Kategoria: Päähenkilö

Oululaisen hammaslääketieteen koulutuksen alkamisesta tulee ensi vuonna täyteen 45 vuotta.

Silloin kelpaa kohottaa maljaa kaikille Oulun yliopistosta valmistuneille hammaslääketieteen lisensiaateille, erikoishammaslääkäreille, tohtoreille!

Mutta juhlavuonna jokin on toisin, ikään kuin joku puuttuisi joukosta.

Oulun yliopistolla hammaslääketieteen alan opettajana ja tutkijana lähemmäs 40 vuotta työskennellyt Kyösti Oikarinen ei enää ensi vuonna istu työhuoneessaan Kontinkankaalla. Kampus vaihtuu kaupungiksi: Oikarinen seuraa Riikka Moilasta (kesk.) Oulun kaupunginhallituksen puheenjohtajana. Oikarinen valittiin Moilasen seuraajaksi 28.8. pidetyssä kokouksessa.

Hieman ennen Oikarista Kontinkankaalta poistui myös eräs toinen. Aapistiellä vuodesta 1978 seissyt vanha home- ja kosteusvaurioinen hammaslääketieteen rakennus on alkukesästä revitty alas. Sen on korvannut uusi ja hieno Dentopolis.

Sattumassa on helppo nähdä outoa symmetriaa: tuossa rakennuksessa pian eläkkeelle jäävä Oikarinen aikoinaan aloitti työnsä vastavalmistuneena hammaslääkärinä.

Turku hitsasti oululaisjoukon tiiviiksi

Jouluna 1972 nuori Oikarinen sai kuulla uudesta kiinnostavasta koulutuksesta: Oulun yliopiston lääketieteellinen tiedekunta alkaisi syksyllä 1973 kouluttaa hammaslääkäreitä. Vaikka Oikarisen lapsuuden unelma-ammattina oli ollut kemian opettaja, päätti hän hakea hammaslääkäriksi.

Uusi mahdollisuus kiinnosti muitakin muhoslaisia: Oikarisen kanssa samalta luokalta hammaslääkäritoivoja lähti Ouluun opiskelemaan neljä kappaletta.

Ensimmäiset kaksi vuotta Oulun yliopiston ensimmäinen hammaslääkäriopiskelijoiden vuosikurssi opiskeli Oulussa, jonka jälkeen oli edessä siirtyminen Turkuun kolmivuotiseen klinikkavaiheeseen. Intensiivinen opiskeluaika Turussa hammaslääketieteen laitoksessa hitsasi oululaisista niin tiiviin ryhmän, että yhteydenpito ryhmäläisten kesken jatkuu edelleen.

Mutta ainakaan yhdestä muhoslaisesta ei ollut pysyvästi Aurajoen rannalle. Valmistuttuaan hammaslääketieteen lisensiaatiksi vuonna 1978 Oikarinen palasi takaisin Ouluun. Hän aloitti työskentelynsä vasta valmistuneessa hammaslääketieteen laitoksen rakennuksessa Aapistie 3:ssa, erikoistumisala löytyi suukirurgian puolelta.

Oikarinen sanoo nyt, ettei hänen yliopistoon ollut tarkoitus lopullisesti jäädä, eihän hän ollut kovin tutkimusorientoitunutkaan. Samaan aikaan hän avasikin hammaslääkärin yksityisvastaanoton Pakkahuoneenkatu 9:ään. Sieltä hän lähti pian muutamaksi vuodeksi Saksaan Hampuriin, teki töitä ja väitöskirjaa työn ohella.

Vuonna 1987 hän sai hammasvaurioita käsittelevän Suomessa tehdyn väitöskirjansa valmiiksi, vuotta myöhemmin valmistui saksankielinen väitöskirja.

Sen jälkeen ei-tutkimusorientoituneeksi itsensä määritellyt Oikarinen alkoi edetä Oulun yliopiston tutkijaportailla varsin nopeasti: suu- ja leukakirurgian vt. professorina hän aloitti 1994, varsinaisena professorina vuonna 2000.

Vuodet 2000–2002 hän työskenteli professorina Kuwaitissa. Kuwaitin vuosiaan hän pitää mielenkiintoisena, kenties jopa turhan lyhyenä aikana. Maassa olisi viihtynyt pitempäänkin.

“Yliopistolta kuitenkin soitettiin, että nyt pitää joko luopua Oulun virasta tai tulla takaisin.”

