Oulun ylioppilaslehden päätoimittajan Anni Hyypiön opintovapaan sijaisena toimii tammikuusta maaliskuun loppuun saakka Iida Putkonen. Putkonen on toiminut lehdessä avustajana ja toimitusharjoittelijana keväällä 2019.
Oulun ylioppilaslehden päätoimittajan Anni Hyypiön opintovapaan sijaisena toimii tammikuun alusta maaliskuun loppuun saakka Iida Putkonen. Hän on 22-vuotias tiedeviestinnän maisteriohjelman opiskelija. Putkonen on toiminut lehdessä tämän vuoden alusta alkaen avustajana ja maaliskuusta toukokuuhun myös toimitusharjoittelijana.
Päätoimittajan sijaiseksi haki määräaikaan mennessä neljä henkilöä: Iida Putkonen, Lauri Siniluoto, Matias Huttunen ja Laura Juntunen. Heistä haastateltiin kolme, Putkonen, Siniluoto ja Juntunen. Valintapäätös tehtiin lopulta Oulun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen kokouksessa 5. joulukuuta. Putkosen eduiksi katsottiin aiempi kokemus Oulun ylioppilaslehdessä työskentelystä ja vahva näkemys vuoden ensimmäisen printtilehden sisällöstä ja sen yhteydessä järjestettävästä julkaisujuhlasta.
Putkonen sanoo olevansa pestissä aloittamisesta innoissaan, vaikka ”vähän jännittääkin, tietysti.”
Kolmen kuukauden sijaisuuden aikana hänen tavoitteenaan on oppia mahdollisimman paljon lehdentekoon kuuluvista käytännön asioista ja etsiä omaa tyyliä tehdä asioita. Paikkaa hän haki, sillä hän arveli sen olevan mahdollisuus tehdä hommia, joita ei muuten pääsisi tekemään.
Iida Putkonen aloittaa lehden päätoimittajan sijaisena 7. tammikuuta. Sijaisen tehtäviin kuuluu muun muassa julkaista vuoden 2020 ensimmäinen printtilehti ja järjestää vuoden ensimmäisen numeron yhteyteen kuuluva julkaisutilaisuus, tuottaa sisältöjä lehden verkkoversioon ja someen ja hoitaa muita päätoimittajalle kuuluvia tehtäviä.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) edustajisto on valinnut ylioppilaskunnalle uuden hallituksen ja edustajiston puheenjohtajiston. Kokous pidettiin 10. joulukuuta Linnanmaalla. Edustajiston puheenjohtajaksi vuodelle 2020 valittiin Janne Kilponen, 23-vuotias sähkötekniikan opiskelija, joka on toiminut muun muassa Sähköinsinöörikillassa ja Oulun Teekkariyhdistyksessä. Edustajiston varapuheenjohtajaksi valittiin varhaiskasvatuksen opiskelija Salla Karhunen. Hallituksen puheenjohtajaksi vuodelle 2020 edustajisto valitsi Eetu Leinosen. Leinonen on 21-vuotias suomen kielen […]
Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) edustajisto on valinnut ylioppilaskunnalle uuden hallituksen ja edustajiston puheenjohtajiston. Kokous pidettiin 10. joulukuuta Linnanmaalla.
Edustajiston puheenjohtajaksi vuodelle 2020 valittiin Janne Kilponen, 23-vuotias sähkötekniikan opiskelija, joka on toiminut muun muassa Sähköinsinöörikillassa ja Oulun Teekkariyhdistyksessä. Edustajiston varapuheenjohtajaksi valittiin varhaiskasvatuksen opiskelija Salla Karhunen.
Hallituksen puheenjohtajaksi vuodelle 2020 edustajisto valitsi Eetu Leinosen. Leinonen on 21-vuotias suomen kielen ja tilastotieteen opiskelija. Hän on toiminut aiemmin Oulun luonnontieteilijöiden hallituksen puheenjohtajana. Kuluneen vuoden aikana hän on toiminut myös OYY:n talousvaliokunnan ja edunvalvontajaoston puheenjohtajana.
Hallituksen jäseniksi valittiin Eevasisko Mehtätalo, Petra Nieminen, Reeta Mäki-Pollari,Santeri Siira, Jarkko Impola ja Tia Rahkila. Hakemuksensa oli jättänyt myös tänä vuonna hallituksessa ollut Edgar Minyoi.
Samaten kokouksessa hyväksyttiin OYY:n toimintasuunnitelma ja talousarvio vuodelle 2020. Osana talousarviokeskustelua päätettiin OYY:n myöntämistä järjestöavustuksista ensi vuodelle. Voit lukea paljon puhututtaneesta päätöksestä lisää täältä.
Samassa kokouksessa tehtiin myös muita henkilövalintoja.
Yliopistokollegioon kaudelle 2020–2021 valittiin Teemu Virtanen (varalle Eevasisko Mehtätalo), Erno Oikarinen (varalle Petteri Hollanti), Zacharias Hellberg (varalle Nuuti Vasari), Kalle Kaisko (varalle Tapani Laine), Anca-Maria Catana (varalle Jenny Vaara), Miriam Putula (varalle Annakaisa Tikkinen) ja Lauri Koskela (varalle Anni Vakkuri).
Edustajisto valitsi talousvaliokunnan puheenjohtajaksi vuodelle 2020 Nuuti Vasarin ja jäseniksi kaudelle 2020–2021 Lotta Karjalaisen,Kalle Kaiskon ja Samuli Virtasen. Keskusvaalilautakuntaan vuodelle 2020 valittiin puheenjohtajaksi Miriam Putula, varapuheenjohtajaksi Aino-Kaisa Manninen ja jäseniksi Eevasisko Mehtätalo, Olli Joki ja Jaakko Vähämäki.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Teknologia ympäröi meidät.Se kiertyy älykellona ranteen ympärille ja painautuu korvaa vasten kuulokkeena. Teknologia kurkottaa katseellaan ihmisaisteja kauemmas, lähemmäs ja syvemmälle.
Tästä kaikesta on kiinnostunut tietotekniikan tutkija Ella Peltonen, jonka erikoisalaa on ubiikki tietotekniikka. Sillä tarkoitetaan kaikkialla läsnäolevaa laskentaa, ympäristöönsä sulautuvaa teknologiaa – käytännössä kaikkia muita älylaitteita paitsi perinteistä tietokonetta. Ubiikki teknologia kattaa niin älykellot ja -korut, kännykät kuin kotien älykkäät televisiot ja jääkaapit.
Peltosen erityisenä kiinnostuksenkohteena ovat sensorit. Samoin kuin ihminen voi tehdä havaintoja ympäristöstään aistien avulla, kone tekee havaintoja sensorien avulla. Koneellisten havaintojen perusteella voidaan kehittää tekoälyä, joka taas voi olla ihmisen apuna monella tavalla.
Peltosta innostaa se, kuinka kone voi auttaa ihmistä lisäämään tietoisuutta.
