Akatemiaprofessori Matti Latva-aho luotsaa 6G-lippulaivaa ja meitä kohti uutta aikakautta. Lippulaivaohjelman saama julkisuus on osattava käyttää hyödyksi, Latva-aho sanoo. “Odotukset ovat kovat, eivätkä vähiten minulla itselläni.”
3G, 4G, 5G ja seuraavaksi 6G. Mitä tämä tarkoittaa, Matti Latva-aho?
“Edistyneempää teknologiaa ja nopeampaa langatonta tiedonsiirtoa. Tulevaisuudessa 6G tarkoittaa myös uusia toimintamalleja, -tapoja ja ratkaisuja sekä yhteiskunnan automaatiota, kun tekniikka levittäytyy uusille alueille.”
Latva-ahon mukaan seuraavien 20 vuoden muutostahti on raju. Tulevaisuudessa emme huomaa meitä ympäröiviä langattomia järjestelmiä.
6G mahdollistaa yhteiskunnan automaation, minkä ansiosta esimerkiksi itsestään liikkuvat ajoneuvot, etäterveydenhuolto ja älykkäät kaupunkiyhteisöt voidaan toteuttaa.
Oulusta tulee älykäs kaupunki, sanoo Latva-aho.
“Ei siitä ole kahta epäilystä.”
Uusi yliopistosairaala, automatisoitu satama ja kehittyvä yliopistokampus mahdollistavat älykkäiden ratkaisujen pilotoinnin. Niiden käyttöönottoa saa kuitenkin vielä odotella. Tänä vuonna kaupalliseen käyttöön tulee vasta 5G-teknologia.
“Maailma ei tule valmiiksi 5G:llä. Uuden teknologian kehittäminen vie kymmenisen vuotta. 6G:tä käytetään noin vuonna 2030.”
Paine ei pelota
6G-tutkimus on tällä hetkellä aluillaan. Ensimmäisen vuoden tavoitteina oli rekrytoida uusia tutkijoita ja tehdä 6G:tä ja tutkimusryhmää tunnetuksi sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Latva-ahon mukaan kummassakin on onnistuttu hyvin.
“Parhaillaan tutkimuksessa on mukana vahvasti teknisiä asioita, kuten järjestelmäkonsepteja ja radiotekniikan komponenttien kehittämistä. Työn alla on myös, miten tekoäly liittyy langattomiin verkkoihin.”
Suomen Akatemian ansiosta rahoitus on turvattu useammaksi vuodeksi.
“Voimme viedä tutkimusta uudelle tasolle ja keskittyä tekemiseen.”
Erityisesti kansainvälisen median kiinnostus on yllättänyt Latva-ahon. 6Genesis on maailman ensimmäinen suuren mittakaavan 6G-tutkimus.
Julkisuus on osattava käyttää hyödyksi, Latva-aho pohtii.
“Odotukset ovat kovat, eivätkä vähiten minulla itselläni.”
Latva-ahoa paine ei kuitenkaan pelota.
“Olemme haluttu yhteistyökumppani ja tekemisemme kiinnostaa.”
Läpimurtoja, standardeja ja kompromisseja
Isoja asioita on vaikea tehdä yksin. Ponnistus vaatii laajan yhteistyöverkoston. Maaliskuun viimeisellä viikolla Levillä järjestetään maailman ensimmäinen 6G-konferenssi. Kokoontumisessa on tarkoitus tehdä eri toimijoiden voimin ensimmäinen valmis asia 6G:n puitteissa, nimittäin sen määritelmä.
6G voi johtaa läpimurtoihin radiotekniikassa, komponenteissa, materiaaleissa ja lähetin-vastaanotintoteutuksissa. Tietoliikennejärjestelmät ovat kansainvälisiä sopimuksia, ja standardi aina kompromissi.
“Yksittäinen yliopisto ei voi merkittävästi vaikuttaa standardeihin. Teollisten yhteistyökumppaneiden kanssa vaikutusmahdollisuudet paranevat.”
Ja kun teollisuus alkaa muovata standardeja, yliopistolla on tarjota asiantuntijoita.
“Meillä on tärkeä tehtävä kouluttaa osaavia ihmisiä tutkimukseen ja kotimaiseen teollisuuteen.”
Puitteet kunnossa
Alunperin Matti Latva-ahon piti palata teknologiateollisuuden palkkalistoille tohtorinhattu kourassa. Toisin kävi.
“Teollisuus imi osaajat 1990-luvun lopulla. Yliopiston Centre for Wireless Communications haki johtajaa vuosituhannen vaihteessa, ja sillä tiellä tässä ollaan.”
Latva-ahon mielestä Oulu on hyvä paikka tehdä tutkimusta, sillä alueella on paljon alan toimijoita ja asiantuntijoita.
“Oulu on ollut 3G:stä lähtien kansainvälisessä kärjessä tutkimassa uutta.”
Hänen mukaansa onnistumista selittää yhteistyö teollisuuden kanssa. Tutkimusta arvostetaan, ja valmistuneet löytävät töitä.
“Olemme tehneet oikeita asioita.”
Suomelle 6G on suuri mahdollisuus, hän sanoo. Tympeät rutiinitehtävät ovat katoamassa, ja voimme keskittyä käyttämään parasta valttiamme: ihmismäistä ajattelua.
Jos teemme jatkossakin oikeita valintoja, voimme muokata tulevaisuutta, hän visioi.
“Olemme sopivan pieni, korkeasti koulutettu maa. Otamme uudet teknologiat nopeasti käyttöön.”
Pulmat jäävät ladulle
Matti Latva-aho tunnustautuu intohimoiseksi hiihtäjäksi ja kalamieheksi. Hän tyhjentää päänsä raittiissa ulkoilmassa.
“Kalastaessa keskityn täysin ja sielu lepää.”
Parhaat ajatukset syntyvät Latva-ahon mukaan hiihtolenkillä. Latu antaa tilaa haastaa itsensä. Pahimmat pulmat ratkaistaan sivakoidessa yhdessä kollegoiden kanssa.
“Puuduttavan tasaisia maastoja könytessä on aikaa miettiä asioita.”
Jäätävän hyväksi opettajaksi valittu lehtori Oliver Jarde pitää saksan opettamisesta, mutta vielä enemmän hän rakastaa oppituntien suunnittelua. Hän myös ymmärtää, että kielen opiskeluun kuuluvat toisinaan myös pettymykset ja raivokohtaukset.
Lehtori Oliver Jarde tiesi aina haluavansa opettajaksi. Peruskouluvuosinaan Jarde halusi peruskoulun opettajaksi, lukiossa lukion opettajaksi, yliopistossa yliopisto-opettajaksi.
Silti opiskelualaksi valikoitui lopulta joukkotiedotusoppi Münchenissa Ludwig-Maximilians-Universität -yliopistossa. Alavalinnan syynä oli se, että Jarden isä suhtautui ensin varsin penseästi poikansa yliopistohaaveisiin, olihan Jarden sisko opiskellut jo pitkään ja hartaasti valmistumatta.
Jarde teki isälleen myönnytyksen ja seurasi opiskeluvalinnallaan toimittajaisänsä jalanjälkiä. Joukkotiedotusopin opiskelu tuntui kuitenkin varsin kuivalta, ja kuudennen opiskeluvuotensa päätteeksi hän vaihtoi pääaineekseen suomalais-ugrilaiset kielet. Kielissä häntä viehätti helppous, hän oli aina ollut niissä hyvä. Lisäksi tutustuminen tulevaan vaimoon Kaisuun innosti perehtymään suomen kieleen lähemmin.
Vaikka kieletkin kiinnostivat, opettajuus oli aina Jarden suuri unelma. Opiskeluvalinta ei ollut vienyt opettajan polulle, mutta vuosi valmistumisen jälkeen unelma opettajuudesta toteutui: vuodesta 1992 hän on opettanut saksan kieltä oululaisille yliopisto-opiskelijoille.
Unelman toteutuminen on saanut nyt tunnustusta. Oliver Jarde on valittu vuoden 2018 Jäätävän hyväksi opettajaksi.
Kolmatta kertaa myönnetyllä palkinnolla Oulun yliopiston ylioppilaskunta haluaa nostaa hyvän ja laadukkaan opetuksen merkitystä ja tuoda esille yliopiston hyviä opettajia ja heidän käytänteitään. Palkinto myönnettiin 23.2. OYY:n Annos 59 -vuosijuhlissa.
Tämä haastattelu hieman jännittää, Oliver Jarde paljastaa. Ei siksi, etteikö hän haluaisi puhua aiheesta, kyseessä on hänestä positiivisen haastava juttu.
Palkinnon saaminen on Jardelle kuitenkin myös itsereflektion paikka. Oman opettajuuden miettiminen on hänelle mieluisaa, mutta myös jännittävää.
On niin paljon, mitä aiheesta sanoa.
”Tämä on niin mielenkiintoinen teema, oikein sydän hakkaa heti, kun pääsen puhumaan siitä”, Jarde sanoo.
