vaarallinen tai ihmeellinen paikka. Niin ikään hahmojen vaikutus tarinan kulkuun jää hyvin ohueksi, eikä sankarimme eteen tule juuri voitettavia esteitä. Myöskään loppua lukuun ottamatta merkittäviä juonenkäänteitä ei näytelmään mahtunut.

Vaikka speksi pohjautuukin löyhästi Liisa ihmemaassa -teokseen, jää siitä kaipaamaan myös alkuperäisteoksen kielellistä leikittelyä. Ainoastaan Postero-Toukka (Kari Suutari) pääsi lähelle jonkinlaista ilottelua, kiitos muista hahmoista selkeästi poikkeavan verkkaisen puhetavan. Ymmärrettävistä syistä myös alkuperäisteoksesta ei olla otettu mukaan esimerkiksi hahmojen koon muuttamista tai muita suurempia fantasiaelementtejä, mutta esimerkiksi kroketin peluun puute jäi kaivelemaan.

Ennakkoon mainostettu suruteema ei oikein näy muuten kuin näytelmän alussa ja lopussa. Päähenkilön sisäisen tunnetilan käsittelyä olisi toivonut enemmän jokaiseen kohtaukseen. Epäsuhta erityisesti improvisaatiopätkien komediallisen hupailun ja vakavan kerronnan välillä on esityksessä läsnä. Näytelmän huipentavassa, varsin vakavassa kohtauksessa ensi-illan yleisö oli pitkälti hipihiljaa ja kohtauksen aikana kajahti vain yksi omstart-huuto.

Uudestaan, uudestaan!

Parhaimmillaan yleisön ja lavan tapahtumien suhde oli nopeissa, perättäisissä omstarteissa. Kun kolme tai neljä asiaa ketjutetaan onnistuneesti putkeen, saavat sekä yleisö että näyttelijät onnistumisen kokemuksia. Eräässä improvisaatiopätkässä hahmot joutuivat kysymään apua Jumalalta, ja seuraavaksi äänessä olikin itse Saatana.

Vastapainona taas muutama henkilö piti paikoin koko esitystä panttivankinaan. Näytöksen aloittanut instrumentaaliversio Jefferson Airplanen White Rabbit -kappaleesta loi mukavan odottavan tunnelman saliin. Odotusta ei kuitenkaan palkittu, vaan ensimmäinen kohtaus junnasi paikallaan, kun lähes jokaisen repliikin perään huudettiin omstartia mitä kummallisemmista asioista. Vaikka improvisaatio ja yleisön osallistaminen ovatkin oleellinen osa speksiä, täytyy ihmetellä, kenen etuja palvelee, jos ainoastaan omstartin huutaja naurahtaa lavalla tapahtuvalle asialle.

Ensimmäinen näytös päättyi tietenkin teekutsuihin, joka on eräs Carrollin alkuperäisen teoksen ikimuistoisimpia kohtauksia. Tällä kertaa jo valmiiksi hieman epäselvä meno paisui omstartien myötä sekoiluksi, jonka toivoi lähinnä loppuvan. Improvisaation myötä kohtauksen idea ja eteenpäin vievä energia katosivat, ja yleisöstä osa taisi toivoa lähinnä väliajan alkavan.

Valoa ja energiaa

Nimettyjä hahmoja tämän vuoden speksissä on peräti yhdeksän ja sen valitettavasti huomaa. Väliajan kanssa kolme tuntia kestäneessä esityksessä ei näin moneen hahmoon ehdi pureutua kunnolla ja muutamat roolit jäävät varsin epäselviksi. Esimerkiksi Hatuntekijä (Leevi Louhula) ei tuntunut vaikuttavan tarinaan juuri mitenkään. Samoin päähahmo Iisakin suhde niin puolisoonsa Raxiin (Neea Räisänen) kuin kuolleeseen siskoonsa jää käsikirjoituksessa idean tasolle eikä niitä ehditä kehittämään esityksen aikana. Vastapainona taas sekä Hertta Kuningatar (Vilma Honkala) että hänen apureinaan toimineet Tyttelit (Osmi Liekko Nuojua ja Helmi Laukkanen) hoitavat selkeät roolinsa upeasti.