“Ihmiskunta on aina halunnut nähdä pitkälle. Kun on haluttu kohdata muita, on rakennettu autoja ja lentokoneita ja on lähdetty kehittämään erilaisia viestintäjärjestelmiä. Moderni tietotekniikka tuo vielä sellaisia mahdollisuuksia, joita meillä ei vielä tällä hetkellä ole.”
Pitkiä päiviä ja luovaa työtä
Ella Peltonen työskentelee Oulun yliopistossa Suomen Akatemian rahoittamassa6G-lippulaivassa. Helsingin yliopiston kasvatin toi Ouluun sekä halu vaikuttaa kiinnostavassa projektissa että toive palata takaisin Suomeen. Ennen Oulua hän toimi post doc -tutkijana Irlannissa Corkin yliopistossa data-analytiikan tutkimuskeskuksessa.
Peltosen työ on soveltavaa tutkimusta, eli tutkimustyön tuloksena syntyy käytännön sovellutuksia – niitä juhlapuheissa innolla kaivattuja innovaatioita.
Niiden syntyminen vaatii paljon poikkitieteellistä yhteistyötä.
“Minä ymmärrän kyllä koneita, mutta tarvitsen ihmisen, kuten sosiologin, kirurgin tai psykologin kertomaan, mitä ihmisen kokemat haasteet ovat.”
Syksy on tutkijalle kiireistä aikaa. Lukukauden alkaessa uudet ja vanhat opiskelijat saapuvat kampukselle ohjattavaksi. Tutkimusartikkeleiden aikataulut puskevat päälle, ja tutkimusrahoitustakin pitäisi tietysti hakea.
Vaikka työtä riittää, tutkijuus oli Ella Peltoselle oikea alavalinta, sen hän on tiennyt jo opintojen alusta.
“Mieluummin teen tätä kuin istuisin jossain firmassa. Tämä työ sopii minulle.”
Tutkijan arki oli läsnä jo lapsuudenperheessä. Mallia näytti äiti, matemaatikko Kirsi Peltonen. Taustaltaan Peltonen sanoo olleensa “kympin tyttö”, ja yliopistoon hakeminen tuntui siksikin luontevalta.
Peltosella ei ole koodarin stereotyyppistä taustaa: vaikka perheessä olikin aina ollut tietokone ja pelikonsoleita, ei hän ollut himopelaaja tai muuten erityisen uppoutunut tietokonemaailmaan. Koodaamaankin hän oppi vasta yliopistossa.
Peltonen oli aina kyllä ollut kiinnostunut matematiikasta. Opiskelualaksi Helsingin yliopistossa valikoitui tietotekniikka, sillä hän kaipasi soveltavampaa alaa kuin matematiikka. Hän haki opiskelemaan myös silloiseen Taideteolliseen korkeakouluun graafista suunnittelua, ja tippui vasta ihan hakuprosessin loppumetreillä.
Ehkä kuitenkin parempi näin. Jo ensimmäinen opiskeluvuosi vakuutti Peltosen siitä, että hän on oikealla polulla.
“Taide on hyvä harrastus, mutta en päätynyt sitä työkseni tekemään. Jotain yhteneväistä sillä on silti tutkimuksen kanssa – pitkiä päiviä ja luovaa työtä.”
Tutkijana Twitterissä
Nykypäivän tutkijalta vaaditaan julkaisulistan kasvattamisen ohella myös viestimistä. Ella Peltosen viestintäväline on Twitter, jossa hän sekä jakaa linkkejä tutkimusartikkeleihinsa että kommentoi tiedemaailmaa ja sen ilmiöitä laajemminkin.
Hän pitää tärkeänä sitä, että tutkijat kertovat tutkimuksestaan suoraan suurelle yleisölle. Somessa tutkija voi vastata yleisön kysymyksiin ja tuoda faktoja mukaan keskusteluun. Muuten keskustelu jää toimittajille ja asiaan perehtymättömille.
Some kaivaa osasta kommentoijista kammottavimmat puolet esiin. Ella Peltonen ei ole joutunut ryönäkommentoinnin kohteeksi. Hän arvelee teknologian olevan tietyllä lailla turvallinen aihe – moni näkee sen hyödyt ja pitää sitä tärkeänä.
Peltosen mukaan suomeksitwiittaaminen on tosin vaikeampaa kuin englanniksi. Suomessa sanat ovat pitkiä, ja merkkirajoitus pakottaa ilmaisemaan itseään tiiviisti, jolloin vaikutelma voi olla tyly. Tämä taas vaatisi lukijaltakin viestin suodattamista.
Ehkä sitäkin, ettei joka asiaan tarvitsisi ottaa aina kantaa ihan heti: “Olisi hyvä, jos jengi ei reagoisi ihan joka asiaan niin nopeasti.”
“Mutta onneksi on sitten hyvät reaktio-gifit olemassa.”
”Perusrahoituksesta leikkaamisen taustalla on kai ollut pelko siitä, että tänne jäisi norsunluutornissa olevia muumioita, jotka tutkivat vain abstrakteja ja hyödyttömiä asioita. Kun taas kilpaillun rahan ajatuksena on, että ne briljanteimmat ajatukset pääsevät esiin. Mutta tilanne on nyt se, että riippumatta idean briljanttiudesta kaikkien on koko ajan pakko hakea rahoitusta.”
Tänä syksynä yksi Peltosen Twitter-kritiikin kohteista on ollut hankehumppa, eli tutkimusrahoituksen hakemiseen liittyvä työläs hakuprosessi.
Suomalaisten yliopistojen rahoitusjärjestelmä koostuu perusrahoituksesta ja kilpaillusta rahoituksesta. Ensimmäisen maksaa valtio rahoitusmallin avulla, toista taas haetaan yliopistojen ulkopuolisilta tahoilta, esimerkiksi Suomen Akatemialta, Business Finlandilta, EU:lta ja erilaisilta säätiöiltä.
Kilpaillun rahoituksen ajatuksena on ollut tutkimuksen tehostaminen ja laadun lisääminen– raha menee parhaan hakemuksen luo.
“Perusrahoituksesta leikkaamisen taustalla on kai ollut pelko siitä, että tänne jäisi norsunluutornissa olevia muumioita, jotka tutkivat vain abstrakteja ja hyödyttömiä asioita. Kun taas kilpaillun rahan ajatuksena on, että ne briljanteimmat ajatukset pääsevät esiin. Mutta tilanne on nyt se, että riippumatta idean briljanttiudesta kaikkien on koko ajan pakko hakea rahoitusta”, Peltonen toteaa.
Jos hän saisi päättää, tutkimuksen pitkäjänteiseen tekemiseen annettaisiin enemmän perusrahoitusta. Jos rahoitus ei olisi katkolla muutaman vuoden välein, henkilöstöä voisi vakinaistaa enemmän.
“Perusrahoituksen lisääminen ei tarkoittaisi sitä, että meillä pyörisi täällä nuukahtaneita ikäloppuja tutkijaranttuja. Kilpailua alalla on jo nyt”, Peltonen toteaa.
“Tutkijatkin ovat ihmisiä, mekin tarvitsemme leivän päälle muutakin kuin ylähuulen.”