Unelma toteutui yllättäen
Oulun yliopistossa Oliver Jarde aloitti syksyllä 1992, bongattuaan aiemmin samana kesänä Helsingin Sanomissa ilmoituksen vapaana olevasta opettajan paikasta. Työtä tarjottiin hänelle aluksi vain kolmeksi kuukaudeksi, tosin pienellä varauksella, että työlle voisi olla myös jatkoa.
”Unelmani kävi toteen, vaikka en ollutkaan tehnyt mitään sen eteen”, Jarde nauraa.
Unelmatyössä aloittaminen oli Jardelle kuitenkin pienoinen shokki. Hän ei ollut suorittanut pedagogian opintoja eikä hänellä ollut aiempaa opettajakokemusta. Sen sijaan hänellä oli kalenterissa oululaisten opiskelijoiden opetusta kahdeksantoista tuntia viikossa.
Toki hän saksaa osasi, olihan se hänen äidinkielensä, mutta hänellä ei ollut kokemusta sen opettamisesta, eikä varsinkaan siitä, miten kieltä pitäisi opettaa Suomessa.
”Mielessäni olivat kuitenkin kuvat siitä, millainen on hyvä ja millainen on huono opettaja”, Jarde sanoo.
Ouluun sopeutumista helpotti myös vaimon, kollegoiden ja opiskelijoiden antama tuki.
Oli Jardella Oulun yliopistosta tosin jo aiempaa kokemusta. Vuonna 1983 Jarde oli osallistunut yliopiston kielikeskuksen järjestämälle suomen kielen alkeiskurssille.
Suomen kielen hän oppi lopulta käytännössä. Vaimon vaalalaiset vanhemmat osasivat vain suomea, mutta olisivat kernaasti keskustelleet vävynsä kanssa. Appivanhemmat eivät halunneet keskustella vain säästä ja kuulumisista, vaan vaikeista ja monimutkaista sanastoa vaativista aiheista, kuten natsi-Saksan historiasta ja Adolf Hitleristä.
Jarden tulikin koko ajan käyttää kieltä, jota hän kielikurssilla oppi. Suomen kielioppi pääsi siis heti käyttöön.
Suomen oppiminen ei sujunut suit sait, vaan kielen opiskelu toi mukanaan myös pettymyksiä ja raivokohtauksia. Siksi Jarde tietää, että opiskelijoilla voi saksan kanssa olla samanlaisia tuntemuksia.
”Kokeilin aiemmin opiskella venäjää, mutta kyrilliset kirjaimet ja pronominit veivät minulta hermot, joten annoin periksi”, hän nauraa.
Opetus on erilaista Saksassa ja Suomessa, Jarde sanoo. ”Se mikä toimii Saksassa, ei toimi Suomessa – ja päinvastoin.”
”Ihmiset ovat erilaisia. Yleensä suomalaiset ovat pidättyvämpiä ja jähmeämpiä, he elehtivät vähemmän. Sen takia ehkä oma vilkkauteni korostuu tunneilla. Opettaminen on kuitenkin myös näyttelemistä”, Jarde sanoo.
Opiskellessaan Saksassa Jarde huomasi opetuksen nojaavan vahvasti perinteiseen frontaaliopetukseen, siihen, että opettaja seisoo yksin luokan edessä ja puhuu, ja oppilaat kuuntelevat (tai eivät kuuntele) pulpeteissaan.
Myöskään silloiset saksalaiset oppimateriaalit eivät olleet erityisen moderneja. Eräskin Münchenin yliopiston luennoitsija nosti kurssin ensimmäisellä luennolla esille 1950-luvulta peräisin olevat luentomateriaalit, ja alkoi lukea niitä ääneen.
Kielen oppiminen tapahtuu yhdessä
Jarden tunneilta 1950-lukulaiset luentomateriaalit ja paasaus on kaukana.
Jäätävän hyvän opettajan palkinnon myöntämisperusteissa Jardea kiitellään siitä, ettei hänen tunneillaan ole koskaan tylsää. Tehtävien teko ole hiki otsalla puurtamista, vaan usein kaikki tapahtuu leikin kautta. Jarden opetustyylin kuvataan olevan innostava ja humoristinen: hänen kerrotaan käyttävän paljon vitsejä ja vertauksia, jolloin opetettavat asiat painuvat paremmin mieleen. Lisäksi hänen kuvataan saavan opiskelijat mukaan omalla heittäytymisellään.
Jardea kiitellään myös siitä, että tunnit ovat yhdistelmiä erilaisista opetusmenetelmistä: tunneilla on tilaa niin kuuntelutehtäville, pari- ja ryhmätöille kuin aiheeseen sopiville videoille. Opetus ei ole kaavamaista, ja opiskelijoilta myös kysytään, millä tavoin he haluaisivat tunneilla tehtäviä tehdä.
Vaikuttaa siltä, että Jarde käyttää paljon aikaa tuntiensa valmisteluun. Näin onkin: Jardelle erityisen mieluisaa puuhaa on oppituntien suunnittelu. Toki myös itse opetus maistuu, mutta opetusta edeltävä tuntien valmistelu vasta mukavaa onkin.
”Suunnitteluaika ei koskaan mene hukkaan”, hän painottaa.
Oliver Jarde näki tuntien suunnittelun ja materiaalien valmistelun tärkeyden heti opettajauransa alussa. Syksyllä 1993 hän yritti käyttää uudelleen edellisvuonna valmistelemiaan ja käyttämiään opetusmateriaaleja. Opiskelijoiden vastaanotto oli tyrmäävä.
”Se ei vain käy kielen opetuksessa. Kovan työn kautta olen oppinut, että hyvät materiaalit eivät synny itsestään.”
Aloittaessaan opettajana Jarde luotti itse myös perinteiseen frontaaliopetukseen. Mitä pidemmälle hän on opettajan urallaan edennyt, sitä vähäisemmäksi sen osuus opetuksesta on jäänyt. Nyt hän suosii opetuksessaan pääasiassa ryhmätyöskentelyä. Jarden mukaan kielen oppiminen on nimittäin kommunikatiivista: se tapahtuu päässä ja huulilla, mielessä ja puhumalla.
Jarden mukaan oppimismotivaation kannalta tärkeää on, että opiskelija kokee tulevansa ymmärretyksi vieraalla kielellä. Kun opiskelija saa sanottua asiansa vieraalla kielellä ja näkee, että hän tulee ymmärretyksi, vaikutukset motivaatioon ovat järisyttäviä.
Kielen oppitunneilla erityisen tärkeää on sosiaalinen aspekti. Jarden tunneilla keskustellaan paljon, joko pareittain tai ryhmissä – näin kieltä pääsee heti käyttämään. Jardelle kielenopetuksessa tärkeää on myös kielen konteksti, joten hänen kursseillaan kielen opiskeluun kuuluu myös Saksan ymmärtäminen maana.
Jarden mukaan hyvä ryhmähenki on oleellista kieltä oppiessa. Hän vertaa kielen opiskelua vaellukseen: urakkaan valmistaudutaan toki itsenäisesti. kotitehtävillä, kotitenteillä ja omatoimisella opiskelulla, mutta vuoren päälle kiivetään lopulta yhdessä, toinen toista tukien.
Mutta millainen on Jarden mielestä hyvä opettaja?
”Innostava, motivoiva, rohkaiseva, mielekästä opetusta antava”, hän luettelee. Hyvä opettaja luo pohjan, jonka päälle opiskelija voi rakentaa itse omalla opiskelullaan.
Se, millainen opettaja hän nyt on, on seurausta muiden opettajien kohtaamisesta, Jarde sanoo. Hänen mukaansa jokaisella hänen kohtaamallaan opettajalla on ollut vaikutusta häneen opettajana – ihminen oppii aiemmista esimerkeistä, hän uskoo. Jarde käyttää vertauskuvana palapeliä: niin kielteiset kuin positiiviset opettajakokemukset muodostavat yhdessä nykyisen lopputuloksen.
Jarden mukaan häneen itseensä on vaikuttanut erityisesti kaksi hyvää opettajaa: lukion kemian opettaja (”tarkka ja humoristinen”) ja oma vaimo. Jarden mukaan Kaisu on opettajana kokeilevampi kuin hän itse: ”Katson olkapään ylitse mitä hän tekee.”
Kammioissa oppilaat eivät jaksa keskittyä
Oliver Jarde harmittelee nyt sitä, ettei hänellä tällä hetkellä tunnu olevan tarpeeksi aikaa panostaa opetukseen. Hallinnollisen työn osuus kasvaa jatkuvasti, eikä hän koe saavansa sen hallintaan tarpeeksi tukea. Lisää tukea Jarde kaipaisi myös vaikeissa tilanteissa olevien opiskelijoiden auttamiseen.
Myös kieli- ja viestintäkoulutuksen muutto uusiin tiloihin arkkitehtuurin osaston yläpuolelle mietityttää. Jardella ei ole enää omaa työhuonetta, vaan hän jakaa nyt yhteisen tilan muiden opettajien kanssa.
Lisäksi Jarde harmittelee tuttujen opetussalien vaihtumista toiseen. Uusissa luentosaleissa hän kritisoi niiden pienuutta ja ikkunattomuutta. Niillä on jopa vaikutusta opetustyöhön, hän sanoo.
”Ikkunattomissa pikku kammioissa opiskelijat väsähtävät aikaisemmin kuin huoneissa, joihin tulee edes ripaus luonnonvaloa.”
