Kategoria: Henkinen hyvinvointi

ADHD vaikuttaa opiskelijan arkeen

Saavut jälleen kampukselle viime tingassa, ja edessä on neljän tunnin luento. Vaikka aihe on kiinnostava, jo ensimmäisen tunnin aikana keskittymisesi alkaa herpaantua. Huomaat luokassa olevan pianon. Loppuluennon joudut keskittymään luentoa enemmän siihen, ettet nouse penkistä soittamaan Kissanpolkkaa opiskelukavereidesi iloksi. Kuulostaako tutulta? ADHD-liiton verkkosivujen mukaan muun muassa yllä kuvatun kaltaisista oireista kärsii 2–4 % aikuisväestöstä. ADHD:n […]

Henkinen hyvinvointi Kolumni Mielipide Opiskelu

Saavut jälleen kampukselle viime tingassa, ja edessä on neljän tunnin luento. Vaikka aihe on kiinnostava, jo ensimmäisen tunnin aikana keskittymisesi alkaa herpaantua. Huomaat luokassa olevan pianon. Loppuluennon joudut keskittymään luentoa enemmän siihen, ettet nouse penkistä soittamaan Kissanpolkkaa opiskelukavereidesi iloksi.

Kuulostaako tutulta? ADHD-liiton verkkosivujen mukaan muun muassa yllä kuvatun kaltaisista oireista kärsii 2–4 % aikuisväestöstä. ADHD:n ja opiskelun yhdistäminen ei aina ole helppoa, sillä keskittymishäiriö tuo mukanaan monenlaisia haasteita opiskelijan arkeen. Oulun yliopistolla kokoontuvasta pienryhmästä voi saada apua oireiden kanssa selviytymiseen ja oppia löytämään omat vahvuutensa opiskelijana.

Mikä ADHD on?

ADHD, Attention Deficit Hyperactivity Disorder, on aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö, johon voi kuulua tarkkaamattomuutta ja/tai ylivilkkautta. Salakarin ja Virran (2018) ADHD-aikuisen selviytymisopas 2.0 -kirjassa häiriön kerrotaan aiheuttavan haasteita kognitiivisissa toiminnoissa, kuten tiedonkäsittelyssä, toiminnanohjauksessa ja työmuistissa. ADHD on kehityksellinen häiriö, eli se alkaa jo lapsuudessa. Joillakin oireet lieventyvät lapsuuden jälkeen, ja toisilla oireet tuottavat haasteita myös aikuisena.

ADHD vaikuttaa aivojen toimintaan, mikä aiheuttaa erilaisia oireita. Vaikka voi vaikuttaa siltä, että ADHD-oireisen aivot käyvät jatkuvasti ylikierroksilla, on tilanne kuitenkin juuri päinvastainen. Tutkimusten mukaan joko ADHD-aivojen verenvirtaus tai aineenvaihdunta on hidastunut. Tämä madaltaa aivojen aktivaatiotasoa, mikä voi johtaa ylivilkkauteen ja keskittymisvaikeuksiin. On esitetty, että ylivilkkaus johtuisi aivojen pyrkimyksestä kohottaa aktiviteettitasoaan.

Apua opiskeluarkeen pienryhmätoiminnasta

Oulun yliopistolla viime syksynä startannut Huomaa vahvuutesi -opiskelutaitoryhmä on suunnattu ADHD-diagnoosin saaneille opiskelijoille. Ryhmän ideana on auttaa opiskelijoita löytämään omat vahvuutensa, ja antaa työkaluja arjessa ja opinnoissa pärjäämiseen.

Toinen ryhmän vetäjistä, opintopsykologi Pauliina Junnikkala kertoo opiskelutaitoryhmän idean lähteneen vuonna 2020 julkaistusta uudesta ADHD:n psykologisesta hoito-ohjelmasta aikuisille. Junnikkalan mukaan opiskelutaitoryhmä perustuu tähän lyhythoitomalliin, mutta mallia sovelletaan opiskelutaitojen näkökulmaan sopivaksi.

”Jokaisella tapaamiskerralla on eri teema, joita ovat muun muassa tarkkaavuuden ylläpitäminen ja vaihtaminen toiseen asiaan, aloittamisen vaikeus sekä ajanhallinta.” kertoo Junnikkala.

”Tapaamisissa keskustellaan pienryhmässä, ja sitä kautta voi saada vertaistukea muilta samojen asioiden kanssa painivilta opiskelijoilta. Opiskelijat tekevät erilaisia käytännön harjoitteita, ja lisäksi ryhmässä jaetaan vinkkejä oman arjen helpottamiseksi. Osa vinkeistä tulee meiltä opintopsykologeilta, mutta myös pienryhmän jäsenet jakavat niitä toisilleen.” Junnikkala sanoo.

Keskittymishäiriö vaikuttaa opiskelukykyyn

ADHD:n aiheuttamat kognitiiviset haasteet vaikuttavat opiskelukykyyn monin eri tavoin. Aivojen välittäjäaineiden, pääosin dopamiinin ja adrenaliinin, tehoton toiminta heikentää tiedonvälitystä ADHD-oireisen aivoissa. Tämä hidastaa tiedon käsittelyä ja uuden tiedon sisäistämistä, ja esimerkiksi monimutkaisia ohjeita voi olla vaikea ymmärtää. Lisäksi heikentynyt työmuisti aiheuttaa haasteita esimerkiksi tenttiin lukiessa.

Toiminnanohjauksen haasteet näkyvät muun muassa ajanhallinnassa ja arjen suunnittelussa, mikä näkyy esimerkiksi myöhästelynä ja sotkuisena kotina. Myös tehtävien priorisointi tuottaa usein vaikeuksia, minkä vuoksi opiskelutehtävien tärkeysjärjestykseen laittaminen on hankalaa.

Junnikkalan mukaan monet opiskelun haasteet liittyvät oppimistehtävien tekemiseen ja palauttamiseen. Tehtävien aloittaminen voi olla vaikeaa, ja tehtäviä tehdään viime tingassa. Myös määräajoissa pysyminen tuottaa haasteita. Toisinaan poukkoilu eri tehtävien välillä voi aiheuttaa sitä, että lopulta ei saa tehtyä mitään valmiiksi. Ongelmat korostuvat, jos tehtävän aihe ei ole opiskelijan mielestä kiinnostava.

ADHD-oireisen keskittyminen herpaantuu helposti luennoilla ja tenteissä, koska ulkoiset ärsykkeet kuten taustamelu tai putoilevat kynät vievät huomion. Myös impulsiivisuus voi haitata opinnoissa pärjäämistä. Se voi ilmetä esimerkiksi yhtäkkisenä innostumisena, jolloin kaikki muut asiat unohtuvat. Siinä missä joku valitsee juhlimisen tenttiin lukemisen sijaan, joku toinen saattaa oksentaa tenttipaperille kaiken lukemansa, ja unohtaa vastata varsinaiseen kysymykseen.

Toisinaan aivot ovat kuin radio, jossa on kaikki kanavat samaan aikaan päällä – pää on täynnä ajatuksia, mutta niistä ei saa selvää. Joskus taas on päiviä, kun aivot tuntuvat käyvän hitaalla, eikä päässä liiku oikein mitään. Kummankaan ei voi sanoa edistävän oppimista.

Voiko ADHD:sta olla hyötyä opiskellessa?

ADHD:lla voi olla myös positiivisia vaikutuksia opiskelun kannalta, ja siksi opiskelutaitoryhmänkin nimi on Huomaa vahvuutesi. Positiivisia vaikutuksia voivat olla muun muassa kekseliäisyys ja spontaanius. Idea esimerkiksi oppimistehtävän aiheesta voi syntyä hetkessä. Parhaimmillaan toiminta on hyvinkin tehokasta ja nopeaa.