Oikarinen valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon.

“Nyt on rauha maassa”

Kyösti Oikarinen aloitti lääketieteellisen tiedekunnan dekaanina vuonna 2013, toimittuaan suu- ja leukakirurgian professorina yli kymmenen vuotta.

Tuolloin siirtyminen tutkimuksesta tiedekunnan hallintoon tuntui luonnolliselta: tutkimusryhmän työ eteni omalla painollaan, häntä ei enää tarvittu ohjaamaan.

Lääketieteellisen dekaanin työstä Oikarinen jää eläkkeelle lokakuun lopulla. Tiedekunnan uusi dekaani viisivuotiskaudeksi (1.11.2017 –31.12.2021) valitaan lokakuussa. Oikarisen mukaan hakijoita tehtävään oli kaksi.

Oikarisen mukaan ”tiedekuntaa kuullaan niin kuin johtosääntö sen määrittelee”, mutta viime kädessä dekaanin valitsee rehtori Jouko Niinimäki.

Millaisen tiedekunnan hän jättää nyt häntä seuraavalle dekaanille?

Tuntemukset tulevasta ovat positiiviset: “Nyt on aika rauha maassa.”

Oikarisen mukaan monessa suhteessa on jo parannettu aiemmasta, ja esimerkiksi väitöskirjamäärät ja julkaisumäärät ovat kasvussa. Hän mainitsee myös Kandipalautteen, sähköisen opiskelijapalautekyselyn, jota tiedekunnan opiskelijat täyttävät poikkeuksellisen ahkerasti.

“Toivon nyt jättäväni seuraajalleni tiedekunnan, joka on taloudellisesti tasapainossa, joka tekee hyvää tulosta, on verkostoitunut sekä yritysmaailman että muiden yliopistojen kanssa, ja jolla on terveet ja hyvässä kunnossa olevat tilat”, Oikarinen luettelee.

Lääketieteellisessä tiedekunnassa on omat taloudelliset haasteensa. Yksi on se, etteivät kaikki tiedekunnan tutkimusyksiköt pärjää taloudellisesti yhtä hyvin kuin toiset.

“Jotkut yksiköt ovat vahvempia kuin toiset, ilman tukea jotkin tutkimusyksiköt eivät pärjäisi omillaan. Mutta kuitenkin kaikkia tarvitaan, jotta lääketieteen opetusta on mahdollista antaa. Emme voi opettaa vain joistain taudeista, ja jättää toisista opettamatta, kaikkia tarvitaan.“

Kaksi yritystä rehtoriksi

Olisi Oikarisella ollut toiveita nousta yliopiston hallinnossa vielä korkeammallekin.

Hän on ollut kahdesti ehdolla Oulun yliopiston rehtoriksi. Vuonna 2006 tehtävään valittiin silloinen rehtori Lauri Lajunen, vuonna 2014 nykyinen rehtori Jouko Niinimäki.

Vuonna 2006 rehtorivalinnasta äänesti yliopiston vaalikollegio, johon kuuluivat yliopiston hallituksen ja tiedekuntaneuvostojen jäsenet, vararehtorit, erillisten laitosten johtajat ja hallintojohtaja.

Lopulta ero Oikarisen ja Lajusen välillä oli selvä: Lajunen sai ensimmäisellä äänestyskierroksella 92 ääntä, Oikarinen 42. Tyhjiä äänestyslippuja jätettiin yksi.

Nyt on pakko kysyä: kuinka kovasti kakkoseksi jääminen kahteen otteeseen harmitti?

Joko aika parantaa haavat tai pettymys ei oikeasti ole jäänyt kalvamaan, niin tyynesti Oikarinen tuntuu suhtautuvan häviämiseen.

“Vuonna 2006 jos opiskelijat olisivat kääntyneet puolelleni, tilanne olisi ollut eri. Ja toisella kerralla lopputulosta ennakoi se, että Jouko erikseen pyydettiin rehtorikisaan.”

Mutta eduskuntavaaleissa rannalle jääminen häntä kirpaisi, sen hän myöntää. Keskustan ehdokkaana Oulun vaalipiirissä hän sai vuonna 2003 3306 ääntä, vuonna 2007 3533 ääntä ja vuonna 2011 3791 ääntä.

Ei nyt kehnosti, muttei läheskään tarpeeksi valituksi tulemiseen. Odotukset tulosta kohtaan olivat korkeammalla.