Opetusta koskevan tunnustuksen saaminen tuntuu kuitenkin hyvältä.
”Kuten opiskelija on iloinen siitä, että oma osaaminen huomataan, samoin on myös opettajan kohdalla”, Jarde toteaa.
Hän kertoo yllättyneensä palkinnon saamisesta, eihän hän pidä suurien luentosalien massaluentoja, eikä ole siten niin monille yliopistolaisille tuttu kasvo. Saksan kielen opiskelijoita on Jarden ryhmissä yleensä vain kourallinen kerrallaan.
Silti hän on tullut nyt huomatuksi. Se tuntuu hyvältä. Opettajaksi kasvamiseen on kulunut aikaa ja vaivaa: ”Että saksanopettajalle myönnetään tällainen palkinto, se on kuin sadusta.”
”Olemme kieli- ja viestintäkoulutuksessa lopulta aika pieni ryhmä. Näen, että yhden edustaja saama tunnustus rohkaisee meitä jatkamaan tulevaisuudessakin. Ainakin minua palkinto piristää kovasti. ”
Kuka?
Oliver Jarde
» Oulun yliopiston Täydentävien opintojen keskukseen (TOPIK) kuuluvan kieli- ja viestintäkoulutuksen lehtori.
» Valmistunut vuonna 1991 Ludwig-Maximilians-Universität -yliopistosta (LMU). Opiskeli suomalais-ugrilaisia kieliä, joukkotiedotusoppia ja yleistä kielitiedettä.
» Opettanut Oulun yliopistossa vuodesta 1992.
Mikä?
» Jäätävän hyvä opettaja
» Myönnettiin 23.2.2019 nyt kolmatta kertaa. Vuoden 2017 Jäätävän hyväksi opettajaksi valittiin Matti Niemelä, vuoden 2016 palkinnon sai Matti Kangaspuoskari.
» Jäätävän hyväksi opettajaksi on voinut ehdottaa millä tahansa koulutusalalla toimivaa yliopisto-opettajaa. Haku avattiin 26.9.2018.
» Haussa on ollut henkilö, joka on ammattitaitoinen ja innostava opettaja, joka opettaa systemaattisesti ja jonka opintojakson etenemistä on helppo seurata. Jäätävän hyvä opettaja selittää opintojakson osaamistavoitteet ja ne myös näkyvät arvioinnissa. Hän on joustava ja ymmärtää opiskelijoiden moninaiset tarpeet. Hän myös käyttää arviointimenetelmiä monipuolisesti ja innostavasti.
» Esityksen Jäätävän hyvästä opettajasta on voinut tehdä kuka tahansa Oulun yliopiston opiskelija.
» Haku oli auki 31.12.2018 saakka. Esityksiä tuli määräaikaan mennessä 28 kappaletta. OYY:n hallitus valitsi Jarden 16.1. pidetyssä kokouksessa.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Lukioikäinen Emmi-Kaisa Molkkari ei tiennyt, minkä ammatin hän valitsisi. Häntä kiinnosti oikeastaan kaikki, luonnontieteiden lisäksi houkuttelivat yhtä lailla myös historia ja yhteiskuntaoppi.
Koska kaikkia aloja opiskelemaan ei voi ainakaan samalla hakukerralla hakea, oli tehtävä valintoja.
Valinnassa auttoi lopulta kiinnostus maantietoon, jonka tunnit jäivät Molkkarille erityisesti mieleen. Maapallon ääri-ilmiöt, kuten tsunamit, tulivuoret ja maanjäristykset, kiinnostivat häntä. Mutta millä alalla oikein pääsisi tutkimaan tulivuoria?
Googlettelun perusteella yliopistossa opetettava geologia vaikutti lupaavalta ääri-ilmiöiden suhteen. Geologian opintoja tarjoavista kaupungeista Oulu vaikutti ulvilalaiselle Molkkarille eksoottiselta, jännittävältä pohjoisen kaupungilta. Siksi Oulu oli hänelle ensisijainen hakukohde.
Opiskeluiden aloitus Oulun yliopistossa oli Emmi-Kaisa Molkkarille kuitenkin lopulta pienoinen yllätys. Ei tullut tsunameja tai tulivuoria, tulikin peruskursseja, jotka sisälsivät ison kasan kiviä ja kemian kaavojen opettelua.
Opiskelu on kuitenkin jokaisena vuotena muuttunut mielenkiintoisemmaksi, Molkkari sanoo: ”Alan vaihtaminen ei ole käynyt mielessäkään.”
Tavallinen tallaaja
Emmi-Kaisa Molkkarilla on kolmeen opiskeluvuoteen mahtunut opintojen lisäksi paljon järjestötyötä.
Vuonna 2016 hän toimi Oulun yliopiston geologisen kerhon, Nikoli ry:n, tapahtumavastaavana, seuraavana vuonna sihteerinä, tänä vuonna roolina on ollut koulutuspoliittinen vastaava. Lisäksi hän on hallinnon opiskelijaedustaja, varajäsen teknillisen tiedekunnan johtoryhmässä ja tiedekuntahallituksessa, varsinainen jäsen tiedekunnan koulutustoimikunnassa.
Vuonna 2017 hänet valittiin ensin edarivaaleissa OYY:n edustajistoon Tieteellisten riveistä, ja lopulta myös Tieteellisten ryhmänjohtajaksi. Viime vuonna hän toimi myös geotieteiden fuksien pienryhmäohjaajana.
Ja niin – jossain vaiheessa pitäisi varmaan opiskellakin.
Molkkarin opiskelutahti on ollut varsin hurja: kahdessa vuodessa hän suoritti lähemmäs 80 opintopistettä per lukuvuosi. Kova tahti myös verottaa jaksamista – Molkkari kertoo olleensa välillä hyvin väsynyt. Siitä huolimatta hän ei ole halunnut jättää myöskään luottamustehtäviä kesken. Kun on kerran valittu pestiin, pitää se hoitaa kunnialla.
Tänä vuonna Molkkari sai myös tunnustuksen työstään, kun hänet valittiin keväällä Oulun yliopiston Vuoden Opiskelijaksi.
Vuodesta 2011 asti valitulta Vuoden Opiskelijalta odotetaan opintojen hyvän etenemistahdin lisäksi opiskeluaikana osoitettua aktiivisuutta opiskelijoiden ja yliopistoyhteisön hyväksi. Vuoden Opiskelija ei siis keskity ainoastaan omaan akateemiseen erinomaisuuteensa, vaan hän edistää yhteisöllisyyttä, innostaa, motivoi ja tsemppaa muita.
Valintaperusteissa Molkkarin kuvataan vaikuttaneen omalla aktiivisuudellaan positiivisesti järjestöjen toimintaan ja tehneen huomattavan suuren työn opiskelijoiden viihtyvyyden edistämiseksi. Palkintoperusteiden mukaan hänet tunnetaan myös tunnollisena ja määrätietoisena opiskelijana.
Tieto nimityksestä yllätti Molkkarin – tekeehän niin moni muukin kovasti töitä opiskelijoiden eteen. Lisäksi Molkkarin mielikuvana oli, että Vuoden Opiskelijalta vaaditaan jonkinlaista yli-ihmisyyttä, niin opinnoissa kuin seuraelämässäkin.
”Minä taas olen tavallinen tallaaja, joka on ajautunut mukaan moniin asioihin.”
Järjestön auttaminen on hyvä syy leipoa
Emmi-Kaisa Molkkarin ensimmäinen luottamustehtävä oli Nikolin tapahtumavastaavan pesti fuksivuoden keväällä. Ainejärjestö houkutteli häntä käytännön syystä: kaukaa muuttaneena hänellä ei ollut Oulussa ennestään tuttuja, ja järjestötoiminta tuntui hyvältä tavalta tutustua uusiin ihmisiin.
”Se oli totta, sitä kautta pääsi hyvin mukaan.”
Erityinen rooli hänellä on ollut nyt Nikolin muonitusvastaavana. Molkkarille muonitusvastaavan rooli passaa, sillä leipominen on hänelle mieluisaa puuhaa. Hän on ollut kesätöissä ravintola-alalla, ja työskennellyt puoli vuotta Iso-Britanniassa. Siksipä järjestön auttaminen takaa hyvän syyn leipomiselle, ”harvoin tulee yksin tehtyä”.
Taidoista tosin hyötyvät muutkin kuin kuin kanssaopiskelijat. ”Kotona äiti laittaa leipomaan heti kakkuja erilaisiin juhliin.”
Kivien opiskelija?
Emmi-Kaisa Molkkarin mukaan monien mielikuva geologiasta on, no, kivinen. ”Tutut kysyvät: opiskeletteko te siellä kiviä?”
Toki niitäkin, varsinkin peruskursseilla, mutta kuuluu opintoihin paljon muutakin. Geotieteen opinnot voi jakaa karkeasti kahteen eri suuntautumiseen, ”kovaan” ja ”pehmeään” puoleen. Kovalla puolella korostuu taloudellinen geologia, pehmeällä puolella taas maaperä ja ympäristö.