”ADHD-diagnoosin saaneilla opiskelijoilla voi olla monenlaisia vahvuuksia, joita voi käyttää hyödyksi opiskellessa. Omista kiinnostuksenkohteista voi innostua loputtomasti, niihin jaksaa paneutua, ja voi päästä tietynlaiseen ”flow-tilaan”. Myös luovuus on vahvasti läsnä monien ADHD-diagnoosin saaneiden elämässä. Joillakin taas on kyky nähdä asiat isommassa mittakaavassa.” Junnikkala kertoo.

Diagnoosi voi olla helpotus

Vaikka ADHD alkaa jo lapsuudessa, monet saavat diagnoosin vasta aikuisena. Usein arvaamattomasti joka suuntaan poukkoilevat superpallolapset diagnosoidaan viimeistään koulun alkaessa. ADHD-lapsi voi kuitenkin olla myös hiljainen, omiin maailmoihinsa uppoutunut haaveilija, jonka haasteet eivät näy ulospäin. Jälkimmäisessä tapauksessa hakeudutaan usein vasta aikuisena ADHD-testeihin, kun opiskelujen tai työelämän vaikeusaste kasvaa ja oma arki alkaa tuntua mahdottomalta.

Junnikkalan mukaan diagnoosi on monelle oikeastaan helpotus, sillä se voi selittää monia asioita omasta historiasta ja omia toimintamallejaan voi oppia ymmärtämään paremmin. Diagnoosin myötä voi ehkä hyväksyä itsensä sellaisena kuin on sekä hakea tukea arkeen tai opintoihin. Tuki voi olla esimerkiksi kuntoutusta tai yksilöllisiä opintojärjestelyjä.

”Jos tunnistaa itsessään monia ADHD-oireita, kannattaa etsiä luotettavaa tietoa aiheesta esimerkiksi ADHD-liiton sivuilta. Kaikilla ihmisillä on joskus ADHD-tyyppisiä oireita, mutta kannattaa miettiä, kuinka paljon niitä on, ja vaikeuttavatko ne merkittävästi omaa arkea. Kannattaa keskustella myös lähiomaisen kanssa, ovatko he huomanneet arjen toiminnoissa merkittäviä haasteita.” lisää Junnikkala.

Jokainen ADHD-ihminen on erilainen ja oirekirjo on moninainen. Jotkut voivat olla karismaattisia ja hauskoja esiintyjiä, siinä missä toiset taas hajamielisiä haaveilijoita. Tärkeää on muistaa, että keskittymishäiriöiset eivät ole tyhmiä tai laiskoja, heidän aivonsa vain toimivat epätyypillisellä tavalla.

HELMI SUVISAARI

Kirjoittaja on ADHD-diagnoosin aikuisena saanut tiedeviestinnän maisteriopiskelija.

Julkaistu

SHARE

Hullut, hermostuneet ja haitalliset  – vakavasti mielisairaiden stigma on yhä vahva

Hulluuden historiaa yli kaksikymmentä vuotta tutkinutta Petteri Pietikäistä ovat aina kiinnostaneet utopistien, anarkistien ja muiden ei-keskitien kulkijoiden kohtalot. Miten suhtautumisemme hulluuteen on muuttunut eri aikoina? […] Ja niin onneton sairas raudoitettuna kytketään johonkin nurkkaan tai pidetään saunassa salvan takana pimeässä ja pienestä kolosta annetaan hänelle ruokaa. Siellä hän saa yksinäisyydessä elää yöt ja päivät mitä […]

Henkinen hyvinvointi Ilmiöt Tiede

TEKSTI Frida Ahonen

KUVAT Siru Tirronen

Hulluuden historiaa yli kaksikymmentä vuotta tutkinutta Petteri Pietikäistä ovat aina kiinnostaneet utopistien, anarkistien ja muiden ei-keskitien kulkijoiden kohtalot. Miten suhtautumisemme hulluuteen on muuttunut eri aikoina?

[…] Ja niin onneton sairas raudoitettuna kytketään johonkin nurkkaan tai pidetään saunassa salvan takana pimeässä ja pienestä kolosta annetaan hänelle ruokaa. Siellä hän saa yksinäisyydessä elää yöt ja päivät mitä kurjimmassa tilassa, nälässä ja janossa, kuumassa ja vilussa, liassa ja täynnä syöpäläisiä. Hän saa kuulla kovia sanoja ja kärsiä ylenkatsetta.

Mielenvikaisen hoidosta, Savo-lehti, 7/1889

Tällainen saattoi olla mielenterveyspotilaiden kohtalo aikana, jolloin laitoshoito ei ollut vielä yleistynyt Suomessa. Tavallisesti mielisairaat kaupattiin huutolaisina tai heitä kuljetettiin talosta taloon ”ruotilaisina” – pahimmassa tapauksessa vaivaiset eristettiin ja kahlittiin. 

Katkelma on Oulun yliopiston tieteiden ja aatteiden historian professorin Petteri Pietikäisen teoksesta Kipeät sielut: hulluuden historia Suomessa (2020). Kipeä sielut valottaa mielenterveyden historiaa Suomessa 1850-luvulta 1960-luvulle. Teos on jatkoa Pietikäisen vuonna 2013 ilmestyneelle kirjalle Hulluuden historia. 

Kylähulluista Hulluille päiville: kuka on hullu?

Vielä 1800-luvulla hullu oli yleistermi psyykkisesti sairaalle. 

Hullu-sanalla on kuitenkin aina ollut kielessämme myös muita merkityksiä. Pietikäisen mukaan esimerkiksi Juhani Ahon teoksessa on useita viittauksia hulluihin ja hulluuteen. Aho tarkoittaa käsitteellä kuitenkin mielenterveysongelmista kärsivän yksilön sijaan ihmisen tekojen typeryyttä tai arvaamattomuutta, esimerkiksi toteamuksessa ”Hullu se on, joka rahansa tyttöihin tärvää” (novellista Kello, Ensimmäiset novellit, 1883). 

Kielitoimiston sanakirjan mukaan sana tarkoittaa nykykielessä myös ”mieletöntä, hassua, hullunkurista” (KT sv. hullu). Tässä merkityksessä sana on otettu esimerkiksi tavaratalo Stockmannin Hullujen päivien alennuspäivien nimeen. 

Modernin psykiatrian kehittyessä Keski-Euroopassa 1800-luvulla hullu-termin korvasivat eri diagnoosien nimet. Antiikin ajoista asti hulluus oli jaettu kolmeen alalajiin: mania, melankolia ja frenetis. Hulluuden muuntuessa medikaaliseksi mielisairaudeksi vuosisadan kuluessa diagnoosien määrä kuitenkin monikertaistui ja alettiin puhua esimerkiksi sellaisista sairauksista kuin neurosyfilis eli aivokuppa, skitsofrenia ja maanis-depressiivisyys. Nykypäivänä käytämme käsitteitä mielenterveyspotilas tai psyykkisesti sairastunut (Sininauhaliitto).

Saako hullu-nimitystä sitten käyttää, kun puhutaan mieleltään sairaista? Pietikäinen korostaa, että sana ei ole sopiva, ellei henkilö itse päätä kutsua itseään hulluksi. Näinhän on tehnyt esimerkiksi kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme. 

”Juha Hurme on sivistynyt, kun tiesi sanan hullu olevan perinteinen termi.”

Psyykelääkkeillä suljetuista mielisairaaloista kohti avohoitoa

1900-luvulla psykiatrian painopisteen siirtyessä Euroopasta Yhdysvaltoihin moderni psykiatria toi mielenterveysongelmien hoitoon diagnoosien lisäksi toisen edistysaskeleen: psyykelääkkeet. Erityisesti klooripromatsiinin käyttöönotto Yhdysvalloissa vuonna 1955 oli ratkaiseva käänne.