Amatöörituotannoksi Pahkin produktio kestää helposti vertailun kalliimpiinkin tuotantoihin. Tullisalin varsin kolkkoon ilmeeseen luotiin tunnelmaa yksinkertaisilla ja toimivilla lavasteilla. Samoin esityksen valaistus oli ammattilaistasoa. Erityisesti siirtyminen mustavalkoisista hautajaisista Ihmemaan väriloistoon toimi.

Musikaaliksi Kaninkolon syövereissä oli varsin onnistunut. Musiikkikappaleita oli ripoteltu tasaisin väliajoin esitykseen, ja ne kuljettivat juonta eteenpäin tai esittelivät hahmojen sisäisiä tuntemuksia. Toki ikuinen ongelma spekseissä on, että laulujen sanoista ei tahdo saada selvää. Bändi oli kuitenkin erinomaisessa tikissä ja sovitukset tutuista pop-kappaleista kajahtivat komeasti. Mieleen jäi varsinkin Iisakin lopun sooloesitys, jota täydensivät tanssijat harmaan suruharson kanssa.

Tunnelmaa esityksessä nostattivat erityisesti mahtavan energiset tanssiesitykset. Koreografit ja tanssitiimi ansaitsivatkin illan päätteeksi suurimmat aplodit yleisöltä. Myös maskeeraus ja puvustus olivat tänä vuonna varsin onnistuneita. Satuteema mahdollisti revittelyn hahmojen ulkomuodoilla, ja varsinkin Hertta Kuningatar ja Tyttelit kannattaa nähdä eturivistä. Samoin Irvikissa oli näyttävä ilmestys.

Koska jokainen speksiesitys on omanlaisensa, jäi Kaninkolon ensi-illasta kovin ristiriitaiset tunnelmat. Esityksessä on selkeästi potentiaalia, mutta sen löytäminen vaatii töitä ja kärsivällisyyttä – myös yleisöltä.

PahkiSpeksin Kaninkolon syövereissä -esitykset Tullisalissa (8.3.), 11.3., 12.3., 13.3. ja 15.3. Lisätietoa ja liput osoitteesta pahki.fi/2025

Artikkelia muokattu 11.3. klo 9.25: Korjattu virheellinen nimi.

Julkaistu 10.3.202511.3.2025

Kalle Parviainen

Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden entinen toimitusharjoittelija ja opiskelee tiedeviestintää. Hän haluaa parantaa maailmaa viestimällä innostavasti monimutkaisista aiheista.

Lue lisää:

Oulun Ylioppilasteatteri palaa raikkaasti menneisyyteen – ensikertalaiset tarttuivat innolla 60-luvun näytelmään

Leveitä lahkeita, liehuvia vaatteita, valtavia silmälaseja sekä innostunutta villiä energiaa. Menossa on Oulun Ylioppilasteatterin uusien kykyjen harjoitusesitys. Minä olen vieras makkara maailman lihasopassa sukeltaa 60-luvun nuorten maailmaan. Näytelmän absurdit sävyt ja ilotteleva ote kutsuvat mukaan aikamatkalle.

Kulttuuri Teatteriarvostelu

TEKSTI Pete Huttunen

KUVAT Mari Kivioja

Tuula Hiltunen työryhmineen käsikirjoitti näytelmän Oulun Ylioppilasteatterin lavalle 1968. Aika ja opiskelijapiirit olivat vahvasti politisoituneita, jopa vallankumouksellisia. Vaikka ajat ovat muuttuneet, ohjaaja Emilia Siponen löysi tekstistä yllättäviäkin yhteyksiä tähän päivään.

“Lähdin OYT:n arkistoon selaamaan kansioita ja etsimään näytelmää. Vanhat näytelmät vaikuttivat kiinnostavilta ja pian tuli ajatus, että mitä vanhempi, sitä parempi.”

“Löysin nämä kellastuneet lehdet ja näytelmän nimi oli niin hauska, että se houkutteli avaamaan kansion ja lukemaan tekstin.”

“Kun luin hauskasti ja vanhalla suomen kielellä kirjoitettua dialogia, heti nappasi ja näin jo mielessäni näytelmän”, Siponen kertoo näytelmän valinnasta.