Molkkari itse kertoo olleensa ensin kallellaan maaperän tutkimukseen, pehmeälle puolelle, mutta kiinnostuneensa viime syksynä malmintutkinnasta.
”Kauhistelin ensin sitä, että joutuisin työskentelemään vain pohjoisessa. Nyt olen tajunnut, ettei se ole ollenkaan paha asia.”
Nyt Molkkarin arki on ollut hyvin opiskelu- ja ainejärjestöpainotteista. Mutta miltä elämä näyttää kymmenen vuoden päästä? Kysymys saa hänet mietteliääksi.
”No, toivon, että olen ainakin hyvissä ajoin ennen sitä jo valmistunut”, hän nauraa.
Tulevaisuudelta hän toivoo myös työtä geologina. Hänelle työn oltava mielekästä, se ei saa olla vain pakollinen paha: ”Siksi lähdin opiskelemaan mielekästä alaa.”
Koulutus muuttaa ihmistä yllättävillä tavoilla. Emmi-Kaisa Molkkari kertoo, ettei hän ennen opiskeluiden alkamista kokenut olevansa erityisen ulkoilmaihminen. Siksi tuleva työurakin hieman hirvitti: sisältäisikö työpäivä vastenmielistä rämpimistä näreiden juurella, hirvikärpästen piinaamana? Tai toisaalta – eihän työ ole pelkästään päivästä toiseen siistiä sisätyötä?
Molkkarille työssä tärkeää on nimittäin vaihtelu: mitä enemmän vaihtelua, sitä parempi. Kenttätyötä hän pitää koko ajan kiinnostavampana.
Ensimmäinen oman alan kesätyö hänellä oli tänä kesänä Sodankylässä. Siellä hän toimi malminetsinnässä Pahtavaaran kaivoksen läheisyydessä.
Käytännön töitä voisi olla opinnoissa paljon enemmänkin, Emmi-Kaisa Molkkari sanoo. Vaikka tenttikirjakin opettaa, käytäntö opettaa vielä enemmän.
”Opiskelut ovat aika teoriapainotteisia, muutamaa labrakurssia lukuunottamatta. Olisi hienoa päästä jo opiskeluaikana maastoon. Asiat hoksaa paremmin, kun on käytännössä nähnyt sen.”
Nikoli-chat auttaa
Nikolin kiltahuone on Kemiankadulla, toisessa kerroksessa, Soopan ja Syntaksiksen lähellä. Toisinaan kiltiksellä tulee vietettyä enemmän aikaa kuin kotona, Molkkari kertoo. Ja miksipäs ei: kiltikseltä löytyy vertaistukea pulmiin, aika kuluu rattoisasti korttia pelaten ja kahvia juoden.
Molkkarin oman kokemuksen mukaan ainejärjestön merkitys on etenkin kaukaa muuttavalle suuri: järjestö edistää yliopistoyhteisöön sopeutumista ja tutustuttaa uusiin ihmisiin. Hänelle nikolilaisista on tullut ystäviä, joiden kanssa voi viettää aikaa myös luentojen ja järjestön hallituksen kokousten ulkopuolella.
Emmi-Kaisa Molkkarille järjestötoiminnan koko pointtina on juuri yhdessä tekeminen.
”On hätä mikä vain, laittaa viestiä Nikoli-chattiin ja saada sieltä apua.”
Kun pariin opiskeluvuoteen mahduttaa ison määrän opintopisteitä ja monta luottamustehtävää, vapaa-ajalle ei tarvitse keksiä tekemistä.
Välillä kaiken kiireen keskellä omat tavoitteet ovat olleet jo liian korkealla, Molkkari sanoo. Siitä on pitänyt pyristellä eroon.
”Vuoden aikana olen tajunnut, ettei aina kaiken tarvitse olla täydellistä – jos siis haluaa tehdä vuodessa välillä vähän muutakin kuin opiskella.”
Toisaalta järjestö- ja opiskelijaelämään panostaminen on Molkkarin mielestä ehdottomasti kannattanut.
”Ihminen voi elämässään opiskella täysillä vain kerran. Siitä pitää ottaa kaikki irti.”
Kuka?
Emmi-Kaisa Molkkari
» 23-vuotias.
» Neljännen vuoden geotieteiden opiskelija.
» Kotoisin Ulvilasta, asuu Oulussa.
» Toiminut Nikoli ry:n tapahtumavastaavana ja sihteerinä, tänä vuonna ainejärjestön koulutuspoliittinen vastaava ja muonitusvastaava. Varsinainen jäsen teknillisen tiedekunnan koulutustoimikunnassa, varajäsen johtoryhmässä ja tiedekuntahallituksessa. OYY:n edustajiston jäsen. Luonnon-, ympäristö- ja metsätieteilijöiden liiton Loimu ry:n kampuspromoottori.
» Oulun yliopiston Vuoden opiskelija 2018.
» Harrastaa koiran kanssa ulkoilua ja kyykkäämistä.
» Haaveena saada tehdä itselle mieluisaa työtä. ”Enkä pistäisi pahitteeksi jos pääsisi tutkimaan niitä tulivuoria.”
Mikä?
Vuoden Opiskelija
» Vuodesta 2011 lähtien Oulun yliopistopäivänä alumnijuhlassa on julkistettu Vuoden Alumnin ohella Vuoden Opiskelija.
» Vuoden Opiskelijan valinnan kriteereinä ovat opiskeluaikana osoitettu aktiivisuus opiskelijoiden ja yliopistoyhteisön hyväksi sekä opintojen hyvä etenemistahti. Hän innostaa, motivoi ja tsemppaa muita ja edistää yhteisöllisyyttä.
» Vuoden Opiskelijaksi nimettävän henkilön tulee olla perustutkinto-opiskelija. Esitettävä henkilö ei voi olla ylioppilaskunnan hallituksen jäsen tai toimihenkilö eikä yliopiston ylimpien päätöksentekoelinten jäsen.
» Päätöksen tekee Oulun yliopistoseura Oulun yliopiston ylioppilaskunnan alumniyhdistys Rauhala-klubin esityksestä.
» Vuonna 2017 Vuoden Opiskelijaksi valittiin Senni Suhonen.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Taidepiiri Tapiirin hallituksen puheenjohtaja Ville Paananen siirtyi vuodessa järjestönoviisista aktiiviksi. Toimiminen järjestössä on tehnyt yliopistosta pienemmän, hän sanoo.
Siinäpä kieleltä nopeasti suhahtava sana, joka on latautunut täyteen riemukasta odotusta.
Ensimmäinen luento, ensimmäiset laskuharjoitukset, ensimmäinen tentti, ensimmäinen tentin uusinta! Ensimmäinen pienryhmäkokoontuminen, ensimmäiset bileet, jatkot, sillikset!
Hauskaa ja yhteisöllistä – ainakin kun on mukana sisällä porukassa.
Kauempaa kaikki näyttää varsin erilaiselta. Sen tietää oululainen sähkötekniikan opiskelija Ville Paananen. Hänelle oman paikan löytäminen Oulun yliopistosta vaati kaksi vuotta ja Jodelin apua.
Jonkinlainen epäteekkari
Muuttaessaan Jyväskylästä Ouluun kuusi vuotta sitten Ville Paananen ei tuntenut paikkakunnalta muita kuin silloisen tyttöystävänsä. Ouluun hänet toivat sähkötekniikan opinnot: robotiikasta ja tekoälystä kiinnostunut Paananen arveli alan kiinnostavaksi.
Opiskelut käynnistyivät kuusihenkisessä pienryhmässä, josta vuoden edetessä kaikki paitsi hän ja yksi toinen lopettivat opintonsa.
Pienryhmän pienentyessä Paananen koki loittonevansa muista. Ei siksi, että häntä olisi muiden toimesta erityisesti syrjitty, vaan siksi, ettei hän itse löytänyt paikkaansa muiden joukosta. Luontainen ujous kasvatti kynnystä kontaktin ottamiseen. Ja missä samanhenkisiä ihmisiä edes tapaisi?
Luultavasti teekkarikiltojen toiminnassa, mutta niihin Paananen ei tuntenut koskaan kuuluvansa. Ei, vaikka suorittikin fuksipassin tehtävät, pulahti vappuna Lasaretinväylään ja sai lakkinsa aamunkoitteessa muiden mukana.
”Ehkä olen jonkinlainen epäteekkari. Opiskelualani ei ole se, mikä ilmentää minua ihmisenä.”
Kulttuurista kiinnostuneena Paananen tiedusteli pienryhmäohjaajalta, tiesikö hän yliopistolla olevan bändejä, johon mahtuisi yksi kitaristi. Hänelle tarjottiin vastaukseksi opiskelijakuoroja ja orkestereita. Niihin kitara ei tuntunut oikein sopivan.
Kun ensimmäinen opiskeluvuosi ”meni niin kuin meni”, toisen vuoden alkaessa Paananen tunsi olonsa entistä yksinäisemmäksi – poissa olivat pienryhmäläiset ja fuksipassin suorittamiseen kuuluvat kuviot. Paanasen opiskelut jäivät tauolle vuoden 2014 keväällä, kun hän sairastui masennukseen. Samoihin aikoihin päättyi myös pitkä parisuhde.