Muutos syntyy rakenteissa
Peltonen on tottunut kommentoimaan tutkimusaihettaan medialle. Hän on avannut Helsingin Sanomille “mitä se koodaaminen ihan oikeasti on?” (18.7.2018) ja kertonut Yliopisto-lehdessäettei “tekoäly syö meitä” (10/2017).
Yksi kysymys saa Peltosen huokaamaan syvään. Tämä samainen kysymys on esitetty hänelle ja hänen kollegoilleen lukuisia kertoja.
Kysymys kuuluu näin: kuinka saada lisää naisia teknologia-alalle?
“Tekemällä maailmasta tasa-arvoisempi.”
Kysymys on rakenteista. Ei siitä, järjestetäänkö kivoja tsemppari-iltoja tai mentoriohjelmia naisille. Tai sillä, tehdäänkö enemmän lehtijuttuja teknologia-alalla toimivista naisista – kuten Peltosesta.
Toki näilläkin on merkitystä, Peltonen sanoo. Esikuvat ovat hyväksi, ja hengennostatustilaisuudet voivat valaa uskoa itseen. Mutta yksin kosmeettiset muutokset eivät auta, kun ongelma on yhteiskunnan rakenteissa. Pitäisi palkata lisää naisia ja antaa heille rahoitusta ja työmahdollisuuksia. Eli rikotaan yhteiskunnan sukupuolittuneita rakenteita.
“Kysy siis tämä sama kysymys seuraavaksi myös mieheltä.”
Jo ensimmäinen opiskeluvuosi Helsingin yliopistossa vakuutti Ella Peltosen siitä, että hän on oikealla polulla. “Taide on hyvä harrastus, mutta en päätynyt sitä työkseni tekemään. Jotain yhteneväistä sillä on silti tutkimuksen kanssa – pitkiä päiviä ja luovaa työtä.”
Teknologia on toki paha, jos sitä käytetään pahaan. Peltosen mukaan inhimilliselle pahanteolle on ollut välineet aina, nyt vain keinot ovat virittyneet suurempaa tuhoa varten.
Ella Peltonen on itsekin scifin ystävä. Hänestä tappamaan ohjelmoidut robotit ovat sinänsä realistinen skenaario – “helppo homma, pistetään vain tappamaan kaikkea mitä tulee vastaan”. Mutta itsetietoinen, motivoitunut ja omia tarkoitusperiään toteuttava tekoäly?
Ei, sellaista ei ole näköpiirissä.
Hän ymmärtää, mikä teknologiassa pelottaa. Kauhukuva on, että teknologia ei ole kontrolloitavissa, ja että se karkaa käsistä.
Näin voi käydäkin, mikäli asiat hoidetaan huonosti. Huolimattomasti rakennettuun järjestelmään voi jäädä aukko, jonka läpi hakkeri voi porautua ja varastaa dataa. Silloinkin syypäänä katastrofiin on ihminen, ei paha teknologia.
Elokuvassa on Peltosen mukaan muutama uskottava elementti: ilkeän teknologian motivaatio tulee ihmisestä, supertekoälyn vaativa laskentateho on huomioitu, eikä näköpiirissä ole yhtään höpsöä robottia.
Loppuratkaisukin on realistinen – kaikki harmi loppuu, kun netti pistetään poikki.
Kuka?
Ella Peltonen
» 30-vuotias. Kotoisin pääkaupunkiseudulta, asuu Oulussa ja Utsjoella. » Työskentelee tutkijatohtorina Oulun yliopistossa 6G-lippulaivaohjelmassa. » Valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen koulutusohjelmasta 2013. Väitteli tohtoriksi helmikuussa 2018. Väitöskirja käsitteli älypuhelimen energiankulutuksen mallintamista ja sitä, mitä pidemmän akunkeston saavuttamiseksi voi tehdä. » Palkittiin Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksen vuoden nuorena opettajana vuonna 2012 ja vuoden nuorena tutkijana vuonna 2015. Sai vuonna 2015 Marc Weiserin Best Paper Award -palkinnon. Vuonna 2017 tietojenkäsittelijöiden kansainvälinen naisverkosto N2 listasi hänet yhdeksi nousevista tähdistä. » Lapsena unelma-ammatti oli tähtitieteen tutkija. » Vapaa-ajallaan lukee hömppäromaaneja, tuijottaa suoratoistopalveluista historiallista draamaa tai kuljeskelee Lapissa. » Toivoo, että maailma olisi kaikille mukavampi paikka elää.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Viime vuonna Terveystieteiden killan puheenjohtaja Sari Pramila-Savukoski lähti johtamaan järjestöä, jonka tulevaisuus näytti varsin synkältä. Vaikka Pramila-Savukoskella ei ollut aiempaa järjestökokemusta, hän tarttui toimeen, olihan hän aina ollut kiinnostunut opiskelijavaikuttamisesta.
Hiljaisten vuosien jälkeen killan toiminta on elpynyt, ja niin puheenjohtaja kuin hallitus ovat oppineet paljon.
Sari Pramila-Savukoski aloitti uransa Terveystieteiden killan hallituksessa hiukan poikkeuksellisesti suoraan puheenjohtajana, ilman aiempaa hallituskokemusta. Vielä keväällä 2018 näytti siltä, että käytännössä täysin hiljentynyt järjestö lopettaisi toimintansa. Pramila-Savukoskelle ehdotettiin tuolloin puheenjohtajan pestiä, jonka hän otti vastaan. Hän oli aina ollut kiinnostunut opiskelijavaikuttamisesta, joten lähteminen järjestötoimintaan oli luontevaa. Nyt Pramila-Savukosken hallitusuran aikana järjestön toiminta on elpynyt.
Toiminnan aloittaminen lähes nollasta ei ole ollut helppoa. Sari Pramila-Savukoski sanoo, että etenkin aluksi oli vaikeaa saada opiskelijoita mukaan. Se on hänestä ymmärrettävääkin, sillä ala on suhteellisen pieni ja suuri osa opiskelijoista on perheellisiä. Opiskelijoilla ei hänen mukaansa myöskään ollut aluksi tietoa ainejärjestöön kuulumisen eduista.
Myös opiskelujen tiivis tahti on puheenjohtajan mielestä yksi mahdollinen syy sille, että opiskelijoita on ollut ajoittain vaikea aktivoida järjestötoiminnan piiriin. Terveystieteiden killan jäsenet opiskelevat hoitotieteen, terveyshallintotieteen tai terveystieteen opettajan maisteriohjelmassa. Tiukka maisteriopintojen rutistus, jollainen opiskelijalla on edessään, ei välttämättä houkuttele haalimaan ylimääräistä tehtävää. Pramila-Savukoski kuitenkin sanoo, että hallitus on saatu hyvin muodostettua ja järjestöllä on paljon aktiivisia jäseniä.
Järjestötoiminnassa lannistuminen ei kannata
Sari Pramila-Savukoski kertoo järjestötoiminnassa olleen koko hallitukselle aluksi hiukan opettelemista, sillä kukaan jäsenistä ei ollut aiemmin ollut minkään järjestön hallituksessa mukana. Reilun vuoden aikana kokemusta on karttunut.