Ohjaajan ajatuksena oli myös, että näytelmän pitää olla ytimekäs. Koska lavalla on ensikertalaisia ja uusia tekijöitä, näytelmä ei voi olla kovin pitkä.

Ajattomia teemoja

Siponen kertoo, että hän ei halunnut lähteä modernisoimaan 60-luvun näytelmää. Teksti on sanasta sanaan sama kuin kantaesityksessä. Puvustus ja lavastus ovat myös kuin suoraan 60-luvulta.

Kuvassa vasemmalta *Jenni Kleemola* ja *Ruska Haavisto*. Kuva Siri Kerola.

“Halusin sukeltaa siihen aikaan ja mietin niitä henkilöitä, jotka tekivät näytelmän aikanaan. Eletään sitä aikaa ja tuodaan lavalle ehkä vähän romantisoitu kuva 60- luvusta.”

Siponen ja pääosaa näyttelevä Siri Kerola kertovat, että tilanne on nyt yllättävänkin samankaltainen kuin 1960-luvulla.

“Televisiot olivat juuri saapuneet koteihin ja Vietnamin sota tuli ihan uudella tavalla silmille. Nythän sotaa tulee koko ajan joka tuutista.”

Yksi näytelmän teemoista on konfliktit sukupolvien välillä. Siponen kertoo, että sekään asia ei ole muuttunut muutamassa vuosikymmenessä.

“60-luvulla katsottiin tyrmistyneenä nuorten liian lyhyitä mekkoja. Nykyisin vanhemmat ihmiset paheksuvat samaan tapaan, kun nuorilla on talvipakkasella napa ja nilkat paljaana”, Siponen pohtii.

Yhdessä rakentaen

Nuorista näyttelijöistä välittyy innostus ja ilo teatterin tekemiseen. Näytelmää on harjoiteltu syksystä lähtien hyvässä hengessä. Siri Kerola kertoo, että näyttelijöillä oli suhteellisen vapaat kädet hahmojen luomisessa.

“Lähdimme kehittämään hahmoja siltä pohjalta, mitä niistä tulee itsellä ensimmäiseksi mieleen. Emilia ohjasi suunnan ja ideoimme yhdessä.”

“Meillä oli ihan sellaisia harjoituksia, että keskustelimme ja rakensimme roolia. Mietimme, mitä hahmon menneisyydessä on tapahtunut, mistä se on tullut ja mistä se tykkää”, Siponen lisää.

Siponen kehuu, että heillä on todella hyvä porukka kasassa. Kaikki näyttelijät ovat ensikertalaisia Oulun Ylioppilasteatterissa.

“Jotkut ovat näytelleet edellisen kerran alakoulussa, ja toisilla on harrastajateatterista enemmän kokemusta.”

Uusien näyttelijöiden esitykset kannustavat mukaan ylioppilasteatterin toimintaan. Kerola on yksi niistä, jotka ovat harrastaneet teatteria pidempään.

“Jos tulee mielenkiintoisia prokkiksia eteen, lähden mielelläni toistekin mukaan”, Kerola sanoo.

Näytelmän pääosaa esittävä Siri Kerola (vas.) kertoo, että ohjaaja Emilia Siposen kanssa hän pääsi yhdessä rakentamaan rooliaan. Kuva Mari Kivioja.

Minä olen vieras makkara maailman lihasopassa

Ensi-ilta ti 14.1.2025 klo 18 Kulttuuritalo Valveen Valvenäyttämöllä, 2.krs.

Muut esitykset: pe 17.1. klo 18 / la 18.1. klo 18 / ti 21.1. klo 18 / ke 22.1. klo 18 / pe 24.1. klo 18 / la 25.1. klo 18 / su 26.1. klo 17. Kaikki esitykset Valvenäyttämöllä.

Kesto: n. 45 min

Ikäsuositus: 12+ (voimakasta kielenkäyttöä, teatteriaseita)

Julkaistu 14.1.202514.1.2025

Pete Huttunen

Lue lisää:

Olin kesätöissä museolla – Ylioppilasteatterin sekava seikkailu hämmentää

Oulun Ylioppilasteatterin Olin kesätöissä museolla on kummallinen näytelmä. Tarinaa ei juuri ole, ja juonen punaista lankaa on vaikea hahmottaa matkan varrella. Näyttelijöiden innostus on kuitenkin tarttuvaa ja omaperäinen näytelmä pitää mielenkiinnon yllä pienistä ongelmistaan huolimatta.