Palatessaan opintojen pariin vuonna 2016 Paananen tunsi olevansa taas kuin fuksi, joka murehtii, löytääkö tuhansien opiskelijoiden joukosta koskaan ryhmää, johon hän tuntisi kuuluvansa – omaa ydinporukkaa.
Kun on tahtoa, on myös konsteja. Paananen kiinnitti Linnanmaan kampuksen seinälle julisteita, joissa etsi kanssaopiskelijoita kokeilemaan kanssaan Neljän tähden illallinen -tv-sarjan konseptia. Vaikka joitakin vastauksia tuli, idea ei silti koskaan ottanut tulta siipien alle.
Kun kokkauskutsut eivät tuottaneet tulosta, apuun tuli Jodel, opiskelijoiden suosima anonyymi kännykkäsovellus. Jodelissa eri alojen ihmiset kohtasivat välimatkasta riippumatta samassa sovelluksessa: kun yksi kirjoitti Tietotalosta, toinen vastasi kasvatustieteiden päädystä, kolmas Kontinkankaalta.
”Kun sovellus tuli, tuntui, että se toi koko yliopistoyhteisön yhteen”, Paananen muistelee.
Jodelista Paananen löysi taiteesta innostuneita keskustelijoita, jotka halusivat myös kohdata kampuksella kasvotusten. Näistä kokoontumisista kasvoi viime vuoden lopulla uusi oululainen opiskelijajärjestö, Oulun korkeakoulujen taidepiiri Tapiiri ry.
Tapiiri kokoontuu keskiviikkoisin 5.9. alkaen Linnanmaalla taidetapaamisiin. Tapaamisissa taiteen muoto on vapaa, ja osallistujat tekevät kuka mitäkin: osa piirtää, osa maalaa, osa maalaa figuureja, osa tekee bullet journaleita. Paanasen mukaan heti alusta asti ajatuksena on ollut, että Tapiirin tapaamisissa saa tehdä mitä vain itse haluaa.
Ville Paananen iloitsee ennen kaikkea siitä, että tapiirilaiset itse kokevat toiminnan tärkeäksi ja merkitykselliseksi. ”Ihmiset ovat sanoneet, että tälle on kysyntää. Se vahvistaa tunnetta, että tämä on hyvä juttu, tätä kannattaa tehdä. ”
Yhteisö tehdään yhdessä
Ville Paanasen kokemuksista olisi helppo maalata sankaritarina: kun sopivaa yhteisöä ei ollut valmiina, täytyi sellainen tehdä itse.
Mutta kyse ei ole vain yhden ihmisen ponnistuksesta, Paananen sanoo.
Vaikka Tapiirin perustajien joukossa on myös järjestöaktiiveja, moni, kuten Paananen itse, oli järjestössä mukana aivan ensimmäistä kertaa. Siksi yhden ihmisen into ei riitä, vaan rinnalle tarvitaan muita.
Ville Paanasen mukaan asiantuntija-apua antoi OYY:n tapahtumatuottaja-yhteisöasiantuntija Asta Salomaa, järjestön sääntöjen kirjoittamiseen saatiin apua yhden hallituslaisen äidiltä. Ennen kaikkea tarvittiin jäsenten oma halu tehdä töitä yhteisönsä eteen.
Paananen löytää yhdessä taiteilulle monta perustetta. Ensinnäkin se on erinomaisen hyvä syy kokoontua yhteen. Pensseli voi pysyä pöydällä tuntitolkulla, jos keskustelu virtaa valtoimenaan.
Lisäksi yhdessä työskenteleminen kehittää taiteilijana, Paananen sanoo.
”Kotona et pääse haastamaan itseäsi ja oppimaan muilta. Paikan päällä näet, kuinka erilaiset taidetekniikat toimivat, ja voit kuulla perusteluita, miksi tehdä juuri näin. Senkin näkee konkreettisesti, kuinka kynää pidetään piirrettäessä kädessä.”
Paanasella kaikki järjestöön liittyvä on tullut uutena: miksi järjestön on järkevää rekisteröityä, mitä vastuita puheenjohtajalla on, mitä asioita sääntöihin kirjoitetaan. Mysteerin verhoamaa oli aktiivien viljelemä termistö: toiminnantarkastus, talousarvio, toimintasuunnitelma.
Tapiirin hallituksen puheenjohtajana piti opetella sekin, mitä sanoja käyttää hallituksen kokouksen avatessa. Tähänkin sai onneksi apua muilta, hallituksen järjestöaktiiveilta ja Youtube-videoista.
Syy jäädä Linnanmaalle
Tapiirin ensikokoontumisesta on kulunut pian vuosi. Nyt Paanasen elämä on hyvin erilaista kuin viime syksynä.
Toki järjestöaktiivin elämä on kiireistä, kuluttavaakin, puheenjohtajalla olisi aina tehtävänä, suunniteltavana ja murehdittavana jotain: ”saa tuijottaa kalenteria ja stressata”.
Paananen kokee oppineensa vuoden aikana valtavasti. Ei vain järjestöbyrokratiasta, vaan myös kommunikoinnista, vuorovaikutuksesta, kuuntelemisesta.
Hän iloitsee ennen kaikkea siitä, että tapiirilaiset itse kokevat toiminnan tärkeäksi ja merkitykselliseksi.
”Ihmiset ovat sanoneet, että tälle on kysyntää. Se vahvistaa tunnetta, että tämä on hyvä juttu, tätä kannattaa tehdä. On hienoa olla osana tuomassa ihmiselle syytä, jonka vuoksi jäädä luentojen jälkeen Linnanmaalle hengailemaan muiden kanssa.”
Toimiminen järjestössä on tehnyt Oulun yliopistosta pienemmän, Paananen sanoo. Vasta nyt hän näkee sen, miten yliopisto rakentuu, miten paljon toimijoita kampukselle mahtuu, miten yliopistoa johdetaan.
Samalla hän kokee päässeensä ravistelemaan yliopistoa, tuomalla kampukselle jotain uutta.
Ei ainoastaan uutta rekisteröityä yhdistystä Patentti- ja rekisterihallituksen mappeihin – Paananen haluaa tuoda esille myös uutta ajattelutapaa, tapaa toimia ja olla osana yhteisöä.
”Yliopistossa muodostuu helposti rajoja eri järjestöjen, alojen ja tapahtumien välille. Sitäkin tarvitaan, toki”, hän sanoo,
Mutta rajansa kaikella, rajoillakin.
”Haluaisin, että täällä huomattaisiin, kuinka samanlaisia ihmisiä löytyy saman katon alta. Kun törmäyttää ihmisiä yhteen, voi syntyä hyviä juttuja.”
Kuka?
» Ville Paananen
» 26-vuotias.
» Kotoisin Jyväskylästä, asuu Oulussa.
» Sähkötekniikan opiskelija Oulun yliopistossa.
» Tekniikan kandidaatti. Aloittaa diplomityön tekemisen tänä syksynä.
» Oulun korkeakoulujen taidepiiri Tapiiri ry:n perustajajäsen ja hallituksen puheenjohtaja.
» Lapsena unelma-ammatti oli palomies. ”Halusin lapsena myös insinööriksi, vaikka en tosin tiennyt tarkemmin, minkä alan insinööriksi.”
» Harrastaa taiteilua ja lukemista, kausittain myös lenkkeilyä ja joogaa.
» Toivoo, että jokaisella opintonsa aloittavalla opiskelijalla on oma ryhmänsä johon kuulua.
» Haaveilee rivitalosta, jossa on pieni piha, iso grilli ja saksalainen naapuripariskunta.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Musiikkikasvatuksen maisterivaiheen opiskelija Anna Itkonen on aina rakastanut musiikkia ja laulamista. Kun Itkonen ajautui kriisiin musiikin kanssa ja kadotti äänensä, hän etsi sitä maailmalta, tutustui anarkisteihin ja kreikkalaisen saaren pyhään mieheen, palasi Ouluun – ja löysi jälleen äänensä.
Anna Itkonen siemaisee punaviiniään St. Michaelin ikkunapöydässä ja esittelee innostuneesti yliopiston kirjastosta lainaamiaan teoriakirjoja. Työn alla oleva pro gradu -tutkielma vaatii älyllistä intoa ja kirjallisuuteen perehtymistä.
Gradun lisäksi Itkosella riittää puuhaa pianonsoiton opettamisessa ja Aknestikista tunnetuksi tulleen Jukka Takalon tulevan levyn parissa. Takalon Vaarojen laulut -levyä työstetään Itkosen miesystävän, muun muassa Morley-yhtyeessä vaikuttaneen Juho Kauhasen (taiteilijanimeltään Pentti Amoren) Wolfbeat-studiolla Kempeleessä.
Anna Itkonen kertoo päätyneensä levylle mukaan sattumalta. Naisystävänsä musiikilliseen osaamiseen luottava Kauhanen kysyi häneltä mielipidettä erään Takalon biisin työstämisessä. Itkonen istahti hetkeksi pianon ääreen, ja äkkiä kävikin niin, että hän oli soittanut kaikki levyn piano-osuudet. Lisäksi hän on soittanut levylle muita soittimia, kuten polkuharmonia, ja laulanut taustalauluja.