Toisaalta ajat olivat vuonna 2011 hankalat myös Oikarisen puolueelle, vaalirahakohun raskaasti ryvettämälle keskustalle: vuoden 2011 vaaleissa keskusta menetti peräti 16 paikkaa, ja kannatus tipahti 15 prosenttiin.

“Jos keskustalla olisi ollut vaaleissa normaali tulosvuosi, olisi läpipääsy ollut lähempänä.”

Oikarinen näkee pettymyksen tuottaneelle tulokselle myös toisen syyn. Koulutus voi vaaleissa olla äänestäjiä karkottava taakka, ei suinkaan etu.

“Professoriin ei ole helppo samaistua”, hän pohtii.

Samaa epäileväistä asennetta hän koki myös ensimmäisellä valtuustokaudellaan vuosina 2005–2008. Silloin häneltä vakavissaan tiedusteltiin, mitä hammaslääkäri voisi ymmärtää esimerkiksi varhaiskasvatuksesta tai kaavoituksesta.

“Moni koki, että osaamisalueni on liian aivan kapea, ymmärrän jotain ainoastaan hampaista”, hän naureskelee.

Puoluevalinta tuli Oikariselle, pienviljelijän pojalle, verenperintönä ja itsestäänselvyytenä.

“Tiedostan sen, että jollei Suomessa olisi ollut tasa-arvoista koulutusta, en olisi itse päässyt tähän asemaan. Hyvinvointiyhteiskunnan ansiosta olen tässä missä nyt olen.”

Toisaalta juuri keskusta on ajanut hallituksessa raskaita koulutusleikkauksia.

Puolueen linjan hyväksyminen ei ole aina ollut helppoa, Oikarinen myöntää. Erityisen raskaana hän pitää leikkausten aiheuttamia yt-neuvotteluita. Hän itse vei lääketieteellisessä tiedekunnassa läpi kaksi yt-kierrosta.

“Yt:t eivät vain sovi tähän ympäristöön ollenkaan. Paljon pystyimme onneksi hoitamaan eläköitymisten kautta.”

Toisaalta leikkaukset ovat Oikarisen mukaan pakottaneet yliopiston myös uudistumaan ja kehittämään uusia toimintamalleja, siis sopeutumaan pakon edessä.

Ei golfia, ei veneilyä

Pitkän yliopistouran lisäksi Oikarinen on pitänyt yksityispraktiikkaa liki 40 vuoden ajan, toki viimeisinä vuosina jo melko harvakseltaan. Sekin ovi on nyt suljettu, viimeiset vastaanottokerrat hän piti elokuussa.

Eläkkeelle jääminen ei tarkoita vapaaherran elämää. Oikarinen näyttää tietokoneen ruudulta kalenteriaan, jossa on pitkiä värikkäitä palkkeja: tuossa kohtaa on edessä seminaari, tuossa taas kokous. Laakereille lepäämään jääminen ei hänelle ole luontaista.

“En ole urallani kertaakaan pitänyt vapaata: ei sapattivapaita, ei vuorotteluvapaita.”

Oulun kaupunginvaltuustoon kaudelle 2017–2021 Oikarinen valittiin 970 äänellä. Paluuseen politiikkaan tauon jälkeen hän nimeää kaksi syytä: halun vaikuttaa isoihin murroksiin ja tarpeen keksiä eläkevuosille järjellistä tekemistä.

“En pelaa golfia, en ole mukana Rotaryklubissa, en veneile. Politiikka tuntui luontevalta tavalta keksiä eläkevuosille uutta tekemistä”, hän nauraa.

Politiikan houkuttelevuutta lisäsi se, että ratkaistavana on useita sote- ja maakuntahallintoa koskevia kysymyksiä. Soteuudistus ja laajemmin maakunnan asiat ovat selvästi Oikarisen sydäntä lähellä, sillä “Minun pitkän tähtäimen suuntani on maakunta, muistaen se, että Oulu on puolet Pohjois-Pohjanmaasta”.

Maakuntavaaleihin hän onkin jo lupautunut lähteä ehdolle, eduskuntavaaleja “pitää vielä miettiä”.

Mutta ennen kuin ehditään taas uusiin vaaleihin, vielä sananen yliopistosta. Kirpaiseeko Kontinkankaan kampuksen jättäminen?

“Olen hyvä jättämään menneitä asioita taakse ja myös luopumaan asioista. Vaikka se vähän haikeata onkin ja olen kaikesta toki kiitollinen, niin nyt on suunnattava nokka kohti uusia seikkailuita.”