Arviot Teatteriarvostelu

TEKSTI Pete Huttunen

Lukas Koskisen käsikirjoitus ja ohjaus on raikkaan absurdi. Pihlalla (Maria Suopajärvi) on tylsää kesätöissä Musetööriksi (Julia Latvala) itseään kutsuvan setänsä museossa. Asiakkaita ei juuri ole, mutta paikalle saapuu varkaita, seikkailija, journalisti, haamuja ja muuta satunnaista väkeä.

Museo on satoja vuosia sitten eläneen kuningas Josuanin vanha linna, ja kuninkaan haamu (Leevi Tiirikainen) saapuu näyttämölle. Varkaat punovat juoniaan, Pihlalla on sydänsuruja, ja jossain vaiheessa aloitetaan vaalikampanja, jossa ehdolla presidentiksi on kuninkaan haamu.

Kuulostaa sekavalta, ja sitä se onkin. Seikkailu on kummallinen sotku, joka ei oikein jäsenny. Hahmoja on valtavasti ja heidän yhteyttään tarinaan on välillä hankala hahmottaa. Vitsit olisivat vaatineet ytimekkyyttä ja näytelmä tiivistämistä.

Farssissa ajoitus on tärkeää, ja vauhdin pitää pysyä hengästyttävällä tavalla yllä. Jo parin sekunnin viive vie kohtauksilta tehoa. Tuolileikit ja toistuvat vitsit eivät juuri ensi-iltayleisöä naurata satunnaisia hymähdyksiä enempää. Tarinassa olisi ollut mahdollisuuksia esimerkiksi terävään poliittiseen kommentointiin, mutta lopputulos on lähinnä vaisu.

Sellomusiikki herättää yleisön

Näyttelijätyö on raikasta, ja herkullisia hahmoja tulkitaan ilahduttavalla innolla kuin hyvässä koulunäytelmässä parhaimmillaan. Syvempiä sävyjä ei varmasti ole tavoiteltukaan.

Harmitonta näytelmää pitää pinnalla Epäkuolleiden Trubaduurien musiikki. Sellot soivat komeasti ja musiikin käyttö on oivaltavaa. Ehdoton kohokohta on hykerryttävän riemukas haamukuninkaan räppi Billie Eilishin musiikkiin sovitettuna. Yleisö herää taputtamaan mukana ja kaikilla on hetken hauskaa.

Kuvassa Ernesti Komulainen, Lilli Honkala ja Matilda Sandström. *Kuva Senja Lammassaari.*

Pirteä kohellus pitää rimaa hipoen mielenkiinnon yllä näytelmän keston ajan. Kokemus olisi kuitenkin ollut vaikuttavampi huomattavasti tiivistettynä. Sinänsä hauskoja hahmoja on aivan liikaa. Tuntuu, että kaikki ideat on päätetty ottaa mukaan, vaikka niillä ei olisi juuri yhteyttä kokonaisuuteen.

Ylioppilasteatterin lavalla on nähty hienoja ja huikeita esityksiä ja mukana on taitavia tekijöitä. Olin kesätöissä museolla ei ole huono näytelmä, mutta kokemuksen puute näkyy toteutuksessa. Vaikka kyse on harrastajateatterista, tasaisen laadun ylläpitäminen olisi varmasti kaikille hyödyksi. Tässä olisi kannattanut pyytää mentorointiapua kokeneemmilta tekijöiltä.

Näytelmän idea on mielenkiintoinen ja omaperäinen. On mahdollista, että nuorempi, viriketulvaan sopeutunut yleisö osaa ottaa pirstaleisen kerronnan vastaan toisella tavalla. Vaikka yksi kokija ei nyt täysin vakuuttunut, elävää ja innostunutta esitystaidetta on aina ilo kokea.