Itkonen rahoitti aiempia opiskeluvuosiaan Oulun konservatoriossa työskentelemällä haastattelupaikkamme tiskin takana. ”Irkkubaari” on edelleen Itkoselle mieluisa paikka, jossa hän kirjoittaa usein myös sivuaineensa luovan kirjoittamisen tekstejä.
”Irkku on tärkeä, kuin kotimiljöö. Arvostan sitä tässä kaupungissa, joka tuntuu nykyään vähän vieraalta.”
Itkonen valmistui Oulun yliopistosta kasvatustieteen kandidaatiksi keväällä 2012 ja muutti silloisen poikaystävänsä luo Helsinkiin.
Parisuhteen lisäksi Oulusta houkutteli pois ikävämpikin asia: musiikista ja etenkin laulamisesta oli tullut Itkoselle vaikeaa. Oulussa kaikki oma tekeminen ja ystäväpiiri liittyivät vahvasti musiikkiin.
”Oli pakko saada itsensä rakentamiseen muita välineitä.”
Vahvuudesta viholliseksi
Itkonen ajautui kriisiin laulamisen kanssa jo konservatorion viimeisenä vuotena, mutta sinnitteli läpi konservatoriota seuranneiden kandiopintojen vaikeuksista huolimatta.
Lapsesta asti laulaneella ja keikkailleella Itkosella oli kuluttava tapa käyttää ääntään, eikä hän nuorena ja epävarmana osannut pyytää keneltäkään apua. Eikä kukaan huomannut.
”Mutta sitten keikan jälkeen aina hävetti. Aina oli semmoinen olo, että voi ei, olenko mä mennyt nyt nolaamaan tällä mun rikkinäisellä äänellä itseni ja kaikki muut.”
Lauluvaikeuksien psykologisuudesta kertoo se, että jonkin aikaa Itkonen pystyi unohtamaan pelkonsa ja tekemään tuttuun tapaan blues-keikkoja Arto Louhelan kanssa.
Kun pelko unohtui, laulu sujui kuten ennenkin ja yleisö tuli keikkojen jälkeen kiittämään ja kehumaan esitystä.
”Mutta sitten keikan jälkeen aina hävetti. Aina oli semmoinen olo, että voi ei, olenko mä mennyt nyt nolaamaan tällä mun rikkinäisellä äänellä itseni ja kaikki muut.”
Lopulta ongelmista kasvoi valtava kynnys laulamiseen, jonka ympärille identiteetti oli pienestä pitäen rakentunut.
”Oli vaikeaa tehdä pääaineena musiikkikasvatusta, koska laulaminen pelotti. Silloin kun se sun paras ystävä, paras piirre, kääntyy viholliseksi, se on hurja tilanne.”
Muutettuaan Helsinkiin Itkonen pääsi opettamaan tanssipainotteista viidettä luokkaa Kaisaniemen ala-asteelle. Koulun taidemyönteinen rehtori innostui Itkosen visioista integroida taiteita perusopetukseen. Esimerkiksi yhteyttämistä opiskeltiin Itkosen biologian tunneilla tekemällä ”yhteyttämistanssia”.
Helsingissä Itkonen osallistui myös Alexander-tekniikkaa hyödyntävälle laulukurssille, joka opetti tunnistamaan laulamiseen liittyviä tiedostamattomia esteitä. Vaikka kurssista oli selvästi hyötyä, ei laulaminen silti vapautunut tuosta vain. Prosessi vaati aikansa.
”Oli vaikeaa tehdä pääaineena musiikkikasvatusta, koska laulaminen pelotti. Silloin kun se sun paras ystävä, paras piirre, kääntyy viholliseksi, se on hurja tilanne.”
Vuoden mittaisen työsopimuksen päätyttyä Itkonen lähti Järvenpään Opistoon opiskelemaan tanssia ja teatteria. Jälleen hän toivoi luovan vuoden helpottavan myös musiikkiin liittyviä ongelmia, mutta toisin kävi – laulaminen pelotti edelleen.
Opistovuoden jälkeen Itkonen jatkoi opettamista Siilitien ja Herttoniemenrannan ala-asteilla. Erityislasten kanssa työskentely Siilitiellä oli kaikessa haastavuudessaan kaikkein antoisinta.
Vaikka Itkonen nautti lasten kanssa työskentelystä ja oli pidetty opettaja, olo tuntui silti ahtaalta. Erityisesti kriittisestä kasvatustieteestä ja kasvatusfilosofiasta kiinnostunut ajattelija ei pystynyt allekirjoittamaan kaikkia kouluinstituution rajoittavilta tuntuvia sääntöjä.
Kandivaiheen vaihto-oppilasvuosi Espanjassa oli kuitenkin opettanut Itkosta arvostamaan Suomen korkealaatuista opetusta. Vaikka maan yliopisto-opetuksen taso tuotti pettymyksen, tekivät ilmaisuvoimainen kieli ja läheisiinsä epäitsekkyydellä suhtautuvat espanjalaiset Itkoseen vaikutuksen.
Viimeisen määräaikaisen työsopimuksen päätyttyä opettajan töissä Itkonen pakkasi reppunsa, otti mukaan pienen matkakitaransa ja lensi paluulippua ostamatta Kreikkaan.
Nais- ja sukupuolentutkimuksen aineopinnoissa Anna Itkonen kokee päässeensä inspiroivaan ja voimaannuttavaan seuraan niin lukemiensa naisteoreetikoiden kuin tapaamiensa “upeiden, luovien naistutkijoiden”, kuten Seija Jalaginin ja Päivi Jokisen, myötä.
Ateenan anarkistitaide ja Aeginan saaren rauha
Ateenassa Itkonen tutustui kiinnostaviin uusiin ihmisiin ja paikkoihin. Hän tapasi anarkistisen marginaali-taidekentän edustajia, jotka kokoontuivat vallatuissa teatterirakennuksissa ja tekivät taidettaan antaumuksella, lähestulkoon ilman rahaa.
Ympäristö ja ihmisten luova elinvoimaisuus inspiroivat Itkosta, vaikka länsimaisen kulttuurin kehdon korruptio ja ahtaalle ajettujen ihmisten selviytymistaistelu tuntuivat kuristavalta kurkussa.
Itkonen lähti Kreikkaankin musiikki mielessä ja otti siksi kitaransa mukaan. Hän toivoi uuden miljöön aukaisevan lukot, jotta musiikki alkaisi taas virrata.
”Se meni loppujen lopuksi niin, että annoin sen kitaran yksinhuoltajaäidin pojalle, jolla ei ollut soitinta, mutta joka oli musiikillisesti superlahjakas.”
Ateenasta Itkonen suuntasi taiteilijoiden suosimalle Aeginan saarelle, jossa hän ystävystyi vuokraemäntänsä, punkkari-taiteilija Saran kanssa. Saarella Itkonen tutustui myös vanhaan Nikokseen, jota kutsuttiin yleisesti nimellä Agios, pyhä mies. Nikos oli askeettisesti elävä ikonimaalari ja henkisiin oppeihin perehtynyt esoteerikko. Kyläläiset toivat Nikokselle ruokaa ja vastapalvelukseksi mies auttoi kyläläisiä arkisissa töissä.
Aeginan ajasta muodostui Itkoselle lopulta henkinen matka, joka tarkoitti käytännössä neljän kuukauden itsetutkiskelua pienen kalastajakylän vapaassa ja hyväksyvässä ilmapiirissä. Lopulta hän tunsi olevansa valmis kohtaamaan musiikin.
Taiteilija ja tieteilijä
Kreikan matkan jälkeen Itkonen muutti takaisin Ouluun ja aloitti musiikkikasvatuksen maisteriopinnot.
”Kyllä mä tiesin jotenkin, että mä palaan tähän, kun tulen takaisin Ouluun. Teen ne asiat, jotka oli jääneet kesken, joita olin paennut. Oli itsestään selvää, että teen sen [gradun] laulamisesta.”
Tutkimuksessaan Itkonen pystyy hyödyntämään myös omia vaikeita kokemuksiaan. Gradu käsittelee laulamista musiikki- ja taidekasvatusfilosofian näkökulmasta. Teoriapohja nojaa pääosin feministiteoreetikko Rosi Braidottin ajatteluun.
”Mua on aina kiinnostanut ihmisen muutos, joka on taiteissa niin niin läsnä. Ja taidekasvatuksessa.”
Niin taiteen kuin tieteen tekeminen vaatii luovuutta ja rohkeutta ajatella asioita uudesta näkökulmasta. Analyyttisesti ajattelevaa taiteen tekijää Itkosta kiinnostaakin taiteen ja tieteen yhdistäminen, joka voisi tapahtua esimerkiksi tutkijan uran muodossa.
Kuka?
Anna Itkonen
>> Musiikkikasvatuksen maisterivaiheen opiskelija Oulun yliopistossa.
>> Valmistunut ylioppilaaksi Madetojan musiikkilukiosta 2004, muusikoksi Oulun konservatoriosta pop & jazz -linjalta 2007 ja Oulun yliopistosta kasvatustieteen kandidaatiksi 2012.
>> Aloittanut laulamisen ja keikkailemisen ala-asteen toisella luokalla kempeleläisessä lapsikuorossa Musareissa. Myöhemmin laulanut muun muassa jazzia, soulia, funkia, rokkia ja bluesia.