Puheenjohtaja pitää hallituksen työpanosta arvossa. Pramila-Savukosken puheenjohtajakauden suurimmat onnistumisen kokemukset, killan talouden ja toiminnan vakauttaminen, eivät olisi olleet mahdollisia yksin. Hän sanoo, että yhdessä tehden hallitustyön kuormitusta saa tasoitettua.
Hallituksen sisäisessä työnjaossa Pramila-Savukoski pitää varapuheenjohtajan ja puheenjohtajan rooleja yhtä tärkeinä. Varapuheenjohtaja Annika Ravelin hoitaa tapahtumia ja puheenjohtajat pitävät myös yhdessä huolen siitä, että ”toiminta rullaa.”
Puheenjohtajalle tärkeän delegoimisen taidon Pramila-Savukoski kertoo oppineensa toimen myötä. Killassa toimimisen eduiksi hän listaa myös oppimansa verkostoitumis- ja organisointitaidot.
Hallitustoiminnassa kaikki ei aina suju odotetusti ja vaikeuksia, olivatpa ne isoja tai pieniä, tulee varmasti eteen. Esimerkiksi tilanteissa, joissa järjestettyyn tapahtumaan ei tulekaan väkeä, Pramila-Savukoski painottaa oman asenteen tärkeyttä.
”Lannistuminen ei kanna pitkälle.”
Pramila-Savukosken mukaan Terveystieteiden killan toiminnassa merkittävässä roolissa on ollut yhteistyö ammattijärjestöjen ja muiden tahojen kanssa. Tapahtumia on järjestetty Suomen Opettajaksi Opiskelevien Liiton (SOOL), Tehyn sekä Akavan sairaanhoitajat ja Tajan ry:n kanssa. Pramila-Savukoski mainitsee myös hoitotieteen ja terveyshallintotieteen yksikön kanssa tehdyn työelämävierailun OYS:n TestLabiin.
Ammattiliittojen lisäksi yhteistyötä tehdään etupäässä muiden Kontinkankaan kampuksen ainejärjestöjen kanssa. Yhdeksi jäsenten keskuudessa suosituksi tapahtumaksi Pramila-Savukoski mainitsee viime helmikuussa järjestetyt Tylypahka-teemaiset sitsit, jotka järjestettiin Oulun Lääketieteellisen Killan, Oulun Hammaslääketieteen Killan, Oulun lääketieteen tekniikan opiskelijoiden ja Histonin kanssa.
Sitsien lisäksi Terveystieteiden kilta on järjestänyt myös muita perinteisesti opiskelijakulttuuriin kuuluviksi miellettyjä tapahtumia. Vuoden 2019 keväällä järjestetyt vuosijuhlat, aivan ensimmäiset killan historiassa, olivat Pramila-Savukosken arvion mukaan erittäin onnistuneet. Lukuvuoden avajaisjuhla Vulcanalian aikaan järjestö piti omat etkot. Sinnekin osallistujia riitti, vaikka Pramila-Savukoski arvelee, että heidän jäsenistönsä kaipaakin etupäässä muuta kuin bileitä. Esimerkiksi crossfit-kokeilu on herättänyt kiinnostusta.
Hullunmyllyä helpottavat perhe ja urheilu
Toista vuottaan puheenjohtajana toimiva Pramila-Savukoski on tottunut pysymään aina kiireisenä. Edellisvuosi oli hänelle kuitenkin erityisen kiireinen, sillä silloin hän järjestötoiminnan lisäksi suoritti suurimman osan maisteriopinnoistaan ja teki töitä.
Kaikkea tätä Pramila-Savukoski itse kuvailee ”hullunmyllyksi”. Hän kertoo usein ajatelleensa kenties nauttivansa organisoimisesta ja asioiden sovittamisesta ja suunnittelusta. Helppoa asioiden pallottelu ei aina ole ollut, mutta onnistumiset ovat olleet palkitsevia.
Opinnoille, töille ja järjestötehtäville vastapainoksi täysin erilaista sisältöä elämään tuovat perhe, arkiliikunta sekä ystävien tapaaminen.
Ainejärjestötoiminta ja perhe-elämä ovat myös kohdanneet. Sari Pramila-Savukoski kertoo tyttärensä olleen kerran mukana killan hallituksen kokouksessa. Kaipa niinkin voi aloittaa uuden aktiivisen sukupolven koulimisen.
Kuka?
Sari Pramila-Savukoski
» Opiskelee terveystieteiden opettajaksi. Aloitti opintonsa vuonna 2017 ja on tällä hetkellä maisteriopintojen loppuvaiheessa. Valmistuu jouluun mennessä.
» Opiskelijaohjaajien kokemuksia käsittelevä artikkelimuotoinen gradu on arvioitavana Journal of Clinical Nursing -lehdessä.
» Aiemmalta koulutukseltaan fysioterapeutti, valmistunut vuonna 2009 Oulun ammattikorkeakoulusta, jossa on toiminut myös opettajana.
» Perheeseen kuuluvat mies, tytär ja saksanseisoja Kalle.
» Kotoisin Hailuodosta, asuu nykyään Oulussa.
Mikä?
Terveystieteiden Kilta
» Oulun yliopiston Terveystieteiden kilta ry. Jäseniä ovat hoitotieteen ja terveyshallintotieteen opiskelijat sekä terveystieteiden opettajaksi opiskelevat.
» Perustettu vuonna 1987. Killan toiminta hiipui 2010-luvulla, mutta vuodesta 2018 alkaen toiminta on ollut jälleen aktiivista.
» Terveystieteiden perustutkinto-opiskelijoille tarkoitettu järjestö, jonka tehtävänä on toimia jäsenten edunvalvonnassa, tehdä terveystieteiden tutkimusta tunnetuksi ja osallistua koulutuksen kehittämiseen. Jäseniä järjestöllä on noin 50. Hallitus on yhdeksänhenkinen.
» Järjestää työelämätapahtumia ja perinteisiä opiskelijarientoja.
» Vietti 32-vuotisjuhlia keväällä 2019. Kyseessä olivat killan historian ensimmäiset vuosijuhlat.
Julkaistu
SHARE
Helmi Juntunen
Oululainen metamoderni antropologi ja mielten välisen etäisyyden avaruuscowgirl.
Matti Kauppi oli yksi Oulun yliopiston ensimmäisistä opiskelijoista.
Lapsena hän oli ajatellut, josko hänestä olisi kasvinjalostajaksi tai biologian opettajaksi. Ja jos ei ura urkenisi yliopistolla, niin sitten olisi mukava työskennellä puutarhurina.
Toisin kävi. Kun elämässä tuli sopiva hetki lähteä yliopistolta, hän lähtikin opiskelemaan lisää. Yliopistolta hän sai oikeastaan kaiken: toki tutkinnon ja työn, mutta myös vaimon, ison osan ystävistä ja suunnan elämälle.