OULUN YLIOPPILASTEATTERI: OLIN KESÄTÖISSÄ MUSEOLLA

Ensi-ilta 19.4. Kulttuuritalo Valveen Valvenäyttämöllä

Käsikirjoitus ja ohjaus Lukas Koskinen

Tuottaja Kukka Rantakangas

Puvustus Eveliina Regina

Lavastus Kukka Rantakangas

Valo- ja äänitekniikka Elias Huotari

Musiikki Epäkuolleet Trubaduurit: Matilda Sandström, Lilli Honkala ja Ernesti Komulainen

Tuotanto OYT/Salla Väinämö

Lavalla Maria Suopajärvi, Julia Latvala, Leevi Tiirikainen, Eemil Koivumäki, Anton Luoto, Iina Aalto, Sara Kosunen, Emilia Siponen, Anna-Leena Salmijärvi, Mika Turunen ja Sara Kosunen, Ernesti Komulainen ja Lilli Honkala

Kesto noin 1 t 30 min, sisältää väliajan

Julkaistu 25.4.202425.4.2024

Pete Huttunen

Lue lisää:

Oulun Ylioppilasteatterin Tuoretiskin näytelmäkokonaisuus Aamiainen sotakentällä ja Paper Flow Buffet on juhlavuoden kunniaksi hämmentävän hieno

Oulun ylioppilasteatteri täyttää jo kunnioitettavat 60 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi uusille jäsenille tarkoitettu Tuoretiski esittää teatterin pitkän historian ensimmäisen näytelmän, Fernando Arrabalin klassikon Aamiainen sotakentällä sekä siitä inspiraationsa saaneen näytelmän Paper Flower Buffet. Saman illan aikana nähdään kaksi näytelmää, joista toinen on ennakkotietojen perusteella englanninkielinen. Aamiainen sotakentällä Ohjaaja Heidi Maria Huotari kertoo koskettavassa esipuheessaan, miten lähelle näytelmän aihe […]

Arviot Kulttuuri Teatteriarvostelu

TEKSTI Pete Huttunen

KUVAT Mari Kivioja

Saman illan aikana nähdään kaksi näytelmää, joista toinen on ennakkotietojen perusteella englanninkielinen.

Aamiainen sotakentällä

Ohjaaja Heidi Maria Huotari kertoo koskettavassa esipuheessaan, miten lähelle näytelmän aihe tuli nykypäivän tilannetta Euroopassa. Tuleen ei kuitenkaan jääty makaamaan ja Arrabalin absurdi teksti ei lopulta kerro sotimisesta.

Näytelmän alun koreografiassa kyllä tähtäillään ja ammuskellaan, mutta samalla ollaan myös karnevaalitunnelmissa.

Uskon jokaista ruohikolla istuvaa, vaikka he kummia puhuvatkin.

Sotilaan isä (Olli Kaihua) ja äiti (Petra Määttä) saapuvat sotakentälle. Sotilas (Hiski Toikkanen) on ottanut vastapuolen taistelijan (Katriina Karjalainen) vangiksi ja koko porukka istahtaa viettämään sunnuntaipiknikiä.

Asetelma on samankaltainen ja vähintään yhtä hämmentävä kuin kuuluisassa Manet’n maalauksessa Aamiainen ruohikolla.

Vanki sidotaan välillä ja hänestä otetaan trofeekuva jalka vatsan päällä. Vangille tarjotaan kuitenkin ruokaa ja virvokkeita ja vihollista ei demonisoida. Sotilaat eivät oikein tiedä, miksi sotivat ja heillä on yhteisiä kokemuksia. Tylsää on ollut ja kumpikin ampuu tähtäämättä rukouksen saattelemana.

Isä miettii taukoamatta, miten sota oli ennen kunniakasta ja hienoa, kun oli hevosia. Välillä lääkintämiehet (Kukka Heikkinen ja Henna Korkala) käyvät harmittelemassa, että ei ole ruumiita kannettavaksi. Porukan päihtyessä jutut muuttuvat entistäkin levottomimmiksi. Huumori on tänäkin päivänä absurdia ja mustaa. Sota on mieletöntä.

Vaikka kyse on ylioppilasteatterin uusista kyvyistä, näyttelijätyö on ilmeikästä ja osaavaa. Uskon jokaista ruohikolla istuvaa, vaikka he kummia puhuvatkin. Näyttelijät ovat poikkeuksellisen hyviä, ja Huotari on saanut heidän välisensä dynamiikan toimimaan.

Paper Flow Buffet

Minä teen kukan jokaisesta kaverista, joka kaatuu. Sillä lailla tiedän, että vaikka minä tekisin kuinka monta, niitä ei koskaan ole tarpeeksi.