>> Tekee gradua laulamisesta ja on kiinnostunut tutkijan urasta. Rakastaa Oulun yliopiston kirjaston oula.finna.fi -sivustoa.
>> On mukana Jukka Takalon tulevalla levyllä Vaarojen laulut. Levy julkaistaan Kajaanissa 17.8.2018 osana Linnanvirta-tapahtuman ohjelmaa. Keikkailee kesällä laulavana melojana Takalon levyn promo-kiertueella. Esitykset toteutetaan kajakeissa saarten ja satamien edustoilla. Oulussa keikka järjestetään Pikisaaren, Linnasaaren ja Sonnisaaren edustalla heinäkuussa.
>> Työskennellyt muun muassa baarityöntekijänä ja opettajana.
>> Ideoinut ja toteuttanut Oulun Tyttöjen Talolle työpajan, joka yhdisti luovaa kirjoittamista ja säveltämistä. Lopputyönä syntyi tyttöjen teksteistä yhdessä luotu biisi.
>> Lapsuuden unelma-ammatti oli opettaja.
>> Harrastaa joogaa, tanssia ja kokkaamista.
>> Haaveilee perustyytyväisyydestä. Toivoo tekevänsä naisenmentävää polkua tieteen ja taiteen rajapinnoilla.
Julkaistu
SHARE
Maria Kurtti
Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.
Oulun yliopiston yhteistyösuhteiden rehtori Arto Maaninen ei halua luoda vastakkainasettelua perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen välille. Rahaa riittää kyllä molemmille. "Soveltavan tutkimuksen tekijä ei saa helpommalla rahaa kuin perustutkimusta tekevä. Molemmille on mahdollisuuksia, mutta molempien on oltava hyviä!"
Kun pyydän Oulun yliopiston yhteistyösuhteiden vararehtoria Arto Maanista asettumaan hetkeksi työpöytänsä taakse valokuvaa varten, häntä naurattaa.
Hän ei nimittäin vietä aikaansa tässä paikassa juuri ollenkaan.
Miksi viettäisikään, olisihan hänen työtään vaikeaa tehdä työpöydän takaa. Yhteistyökumppanit eivät tule hakemaan häntä Linnanmaan kampuksen neljännestä kerroksesta, yritykset eivät ymmärrä etsiä tekijöitä tutkimusprojekteilleen suljetun oven takaa.
On oltava itse aktiivisesti liikkeellä, aina matkalla jonnekin.
Nyt hänellä on aikaa noin tunnin verran työhuoneella tehtävään haastatteluun. Käytetään se aika siis hyödyksi.
Maaninen tuli vararehtorin tehtäviin Teknologian tutkimuskeskus VTT:stä, missä hän on vastannut muun muassa tietointensiivisten tuotteiden ja palveluiden tutkimuksesta. Hän oli toiminut VTT:ssä eri tehtävissä vuodesta 2002, yhteensä viisitoista vuotta. Maaninen aloitti VTT:llä erikoistutkijana, ja irtisanoutuessaan hänen tittelinsä oli tutkimusjohtaja.
Siirtyminen tutkimuslaitoksesta yliopistoon ei aiheuttanut kulttuurishokkia.
”Työnkuvassa on lopulta hyvin paljon samaa. Ihmisetkin ovat hyvin samantyyppisiä, tutkijoita olen johtanut myös VTT:llä.”
Eipä fyysinenkään matka pitkä ole, sijaitseehan Oulun VTT:n toimisto Kaitoväylällä Linnanmaalla, vain harppauksen päässä kampuksen päärakennuksesta.
Toki yliopiston ja tutkimuslaitoksen organisaatiokulttuurissa on myös merkittäviä eroja. Yliopistoa ei voi johtaa kuten yritystä, mutta ei myöskään niin kuin tutkimuslaitosta.
”Yliopiston organisaatiokulttuuri on hyvin erilainen, hyvässä ja pahassa. On yllättävän paljon eroja siinä, miten asioita hoidetaan. Yliopistossa on asioita, kuten professorien autonomia, jotka tuovat johtamiseen omanlaisiaan flavoreita. VTT:llä johtaminen oli paljon suoraviivaisempaa”, Maaninen muotoilee.
Oulun yliopisto on Maaniselle tuttu ympäristö. Väiteltyään epäorgaanisen synteettisen kemian alalta tohtoriksi hän työskenteli yliopistolla erilaisissa tehtävissä vuoteen 2001 asti. Silloin hän siirtyi työskentelemään yhdysvaltalaiseen startup-yritykseen, roolinaan materiaalikehitysosaston johtaminen. Maanisen vastuulle kuului myös Oulun operaatioiden vetäminen ja kemikaalituotannon ulkoistaminen.
Marraskuussa 2002 yritys teki strategisen päätöksen muuttamisesta Espooseen. Strategisia päätöksiä tehtiin myös Maanisen perheessä.
”Perheeni oli sitä mieltä, että he eivät muuta Espooseen. Se oli sitten helppo päätös. Olin kotosalla kuusi päivää, jonka jälkeen siirryin työskentelemään VTT:lle.”
Maaninen kertoo valinneensa oman alansa jo yläkoulussa seitsemännellä luokalla: hänestä tulisi isona kemisti.
Kun ala oli selvillä, vain kampuksen sijaintia piti pohtia, voihan kemiaa opiskella Oulun lisäksi Jyväskylässä. Ensimmäisen vaihtoehdon hän valitsi lopulta siksi, että silloinen kemianopettaja oli opiskellut Oulussa. ”Hän suositteli Oulua, ja uskoin häntä — ja hyvä niin.”
”Koko työuralleni leimallista on ollut uusien asioiden opettelu. Mikäs sen parempi paikka uuden oppimiselle olisi kuin Oulun yliopisto.”
Kemian alan tutkimusta hän teki vuoteen 2013 asti, sen jälkeen VTT:n johtotehtävät alkoivat viedä liikaa aikaa ”tutkimusharrastukselta”, kuten hän sanoo.
”En pidä mahdottomana sitä, etteikö täällä voisi jotakin [tutkimusta] tehdä.”
Nyt häntä työllistää täysipäiväisesti yhteistyö.
”Vastuullani on kaikenlainen yhteistyö, jota yliopiston ulkopuolella tehdään. Se pitää sisällään yhteistyön muiden yliopistojen, tutkimuslaitosten ja yritysten kanssa. Koulutukseen liittyvää yhteistyötä hoitaa myös koulutusrehtori (Helka-Liisa Hentilä), tutkimusta tutkimusrehtori (Taina Pihlajaniemi), ja työtä tehdään paljon myös yhdessä. Myös rehtori (Jouko Niinimäki) hoitaa myös paljon yhteistyösuhteita. Omassa roolissani painotus on enemmän yritysten ja tutkimuslaitosten kanssa. Toki laatikko hakee vielä reunojaan: ei ole vielä aivan selvää, mitkä asiat ovat minun asioitani, ja mitkä ovat kollegojeni vastuu”, Maaninen muotoilee.
Hän näkee työssä etunaan VTT:llä syntyneet hyvät verkostot erityisesti elektroniikka- ja ICT-alalta.
”Nyt täytyy oppia tuntemaan myös muita Oulun yliopiston aloja, mitä asioita tapahtuu vaikka kasvatustieteiden tai humanistien puolella.”
Onneksi uusien asioiden oppiminen on hänelle mieluista.
”Koko työuralleni leimallista on ollut uusien asioiden opettelu. Mikäs sen parempi paikka uuden oppimiselle olisi kuin Oulun yliopisto.”
Riittääkö raha?
Mutta puhutaanpas rahasta, sitä kun ei aina riitä.
Yliopistojen rahoitus oli alkukevään näkyvästi tapetilla tulehtuneiden työehtosopimusneuvotteluiden vuoksi.
Rahanjaon yhteydessä puhutaan kuitenkin usein myös siitä, riittääkö sitä ylipäänsä enää muuhun kuin niin sanottuun soveltavaan tutkimukseen.
Poliitikkojen yliopistoja koskevissa puheissa vilahtelevat ajatukset innovaatioista, kilpailukyvyn kasvattamisesta, päätöksentekoa tukevasta tutkimuksesta. Sen sijaan perustutkimuksen arvoa muistetaan kehua muiden kuin tieteentekijöiden toimesta vain aniharvoin.
Arto Maanisen mukaan kyse on oikeastaan turhasta vastakkainasettelusta. Hänen mukaansa rahaa riittää kyllä molemmille.
Toki Tekesillä – vuoden alusta alkaen Business Finlandilla – raha menee teknistä tai taloudellista hyötyä tuottavien sovellutusten, kuuluisten innovaatioiden, luo. Strategisella rahoituksella päättäjät pystyvät rahoittamaan sellaista tutkimusta, jota he itse pitävät kulloinkin tärkeänä ja elinkeinoelämän tarpeita palvelevana.
Mutta Maanisen mukaan kyse ei ole joko tai -tilanteesta. Tekesin rahoitusta on leikattu, ja Suomen Akatemian osuus rahoituksesta on kasvanut: ”Nythän message on se, että perustutkimukseen panostetaan enemmän kuin soveltavaan tutkimukseen.”