Ennen modernien psyykelääkkeiden keksimistä 1950-luvulla mielenterveyshäiriöiden oireet, kuten hallusinaatiot ja sekavuus, näkyivät potilaissa sellaisinaan. Aiemmin potilaille pystyttiin tarjoamaan vain esimerkiksi unilääkkeitä tai huumaavia aineita, kuten tyrmäystipoiksi kutsuttua kloraalihydraattia ja oopium-johdannaisia, jotka eivät olleet kovin tehokkaita. Nykyään psyykkisesti sairaat taas saavat toimivan lääkityksen varhaisessa vaiheessa, jolloin oireet jäävät lievemmiksi.

Tutkijat ovat arvioineet psyykelääkkeiden käyttöönotolla olleen vaikutusta mielisairaaloiden hoitopaikkojen vähentymiseen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuodepaikat ovat vähentyneet viidessäkymmenessä vuodessa kymmenesosaan. Kun 1800-luvulla mielisairaalat toimivat usein sairastuneiden loppusijoituspaikkoina, 2000-luvulla vain harva viettää psykiatrisessa sairaalassa enää koko elämänsä.

Pietikäisen mukaan lääkkeiden avulla voidaan oikeuttaa lyhyitä hoitojaksoja yhteiskunnalle kalliiksi tulevien pitkien hoitojen sijasta. Mielisairauksia lääkkeet eivät kuitenkaan itsessään paranna, vaan niitä pitäisi käyttää vain lyhytaikaisesti terapian ja sosiaalisen tuen ohella. 

”Toki psyykelääkkeet auttavat ja on hyvä, että ne ovat olemassa, mutta niiden varaan ei pitäisi rakentaa järjestelmää”, Pietikäinen toteaa.

Sosiaalinen insinööritaito: hulluista kelpo kansalaisiksi

Pietikäisenkin tutkimaa hulluutta ei pidä rajata nykyaikaisen psykiatrisen diagnoosin saaneisiin henkilöihin, vain kaikkiin niihin poikkeaviin, jotka yhteiskunta on sulkenut tiettyinä aikoina ulkopuolelle. 

Pietikäinen kutsuu tällaista normista poikkeavien yksilöiden kohtelua sosiaaliseksi insinööritaidoksi (eng. social engineering). Käsitteellä tarkoitetaan yhteiskuntapoliittista suunnittelua, jonka tavoitteena on muuttaa tietyn ihmisryhmän käyttäytymistä toivotulla tavalla. Suunnittelu on koskenut eri aikoina esimerkiksi vankeinhoitoa, lastensuojelua, koulutusta tai terveydenhoitoa. Termin on tehnyt tunnetuksi tieteenfilosofi Karl Popper teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (eng. The Open Society and its Enemies, 1945), ja eniten sitä on käytetty Ruotsin 1900-luvun historian tutkimuksessa, erityisesti puhuttaessa yhteiskuntasuunnittelusta ”kansankodin” (folkheim) rakentamisessa. 

Sopeuttamispolitiikkaa tulee aina tarkastella kontekstista käsin. Sata vuotta sitten suomalaisilla yhteiskuntasuunnittelijoilla oli hyvin erilainen käsitys siitä, kuka on ns. kunnon kansalainen kuin tämän päivän yhteiskuntainsinööreillä. Ajatus kansalaisten muovaamisesta yhteiskunnan tarpeisiin on kuitenkin edelleen voimissaan.

”Opiskelijoillekin yritetään tyrkyttää kunnon kansalaisuuden ideaalia ja saada teidät käyttäytymään niin, että valmistutte mahdollisimman nopeasti ja menette työelämään”, Pietikäinen huomauttaa. ”Hyötyajattelu näkyy edelleen: halutaan hyviä veronmaksajia, ei huonoja.”

Pietikäisen mukaan tärkein ero entisajan ja nykyajan sosiaalisen insinööritaidon välillä on tosin se, että nykyään sopeutumattomiin pyritään vaikuttamaan kurin sijasta ensisijaisesti pehmeillä keinoilla, esimerkiksi sosiaalisella tuella tai terapialla.

Nykykeskustelu hyväksyvämpää, mutta vakavasti sairaat jäävät edelleen näkymättömiin

Toinen selkeä ero aiempaan on se, että mielenterveysongelmista puhutaan nykyään avoimemmin. 

”Jos vähääkään seuraa sosiaalista mediaa, niin huomaa, että tästä [mielenterveysongelmista] keskustellaan.”

Harva kuitenkaan puhuu avoimesti vakavista mielisairauksista, kuten skitsofreniasta. Mediassa vakavista mielenterveyden ongelmista puhutaan usein vain rikostuomioiden yhteydessä, mikä syventää vaikeiden psykiatristen sairauksien stigmaa ennestään.

”On eri asia puhua ongelmista, jotka menevät ohi ja lievenevät, kuin siitä, että on koko loppuelämän jollakin lailla sen sairauden kahlitsema,” Pietikäinen sanoo. 

Pietikäinen pitää yhtenä syynä sitä, että ihmisten on helpompi ymmärtää lievempiä mielenterveysongelmia, kuten masennusta tai ahdistusta. Näistä on kaikilla meillä jonkinlaista omakohtaista kokemusta. Mieleltään vakavasti sairaaseen taas on vaikea suhtautua luontevasti, kun ei ole minkäänlaista käsitystä sairaudesta.

”En minäkään tiedä, millaista on olla mieleltään vakavasti sairas – se on niin vierasta.”

Toisaalta somessa jaettavista tarinoista nousevat usein esiin sankari- tai selviytymistarinat: masennusta tai muusta mielenterveysongelmasta kertovat henkilöt, jotka hehkuttavat sitä, miten ovat sairaudesta selvinneet ja mitä siitä oppineet. Kunnon kansalaisen ajatus vaikuttanee myös tämän narratiivin taustalla. Onko niin, että vain sellaiset mielenterveyspotilaat, jotka ovat jo ongelmistaan selviytyneet, ovat sopivia nyky-yhteiskuntaan?

Terveiden ja sairaiden välisen yhteyden vahvistaminen – oppia menneestä? 

Ennen psyykelääkkeiden keksimistäkin pyrittiin kehittämään vaihtoehtoisia hoitomuotoja laitoshoidolle – joista joistakin voisi kenties nykyäänkin ottaa mallia. Hyvä esimerkki on Sipoossa Nikkilän sairaalassa 1900-luvun alussa syntynyt ja erityisesti sotien välisenä aikana yleistynyt perhehoito. Nykyään käsite perhehoito viittaa sijaishuollon yhteen muotoon, jossa kodin ulkopuolella elävät lapset saavat uuden kodin sijaisperheessä.

Perhehoidossa potilas asui jossakin sairaalan lähistöllä sijaitsevassa maatalossa ja osallistui tilan töihin. Potilas oli mukana perheen arkielämässä ikään kuin yhtenä perheenjäsenenä, josta talolliset saivat tosin valtiolta korvauksen.

Vaikka perhehoito ei levinnyt koskaan laajalle Suomessa, on osoitettu, että sillä on ollut positiivinen rooli ennakkoluulojen hälventämisessä. Tutkimusten mukaan vaikuttaa siltä, että väestö suhtautui avoimemmin mielenterveyspotilaisiin sellaisilla paikkakunnilla, joilla perhehoitoa harjoitettiin.

”Jos esimerkiksi aloitettiin perhehoito kokonaan sellaisella paikkakunnalla, jossa oli ollut mielisairaala vaikka kymmenen vuotta,  niin siellä alueella oli ihmisillä enemmän ennakkoluuloja ja pelättiin mielisairaita”, Pietikäinen selventää. ”Siitä on ollut iso apu, että on nähty, että mielisairaat eivät ole pelottavia tai outoja.”