Upean repliikin lausuu Aamiainen sotakentällä näytelmän vangiksi jäänyt sotilas. Hän on taitellut tylsinä hetkinä paperikukkia ja löytänyt puhdetyölle merkityksen.

Paper Flower Buffet on saanut nimensä ja innoituksensa näistä sanoista. Esitiedoista poiketen näytelmä ei ole täysin englanninkielinen, sillä lavalla kuullaan useita kieliä.

Näytelmä ei ole yhtenäinen tarina, saati juoninäytelmä. Paper Flower Buffet koostuu yksittäisistä monologeista ja dialogeista.

Yksi kaipaa hevostaan, jota ei saanut satuloida. Suojeluskuntalainen kertoo kokemuksistaan Suomen sisällissodasta. Radisti puhuu ranskaksi jotakin ja yhdessä dialogissa palkkasotilas halua bailaamaan ja toinen kotiin perheensä luokse.

Lavalla käy myös Fernando Arrabal ja kuulemme lumoavan hypnoottisen laulun punjabin kielellä esitettynä.

Lopussa ohjaaja Anna-Kaisa Kettunen kietoo langat hellästi yhteen. Jokainen tarina mahtuu saman teeman alle.

*Juhlavuoden Tuoretiskin ohjaajat Anna-Kaisa Kettunen ja Heidi Maria Huotari*. *Kuva Mari Kivioja.*

Kahden näytelmän vaikuttava kokonaisuus

Tuoretiskin näytelmäkokonaisuus on hieno. Joskus tuntuu, että lumous himmenee selittämällä, sillä taitavissa käsissä ja sydämellä tehtynä hyviä asioita tapahtuu myös alitajuisesti. On kuitenkin kiinnostavaa kuulla, miten ohjaajat Heidi Maria Huotari ja Anna-Kaisa Kettunen rakensivat näytelmät.

“Alusta lähtien oli ajatus, että tehdään juhlavuoden kunniaksi Oulun ylioppilasteatterin ensimmäinen teksti uudelleen 60 vuoden jälkeen.”

“Haaveena oli tehdä kaksi versiota samasta näytelmästä, mutta koska alkutekstiä ei löytynyt englanninkielisenä, toinen ryhmä päätyi uuteen käsikirjoitukseen. Onneksi tehtiin näin, koska tämä toimii niin hyvin”, ohjaajat kertovat.

Ylioppilasteatterin ajatuksena on tehdä näytelmiä, jotka kumpuavat jäsenistä ja tekijöiden kiinnostuksesta. Englanninkieliseen näytelmään päädyttiin myös kiinnostuneiden toiveesta.

“Olimme Hurmos-järjestömessuilla esittelemässä OYT:a ja siellä kävi useita vaihto-opiskelijoita kysymässä, että olisiko mahdollista tehdä englanninkielinen näytelmä. Tuoretiski on hyvä alusta erilaisille toteutuksille”, Kettunen kertoo.

Teatterin ensimmäisestä esityksestä vuosikymmenten takaa ei ohjaajilla ollut muuta tietoa kuin kuva perustajajäsenistä sekä edesmenneen ohjaajan nimi.

“Teksti ja suomennos ovat kuitenkin täysin samat kuin 60 vuotta sitten. Olen vähän vierastanut klassikkotekstejä, koska ne eivät ole aina kestäneet aikaa. Aamiainen sotakentällä on kuitenkin kestänyt ajan hammasta liiankin hyvin, ja aihe on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.”

“Tekstihän on loistava. Siinähän keskitytään kaikkeen muuhun kuin sotaan ja tätä oli ihana tehdä”, Huotari kertoo.

Kettunen kertoo, että Paper Flower Buffetin teksti tehtiin koko tiimin yhteistyönä. Suurin osa näyttelijöistä kirjoitti omat monologinsa, ja hän teki niiden pohjalta näytelmän rakenteen ja kohtausjärjestyksen.

“Alkuperäisteksti käännettiin ensin englanniksi, että kaikki tiesivät mistä näytelmässä on kyse. Mietimme sitten yhdessä, mitä näytelmän teemoista, hahmoista ja elementeistä tuli mieleen. Kaikki saivat valita ainakin yhden asian, mikä pitää ehdottomasti olla mukana”, Kettunen kertoo.