Lokakuun 3. päivänä vuonna 1959 Oulussa vallitsi juhlatunnelma. Syksyisenä lauantaipäivänä aurinko vilahteli pilvien välistä, väkeä liikkui kaupungilla tuhatmäärin. Liput liehuivat salossa.
Suuri muutos oli saapunut kaupunkiin, ja nyt sitä juhlistettiin koko Oulun voimin. Laki Oulun yliopistosta oli allekirjoitettu 8. heinäkuuta 1958, ja reilua vuotta myöhemmin oli yliopiston ensimmäisten avajaisten aika.
Kaupungin suurin saatavilla oleva kokoushuoneisto, NMKY:n tennishalli, oli täynnä siististi pukeutunutta juhlakansaa. Kaupunginorkesteri istui korotetulla tasolla, juhlavieraat kylki kyljessä täysillä penkkiriveillä. Vieraiden joukossa olivat muun muassa eduskunnan varapuhemies Johannes Virolainen, pääministeri V.J.Sukselainen, kansanedustaja, entinen opetusministeri Kerttu Saalasti, akateemikot Martti Haavio ja Kustaa Vilkuna ja Oulun hiippakunnan piispa Olavi Heliövaara.
Oli kyseessä sitten ministeri tai akateemikko, pukukoodi ohjasi vieraita kunnioittavan juhlavaan pukeutumiseen: frakki tai tumma puku, naisilla tumma lyhyt puku ilman hattua, kunniamerkit.
Juhlan alkaessa saliin astui akateemikkojen, korkeakoulujen kanslerien ja rehtorien sekä yliopiston väliaikaisen konsistorin ja vt. professorien ja apulaisprofessorien muodostama kulkue. Muun yleisön seisoessa, orkesterin soittaessa Erik Tulindbergin menuettia, akateeminen kulkue saapui saliin Oulun yliopiston ensimmäisen rehtorin Pentti Kaiteran johtamana. Juhlaväki kasvoi vielä muutamalla hengellä, kun presidentti Urho Kekkonen ja hänen vaimonsa Sylvi Kekkonen, maaherrat Kalle Määttä ja Martti Miettunen puolisoineen ja adjutantit saapuivat saliin Porilaisten marssin saattelemana. Pentti Kaiteran pitämän avajaisesitelmän jälkeen tervehdykset kuultiin presidentti Urho Kekkoselta, opetusministeri Heikki Hosialta ja Helsingin yliopiston rehtorilta, professori Edwin Linkomieheltä.
NMKY:n ääriään myötä täynnä olevan hallin lattiataso oli täynnä tuolirivejä, ja vaille tuolia jääneitä ylioppilaita seisoi parvekkeilla ja niille johtaville portailla.
Heidän joukossaan ei ollut Matti Kauppi. Monen muun ylioppilaan tavoin hän seurasi avajaisjuhlaa televisiosta Oulun lyseon juhlasalissa, muutaman sadan metrin päässä juhlapaikasta.
Hän suhteensa yliopistoon oli kuitenkin erilainen kuin monella juhlavieraalla: parin päivän päästä avajaisista hän aloittaisi opinnot yhtenä Oulun yliopiston ensimmäisistä 424 opiskelijasta.
Metsän kautta kotiin
Kempeleestä kotoisin oleva Matti Kauppi kuuli Oulun yliopiston avaamisesta keväällä 1959, suorittaessaan vielä asepalvelustaan Pohjan prikaatissa Oulussa. Elokuussa järjestettiin erilliset pääsykokeet biologien kaikissa kolmessa oppiaineessa, kasvi-, eläin- ja maantieteessä. Kokeista selvittyään Kaupille saapui tieto: tervetuloa Oulun yliopistoon!
Kiinnostus luontoon ja sen ihmeisiin oli ilmennyt jo koulupoikana. Kun muut kempeleläiset kansakoululaiset valitsivat koulupäivän päätteeksi maantiereitin päästäkseen mahdollisimman nopeasti kotiin, Kauppi ja eräs hänen ystävänsä kulkivat mieluummin metsän kautta. Kaverista tuli myöhemmin puutarhuri, Kaupista biologi.
Aloittaessaan toimintansa 60 vuotta sitten Oulun yliopisto järjestäytyi aluksi filosofiseen ja teknilliseen tiedekuntaan. Osaksi yliopistoa liitettiin jo vuonna 1953 perustettu Oulun opettajakorkeakoulu, lääketieteellinen tiedekunta aloitti syksyllä 1960.
Kaupilla opiskelija-arkeen tutustuminen alkoi pian yliopiston avajaisten jälkeen Oulun keskustassa Kasarmintie 7:ssa, nykyisen taidemuseon tiloissa. Åströmin konttorirakennuksen ylin kerros oli kokonaan vuokrattu Oulun yliopiston kasvi- ja eläintieteen laitoksille.
Kaupilla on edelleen tallessa opintokirja, johon suoritetut tentit ja luennot merkittiin. Ensimmäiset merkinnät ovat lokakuun alusta 1959, kun professori Lauri Siivosen eläinmorfologian kurssi käynnistyi.
Opetusta annettiin luennoilla ja kursseilla.Kursseihin käytettiin Kaupin mukaan nykyhetkeen verrattuna paljon aikaa: yksi kurssi saattoi sisältää kolme tuntia viikossa ja kestää koko talven. Päivät olivat täysiä, kurssia ja luentoja oli aamusta pitkälle iltapäivään, vain tunnin, parin tauko välissä. Koska opiskelijoilla ei ollut omaa ravintolaa, ruokatunnilla syötiin joko omia eväitä tai pyöräiltiin keskustaan Albertinkujan Tekun talolle.
Nuori yliopisto sai paljon aiemmilta yliopistoilta. Helsingistä ja Turusta Oulu sai ensimmäiset professorinsa, samaten vuosisadan alun mallia olevat messinkiset Leitz-mikroskoopit tulivat Helsingistä. Ensimmäisenä vuonna professorit toivat opetusta varten omia näytteitä mukanaan. Näin oli tehtävä, jotta nuorilla biologian opiskelijoilla olisi jotain tutkittavaa.
“Professorit olivat suuria herroja. Me opiskelijatkin olimme herroja ja neitejä, mutta professoreita piti puhutella erittäin kunnioittavasti – ei nyt sentään herra professoriksi.”
Myös kurssiassistentit keräsivät ja säilöivät itse kasveja kuivaamalla ja säilömällä formaliiniin. Homeita kasvatettiin itse leivällä lasikuvun alla, leväsieniä jopa kärpäsen raadoilla.
Mikroskoopeissa tutkittava materiaali oli preparoitava, eli näyte oli käsiteltävä tutkimista varten itse, Kauppi muistelee. Esimerkiksi kasveja tutkiessa opiskelijan tuli ensin nostaa purkista säilytysnesteessä kelluva näyte ja leikata siitä hyvin ohuita leikkeitä tutkittavaksi. Ensimmäisten kurssien elävin muisto on formaliiniin säilöttyjen kasvin ja eläinten kamala haju. Toisaalta Kaupista tuli jatkuvan partakoneen terällä tehtävän leikkausharjoituksen myötä taitava leikkaaja.