Se, miten mielenterveysongelmiin on kunakin aikakautena suhtauduttu, on vaihdellut ja eri aikoina mieleltään vakavasti sairaita on vuoroin pelätty, kahlittu, lääkitty tai kuunneltu. Esimerkiksi keskiajalla äänien kuulemista ei välttämättä pidetty mitenkään outona, vaan ajateltiin, että sekavia puhuvalla ihmisellä oli yhteys Jumalaan. 

Pietikäisen mukaan mielenterveysongelmat ovat osa ihmisyyttä ja elämää – terveen ja sairaan raja on loppujen lopuksi jatkumo. Yllättävät elämän kolhut ja vastoinkäymiset voivat johtaa vakavaan masennukseen tai ahdistukseen. Toisaalta on osoitettu, että aistideprivaatiossa terve ihminen muuttuu sekavaksi, ahdistuneeksi ja hallusinoivaksi muutamassa tunnissa

”Mieleltään sairaat ovat kuitenkin aika lailla samanlaisia kuin me niin sanotut normaalit. Voimmehan mekin olla välillä jossain episodissa – ei siinä ole mitään mystistä ja sitä on turha pelätä.”

Julkaistu

SHARE

Frida Ahonen

Suomen kielen ensimmäisen vuoden opiskelija, joka on valmistunut valtiotieteiden kandidaatiksi ranskalaisesta Sciences Po Pariisin yliopistosta.

Lue lisää:

Henkinen hyvinvointi Ilmiöt Tiede

Frida Ahonen

Lähtijän yksinäisyydestä

Miksi asut niin kaukana, ihmettelin pohjoisessa asuvalle ystävälleni noin kymmenen vuotta sitten. Olin tyypillinen eteläisen Suomen kasvatti. Kuvittelin oman ympäristöni keskipisteeksi, jota kohti odotin kauempana asuvien saapuvan. Miksi itse asut niin kaukana, vastasi ystäväni takaisin. Nykyajassa läheisyyden säilyttäminen vaikuttaa olevan monille vaikeaa ilman satojen kilometrien etäisyyksiäkin. Ja kun välimatkat kasvavat pidemmiksi, kärsivät vääjäämättä kärsivät myös […]

Henkinen hyvinvointi Kolumni Mielipide

Miksi asut niin kaukana, ihmettelin pohjoisessa asuvalle ystävälleni noin kymmenen vuotta sitten.
Olin tyypillinen eteläisen Suomen kasvatti. Kuvittelin oman ympäristöni keskipisteeksi, jota kohti odotin kauempana asuvien saapuvan.
Miksi itse asut niin kaukana, vastasi ystäväni takaisin.

Nykyajassa läheisyyden säilyttäminen vaikuttaa olevan monille vaikeaa ilman satojen kilometrien etäisyyksiäkin. Ja kun välimatkat kasvavat pidemmiksi, kärsivät vääjäämättä kärsivät myös tapaamisten tiheys ja mutkattomuus. 

Nyt minä asun kaukana, tai läheiseni kaukana minusta, kummasta suunnasta asiaa katsookaan. Kun opinnot toivat minut Ouluun, en osannut pelätä sitä, miten monien kanssa yhteydenpito jäisi, miten monien elämästä ajautuisin pois.

Pitää tulla joskus käymään, monet sanoivat. Jotkut tulivatkin, oli kiva käydä, he sanoivat sitten, ja tiesin, etten näkisi heitä taas pitkään aikaan. Miten näkisinkään, monella on työ, isovanhempiensa tapaamiset, omat kiireensä. 

Ja minähän se olin, joka lähti. 

Kotiseutunsa jättäminen ei ole helppoa, se on ennenkin tiedetty. Sotien jälkeisten vuosien muuttoliike kaupunkeihin sai aikalaistulkinnoissa vastaliikkeensä. Kaunokirjallisuudessa ja elokuvissa kaupunkeja kuvattiin vieraantuneisuuden, moraalittomuuden ja järjestyksen puutteen piirtein. Talonpoikaisia arvoja vaalivalle antiurbaaniudelle, kaupungistumiskielteiselle  ajattelutavalle ominaista oli käsitys muuttamisen vahingollisuudesta niin yksilölle, yhteiskunnallisesti kuin alueellisestikin. 

Vaikka aikalaistulkinnat eivät tavoittaneet koko totuutta muuttajien kokemuksista, eivät muuttajat toki aivan kolahduksitta sopeutuneet uuteen elämäänsä kaukana kotiseudultaan. 1960-luvun Helsingin väkivaltaisuus päihdeongelmineen näkyi erityisesti kaupunginosissa, joissa oli paljon tulokkaita muualta Suomesta. Sadoilla saapuneilla nuorilla ei ollut koulutusta, työpaikkaa tai asuntoa. 

Kaupungistumisen kohtalokkaat vaikutukset maaseudulle näkyvät ja puhututtavat yhä tänään. Kaupunkielämän turmiollisuus ei tule yllätyksenä, jos suunta on kaupungista toiseen. Mutta tarkastellaanko kotiseudultaan ja tukiverkoistaan irtautumisesta aiheutuvia vaikeuksia yksilöille riittävästi? Voisiko tässäkin olla syytä nuorten aikuisten yleisten mielenterveyden ongelmien taustalla?

Muuttaminen voi olla monelle helpottavaa ja voimauttavaa, uuden tai jopa ensimmäisen kodilta tuntuvan seudun löytämistä. Toisille meistä yksinäisyys tulee yllättäen. 

Vaikka uusia tuttavuuksia olisikin, itse huomaan kaipaavani lähinnä vanhojen ystävieni seuraa, heitä, joilta mikään ei tule yllättäen, joille ei tarvitse selittää mitään. Eniten kaipaan tyhjänpäiväisiä keskusteluja, sitä, kun tapaamisessa ei tarvitsisi kerrata sitä, mitä viimeisen puolen vuoden aikana elämässä onkaan tapahtunut. 

Joillain on yhä uskoa siihen, että digiaika tarjoaa meille yhteyttä toisiin. Minulle se tarjoaa ennen kaikkea ulkopuolisuuden kokemuksia. Katselen pala kurkussa someen talletettuja kuvia syntymäpäivistä ja illanvietoista, joihin minua ei kukaan edes kutsunut.

Moni meistä lähtijöistä tarvitsisikin työkaluja siihen, miten toimia lähtijänä uuden ja vanhan kodin ristipaineissa, kuinka hyväksyä vieraantumisesta aiheutuvat tunteet, pitää läheiset elämässään ja pysyä itse heidän elämässään mukana.     

Toki meillä on sotien jälkeisten vuosien sukupolviin verrattuna paremmat mahdollisuudet onnistua yhteyden pitämisessä, paremmat tiet, halvat puhelut ja ilmaista mobiilidataa. Lentolippuja voi saada kuulemma 20 eurolla.

Nykyään etäisyyksiä mainostetaan keinotekoisenkin pieninä. Oulu julistautuu olevansa vain tunnin päästä Helsingistä, samalla kun maapallon on arvioitu olevan kahdeksan vuoden päässä 1,5 asteen lämpenemisestä. Toki ymmärrän lentomatkan houkutuksen yksilöille tilanteessa, jossa meille suodaan liian vähän aikaa matkustaa maata pitkin. Perhanan lentäjät, ajattelen silti, kun istun pakarat kipeinä yöbussissa. Yritän käpertyä kahdelle istuimelle sikiöasentoon ja saada unen päästä kiinni.

Kun vierailen kotiseudullani, pinnani on usein kireällä. Kun joku vilkaiseekin puhelintaan kesken lauseeni, mietin, etkö tajua kuinka kauan matkustin tänne tapaamaan sinua?  Kalenteri täyttyy, kun yritän ehtiä tapaamaan kaikkia, joista vääjäämätöntä etääntymistä yritän epätoivoisesti paikkailla. Välttelen sukulaisten pettyneitä katseita, etkö voisi jäädä pidemmäksi?