Rohkeasti mukaan!

Juhlavuoden aikana ylioppilasteatterin toimintaan voi tutustua muun muassa klubeilla. Uudet ihmiset ovat tervetulleita tekemään teatteria.

“Takana on 60 vuotta ylioppilasteatterin historiaa ja toivomme, että teatteria tehdään vielä ainakin seuraavat 60 vuotta.”

“Olisi mahtava saada uusia teatterintekijöitä mukaan. Ylioppilasteatteri on kaikille avoin harrastajateatteri ja kaikki tehdään itse julisteista äänisuunnitteluun, valoihin, puvustukseen ja lavastukseen. Emme hae pelkästään näyttelijöitä.” Huotari ja Kettunen painottavat.

Oulun ylioppilasteatteri, Tuoretiski: Aamiainen sotakentällä. Käsikirjoitus Fernando Arrabal. Suomennos Aili Palmén. Ohjaus Heidi Maria Huotari. Tuotanto/OYT Ari-Matti Lappalainen. Puvustus Heidi Maria Huotari. Lavastus työryhmä. Tekniikka Iina Huotari, Maija Koivulampi, Maria Antola. Lavalla Hiski Toikkanen, Olli Kaihua, Petra Määttä, Katariina Karjalainen, Kukka Heikkinen ja Henna Korkala. Ensi-ilta Valvenäyttämöllä 24.2.

Paper Flower Buffet. Käsikirjoitus Paper Flower Buffet työryhmä. Ohjaus Anna-Kaisa Kettunen. Tuotanto/OYJ Ari-Matti Lappalainen. Lavastus ja pukusuunnittelu työryhmä. Ääni- ja valosuunnittelu Iina Huotari, Maija Koivulampi ja Maria Antola. España cañí viulusovitus Mau Järvinen. Rooleissa Meija Lohiniva, Ibrahim, Mira Naukkarinen, Patrick Nesbit, Vilma Tietäväinen ja Vilma Vanhala. Artikkelikuva Heidi Maria Huotari.

Julkaistu 3.3.20233.3.2023

Pete Huttunen

Lue lisää:

Hämähäkin puremaan on tympeä herätä! – Oulun Ylioppilasteatterin Viinasukeltajat on herkullisen outo komedia

Oulun Ylioppilasteatteri: Viinasukeltajat. Käsikirjoitus Matti Sipola. Ohjaus Matti Sipola ja Matias Tapaninen. Tuotanto Maija Koivulampi. Tuotanto/OYT Ari-Matti Lappalainen. Lavastus Eveliina Regina, Sanni-Elina Karvonen, Mika Turunen, Marjo Ervasti, Raija Kurkela ja Elisa Leppänen. Puvustus Raija Kurkela ja Marjo Ervasti. Maskeeraus Sanni-Elina Karvonen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Jake Ronimus. Musiikki ja äänisuunnittelu Matias Tapaninen. Lavalla Elisa Leppänen, Jarkko Iisakka, Laura […]

Kulttuuri Teatteriarvostelu

TEKSTI Pete Huttunen

Sukeltaja nousee pinnalle ja vetää henkeä. Puolitoistatuntinen vauhdikas ja hämmentävä retki jonkin ajasta unohtuneen kaupungin laitamille alkaa. Oulun Ylioppilasteatterin absurdissa komediassa sukelletaan viinaa. Matti Sipolan käsikirjoittama ja Sipolan sekä Matias Tapanisen ohjaama Viinasukeltajat on hauska ja omituinen teatterikokemus.

Sukeltajat elävät yhteiskunnan ulkopuolella. He nostavat viinapulloja hylyistä ja elävät myymällä vanhoja arvokkaita pulloja sopivaan hintaan. Jonkin tahon suunnitelmissa on nostaa kaikki hylyt kerralla, ja sukeltajien elinkeino on vaarassa.

Rannalla on selkeästi kuuma ja hahmot elävät maailman laidalla. Yksinkertainen lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat onnistuneita ja kohtaukset vaihtuvat saumattomasti tarkan valaistuksen avulla. Viinasukeltajien tunnelmalliseen maailmaan on helppo eläytyä.