Kursseista pidettiin lukukauden lopussa kirjallinen loppukuulustelu, josta tuli merkintä arvosanoineen opintokirjaan. Opintoviikkoja tai -pisteitä ei alkuvaiheessa kerätty, ja myös opinnäytetöiden ohjaus oli yliopiston alkuvuosina vähäistä. Matti Kaupin mukaan opiskelija työskentelikin opinnäytteiden parissa paljolti itsenäisesti, välillä myös hakaten päätä itsenäisesti seinään tehdessään turhaa työtä ohjauksen puutteessa.
Suhde luentoja pitäviin professoreihin oli hyvin muodollinen, Kauppi muistelee.
“Professorit olivat suuria herroja. Me opiskelijatkin olimme herroja ja neitejä, mutta professoreita piti puhutella erittäin kunnioittavasti – ei nyt sentään herra professoriksi. ”
Kaupin opiskeluviikko oli kuusipäiväinen. Maanantai ja tiistai oli varattu eläintieteelle, keskiviikko ja torstai kasvitieteelle, perjantai ja lauantai maantieteelle.
Oliko opiskelu tuoreessa yliopistossa raskasta? Kuinka kuormittavaa opiskelu tuolloin oli?
Matti Kaupin mukaan hän kyllä istui muiden tapaan luennoilla kiltisti, olivathan luennot elintärkeitä. Ei siksi, että osallistumisia olisi erityisen tarkkaan seurattu, vaan siksi, että luennoille oli osallistuttava, jos halusi tietää mitä siellä puhuttiin. Erillisiä jaettavia luentomonisteita ei ollut, ellei sitten kanssaopiskelija ystävällisesti monistanut omia muistiinpanojaan kalkkeeripaperin avulla. Kursseja Kauppi piti muutenkin luentoja mukavampina, sillä niissä oli luentoja väljemmät aikataulut.
Töitä siis tehtiin, mutta ehkä tahti oli nykyistä rauhallisempi: “Meillä oli aikaa!”
Manimyyrien myyntiä
Vaikka opiskeluviikko jatkui lauantaille asti, mahtui oululaisen opiskelijan elämään muutakin kuin luentoja ja tenttejä.
Matti Kaupille opiskelijaelämän luomisessa ylioppilaskunta oli isossa roolissa. Hänen mukaansa oululaisen opiskelijaelämän kehittyminen alkoi varsinaisesti vasta, kun ylioppilaskunta muutti alkuvuonna 1960 Kauppurienkatu 2:een. Taloa kutsuttiin Kaupin mukaan tuttavallisemmin kunnan taloksi: mennään kuntaan, eli ylioppilaskuntaan.
Hänellä itsellään on OYY:n ensimmäinen jäsenkortti. Sen hän sai oikeastaan sattumalta.
Asuessaan Oulun ensimmäisessä opiskelija-asuntotalossa Domus Botnicassa Kauppi kuuli huhuja, että samasta talosta huoneen saaneelta ylioppilaskunnalta saisi pian jäsenkortteja. Asiasta kuultuaan Kauppi ja kämppäkaveri Pekka Keränen koputtivat toimiston ovelle heti kello 16, ja saivat korttinsa: Kaupille tuli numero 1, Keräselle numero 2.
Sittemmin jäsenkortista on koitunut Kaupille ainakin se hyöty, että sillä pääsi jonon ohi ylioppilastalo Rauhalan avajaistansseihin.
“Tykki puhui ja rehtori puhui ja rehtori sai ensimmäisen yliopiston avaimen. Raketit lentelivät ilmaan, valkolakit söivät hernekeittoa, joivat kaljaa ja taas ammuttiin tykillä.”
Matti Kauppi osallistui opintojen ohella kiltatoimintaan. Hän oli perustamassa Oulun yliopiston biologikilta Syntaksista, ja sihteeriksi valittuna hän kirjoitti myös perustavan kokouksen pöytäkirjan. 1960-luvulla oululaisopiskelijat tekivät myös kovasti töitä opiskelija-asuntopulan helpottamiseksi: Kauppikin oli mukana keräämässä paperia ja myymässä manimyyriä, myyrämaskotteja, joilla rahoitettiin Välkkylän ylioppilaskylän rakentamista.
Kauppi oli myös mukana marraskuussa 1966 marssimassa keskustasta Kuivasjärvelle osana suurta opiskelijatempausta. Marraskuun ensimmäisenä päivänä toistatuhatta oululaisopiskelijaa marssi pitkän matkan kaivamaan kuoppaa ja täyttämään peltoa. Kyseessä oli symbolinen teko: tuolloin tuleva yliopistoalue oli vielä soista peltomaisemaa, ja opiskelijat halusivat tehdä osansa kaivamalla yliopiston perustan. Tempaus ei ollut protesti, vaan positiivinen mielenosoitus, jonka tarkoituksena oli osoittaa kiitollisuutta yliopiston sijaintipaikasta.
Oulun ylioppilaslehdessä tilannetta kuvattiin näin: “Tykki puhui ja rehtori puhui ja rehtori sai ensimmäisen yliopiston avaimen. Raketit lentelivät ilmaan, valkolakit söivät hernekeittoa, joivat kaljaa ja taas ammuttiin tykillä.”
Jo ennen yliopiston aloittamista Oulussa oli toiminut useamman vuoden ajan Oulun opettajakorkeakoulu. Opettajakorkeakoulun opiskelijatkäynnistivät esimerkiksi “Operaatio Lohkareen”, malmilohkareiden myyntitempauksen, jolla kerättiin rahaa opiskelija-asuntolaa varten. Opettajakorkeakoululla oli myös oma ylioppilaskuntansa, joka toimitti omaa opiskelijalehteään, organisoi harrastuskerhoja, järjesti juhlia ja organisoi tiettävästi esimerkiksi Oulun ensimmäisen vappulakituksen. Frans Mikael Franzénin sijaan lakin sai vappuna 1958 Uno AronKaarnavenepoika-pronssiveistos. Silloiset ylioppilaat pitivät piispa Franzénia liian arvovaltaisena kohteena lakitettavaksi, eikä hänen päänsä koko ollut käytössä olleelle ylioppilaslakille sopiva.
Matti Kauppi muistelee, ettei itse juuri tavannut pedagogian opiskelijoita. No, moni heistä asui kyllä samassa talossa Toivoniemen Domus Botnicassa, ja joskus heihin törmäsi opiskelijariennoissa. Hän muistelee opettajaopiskelijoiden järjestäneen myös railakkaita juhlia, joista yksi johti radion seremonialliseen hautaamiseen Merikosken alakanavaan.
“Mutta me olimme kilttejä poikia.”
Matti Kauppi eläköityi yliassistentin virasta vuonna 2000. Oulun yliopisto antoi Kaupille oikeastaan kaiken: vaimon, tutkinnon, työn, ison osan ystävistä ja tuttavista, suunnan elämälle.