Pahinta on ajatella sitä, elääkö iäkäs sukulaiseni vielä, kun pääsisin vierailulle seuraavan kerran. Ehtisinkö paikalle, jos hänen vointinsa heikkenisi äkillisesti.

Joillain on yhä uskoa siihen, että digiaika tarjoaa meille yhteyttä toisiin. Minulle se tarjoaa ennen kaikkea ulkopuolisuuden kokemuksia. Katselen pala kurkussa someen talletettuja kuvia syntymäpäivistä ja illanvietoista, joihin minua ei kukaan edes kutsunut. Ajattelin, ettet kuitenkaan pääsisi. Tällaiset kissanristiäiset nämä vaan, he sanovat. Kuinka olisinkaan halunnut olla mukana. 

Digitaalisesti jaetut kuulumiset harvoin tavoittavat yhteisen jaetun teekupposen ja sympatian tunnelmaa keittiössä.

Vaikka teknologia tarjoaisi nykyisin erilaisia mahdollisuuksia, on eri asia, kuinka hyvin muu aika sallii meidän käyttää niitä. Meidän olisi nykyisin halpaa soittaa, mutta puhelimessa puhuminen on vähentynyt erityisesti nuorten aikuisten keskuudessa. Lena Nälskylä kirjoittaa Ylellä, että puhelin soi spontaanisti niin harvoin, että niin käydessä pelkää usein pahinta. “Soittaja usein kysyy ensitöikseen, että onko vastaaja pahassa paikassa tai että soittiko hän huonoon aikaan. Oletusarvo tuntuu olevan, että nykyihmisellä ei ole koskaan hyvää hetkeä vastata puhelimeen.”

Jotkut sanovat, että aina voi jatkaa siitä mihin jäätiin. Voikin, toisaalta haluaisin nähdä, mitä siinä välissäkin tapahtuu.

Kun lähtijä joskus ehkä palaa, palaa hän erilaiseen todellisuuteen, mistä aikanaan lähti. Vierineet vuodet huomaa rykäyksessä, on vaihtuneita puolisoita, syntyneitä lapsia. Toisia ei enää ole, elämässä tai ei ollenkaan. 

Ja sitten, kuitenkin, toisten kanssa jatketaan siitä mihin jäätiin. 

Sitä odotellessa, tule käymään, ystävä.

 Nimim. Kaukainen ystävä

Julkaistu

SHARE

Turruttava teknologia

Essi Erkkilä yrittää löytää sopuisan yhteiselon teknisten vempainten kanssa, mutta erityisesti tulostimet ja bugiset ohjelmistot ovat nousseet aktiiviseen vastarintaan. Tarpeetonta teknologiaa, onko sitä olemassa? Vastaan omaan kysymykseeni myöntävästi. Moderni länsimaalainen ihminen elää teknologian ympäröimässä yhteiskunnassa. Teknologiaa eivät ole vain ympärillämme olevat laitteet ja vekottimet, jotka tekevät elämästä helpompaa, vaan myös erilaiset käyttöjärjestelmät ja sovellukset. Niinpä […]

Henkinen hyvinvointi Kolumni Mielipide

TEKSTI Essi Erkkilä

KUVAT Tuuli Heikura

Essi Erkkilä yrittää löytää sopuisan yhteiselon teknisten vempainten kanssa, mutta erityisesti tulostimet ja bugiset ohjelmistot ovat nousseet aktiiviseen vastarintaan.

Tarpeetonta teknologiaa, onko sitä olemassa? Vastaan omaan kysymykseeni myöntävästi. Moderni länsimaalainen ihminen elää teknologian ympäröimässä yhteiskunnassa. Teknologiaa eivät ole vain ympärillämme olevat laitteet ja vekottimet, jotka tekevät elämästä helpompaa, vaan myös erilaiset käyttöjärjestelmät ja sovellukset. Niinpä teknologiaa todella on aivan kaikkialla: se auttaa meitä liikkumaan paikasta toiseen, hankkimaan tavaroita ja palveluita sekä esimerkiksi seuraamaan terveydentilaamme.

Teknologia tulee työpaikoillemme, harrastuksiimme ja jopa makuuhuoneisiimme. Erilaiset laitteet ovat entistä hienostuneempia, älykkäämpiä ja huomaamattomampia. Älysormus on kevytrakenteinen ja elegantisti muotoiltu asuste, älykello puolestaan mittaa kaikessa hiljaisuudessa aktiivisuustasosi, unenlaatusi ja muistuttaa vielä saapuneista laskuistakin. Elämme symbioosissa teknologian kanssa ja se on pelottavaa. Haluan purkaa tämän kaikessa hiljaisuudessa tehdyn yhteistyösopimuksen.

Kaikki Tekniikka-lehden lukijat voivat nyt vetäistä kahvit takaisin väärästä kurkusta: en suinkaan väitä teknologiaa hyödyttömäksi. Teknologia mahdollistaa sen, että lääkärit voivat tutkia sisuskalujani ilman valtavaa avoleikkausta. Sen avulla voin sujuvasti ostaa osakkeita kotisohvalta tai luukuttaa langattomista kuulokkeistani tanssimusaa (ja vieläpä reivata ilman johtohelvettiä). Rakastan kaikkea sitä, minkä teknologia mahdollistaa!

Sen sijaan kammoan sitä, että elämämme erilaisten vekottimien joulukuusena alkaa jo muistuttaa jonkinlaista tragediaa. Lähipiirissäni on useita älykelloriippuvaisia. Aamulla herätessä vireystila tarkistetaan kellon näytöltä. Niin ikään treenien onnistumisen ja tehokkuuden saa selville parilla näytön tökkäyksellä. Jos aktiivisuuspisteet uhkaavat jäädä vajaiksi, voi olkkarissa hyvin vetäistä vielä iltamyöhään pienen juoksulenkin. Kahvipöytää kiertäviä aikuisia seuratessani en ole varma, onko olohuoneeni yhtäkkiä muuttunut komedialeffan näyttämöksi vai dystopiseksi tiedeleffaksi, jossa teknologia on alistanut meidät palvelijoikseen.

Hiljattain fysioterapeuttini lievästi järkyttyi kuullessaan, etten käytä lenkkeillessäni mitään harjoitteluani seuraavaa teknologiaa. Vastasin hänelle, etten tarvitse juostakseni älykelloa tai sykemittaria. Minä vain juoksen. En myöskään tarvitse laitetta kertomaan nukuinko yöni hyvin tai 3D-teknologiaa sisältävää 10-ohjelmaista sähköhammasharjaa huolehtiakseni suuhygieniastani. Sovellusten ei myöskään tarvitse kertoa minulle, olenko juuri nyt kaunis, trendikäs tai menestyvä.

Teknologian kehityksen seurauksena kaikenlaisia vempeleitä on ylimäärin tarjolla täyttämään niin todellisia kuin keksittyjäkin tarpeita. Teknologiaa todella tarvitaan ongelmanratkaisun tueksi, mutta siinä vaiheessa kannattaa pysähtyä hetkeksi, kun se alkaa tuottamaan elämään enemmän ongelmia kuin ratkaista niitä. Vaikka älykkäät laitteet helpottavat arkea, eivät ne yksinään tee ihmistä autuaaksi tai onnelliseksi. Onneksi olemme edelleen niin onnellisessa tilanteessa, että itsensä kuuntelemisen taitoa ei vielä yksikään laite pysty korvaamaan. Hyvin nukuttu yö tai kevyemmin sujuva juoksulenkki saavat edelleen aikaan hyvänolon tunteen, eikä sen kertomiseen tarvita tulkiksi jotakin raajaa piipittämään.

Julkaistu

SHARE

Essi Erkkilä

Vastikään Oulusta Vaasaan muuttanut opiskelija, joka pohtii opintoja ja elämää niiden ympärillä. Instagram: @rautainenmuija.