Maaninen pitää käytännön sovellutuksiin tähtäävää tutkimusta koskevaa kriittisyyttä eräänlaisena tekosyynä rahan saamattomuudelle: ”Soveltavan tutkimuksen tekijä ei saa helpommalla rahaa kuin perustutkimusta tekevä. Molemmille on mahdollisuuksia, mutta molempien on oltava hyviä!”
Rakas kumppani – ja kilpailija
Innovaatioiden ilosanoman sijaan Arto Maaninen puhuu vaikuttavuudesta.
Yliopistojen vaikuttavuuden kasvaminen on hänestä hyvä asia. Yliopistoilla tulisi olla merkitystä, jälkeä ja näkyvyyttä sitä ympäröivässä yhteiskunnassa. Vaikuttavuudesta puhuminen ei Maanisen mukaan vie tai vähennä yliopistolla tehtävän perustutkimuksen tai tieteellisyyden arvoa.
”Vaikka yliopistojen vaikuttavuutta halutaan kasvattaa, ei se tarkoita sitä, että perustutkimus häviäisi kokonaan, jotta jokaisen tulisi tehdä vain soveltavaa tutkimusta. Eivätkä sitä halua poliitikotkaan.”
Vaikuttavuuden lisäksi Maanisen puheessa toistuu ajatus yhteistyöstä. Yhteistyötä on tehtävä niin yliopiston sisällä eri alojen kesken kuin ulkomaailmassakin.
Ketkä ovat Oulun yliopiston tärkeimmät yhteistyökumppanit? Ketkä mahtuvat top kolmoseen?
Maaninen ei ole ensin kovin halukas listaamaan tärkeimpiä, sillä jokaisella alalla on omat painotuksensa, omat kumppaninsa. Sama kumppani ei ole yhtä rakas lääketieteen tutkijalle kuin fennistille.
Pienen mietinnän jälkeen hän mainitsee Nokian (”Ei voi jättää mainitsematta. Erittäin pitkä yhteistyö, joka on lähtenyt ensimmäisten kännyköiden kehittämisestä”), Linnanmaan kampuksen tutkimuslaitokset (Suomen ympäristökeskus SYKE ja Luonnonvarakeskus Luke), VTT sekä muut maan yliopistot.
Muut yliopistot ovat sekä ystäviä että kilpakumppaneita. ”Me kilpailemme keskenämme opetus- ja kulttuuriministeriön rahoista, Suomen Akatemian rahoista, Tekesin rahoista, Horisontti 2020-ohjelman rahoista”, Arto Maaninen luettelee.
Oulussa kahdeksan tiedekunnan yliopistossa tehdään tiedettä laajalla otteella. Toisessa päässä taloa tutkitaan 5G:n mahdollisuuksia, toisessa taas lapsen kielen kehitystä.
Onko monitieteisyys yhteistyökumppaneiden etsinnän kannalta hyvä vai huono juttu? Olisiko sittenkin helpompaa työskennellä tekniikkaan erikoistuneessa Lappeenrannassa tai Tampereella?
Oulun monitieteisyys on Arto Maanisen mukaan samanaikaisesti haaste ja mahdollisuus.
Vaikeuksia se aiheuttaa siksi, että aivan kaikkea talossa tehtävää tutkimusta ei yksi kuolevainen pysty hallitsemaan. Siksi kaikkien alojen erityispiirteiden ja tarpeiden huomioiminen on mahdotonta. ”Yhden ihmisen aivokapasiteetti ei siihen riitä – tai ainakaan minulla ei riitä.”
”Työni ei kuitenkaan ole yhden miehen show. Välillä minä käyn kuuntelemassa henkilökunnasta heidän yrityksiä koskevia tarpeitaan, toisinaan taas etsin, kenellä olisi henkilökunnasta kompetenssia yrityksen tarpeisiin. Pyytäkää siis apua, jos tarvitsette!” hän ohjeistaa tutkijoita.
Oulun etuna Maaninen näkee sen, että poikkitieteellisessä ympäristössä on mahdollisuus oikeasti merkittävien keksintöjen synnylle.
”Vielä monta kisaa voitamme monitieteisyydellä.”
Kahden eri alan asiantuntijoiden kohtaaminen, yllättävien alojen törmäytys voi poikia yllättäviä mahdollisuuksia. Esimerkiksi humanisti ja tietoteekkari voivat luoda yhdessä jotain suurta, kunhan sille annetaan tilaa.
Kovasti kaivattuja innovaatioitakaan ei ole keksimällä keksitty, vaan ne ovat Maanisen mukaan poksahtaneet esille, eri alojen ihmisten kohdatessa.
”Vielä monta kisaa voitamme monitieteisyydellä.”
Kisasta puheenollen – kenen kanssa Oulu puolestaan kilpailee eniten?
Maaninen mietiskelee hetken asiaa, ennen kuin vastaa:
”Samalla kun muut yliopistot ovat yhteistyökumppaneitamme, ovat ne myös kovimpia kilpailijoitamme. Me kilpailemme keskenämme opetus- ja kulttuuriministerön rahoista, Suomen Akatemian rahoista, Tekesin rahoista, Horisontti 2020-ohjelman rahoista.”
Puhuessaan kisasta Maaninen tarkoittaa ennen kaikkea kilpailua ulkoisesta, täydentävästä rahoituksesta.
Kilpailua jaettavasta (ja usein vähenevästä) rahasta käydään jo nyt niin kansallisesti kuin Euroopan tasolla.
”Näissä kisoissa pitää olla terävää osaamista. Jos on piirikunnan paras, se ei riitä.”
Arto Maanisen mielestä Oulussa pärjää vain toimimalla: ”Ei jäädä ruikuttamaan, kerätään joukot kasaan, päätetään, mitä tehdään – ja sitten vain tehdään.”
Oulussa tekemisen meininkiä
Oulun yliopiston pitäisi siis Maanisen mukaan olla toki kansallisesti merkittävä, mutta vaikuttava myös Euroopan, mieluusti myös koko maailman tasolla.
Hän näkee Oululla monitieteisyyden ohella useita valttikortteja, joilla erottua joukosta.
Maaninen puhuu oululaisesta mentaliteetista, ”tekemisen meiningistä”, joka monelta muulta kaupungilta puuttuu – ja josta muualla ollaan jopa kateellisia.
Yhdeksi syyksi hän epäilee sitä, että Helsingistä katsottuna Oulu voi näyttää syrjäiseltä. ”Siksi täällä on totuttu siihen, että meidän pitää vain tehdä. Ei jäädä ruikuttamaan, kerätään joukot kasaan, päätetään, mitä tehdään – ja sitten vain tehdään.”
Esimerkiksi käy se, kuinka kaupunki reagoi Microsoftin ja Broadcomin irtisanomisiin kesällä 2014. Heinäkuussa yhtiöt ilmoittivat yhteensä lähes tuhannen hengen irtisanomisista, mikä lamautti koko kaupungin ICT-alan. Nyt ala on taas voimakkaassa kasvussa, jopa työvoimapulaa kärsimässä, kiitos lukuisten uusien pienten yritysten.
”Yritykset osaavat Oulussa muodostaa yhteenliittymiä ja tehdä mutkattomasti ja ennakkoluulottomasti yhteistyötä.”
Kolmannen vararehtorin toimikausi päättyy 31.12.2022.
Millaisen yliopiston hän haluaa jättää seuraajalleen?
Vuonna 2022 Oulun yliopisto on Maanisen vision mukaan entistä vaikuttavampi, ei vain Pohjois-Suomessa vaan kansallisesti, ja sillä on kansainvälisesti tunnustettu tiedeyliopiston asema.
Kuulostaa siltä, että siinä on paljon tehtävää – ja paljon, paljon aikaa, jota täytyy viettää muualla kuin työpöydän äärellä.
Kuka?
>> Arto Maaninen
>> 47-vuotias.
>> Oulun yliopiston yhteistyösuhteista vastaava vararehtori.
>> Asuu Oulussa.
>> Hallituksen jäsen OEA:ssa (Organic and Printed Electronics Association).
>> Valmistunut filosofian maisteriksi pääaineena epäorgaaninen kemia Oulun yliopistosta vuonna 1995. Väitteli Oulun yliopistossa epäorgaanisen kemian alalta filosofian tohtoriksi 1999.
>> Vapaa-ajallaan harrastaa koiravaljakkourheilua. ”Meillä on neljätoista siperianhuskyä. Vaimoni kilpailee lajissa, ja itse olen mukana treenaamassa ja kisoissa huoltojoukoissa. Kun taloudessa on neljätoista koiraa, ei ole vapaa-ajan ongelmia.”
>> Lapsuuden unelma-ammattina roskakuski, yläkouluikäisestä alkaen kemisti. ”Enkä ole katunut tätä valintaa hetkeäkään.”
>> Toivoo elävänsä tervettä elämää, jotta voi nauttia myös eläkevuosista. ”Olen aika pitkälti saanut jo sen, mistä olen haaveillut – omakotitalon, koiria, palkan, jolla tulee toimeen. Nyt elän sitä elämää josta olen haaveillut.”
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