Yliopisto ei antanut lähteä
Matti Kaupin kanssa samaan aikaan aloittaneiden tavoitteet olivat selvillä: biologian ja maantieteen lehtorin pätevyys taskuun ja ulos maailmaan!
Kauppikin oli jo siirtymässä yliopistolta eteenpäin, kohti valmistumista ja opettajuutta. Siinä vaiheessa, kun hän olisi ollut opintojensa puolesta valmis työelämään, hän jäikin syventämään opintojaan. Vuonna 1965 hän tapasi yliopistolla tulevan vaimonsa Annelin, jolla käynnistyivät fysikaalisen kemian ja biokemian opinnot. Matti Kauppi päätti seurata hänen perässään takaisin opintoihin.
“Siinä vaiheessa kun minun piti lähteä yliopistolta, lähdinkin opiskelemaan kemiaa ja biokemiaa.”
Molemmat opiskelivat vuosien ajan töiden rinnalla kasvatustiedettä, erilaisia kenttäopintoja, lisäkursseja tietokoneiden käytöstä – kaikkea, mitä opetustehtävissä yliopistolla tarvitsi. Vuosien aikana syntyivät myös väitöskirjat. Anneli Kauppi tutki lehtipuiden kantojen rakenteellisia ja toiminnallisia mahdollisuuksia vesametsäkasvatuksessa. Matti Kauppi kehitteli väitöskirjassaan menetelmiä, joilla herkkiä jäkäliä käytetään välineenä ilman saastetutkimuksessa.
“Siinä vaiheessa kun minun piti lähteä yliopistolta, lähdinkin opiskelemaan kemiaa ja biokemiaa.”
Kauppi oli työskennellyt jo opintojen ohella kurssiassistenttina professorin apulaisena. Sen jälkeen työura jatkui Oulun yliopistolla erilaisissa määräaikaisissa töissä tuntiopettajana, assistenttina, puutarha-amanuenssina, muutamaan otteeseen virkaatekevänä apulaisprofessorina. Jäkälät pysyivät edelleen tärkeimpänä tutkimuskohteena ja yhteistyötä tehtiin useiden ulkomaisten tutkijoiden kanssa. Osassa julkaisuista myös vaimo Anneli oli osallisena.
Yksi Kaupin työtehtävistä oli yliopiston kasvitieteellisen puutarhan rakentaminen. Se rakennettiin alkujaan Hupisaarille, josta kaupungin oma puutarha oli siirtynyt Peltolaan väljempiin tiloihin. Työ puutarhan parissa käynnistyi keväällä 1961. Kasvit tulivat Helsingin yliopiston kasvitieteellisestä puutarhasta, josta Raikko Ruotsalo toimitti ne Ouluun, mukana tarkat ohjeet kasvien sijoittamisesta.
Hupisaarille kaavailtiin myös itse yliopiston sijoittamista, erilaisissa vuokratiloissa asustavalla Oulun yliopistolla kun ei ollut yliopiston ensimmäisinä vuosina yhtä yhtenäistä tilaa. Yliopistoa ehdotettiin sijoitettavaksi niin Sanginsuuhun, Virpiniemeen kuin keskustan liepeille Koskikeskukseenkin.
Matti Kauppiakin ohjeistettiin valitsemaan Hupisaaren puista ja pensaista ne, joita ei ainakaan saisi poistaa yliopiston vallatessa alueen. Kauppi valitsikin, mutta yliopisto sijoitettiin lopulta Linnanmaalle. Kasvitieteellinen puutarha seurasi perästä kampukselle vuonna 1983.
Elämä, ura, ystävät
Matti Kauppi eläköityi yliassistentin virasta vuonna 2000. Oulun yliopisto antoi Kaupille oikeastaan kaiken: vaimon, tutkinnon, työn, ison osan ystävistä ja tuttavista, suunnan elämälle.
“Elämän sisältö, työ ja huvikin”, Matti Kauppi kuvaa yliopiston roolia elämässään.
Lapsena Matti Kauppi oli ajatellut, josko hänestä tulisi kasvinjalostaja tai biologian opettaja. Jos ei ura urkenisi yliopistolla, niin sitten olisi mukava työskennellä puutarhurina.
Ei hänestä tullut biologian lehtoria, niin kuin monesta, ja niin kuin alun perin piti. Ei kasvinjalostajaa tai puutarhanjohtajaakaan, vaikka hän hoiti jälkimmäistä pestiä vuoden ajan.
Mutta 81 vuotta elämää on sujunut hyvässä kunnossa, ehkä juuri siksi, että hän on harrastanut puutarhanhoitoa.
Ja vielä tämänkin muiston yliopisto on Kaupille antanut:
Yliopiston avajaispäivänä Matti Kauppi halusi nähdä kaupungin järjestämän ilotulituksen Koskikeskuksen yllä. Kun näkymä ei tuntunut oikein riittävältä oman kerroksen parvekkeelta, hän nousi Domus Botnican neljännen kerroksen parvekkeelle.
Ilotulitus oli houkutellut parvekkeelle paljon opiskelijoita. Yhtäkkiä Kauppia työnnettiin sivuun – joku tärkeän oloinen mieshenkilö otti parvekkeelta tilaa. Syynä olivat arvovieraat: ilotulitus kiinnosti myös maaherra Kalle Määtän puolisoa Jenni Määttää ja presidentti Urho Kekkosen puolisoa Sylvi Kekkosta.
“Muistan, että siinä minä sitten Kekkosen rouvan olkapään yli katselin ilotulitusta.”
Jutun lähteinä käytetty lisäksi Matti Kaupin haastatteluja Yliopiston arki – tallennushankkeessa (haastattelijat Tiina Kuokkanen ja Tiia Salo) ja Aktuumin numerossa 2/08, Oulun korkeakouluseuran (nyk. Oulun yliopistoseura) julkaisua Oulun yliopiston avajaisista, Anna Niemisen toimittamaa OYY:n historiateosta Uunosta Välkyksi – Oulun yliopiston ylioppilaskunta vuosina 1959–2009 (2009) ja sanomalehti Kalevan 4. lokakuuta 1959 julkaistua numeroa.
Muokattu 8.10.2019 kello 17.20: Korjattu Kaupin väitöskirja-aihetta koskeva väärä tieto: aiheena oli jäkälät, ei punajäkälä.
Matti Kauppi
» Yksi Oulun yliopistossa syksyllä 1959 opintonsa aloittaneista alumneista. » Valmistunut Oulun yliopistosta maisteriksi vuonna 1965, lisensiaatiksi 1972 ja tohtoriksi 1980. Pro gradu -työn aiheena laiduntamisen vaikutukset Liminganlahden rantaniittyjen kasvillisuuteen, lisensiaatin työn aiheena jäkälien lannoitusmahdollisuudet ja jäkälien käytöstä ilman saastumisen indikaattoreina. Väitöskirja käsitteli jäkälien käyttöä ilmansaastumisen tutkimuksessa. » Aloitti assistenttina Oulun yliopiston kasvianatomian kurssilla keväällä 1962. Työskenteli Oulun yliopistolla eri tehtävissä vuoteen 2000 asti.