Lue lisää:

Henkinen hyvinvointi Kolumni Mielipide

Essi Erkkilä

Jää hyvästi, lemmikkini

Eläinten hautausmailla muistaminen on kuin taidetta. Oulun yliopistossa tehdään aikalaisarkeologiaa Hiirosella ja Mikonkankaalla. Eräänä elokuun päivänä vuonna 2018 Janne Ikäheimo kaivoi mullasta esiin kaksi luurankoa. Niinhän arkeologit tekevät.   Ne olivat perheen gerbiilien, Kaapon ja Kassun, maalliset jäännökset, yhä raidallisista sukista tehdyissä käärinliinoissaan. Lemmikit saivat uuden leposijan Oulun Mikonkankaan hautausmaalta. Niiden haudalle Ikäheimo pystytti vähitellen monumentin, […]

Henkinen hyvinvointi Ilmiöt Kulttuuri

TEKSTI Maria Karuvuori

KUVAT Maria Karuvuori

Eläinten hautausmailla muistaminen on kuin taidetta. Oulun yliopistossa tehdään aikalaisarkeologiaa Hiirosella ja Mikonkankaalla.

Eräänä elokuun päivänä vuonna 2018 Janne Ikäheimo kaivoi mullasta esiin kaksi luurankoa. Niinhän arkeologit tekevät.  

Ne olivat perheen gerbiilien, Kaapon ja Kassun, maalliset jäännökset, yhä raidallisista sukista tehdyissä käärinliinoissaan.

Lemmikit saivat uuden leposijan Oulun Mikonkankaan hautausmaalta. Niiden haudalle Ikäheimo pystytti vähitellen monumentin, jolla on shintolainen portti, buddhalainen rukoustikku, kolme kerubipatsasta ja muinaisten roomalaisten kaavaa noudattava hautakirjoitus:

DIS MANIBVS

CAIVS GERBILLVS

VIX ANN III MENS XI

ET

CASSIVS GERBILLVS

VIX ANN III DIES XXV

VNGVICVLATIS DVLCISSIMIS

IANVS CALVVS

PATRONVS FECIT

Eläinten hautausmailla enemmän on enemmän.

Ikäheimo on tutkinut aihetta Oulun yliopiston arkeologian laitoksella yhdessä tutkija-arkeologi Tiina Äikäksen kanssa. Gerbiilien hautaamisesta hän kirjoitti autoetnografisen kuvareportaasin Suomen uskontoja käsittelevään julkaisuun. Puhelimessa Ikäheimo myöntää, että kyse oli myös performanssista, eräänlaisesta arkeologihuumorista. Mutta tempauksen aikana hän huomasi, että fyysinen työ – ensin kaivaukset kotitalon takapihan kukkapenkissä ja sitten hautakuopan täyttäminen hiekalla Mikonkankaalla – tuo kuoleman käsittelyyn uuden ulottuvuuden. 

”Ihmisen kuolema on nykyisin ulkoistettu täysin. Kuollaan vanhainkodissa tai sairaalassa, ja sitten vainaja tulee arkussa vastaan. Eläinten hautausmaalla itse tekeminen on jollakin tavalla meditatiivista surutyötä.”

Monet muutkin tekevät lemmikilleen monumentin itse, kotoa löytyvistä tarpeista. Ikäheimo on kutsunut tällaisia hautamonumentteja ITE-taiteeksi. Hautausmaat ovat rönsyilevän runsaita. Ihmisten muistelussa samanlainen materiaalinen kulttuuri näkyy lähinnä lasten hautausmailla.

”Suurin klisee eläintutkimuksessa on mielestäni se, että sanotaan, että eläimet aletaan mieltää perheenjäseniksi. Toisaalta se kyllä pitää aika hyvin paikkansa, ja nimenomaan eläin ja pikkulapsi rinnastuvat aika usein.”

Esimerkiksi Prahan Bohnicen eläinten hautausmaata ja Lontoon St. Pancrasin lasten hautausmaata on vaikea erottaa toisistaan, jos ei tiedä, kumpi on kumpi.

Tosin Ikäheimon mielestä kuri alkaa löystyä myös ihmisten hautausmailla ylipäänsä: yhä enemmän näkee pieniä kerubipatsaita ja muunlaista hellyttävää kuvastoa, joka on tähän mennessä ollut Suomessa tuttua lähinnä eläinten hautausmailta.

Jasmin Puska on tutkinut eläinten hautausmaita arkeologian opinnäytetöissään. Hän teki kandintyönään kohdebiografian Hiirosen hautausmaasta, ja nyt hän inventoi varsinaisia hautoja gradussaan. Ohjaajana sekä kandidaatin tutkielmassa että gradussa on ollut Janne Ikäheimo.

Kohdebiografia on eräänlainen paikan elämäkerta. Tutkimusaihe löytyi, kun osa Hiirosesta jäi moottoritien reunaan rakennetun meluvallin alle.

Ilta-Sanomat kirjoitti tapauksesta dramaattisesti. Osa lemmikkien omistajista on kuitenkin mitä ilmeisimmin ollut tosissaan järkyttynyt tapauksesta.

IS oli haastatellut muun muassa ”Pekkaa”, joka oli haudannut lemmikkinsä vuonna 1985 ja kävi muistamassa sitä haudalla vieläkin, yli 30 vuotta myöhemmin. Puskan mukaan Hiirosella on muutamia yhtä vanhoja hautoja, joilta löytyy edelleen esimerkiksi kukkia ja kynttilöitä. 

Hiiroseen haudattiin oululaisten lemmikit ennen Mikonkangasta. Ja itse asiassa muunkin Suomen: Hiironen oli jonkin aikaa yksi harvoja eläinten hautausmaita, jonne sai haudata muutakin kuin koiria. Tänne on tuotu kissoja Tampereelta asti.

Hiironen suljettiin vuonna 1993. Enää tänne ei saa haudata lemmikkejä.

Tai ei saisi, mutta haudataan. Puskan inventoinnin mukaan Hiirosella on käynyt noin parikymmentä guerrillahautaajaa lopettamisen jälkeen. Yksi hauta on aivan uusi, ehkäpä viime kesänä tehty. Ihmisten hautausmaalla näin ei tietenkään voisi tehdä. 

Eläinten hautausmailla tehdään toki paljon samojakin asioita kuin ihmisten haudoilla. Jotkut hautakivet eivät eroa ihmisten haudoista juuri mitenkään.

”Tai tuodaan vaikkapa samanlaisia hautakynttilöitä, koska ne ovat hautakynttilöitä. Käytetään samaa symboliikkaa ja samanlaisia koristeita. Se voi kertoa opitusta tavasta muistaa.”

Kristilliset tunnukset ovat periaatteessa kiellettyjä, mutta silti eläinten hautausmailla näkee paljon ristejä ja enkeleitä.

Puska opastaa läpi pienen kuusikon kulkevan polun. Vähitellen sen varrella alkaa näkyä pieniä hautamuistomerkkejä. Monet niistä ovat jo melkein maatuneet itsekin. Pysähdymme erään haudan eteen. Siinä on jonkun näpertämät reunukset, pehmohiiri sekä liuskekivi, josta teksti on jo kulunut pois.

”Kiveen oli tehty maalaamalla merkki <3, mikä on nuorten ja lasten käyttämä symboli. Sellaista ei välttämättä aikuinen laittaisi hautakiveen.” Vaikuttaa siis lapsen tai lasten tekemältä. Puskan mukaan eläimen hautaaminen on usein lapsille ensimmäinen kokemus kuolemasta.

”Monella on varmasti muistoja siitä, että vaikkapa pihalta löytynyt kuollut lintu haudataan leikinomaisesti. Siinä samalla opetellaan käsittelemään kuolemaa.”

Enimmäkseen haudataan edelleen kissoja ja koiria. Muidenkin eläinten haudat ovat kuitenkin lisääntyneet sitä mukaa kun ne ovat yleistyneet lemmikkeinä.