Eikä hän Oulun yliopistoa eläkkeelläkään kokonaan jätä. Tulevaisuudessa hän seuraa sitä nyt eri roolista, kaupunginhallituksen puheenjohtajana. Näköalapaikalta, niin kuin hän sanoo.

“Katselen maailmaa sote- ja yliopiston silmin. Olen tämän yliopiston kasvatti, ja koko urani on yliopiston ansiota.”

Mikäli Roosa Pesälä olisi tehnyt muutama vuosi sitten pari erilaista valintaa, hän voisi istua tässä haastattelutilanteessa pöydän toisella puolella. Lukioikäisenä häntä kiinnosti “vähän kaikki”, biokemiasta toimittajuuteen.

Mutta koska Pesälällä oli yksi uravalintaa koskeva pelonaihe, hän istuu nyt haastateltavan paikalla, Kontinkankaan kampuksella hiljaisen nettikahvilan pöydässä.

Toista vuotta lääketiedettä opiskeleva Pesälä on yksi Oulun yliopiston kymmenistä pienryhmäohjaajista, ylempien vuosikurssilaisten opiskelijoista, jotka ohjaavat uusia opiskelijoita heti opintojen ensimmäisistä päivistä alkaen.

On aika kysyä tarkemmin siitä, miten hän itse selvisi fuksisyksystä ja mitä vinkkejä hän antaa nyt opintonsa aloittaville.

Lääkäri ei ole koskaan valmis

Oulun yliopiston lääketieteellinen tiedekunta ei ollut Pesälälle se ilmeisin vaihtoehto, vaikka merkit näyttivät ulkopuoliselle selvältä. Hän kahmi lukiossa biologian, fysiikan ja kemian kursseja, kaikkia aineita, joiden oppia tarvitaan lääkiksen pääsykokeessa. Pesälän vanhemmat ovat molemmat lääkäreitä, jotka tapasivat Oulussa Kontinkankaalla opiskellessaan.

Vanhemmat eivät kuitenkaan usuttaneet häntä uralle, sillä oman kokemuksensa perusteella he ymmärsivät alan haastavuuden.

“Kun lopulta ilmoitin hakevani lääkikseen, äitini kysyi, ettenkö tosissani muuta alaa keksinyt”, hän naurahtaa.

Ei hän keksinyt. Aivan keskeinen syy lääkärin uralle hakeutumiselle oli Pesälän mukaan työnkuvan haastavuus. Häntä ahdistaa ajatus saman, toistuvan ja yksitoikkoisen työn tekemisestä päivästä, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, tästä päivästä iänkaikkisuuteen asti, aamen.

“Mutta lääkärinä et ole koskaan täysin valmis. Aina voi kehittyä, etsiä suuntia, joita et ole aiemmin kokeillut”, Pesälä toteaa. Häntä kiehtoi ammatissa myös sen akateemisuus. Hän kertoo lukemisen ja analysoinnin kiehtoneen häntä pienestä pitäen. Lääkäriys yhdistikin sopivalla tavalla käytännön, teoreettisuuden ja mahdollisuuden kehittyä myös opiskeluvuosien jälkeen.

Kun opinnot toisen pääsykoeyrityksen jälkeen alkoivat Kontinkankaalla elokuussa 2016, Pesälä huomasi hätkähtävänsä eniten sitä, kuinka paljon hoidettavia asioita yhdellä ihmisellä opintojen alussa onkaan. Kun saa selvitettyä itselleen käyttäjätunnukset sähköpostiin, pitääkin pohtia seuraavaksi sitä, miten ja missä pääsee tulostamaan, mistä saa opiskelijakortin, entä miten kurssikirjojen lainaus onnistuu?

Ongelmia aiheutti myös oman opiskelutyylin löytäminen. Yliopisto otti Pesälältä luulot pois anatomian tentissä, joka oli ensimmäisen kurssin ensimmäinen tentti. Sen kurssin opiskelua ja suoritustapaa pohdittiin kiivaasti myös muiden opiskelukavereiden kesken. Kenelläkään ei ollut valmista vastausta siihen, pitääkö jokainen luu ja lihas opetella latinankielisine nimineen erikseen, vai riittääkö sittenkin hieman yleisemmän tason tietämys.

Prosta on moneksi

Juuri tämmöisiä pulmia varten yliopistolla ovat pienryhmäohjaajat, saman koulutusalan ylempien vuosikurssien opiskelijat.