”Kovin paljon on muuttunut Oulussa niistä päivistä, kun yliopisto aloitti, ja kovin paljon kaikista muutoksista on Oulun yliopiston ansiota. Voin vain olla iloinen, että minulle on myönnetty mahdollisuus kertoa tästä Oulun ylioppilaslehden sivuilla 60 vuoden jälkeen. Työiloa ja luottamusta tulevaan kaikille yliopistossa työtään tekeville ja uutta opiskeleville!”
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Koska Saija Tarkin tähtäimessä oli ura jääkiekkoilijana, hän ei opiskeluvuosinaan ehtinyt opiskelijarientoihin. Opiskeluvuosissa parasta oli harjoittelupaikka, jonka saamista hän pitää lottovoittona.
Kun muut opiskelijat valmistautuivat lähtemään Teekkaritalolle tai Kaarleen juhlimaan, Saija Tarkki lähti lätkäkasseineen jäähallille harjoituksiin tai töihin videovuokraamo Makuuniin hankkimaan rahaa urheilu-uraansa varten.
Tarkki aloitti opintonsa Oulun yliopistossa vuonna 2003. Seitsemän vuoden päästä hän oli paitsi valmistunut, myös menestynyt kansainvälisellä tasolla jääkiekkoilijana. Pelaaminen vaati priorisointia: Tarkki kertoo, ettei koko opiskeluaikanaan Oulun yliopistossa käynyt yksissäkään opiskelijabileissä tai elänyt perinteistä opiskelijaelämää.
Vielä lukion alussa Tarkille oli täysin selvää, että hän hakisi Jyväskylään opiskelemaan liikunnanopettajaksi. Lukiovuosina tehdyt sijaisuudet kuitenkin opettivat, ettei hänestä ehkä olisikaan opettajaksi. Päätökseen vaikutti myös se, että tuolloin JYPin naisten joukkue oli naisten SM-sarjan häntäpäässä,joten Tarkki halusi jatkaa pelaamista hyvässä joukkueessa Oulussa.
Opinto-ohjaaja ehdotti pitkän matematiikan ja fysiikan lukeneelle Tarkille diplomi-insinöörin opintoja, ja hän aloittikinyliopistossa sähkötekniikan opinnot. Ensimmäisen vuoden jälkeen hän totesi, ettei tämä nyt ollut ihan sitä mitä hän halusi. Siksi hän haki seuraavaksi informaatioverkostojen puolelle opiskelemaan: ”Käytännössä vähän niin kuin ajauduin tuohon opintokokonaisuuteen.”
Vaikka huippu-urheilijan elämä veikin aikaa kaverisuhteiden muodostamiselta, Tarkilla oli muutamia opiskelukavereita informaatioverkostojen koulutusohjelmassa.
“Oli ihanaa, että yliopistolla oli muutama poika, jotka auttoivat minua ja ymmärsivät, että olen välillä poissa maajoukkuejuttujen takia. Heiltä saamani apu on jäänyt mieleen”, Tarkki kertoo.
Naisjääkiekko on menossa hyvään suuntaan
Tarkki kokee, että asenteet naisia kohtaan lajin sisällä ovat muuttuneet roimasti vuosien aikana. Positiivisena esimerkkinä hän mainitsee nykyään maajoukkuepelaajille jaettavan olympiakomitean apurahan.
“Silloin kun itse aloitin, kuuli kysymyksiä, että ai, pelaako naiset jääkiekkoa”, Tarkki sanoo.
Hänen mukaansa tämän vuoden kotikisoista tuli paljon medianäkyvyyttä, ja naisjääkiekon näkyvyys ylipäänsä on vuosien saatossa kasvanut.
“Jääkiekko on edelleen todella miehinen ja miesvaltainen laj, mutta seuroissa on vähitellen alettu ymmärtää, että naiset ja tytöt on otettava huomioon, sillä se on nykyaikaa”, hän toteaa.
Vaikka muutosta onkin tapahtunut, naisten ja tyttöpelaajien huomioimisessa on hänen nähdäkseen vielä tekemistä.
Kolmivaiheinen jääkiekkoura takana
Saija Tarkki aloitti jääkiekon omien sanojensa mukaan suhteellisen myöhään, ollessaan yläasteella. Hän jakaa uransa kolmeen osaan: ensimmäinen niistä on harrastamisen vaihe, toinen maajoukkueeseen nouseminen, eli huippu-urheilijan ura vuosina 2001–2014.
Kolmas vaihe alkoi maajoukkueuran jälkeen, jolloin Tarkki sai pelata Kärpissä vain omaksi ilokseen, ilman isompia paineita.
“Vähän hassua on ollut se, että olen pelannut parhaat pelivuoteni silloin, kun en ole ollut maajoukkueessa. Viime kaudella tein oman piste-ennätykseni ja siihen oli hyvä lopettaa”, Tarkki toteaa.
Hän pitää hienona asiana myös sitä, että on saanut lopettaa uransa omilla ehdoillaan pelattuaan niin kauan kuin halusi, eikä esimerkiksi loukkaantuminen ollut syynä uran lopettamiseen.
Lasten synnyttyä tärkeysjärjestys elämässä muuttui. Tarkki joutui miettimään aikataulujaan paljon jo opiskeluaikanaan. Hän sanoo ajankäytön suhteen lasten korvanneen opiskelun hänen elämässään, sillä erotuksella tosin, että lasten etu oli ehdottomasti asetettava elämässä ykköseksi, vaikka oma peliura vielä tähän vuoteen asti suuressa roolissa olikin.
Hän kokee kasvaneensa lasten saamisen myötä ja tuntee nykyään perheen kanssa vietetyn ajan olevan hienoa itsessään.
“Olen tajunnut että tässä maailmassa on jääkiekkoa tärkeämpiä asioita.”
Kuka?
Saija Tarkki
» Valmistunut Oulun yliopistosta informaatioverkostojen koulutusohjelmasta diplomi-insinööriksi vuonna 2010. Varsinaisia oman alan töitä hän ei ole koskaan tehnyt. » Opiskelussa tärkeimpänä pitää harjoitteluaan, jota kuvaa lottovoitoksi. » Pelannut jääkiekkoa 13-vuotiaasta asti. » Voittanut Vancouverin olympialaisissa vuonna 2010 olympiapronssia ja kolme MM-pronssia, sekä Oulun Kärppien riveissä muun muassa kolme SM-mitalia. Lopetti uransa tämän vuoden maaliskuussa. Pelasi hyökkääjänä ja puolustajana. » Työskentelee digitaalisen markkinoinnin tehtävissä Digizer Oy:ssä ja toimii Oulun Kärppien naisten liigajoukkueen managerina. » Perheeseen kuuluvat 8- ja 4-vuotiaat lapset ja aviomies. » Toivoo pääsevänsä irti suorittamisesta, jotta saisi nauttia pienistä asioista.
Julkaistu
SHARE
Helmi Juntunen
Oululainen metamoderni antropologi ja mielten välisen etäisyyden avaruuscowgirl.