Aina haudasta ei kuitenkaan tiedä, mikä eläin siihen on haudattu.Sinänsä eläinten hautaamisessa ei ole mitään uutta. Muun muassa kissoja on muumioitu ja haudattu jo muinaisessa Egyptissä. Myös viktoriaanisen ajan Englannissa haudattiin ja ikävöitiin eläimiä, ja sen ajan suremiskulttuuri ilmeni myös materiaalisesti – esimerkiksi suruajan vaatteet olivat tietyn värisiä. Teresa Mangum kirjoittaa teoksessa Victorian Animal Dreams, että viktoriaanisen ajan eläinsuhteessa oli monia samanlaisia piirteitä ja tunteita kuin nykyäänkin: antropomorfismia, vihaa, syyllisyyttä, sentimentaalista kiintymystä ja sitä monimutkaista, muotoaan muuttavaa tunnetta, jota rakkaudeksi kutsutaan. 

RITSI

16.5.1985-1.6.1989

ANNA ANTEEKSI

MAMMA

Tällainen teksti on kaiverrettu yhteen Hiirosen hautakivistä. Surun lisäksi ”mammaa” on jäänyt kaihertamaan syyllisyys. Yksi selitys on se, että eläin on kuollut tavalla tai toisella omistajan piittaamattomuuden takia, mutta syyllisen olon voi tuottaa pelkkä eläimen lopettaminen. 

Jasmin Puskaa kiinnostaa ihmisen ja eläimen välisessä suhteessa se, mihin eläimiin muodostetaan tunneside. Kaikkia lemmikkejä ei haudata yhtä usein kuin toisia. Esimerkiksi kultakalat hävitetään vessasta alas vetämällä tai roskiin heittämällä.

Hevosia päätyy yhä teurastamolle, mutta hautaaminenkin on yleistynyt. Mikonkankaan hevosten haudat ovat kuin jättimäisiä hautaröykkiöitä, joita koristavat hevosen henkilökohtaiset tavarat.

”Hevonen on hyvä esimerkki eläimen statuksen muutoksesta. Alun perin se oli tuotantoeläin, mutta nyt se voi jo olla perheenjäsen tai paras ystävä.”

Jos eläimeen on muodostettu suhde, sitä jäädään kaipaamaan. Suhteen ei Puskan mukaan tarvitse olla kovin monimutkainen. Olennaista on vuorovaikutus.

”Periaatteessa sosiaalisen suhteen voi luoda vaikka takapihalla käyvään siiliin tai oravaan, jos eläin tulee säännöllisesti käymään. Silloin koetaan, että minä tiedän tästä eläimestä nyt jotain ja se tietää jotakin minusta.”

Orava tai siili ei välttämättä ole lainkaan tietoinen siitä, millaisten tunteiden kohteena se on. 

”Se on ehkä tullut juuri tiettyyn pihaan siksi, että siellä on parhaat pähkinät, tai koirat eivät hauku.”

Ihmisillä on myös tarve inhimillistää eläimiä. Puskan mukaan niistä etsitään merkkejä samanlaisista tunteista, kuin mitä ihminen kokee. Ajatellaan, että koira ikävöi omistajaansa ja on mielissään, kun tämä palaa kotiin.

Akvaariokalojen omistaminen perustuu enimmäkseen niiden katseluun, ei vuorovaikutukseen. Ehkä sen takia ne hävitetään usein kuin jäte.

Eläimen sureminen on silti ollut Puskan mukaan pitkään sosiaalisesti kyseenalaista. Siitä kertoo muun muassa se, että eläinten hautausmaita on perustettu syrjäisille paikoille, piiloon katseilta.

Nyt tämä suremiskulttuuri on murroksessa, osittain sosiaalisen median myötä. Kuolleelle lemmikille tehdään usein kuvallinen muistokirjoitus vaikkapa Instagramiin. 

Lemmikkien ympärille kasvanut teollisuuden ala on myös osoitus eläinsuhteen muutoksesta.

”Eläimille on nykyisin tarjolla monenlaisia palveluita: on uimahalleja ja kylpylöitä ja terveysruokia. Kaikkea sellaista, mitä lemmikki itse ei välttämättä tarvitse.”

Koiran takki ja tassusuojat voivat Suomen olosuhteissa olla tarpeellisia varusteita.

”Mutta tarvitseeko niiden suojien olla jotakin luksusmerkkiä, tai tarvitaanko sadetakkeja useissa väreissä? Enemmän tämä kertoo ihmisten tarpeista ja halusta kuluttaa.”

Kulutuskulttuuri näkyy myös eläinten hautausmailla, jonne viedään usein lemmikkien henkilökohtaisia tavaroita, kuten leluja, kaulapantoja, hevosten kenkiä ja riimuja.

Gerbiiliperformanssin myötä Janne Ikäheimo huomasi kiintoisan ilmiön. Samanlaisia monumentteja alkoi vähitellen ilmaantua muuhunkin lähiympäristöön. Hautausmaa on prosessi, ja Ikäheimon hauta asettui väistämättä myös dialogiin ympäristönsä kanssa.

Vielä selvemmin tämä ilmiö näkyy puisissa monumenteissa, jotka ovat kuin ortodoksisen grobnitsa-hautatalon ja ilmoitustaulun välimuotoja. Niitä on Mikonkankaalla selvästi keskittynyt tietylle alueelle.

Tuntuu sopimattomalta puhua muodista, mutta siitäkin on kyse. Myös muistokynttilät ovat osa samanlaisia tuotantoprosesseja kuin muut kulutustuotteet. Hautausmailla niistä tulee yksityisen surutyön välineitä, mutta kynttilöistä syntyy myös jätettä. Ihmisten hautausmaan työntekijät kertovat, että pyhäinpäivän ja joulun kaltaisina pyhinä kynttilät joudutaan kippaamaan traktorilla sekajätteeseen. Lajitteluun ei ole aikaa. 

Eläinten hautausmailla ei ole palkattuja siistijöitä. Oletettavasti omistajat myös korjaavat kynttilät itse. Siellä itse tehty ja massatuotettu, persoonallinen ja matkittu, kohtaavat surutyössä, joka saa moninaisia muotoja. 

On myös kulttuurisia eroja. Esimerkiksi Puolassa ei näe mitään kristillisiä symboleita. Ikäheimo arvelee tämän johtuvan siitä, että Puolassa katolinen usko otetaan vakavasti. Hän ei tiedä tarkkaan, mikä on suomalaisen evankelisluterilaisen kirkon kanta eläinten hautaamiseen, mutta arvelee senkin olevan muutoksessa. Virallisesti eläimet eivät pääse taivaaseen, mutta käytännössä ehkä kuitenkin.

Gerbiilien hautamonumentilla Ikäheimo halusi ravistella myös uskonnollisia perusoletuksia.

”Mistä tiedämme, että eläimet ovat kristittyjä? Eivätkö ne yhtä hyvin voisi olla buddhalaisia, tai vaikka shintolaisia?”

Julkaistu

SHARE

Maria Karuvuori

Kulttuuriantropologian opiskelija, joka on koukussa uuden oppimiseen. Pitää uimisesta, hyvin ja välittäen kirjoitetusta tekstistä, pienistä taloista ja suurista ajatuksista, kasveista ja eläimistä, kapakoista ja koti-illoista sekä toisinaan eläväisistä keskusteluista.