Oli kyseessä sitten opiskelijan käyttäjätunnuksen aktivointi, opiskeluvinkit tai tekemisen keksiminen lauantai-illalle, oma pienryhmäohjaaja opastaa fuksin tiedon äärelle.

“Omalla ryhmälläni tänä syksynä yksi ensimmäisiä tekemiäni asioita oli se, että istutin heidät tänne nettikahvilaan koneiden äärelle ja annoin hieman ATK-tukiopetusta käyttäjätunnuksen tekemisen muodossa”, Pesälä nauraa.

Pron tehtäviin kuuluu valistuksen ohella viihdyttäminen. Pienryhmäohjaajana Pesälä keksii ryhmälleen syksyn illoiksi hilpeää ja ryhmähenkeä kasvattavaa puuhaa. Yhtenä elokuun iltana noin kymmenhenkinen ryhmä kokoontui pyöräsuunnistukseen, toisena piknikille, kolmantena lääkisopiskelijoille tarkoitettuihin PROlympialaisiin Hupisaarten kesäteatterille.

Aina kyse ei ole isoista asioista. Pesälän mukaan aivan ensimmäisten opiskelupäivien aikana pienryhmäohjaajan tärkein panos voi olla se, että hän pyytää fuksit mukaansa lounaalle. Näin he tutustuvat rauhassa niin lounasravintolaan kuin toisiinsakin.

Pitää pystyä puhumaan

Millaisia ominaisuuksia pienryhmäohjaajilta Pesälän kokemuksen mukaan vaaditaan?

Hetken pohdinnan jälkeen hän mainitsee ihmistuntemuksen. Pienryhmäohjaajan on toimintaa suunnitellessa hoksattava, että ryhmäläiset tulevat hyvin erilaisista lähtökohdista ja ovat samasta koulutusalasta huolimatta kiinnostuneita varsin monenlaisista asioista: jokainen fuksi ei siis nauti viinanhuuruisista villeistä bileistä. Toki myös sosiaalisuus on tärkeää. Jos edes pienryhmäohjaaja ei saa kokoontumisessa kakaistua sanaa suustaan, saako tilannetta jännittävä fuksikaan?

Kolmas Pesälän mainitsema ominaisuus on suunnitelmallisuus. Jotta ohjaaja ehtii fuksien elämänlaadusta huolehtimisen ohella suorittamaan omia opintojaan, on menot aikataulutettava tarkasti.

Organisointiin kuuluu myös se, että annettu ohjaus on suunnitelmallisempaa ja tavoitteellisempaa kuin “ollaan vaan ja hengaillaan” -tyyppinen tunnelmointi. Fuksin tulisikin saada pro-kokoontumisista irti muutakin informaatiota kuin pienryhmäohjaajan lempialkoholijuoman laadun.

Pesälän omana tavoitteena on saada fuksit huomaamaan se, että lääketieteellisen tiedekunnan opiskelu ei ole sen koulumaisuudesta huolimatta vain anatomian tenttien tuskaista lukemista omassa lukukammiossa, vaan myös intensiivinen ja ainutlaatuinen elämys.

“Koska koulutuksemme on niin pitkä, kuusi vuotta, olisi tärkeää kokea viihtyvänsä tuo aika mahdollisimman hyvin”, hän tiivistää.

Jotta omasta opiskeluajasta saisi kaiken mahdollisen irti, vaaditaan yhteistä ilonpitoa ja jaettuja harminaiheita, tenteissä kompastelua ja onnistumista, yhdessä järjestettyjä tapahtumia ja projekteja. Siis: aivan tavallista opiskeluelämää.

Ja jotta todella pääsisi näihin opiskelun rientoihin mukaan, tarvitaan taas pienryhmäohjaajia. Sen Pesälä muistaa itsekin hyvin vielä viime vuodesta.

“Pienryhmässä parasta on se, että saa heti alussa itselleen sen turvallisen, pienen yhteisön, jonka kanssa opiskella ja olla ensimmäisenä päivinä. Yhteisö kasvaa hiljalleen, illanvietoissa ja bileissä pienryhmät kohtaavat toisensa, ja ihmiset alkavat jo uskaltaa istahtaa myös viereisen ryhmän pöytään. Lopulta valmistumispäivänä sitä juhlitaan yhdessä koko oman kurssin kanssa, yhteisestä kurssihengestä nauttien.”