Pääosien näyttelijät ovat taitavia vaativissa rooleissaan. Elisa Leppänen, Jarkko Iisakka ja Laura Määttä loistavat viinasukeltajina ja Komppa-niminen hylkyjä nostava yrittäjä Tanja Lappalainen vakuuttaa pitkällä monologillaan.

Sanoja on valtavasti, ja näytelmän kohokohtia ovat pitkät vuodatukset. Esimerkiksi Kompan yllättävä pohdinta ihmisen sisällä olevista pienistä ihmisistä, joista täytyy pitää huolta, on oivaltava. Näytelmä on vaikuttavimmillaan kohtauksissa, joissa näyttelijät ovat rooleissaan sisällä ja sujuvasti sanojen takana.

Kaikki näyttelijät ovat uskottavia, mutta tuntuu, että sivuhahmot hahmot ovat tarinassa turhia. Näytelmä olisi toiminut paremmin vain neljän hahmon voimin. Esimerkiksi tarinan kolmiodraama jää irralliseksi. Tiiviimpi ja myös lyhyempi toteutus olisi ollut tehokkaampi.

Näytelmä on jokaiselle omanlainen kokemus

Absurdi teksti ei noudata totutun tietoisen logiikan lakeja. Teatterilaji syntyi toisen maailmansodan jälkeen ja perinteinen absurdi näytelmä kuvastaa ihmiselämän merkityksettömyyttä.

Sipolan teksti on kuitenkin pääosin hulvatonta komediaa, jossa korostuu eksistentiaalisen tuskan sijaan vapaa assosiaatio. Toisaalta Viinasukeltajat elävät ehkä dystopiassa, ehkä jopa viimeisellä rannalla.

Rohkeasti omanlaisensa ja omituinen teksti jättää mahdollisuuksia tulkinnoille. Välillä vaaditaan myös mielikuvitusta liittää kohtauksia toisiinsa. Mieli etsii kuitenkin merkityksiä.

*Kuvassa Jarkko Iisakka ja Elisa Leppänen. Kuvat Akseli Taipale.*

Pitkä näytelmä ilman väliaikaa olisi kaivannut selkeämpää jaksotusta ja rytmin muutoksia. Hyvissä juonellisissa tarinoissa on usein alku, keskikohta ja loppu, joissa intensiteetti vaihtelee. Etenkin loppu on tärkeä. Aina ei tarvita nostattavaa finaalia, mutta katsojana on kiva itse huomata, milloin näytelmä päättyy.

Viinasukeltajat nousee silti aina pinnalle. Kerronta etenee vauhdikkaasti ja syviä merkityksiä ei jäädä epätietoisena vatvomaan. Sen sijaan kannattaa pohtia tärkeämpiä asioita: Onko oikein herätä siihen, että hämähäkki puree kieleen? Onko oikein, että yksi sukeltaja saa toistuvasti ja näyttävästi turpaan?

Mutta ovatko kaikki törmäilyt ja hölmöt sattumukset tarpeellista? Tässä kokonaisuudessa ne ovat, sillä näytelmä vaatii katsojalta keskittymistä. Pitkä kesto sekä valtava sanamäärä on paikoin uuvuttavaa. Hauskat kohtaukset jättävät tilaa hengittää.

Pelkästä hölmöilystä ei kuitenkaan ole kyse. Lopussa mietitään omaehtoisen elämän merkitystä ja yhteiskuntaan sopeutumista. Halutessaan näytelmästä voi löytää myös kapitalistisen yhteiskunnan kritiikkiä.

Absurdi näytelmä antaa vapauden kokea usealla tavalla. Yleisössä eri ihmiset nauroivat eri kohdissa. Sipolan teksti saattaa toimia eri tasoilla, tasojen välissä ja jopa niiden ulkopuolella. Jokaisella oli hauskaa omalla tavallaan.

Kesto: noin 1h 30 min

Seuraavat esitykset: ke 12.10., pe 14.10., la 15.10., ke 19.10., la 22.10., su 23.10., ke 2.11., pe 4.11., su 6.11., ke 9.11., pe 11.11. ja la 12.11. Kaikki esitykset klo 19 Valvenäyttämöllä.

Julkaistu 14.10.202214.10.2022