Lue lisää:

Henkinen hyvinvointi Ilmiöt Kulttuuri

Maria Karuvuori

Mykkä sipuli

Istun vihreällä samettisohvallani lämpimänkeltaisten koristetyynyjen ympäröimänä television edessä. Hivelen partaani, miehekkyyteni ilmentymää. Olen valinnut katsottavakseni suosikkianimaatioelokuvani, Disney Pixarin Cocon, jota katson neljännettä kertaa kuukauden sisään. Muusikkoisä ja tytär laulavat yhdessä kauniin laulun. Mua muistathan Vaikka tiemme erkanee, mua muistathan Jo kuivaa kyyneleet Mä vaikken ole vierelläs’, sä sydämeeni jäät Ja laulun siivin luokses’ tuun, sä […]

Henkinen hyvinvointi

TEKSTI Juuso Syngelmä

KUVAT Tuuli Heikura

Istun vihreällä samettisohvallani lämpimänkeltaisten koristetyynyjen ympäröimänä television edessä. Hivelen partaani, miehekkyyteni ilmentymää. Olen valinnut katsottavakseni suosikkianimaatioelokuvani, Disney Pixarin Cocon, jota katson neljännettä kertaa kuukauden sisään. Muusikkoisä ja tytär laulavat yhdessä kauniin laulun.

Mua muistathan

Vaikka tiemme erkanee, mua muistathan

Jo kuivaa kyyneleet

Mä vaikken ole vierelläs’, sä sydämeeni jäät

Ja laulun siivin luokses’ tuun, sä vaikket mua nää

Laulun käsin kosketeltava herkkyys ja kohtauksen koskettava tunnelma toimivat laukaisijana kyynelkanavilleni. Olen 26-vuotias mies, joka itkee ja herkistyy usein.

Käsitys siitä, että miehen tulisi olla kova jätkä, on vanhentunut ja ongelmallinen. Miessakit ry:n Kainuun yhdysmies, Raimo Reinikainen, kuvailee Ylen artikkelissa Vaaditaanko suomalaisilta miehiltä liikaa? Kova jätkä on kuin mykkä sipuli suomalaista miestä seuraavasti: ”Suomalainen mies on pikemminkin kuin mykkä sipuli. Jos avaat sen sipulin kuoren, niin sieltä voi löytyä uusia kerrostumia ja lopulta vasta se sydänsilmu”. Miessakit ry:n tarkoitus on huolehtia miesten kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista, sekä kehittää pitkäjänteisesti miesten yhteisvastuun ja keskinäisen auttamisen rakenteita.

Reinikaisen mukaan käsitykset vahvasta miehestä ovat syvällä ja niitä on vaikeaa oikaista. ”Ongelma on siinä, että meille on luotu miehen malleja ja niitä ylläpidetään. Niiden karsiminen on vaikeaa. Suurin ongelma onkin se, miten mies saisi ne aidot tunteensa esille, että se aito tosimies tulisi esille. Hän ei olekaan kenties sellainen kovis, vaan hyvin toisinlainen.”

Ongelmalliset miehenmallit ovat kulkeutuneet sukupolvilta toisille

Tavat käsitellä ja puhua tunteista ovat siirtyneet sukupolvilta toisille. Juuret ovat voineet kasvaa syvälle. Kun perheen keskelle esimerkiksi raskaiden sotavuosien jälkeen palasi tutun isän sijaan ihmisraunio tai kotiin palaavan sotasankarin sijan sankarivainaja tai useita, oltiin tunteiden kanssa ääritilanteessa. Oli hyvin ristiriitaista, että surrakaan ei olisi mielellään saanut. Olihan kaatunut kallein lahja isänmaalle. Kun kotiin palasi rintamalta mieleltään murtunut mies, kietoi häpeä hänen perheen kouriinsa. Myötätunnolle olisi ollut tarvetta. Niille sanoille, mitkä kertoivat mitä koettiin ja nähtiin. Sanat jäivät kuitenkin sanomatta ja tunteet purkamatta. Raskas olo tukahdutettiin ruumiilliseen työhön.

Psykoanalyytikko Pirkka Siltalan mukaan puhuminen on kaiken avain: ”Taakkasiirtymä syntyy, kun ihmisen kasvuun, elämään ja keskinäiseen vuorovaikutukseen sisältyvä perushaaste tulee sivuutetuksi eikä kohdatuksi ja työstetyksi. Se, mikä ei tule yhdessä jaetuksi ja ymmärretyksi, tulee jonkun kannettavaksi – taakkasiirtymäksi.”

Vuonna 2014 nimimerkillä ”Maikki” kysyi miehiltä MTV-Uutisten artikkelissa miksi mies mököttää tai ei suostu keskustelemaan tavallisistakaan asioista?” Vastanneiden miesten ikähaarukka on 21–36 vuotta. Jokaisen vastaus on puolusteleva, vaikka Maikki ei varsinaisesti miehiä vastaan hyökkääkään. Naimisissa oleva 36-vuotias mies kirjoittaa Maikille, että hän ei tiedä kenestä miehestä on kyse, joten hän ei osaa yksilöidä kyseisen henkilön motiiveja. Kuin hän sivuuttaisi itse asiasta puhumisen. 31-vuotias avoliitossa oleva mies lähestulkoon katkeroituu ja syyttää Maikkia yleistämisestä, vaikka naisen kysymys oli avaava ja asiallinen: ”Tämä on kyllä jo aikamoinen yleistys kerta kaikkiaan. Kyllä minä tiedän monia miehiä, mukaan lukien itseni, jotka keskustelevat asioista niin keskenään kuin kumppaniensakin kanssa.” Tämä mies ottaa naisen kysymyksen henkilökohtaisena loukkauksena, kun kysymyksen selkeä tarkoitus oli hankkia tietoa ja ymmärrystä kirjoittajan vastakkaista sukupuolta kohtaan.

Itkeminen on luonnollista

Suuri osa miehistä on kasvatettu siihen, että pojat eivät saa itkeä, koska se on tyttömäistä. Kun tunteita tukahduttaa pitkään, yhteys niihin katkeaa, jonka seurauksena joillakin saatata mennä jopa vuosikymmeniä itkemättä. Onneksemme nuoremmat sukupolvet ovat alkaneet purkaa tätä rajoittavaa miehen mallia. Nykyisin ymmärretään, että kaikkien tunteiden ilmaiseminen on tärkeää lapsesta pitäen.

Sen lisäksi, että itkeminen on luonnollista, on se myös terveellistä. Kun tunteita patoaa sisälleen, mieli ahdistuu ja sulkeutuu. Kun tunteet virtaavat vapaasti ja niitä pystyy ilmentämään sitä mukaa, kun ne tulevat, seuraukset näkyvät kehossa ja mielessä. Olo on parempi, rennompi ja tasapainosempi.

Asiantuntijan vinkit (psykologi, kouluttaja ja tietokirjailija Heli Heiskanen)

1. Itkemistä voi opetella

Yhteyttä omiin tunteisiin voi opetella. Tukahdutettuja tunteita voi myös aktivoida uudestaan. Mitä enemmän ja kauemmin tunteita on tukahdutettu, sitä enemmän se vie aikaa, mutta se kannattaa.

2. Luovista keinoista apua

Luova tekeminen kuten maalaaminen, piirtäminen, kirjoittaminen, musiikki, elokuvat tai tanssi voivat auttaa tunteiden ilmaisussa. Myös erilaisten kehohoitojen, kuten Rosen-terapian kautta voi yrittää saada yhteyden tunteisiinsa. Arjessa omia tunteitaan voi opetella havainnoimaan, kuuntelemaan ja tutkiskelemaan.

3. Itsetuntemuskurssilta eväitä arkeen

Kursseilla harjoitellaan ja käydään läpi vuorovaikutustaitoja sekä tunteiden tunnistamista ja käsittelyä. Itsetuntemuksesta on myös paljon kirjatarjontaa.

Julkaistu

SHARE

Juuso Syngelmä

Suomen kielen maisterivaiheen opiskelija, joka nauttii suuresti hyvistä tarinoista niin lauluissa, videopeleissä, elokuvissa kuin kirjoissa. Kuuntelee äänikirjoja, koska on liian laiska lukemaan itse.

Lue lisää:

Henkinen hyvinvointi

Juuso Syngelmä